Varhainen aamu 21.7.2019 Luirojoella Uulalan edustalla.

19.8.1943 aamuyö oli samankaltainen. Joen alavirran puolella ehkä silloinkin sumu nousi.

Metsän suojassa piileskellyt yli kolmikymmenhenkinen aseistettu venäläinen partisaaniosasto lähti kahlaamaan yli joen. He tiesivät tarkalleen mikä paikka oli kyseessä, sillä kaksi vakoilijaa oli sitä pitänyt silmällä pitkään, kiikaroiden Maggan saamelaissuvun toimintoja metsän suojista.

Aamuaurinko saattoi silloinkin jo valaista asuinrakennuksen itäpäätyä.

Rakennuksessa nukkui vain talon emäntä Riitta-Hanna Magga, joka heräsi koiran haukkumiseen. Hän nousi ylös ja kuuli ulkoa liikkumisen ääniä. Avaamatta ulko-ovea, hän kysyi "kuka siellä". Vastaus tuli kiväärin laukauksena. Luoti lävisti ovipeilin ja surmasi sen takana seisseen Riitta-Hannan.

Talon lapset Inkeri, Onni ja Paulus nukkuivat yläkuvassa näkyvässä päärakennuksen takana olevassa heinäladossa. He heräsivät ja tajusivat heti mistä on kyse ja juoksivat karkuun takana näkyvään metsikköön. Venäläiset näkivät pakenijat ja ampuivat perään, jolloin yksi luodeista sattui Onnia niskaan. Hän pääsi kuitenkin muiden mukana juoksemaan partisaanien ulottumattomiin. Hän oli tullut rintamalta kotiin heinäntekolomalle.

Naapurissa vajaan kilometrin päässä oli toinen Magga-suvun talo. Sitä isännöi Paulus Magga, joka oli alempana Luirojokivarressa osasto Sompissa, jonka piti turvata siviileitä partisaanien hyökkäyksiltä.

Pauluksen talossa oli hänen vaimonsa Elsa sekä neljä pientä lasta. Lisäksi siellä oli Niila Ponku joka oli saanut vapautuksen asepalvelusta, Pauluksen äiti Inkeri sekä juuri taloon töissä auttamaan tullut Edita Härmä.

Samanaikaisesti Uulalaan tehdyn iskun kanssa osa partisaaneista iski tähän Yliluiroksi nimitettyyn rakennukseen. Ensitöikseen partisaanit ampuivat sängystä ylös nousseen Elsan, ottivat saman tien vangiksi Niila Ponkun ja Edita Härmän. Sänkyyn heitettiin termiittipallo, jolla se sytytettiin palamaan. Siinä paloi kuoliaaksi muutaman viikon ikäinen Oula-vauva ja parivuotias Pauli, joka kauhuissaan tarrautui sänkyyn. Perheen tyttäret Annikki ja Kaarina pääsivät karkuun pihamaalle ja piiloutuivat käymälään, josta partisaanit eivät heitä havainneet. Inkeri selvisi myös pakosalle.

Talo paloi perustuksiaan myöten. Rauniot ovat vielä pystyssä ja asuinkenttä avoimena.

Muistolaatta on siihen kiinnitetty.

Luonto muistaa terrorin uhreja kukkasin.

Partisaanit lähtivät saman tien kohti itää. Mukaansa he ottivat Niila Ponkun. Aluksi oli matkassa myös yöpaidassa ja avojaloin ollut Edita Härmä, mutta hänet surmattiin pian.

Partisaaniosaston johtaja Aleksandr Smirnov raportoi osastonsa polttaneen viisi taloa ja muita rakennuksia, tuhonneen maatalouskoneita ja tappaneen viisitoista sotilasta.

Smirnovia pidetään Murmanskissa luultavasti vieläkin suurena sankarina. Hän julkaisi osastonsa urotöistä kaksi kirjaakin, joissa tarkenteli  taloihin tehtyä iskua. Hän selitti siellä olleen varuskunnan, jossa oli sotilaita 20-50. Venevalkamassa oli iso moottorialus, pari suurta venettä ja lukuisia pienempiä. Juuri ennen hyökkäystä tuli moottoriveneellä 20 sotilasta lisää ja vähän aiemmin tuli autolla paikalle kolme saksalaista sotilasta. Osaston hyökätessä oli vastarinta ollut kovaa. Varuskunnasta tulitettiin hyökkääjiä kiivaasti ja myös siviilit olivat aseistettuja. He ampuivat minkä ehtivät talojen ampumaluukuista. Smirnovin uljaat partisaanit kuitenkin voittivat eikä heistä kukaan edes haavoittunut. Suomalaisista sotilaista tapettiin viisi ja kymmenen siviiliä, jotka kuitenkin olivat aseistettuja.

Jostakin syystä Uulala jäi polttamatta. Se on nykyisin tietääkseni Vuotson kyläseuran ylläpitämä. Rantaan on rakennettu uusi sauna joka on oikealla ja vanhasta näkyy kunnostetun yöpymistilaa. Taustalla näkyy päärakennus.

Ehkä rakennuksia ei tuhottu siitä syystä, että niitä ajateltiin tulevien partisaanien tukikohdaksi. Ainakin vakoilijoina toimineet saattoivat niitä käyttää. Heissä oli paljon suomalaisiakin. Esimerkiksi Maggaa tarkkailivat pitkään Otto Ylilokka ja Niilo Rajala. Heillä oli radio, jolla viestivät tietoja toimeksiantajalleen NKVD:lle. Päätös erämaan asukkaiden tuhoamisesta tehtiin jo vuonna 1942 tarkan tiedon pohjalta. Ei partisaaneilla ollut väärää käsitystä kohteesta. Tarkkaan oli tiedossa, ettei kyse ollut millään muotoa sotilaskohteesta.

Partisaanien iskut suomalaisiin kohteisiin olivat yleensäkin raukkamaisia. Erityisen tästä tapauksesta tekee Smirnovin "taistelukertomus". Täytyy olla poikkeuksellinen ihminen, joka kehtaa rakentaa sankaritarinaa, hyökättyään 36 venäläisen voimin erämaatalojen kimppuun, tapettuaan 55 vuotiaan talon emännän, pienten lasten äidin sekä kaksi hänen lapsistaan ja avuttoman yövaatteisillaan olleen naisen.

Yksityiskohta kolmesta saksalaisesta autolla paikalle ajaneesta sotilaasta on huvittava. Nykyäänkään ei alueelle johda tietä.

Palaanpa takaisin vuoteen 2019 sekä heinäkuuhun naisten viikolle. Olin matkassa aviosiippani Marja-Leenan kanssa liikkumassa hiljalleen veneellä Luirojoella. Olimme lähteneet liikkeelle Sentinojantien päästä. Tullessamme paikalle, kaartoi pari miestä veneellään rantaan ja toinen kantoi kanssani kevyen veneemme rantaan. Heitimme varusteet veneeseemme ja lähdimme heti matkaan. Oli jo melko myöhä ilta ja jäimme Uulalan kohdalle telttaan yöksi.

Oli hieno lämmin sää ja aivan tyyntä. Jatkaessamme aamulla matkaa Luirojoen pinta oli edelleen peilinä.

Olin pannut merkille, että parisen vuotta aiemmin oli vanha Tammikämppä poistettu retkeilykäytöstä huonon kunnon vuoksi ja "uusvanha" kämppä olisi sinne pystytetty. Emme tienneet uuden paikkaa, mutta oletimme sen olevan jossakin vanhan tuntumassa. Rantauduimme kuitenkin kohta tammen jälkeen kuten aiemmin oli ollut tapamme. Viime näkemältä ranta oli kasvanut täyteen nuorta koivua. Myös polku-ura vanhalle kämpälle oli jokseenkin kasvanut tukkoon. Vanhan kämpän edusta oli heinittynyt umpeen. Vilkaisin sisälle. Paikka oli paksussa homeessa. Syyn näki ulkoapäin. Huopa oli katolta kadonnut. Vesi oli tullut suoraan sisälle.

Uusi kämppä löytyi muutama kymmenen metriä vanhan takaa pohjoiseen päin mennessä.

Lähettyvillä oli myös puusuoja, jossa on verkkopusseihin pilkottuja määrämittaisia "klapeja". Itselläni pitäisi olla hengenhätään verrattava tarve, ennen kuin sellaisiin voisin koskea.

Viivähdimme Tammikämpällä vain sen verran, että kiehautimme juotavaa ja jatkoimme Luiroa ylävirtaan. Päivä lämpeni tai pikemminkin kuumeni. Oli hieman tukalaa vaikka välillä pienet ilmavirtauksen leyhähdykset viilensivätkin. Sääskiä ei ollut sanottavasti, mutta paarma-aika oli ehkä pahimmillaan. Niitä kiehui ympärillä melkein vaivaksi saakka.

Vaikka vesi joessa ei kovin matalalla ollut, niin silti tarkkaan oli edettävä. Joessa oli puita vähän pinnan alla, hiekkasärkkiä siellä täällä, välillä vettä 4-5 metriä ja sitten 10-15 senttiä. Veden pinta osoitti edelleen tuuletonta säätä.

Tammikämpän jälkeen on puutonta aapaa sivuilla ja joki leveähkö, mutta pian joki alkaa mutkailla, kaveta ja saada puuholvia rannoilleen.

Venematka saatiin pitkän päivän jälkeen päätökseen pari kilometriä Karapuljun kämpän tasolta alavirtaan, johon on muodostunut "venevalkama". Nytkin siinä oli kookas puuvene rantautuneena. Perässä oli iso moottori ja muutenkin vene sen verran kookas, että ihmettelin oliko sillä voitu ajaa loppuun saakka. Vettä oli nimittäin viimeisillä kilometreillä kovin vähän. Omakin veneemme, joka liukuu melkein aamukasteessa, raappi pohjaan kiinni tämän tästä.

Käänsimme oman veneemme kumolleen ja lähdimme kohti Karapuljun kämppää. Luiro virtaa kämpän kohdalla noin sadan metrin päässä. Oli helpottavaa tuossa helteessä astua jokeen pienessä uimasuvannossa vähän viilentymään.

Karapuljun kämpässä ruokailimme ja teltta pantiin pystyyn lähistölle. Kämppäkirjasta saatoin panna merkille, että useasti toistui kirjaus retkeilijän tulleen kämppään odottelemaan hetkeä lähteä venevalkamaan, jossa Raimon pitäisi olla vastassa veneellä asianomaista hakemassa. Nähtävästi lokkalaisen Raimon venekyydityspalvelu oli suhteellisen vilkasta.

Lähdimme sitten kulkemaan kohti itää. Tarkoituksemme oli käväistä Kaihtimiojan varressa vilkaisemassa maastoa. Kilometrin päässä Luirojärvelle kulkevan polun risteyksessä oli kuitenkin telttakunta ja heillä kovahaukkuinen koira. Emme viitsineet kulkea ohi, sillä olisimme joutuneet palaamaan samaa reittiä ja uudelleen aiheuttaneet rähäkkää. Lähdimme palaamaan, mutta juuri sillä hetkellä ajoi Luirojärven suunnasta kaksi mönkijää kohti venevalkamaa. Yhden päällä oli kolme ihmistä. Toisella oli peräkärry perässään ja siellä muutama matkustaja. Nähtävästi nykyään on Luirojärveltä tai muualta järjestetty mönkijäkyytejäkin.

Palattuamme Karapuljun kämpälle, nämä mönkijät ajoivat ohi tyhjinä, ylittivät Luirojoen ja näkyivät suuntaavan Orposeen päin. Kuljettajien hartioiden kapeudesta päätellen, ikää oli heillä alun toistakymmentä vuotta. Varmaan mukavaa kesätyötä sen ikäisille.

Ymmärsin nyt hyvin parin vuoden takaisin näkymän. Karapuljusta puolisentoista kilometriä Luirojärven suuntaan on lankkupitkoksia. Kulkiessani sitä kautta hämmästelin mönkijäjälkiä, jotka toisessa päässä pitkoksia kulkivat siksakia poikittain lankutusta ja olivat niitä tärvelleet. Jäljistä päätellen kuljettajilla oli ollut hauskaa koneitaan ryntäytellessään. Näkemäni kuljettajat ovat juuri sitä ikäluokkaa, jotka saattavat tuollaisesta innostua.

Kansallispuistosta annetusta laista ei suuremmin taideta enää lukua pitää. Tai no, muistan erään puiston Facebook sivulla olevan muistutuksen, että retkeilijän ei saa tunturin huipulla nostaa kiveä toisen päälle.

Kävin vilkaisemassa nuorten mönkijäajureiden jälkiä jokivarressa. Itäpuolellakin jokea oli kuraista uraa, mutta länsipuolella on laajalti jokivarsi sellaisessa kunnossa, että jalkaisin siellä on hankala mennä. Pintakasvuston ovat renkaat sotkeneet niin, ettei se kulkijaa kanna.

Karapuljussa vietetyn yön jälkeen harkittiin vähän Luirojärvellä pyörähtämistä. Aviosiipalla mieli vähän teki, sillä hän ei ole hetkeen siellä käynyt. Aamusta tuntui kuitenkin jo turhan kuumalta ja jätimme ajatuksen. Muutenkin olin  sitä mieltä, että nykyään järvellä käynti tekee vain vanhan retkeilijän huonotuuliseksi.

Sitten palailtiin venesatamaan, käännettiin vene oikein päin. Se ei oikein hyvin onnistunut. Nostin ensin veneen kyljelleen ja pyysin aviosiippaa vastapuolelta sitä pitämään pystyssä, että ennätän kiertää toiselle puolelle ja laskea sen sieltä varovasti alas. Elämänkumppani menettikin tasapainonsa ja vene kaatui. Hän ennätti ottaa pari taka-askelta, ettei jäänyt sentään veneen alle, mutta kaatui takanaan olleeseen mutakuoppaan. Seurasi riisumisoperaatio sekä pesu ja vaatteiden vaihto. Vähän samaan tapaan viime vuoden loppukesällä liukastuin Purnuojaan selälleni ja menetin silmälasini. Seitsemänkymmentä täyttäneillä ei tasapainoaisti ole enää parhaalla tolalla. Sitten päästiin soljumaan hitaasti alavirtaan. Alkukilometreillä saa mennä koivujen reunustamassa uomassa.

Venematkan pituutta on turha yrittää kartalta mitata. Harmittelin että tulin jättäneeksi urheilukelloni kotiin. Sillä olisi voinut osapuilleen saada joen pituutta mittailtua. Luiro on välillä niin mutkikas että tehdään täyttä ympyrää.

Joen pohja on paikoin erikoinen. Välillä on vettä vain muutama sentti ja sitten taas viiden kuuden metrin syvänteitä. Sellaiseen syvänteeseen pulahti edessämme hirvi, ui yli ja juoksi kovaa vauhtia itäsuuntaan. Se taisi karistaa hetkeksi paarmat kimpustaan.

Uudelle Tammikämpälle nytkin tulimme. Ajattelimme yöpyä lähistöllä teltassa, mutta lopulta kokeilimme kämppää siitä syystä, että se tuntui viileämmältä.

Kämppäkirjaan ei meidän jälkeemme kukaan ollut nimeään kirjoittanut, mutta joku oli käynyt. Kaasulieden pienempi suuttimessa oli vähäinen liekki ja kämpässä kaasun haju. Pullon sulkija oli jumittunut aukiasentoon ja joku kävijä oli huolimattomasti sulkenut lieden. Joku oli aiemmin varoitellut pullosta ja me lisäsimme kortemme kekoon.

Kuumuudesta huolimatta kiertelimme kämpän lähistöllä metsikössä. Muurahaiset ovat siellä rakennelleet komeita kekoja.

Seurailimme myös Kaita-aavalla heikosti näkyvää tukkitien pohjaa, kunnes se tuli niin vetiseksi, ettei huvittanut enää kulkea. Vuomapää, jonne ura suuntautuu näkyi Kaita-aavalle komeana.

Yö vierähti Tammikämpällä ja aurinkoinen lämmin aamu oli jälleen vastassa. Nykyinen Tammikämpän "satama" on muutama sata metriä patoarkuista ylävirtaan.

Matkaa jatkettiin soudellen tammen lännenpuolisesta aukosta läpi. Virta oli viedä siinä kiville.

Puiston rajalta ajeltiin jälleen jonkin matkaa moottorilla. Ennen Yliluiroa ja Uulalaa on hienoja rantaheinikoita.

Yliluirossa poikkesin kuvaamassa aiemmin esitettyjä raunioita. Niiden lähettyvillä puiden suojaan oli vedetty ruostumaan keittiön hellaa.

Repojoen suulta käännyimme vilkaisemaan sen kuntoa. Väylä on melojan unelmaa pitkään.

Sitten palailtiin Luirojoelle ja ajeltiin alavirtaan vähän vauhdikkaammin ja pian oltiin Sentinojantien päässä.

Joessa käytiin uimassa, mutta kuivatella eikä pukeutua rannassa kärsinyt. Paarmat ajoivat autoon turvaan. Ajelimme pyyheliina varusteisina kilometrin päässä olevalle aidalle, jossa kuivalla kankaalla eivät sanottavasti paarmat vaivanneet ja pääsimme sonnustautumaan matkakuntoon. Hellesäässä iltapäivä ja ilta ajettiin kohti etelää. Vielä 23 tienoissa lämpömittarit näyttivät 20 asteen lukemia. Iltayöstä sumu alkoi nousta, mutta kotiin taas selvittiin.

Vaellusvideoitani järjestellessäni, huomasin etten ollut tästä heinäkuulla naisten viikolla  2012 tehdystä Saariselän retkijaksosta mitään tälle sivustolle kirjoitellut .Saavuimme vaimoni kanssa hyvässä säässä illansuussa Pajujärven pohjoispäähän.

Pajujärvelle emme jääneet, vaan ajelimme Aittajärvelle parkkiin ja ryhdyimme yöpuulle. Aamu laavurannassa oli hieno. Vesi oli aavistuksen verran koholla.

Meillä ei ollut aikomusta tehdä varsinaista vaellusta, vaan tehdä päiväretkiä sinne tänne. Aluksi kahlasimme Suomun yli ja kävimme aamupäiväkahvilla Suomujärven tulipaikalla.

Palatessamme takaisin, täydentelimme rinkkaani ja lähdimme taas yli joen, mutta nyt suuntasimme Siikavuopajalle, jossa valmistelimme lounaan.

Palasimme ruokailun jälkeen takaisin Aittajärvelle, jossa yövyimme. Vaikka olimme selvillä siitä, että marjojen kukinta-aikaan alueella oli satanut räntää, niin pidimme mahdollisena, että jossakin suojaisessa paikassa olisi hillaa eli valokkia säästynyt. Kiertelimme Maantiekurunojan suojaisessa suupuolessa, Ahvenjärven tuntumassa ja lähialueen muillakin suojaisilla rämealueilla, mutta ilman tulosta. Päivä oltiin tässä toimessa matkassa ja Aittajärvelle jälleen palattiin.

Seuraavaksi käväisimme Snellmanilla "lounaalla". Siellä oli kolme nuorta, tyttö ja kaksi poikaa lähdössä. He miettivät Suomujoen ylitystä ja olivat tässä tarkoituksessa palaamassa Aittajärven kahlaamolle. Kun kuulin, että heillä kuitenkin oli tarkoitus kulkea itään päin Jyrkkävaaraan, niin neuvoin heitä ylittämään joki kämpän kohdalta pienen kosken yläpuolelta, joka niillä veden korkeuksilla oli kahluukelpoinen.

Näin he menettelivätkin ja ylityksessä onnistuivat. Hieman kyllä itseäni huvitti, että nämä kaksi urhoa antoivat tytön mennä edellä ja kun tämä selvisi, niin vasta sitten astuivat itse veteen.

Sää suosi Snellmanillakin.

Aittajärvelle palattuamme, lähdimme metsäautotietä itään tutkimaan sen varressa olevien kosteikkojen marjatilannetta. Erään tällaisen kohdalla havaitsin suuren huuhkajan puun oksalla. Sain siitä hyvää videokuvaa. Siitä suontilkusta löytyi myös jonkun verran hillaa. Se sijaitsi Murtovaaran kupeella. Vanhat hyvät marjapaikkamme Suomunniemivaaran länsipuolella osoittautuivat tyhjiksi. Yövyimme tien lähettyvillä hyvällä näköalapaikalla.

Ajattelimme seuraavana päivänä mennä Sompiojärvelle katsomaan, olisiko järvi toiminut "lämpöpatterina" ja säästänyt alueen marjakukintaa. Ennätimme sinne tultuamme tutkia aluetta järven tuntumassa, mutta halla oli vienyt marjat. Sää oli kuitenkin upea.

Yövyimme tässä leirirannassa kalasataman tuntumassa ja lähdimme sitten kiipeämään Pyhänattaselle.

Vasemmalla näkyy osa pyöreää Sompiojärveä ja taustalla Lokan tekojärven selkää, jonka osa Sompiojärvikin on.

Pohjoiseen päin katsottaessa on laella hienoja pahtoja. Edessä taustalla on Seinänattasen pitkänomainen harjanne.

Seinänattasen itäpuolella on Sukkulajärvi ja sen takana kohoavat Terävänattanen ja Sukunattanen. Vasemmalla oleva kupoli kuuluu Seinänattaseen.

Mökki on kestänyt tuulet ja tuiskut, mutta se onkin hirrestä.

Vaikka marjasaaliimme jäi kovin vaatimattomaksi, niin retkeilyllinen anti tyydytti.

 

 

Lauantaina 18 päivänä elokuuta ajelin poikani Jukan kanssa Marivaaraan. "Uusi" tie vaaran juurelle on melkoisesti pitempi kuin vanha, mutta hyväkuntoinen. Marivaaran länsirinne sitä vastoin on kivinen ja tarkasti ajettava. Yleensä olen jättänyt auton varmuuden vuoksi vaaran länsirinteelle tai laelle, mutta nyt ajoimme itäpuolelle lähelle Karvitsiojaa. Perille Pajuojallekin olisi päässyt, sillä siellä näkyi parkissa kaksikin autoa. Me kuitenkin kävelimme nuo viimeiset kilometrit ja pystytimme telttamme Pajuojan kankaille. Vesi tuntui olevan taivaalla herkässä. Yöllä satoi vähän mutta aamulla saatoimme puuhastella lähtövalmisteluissa pilvipoutaisessa säässä.

Pajuojassa oli vähän vettä, joten ylityksessä ei ollut vaikeuksia. Etenimme vuosikymmeniä vanhaa savottatietä, jota nykyisin mönkijöillä ajellaan. Tie oli melko hyväkuntoinen suolahdekkeen yli johtavalle "lankkutielle". Siinä on peräti neljästä rinnakkaisesta lankusta tehty mönkijätie. Sen jälkeen ryhdyimme kulkemaan itään johtavan poroaidan viertä ja parin kilometrin jälkeen käännyimme koilliseen. Lukuisten kosteikkojen kohdalla mönkijät olivat jauhaneet ne mudalle. Reitin varren ainoalla vesipaikalla virtaa vähäinen Iso-ojan latva. Senkin ovat ajoneuvot jauhaneet näkymättömiin, mutta vettä etsivä löytää sitä kummaltakin puolelta ajouraa. Tämän jälkeen tavoitimme toisen Auhtijoenselälle suuntautuvan aidan varren, jota ryhdyimme seurailemaan.

Matkan varrella on usea kosteikko tai suolahdekkeen reuna, jotka samaan tapaan ovat nykyisin hankalakulkuisia mainitun ajoneuvoliikenteen takia.

Maasto alkaa tasaisesti olemaan kuivempaa vasta kun jyrkemmin Auhtijoenselälle ruvetaan nousemaan. Siihen paikkaan ennättäessämme alkoi länsituuli voimistua ja välillä vihmoi vähän vettäkin.

Pitkän lakitasanteen puolivälissä tuli eteen ensimmäinen poron jäännös. Moni isompi tai pienempi  on viettänyt juhlakestejä tällä paikalla.

Tuuli yltyi sitten oikein hurjaksi, mutta lähtiessämme laskeutumaan itärinnettä, se vähän rauhoittui. Samalla sää poutaantui ja aurinko pilkisti esille. Aidan tuntumasta löytyi yksi lukuisista luonnon taideteoksista.

Pilvet pyyhkiytyivät myös Vongoivan alueen tuntureilta sen verran, että ne tulivat näkyviin.

Seurasimme aitaa sen kääntyessä Jaurun varteen. Siinä on mönkijöitä ja kelkkoja varten tehty silta. Varovaisesti astellen pääsimme sitä myöten yli. Silta alkaa olla elämänsä ehtoossa. Jonkun jalka näytti menneen yhden lahonneen poikkipuun läpikin.

Tahvon tuvalle ennätimme hyvissä ajoin iltapäivällä. Sen tuntumaan aioimme jäädä. Tupa oli tyhjillään ja tuvan terassilla saatoimme rauhassa selvitellä varusteitamme.

Vessan kaukalo oli ääriään myöten täynnä. Vedimme sen ulos ja panimme tyhjän tilalle. Kämpän edustalla oleva pullolaatikko pursui tölkkejä ja pulloja. On se kumma, miten painavaksi oluttölkki tulee kun se juodaan tyhjäksi. Useimmat eivät jaksa niitä viedä mennessään.

Pystytimme telttamme länsipuolen terasseille ja yövyimme siellä. Illan mittaan tuvalle tuli nuorta kulkijaporukkaa ja asettautui sinne yöpymään.

Maanantaiaamulla 20.8 päätimme lähteä itään pitkin Jaurun varsia. Mukaan varasimme vain päivän eväät. Olimme jo tullessa panneet merkille poroaidalta Tahvolle päin rinteessä kuloalueen, joka ulottui juuri polun varteen ja oli polttanut kyllä rinteen metsääkin muutaman hehtaarin verran. Oli se tuli luonut taidettakin.

Kuljimme pilvipoutaisessa säässä Jaurun varsia alavirtaan. Pienen Pittivaaran vähäisella tulipaikalla kiehautettiin kahvit.

Peuraselän kämpällä päätettiin poiketa. Vesi oli Jaurussa matalalla ja kahluupaikalta hieman kämpän tasosta alavirran suuntaan oli helppo päästä yli. Oli ensimmäinen karhunjahtipäivä, joten pidin mahdollisena, että kämpällä olisi ollut jahtimiehiä, mutta ei. Siellä oleili vain yksi nuorimies, joka oli aloittanut vaelluksensa Nuorttilta ja kuulemma tavoitteena oli Kiilopää.

Tämä kämppä oli karhunpyytäjien tukikohtana kuten joskus Tahvontupakin vielä silloin kun karhujen kevätpyynti oli sallittua. Edesmennyt eräkirjailija Leevi Karsikas oli Peuraselän vakituinen kävijä sekä kevätpyynnin kannattaja. Hän lainmuutoksen aikoihin kirjoitteli pitkiä tulikivenkatkuisia kannanottojaan kämppäkirjan sivuille. Peuraselän uskollinen kävijä Sirkka Ikonen eli Itäkairan prinsessa oli taas täysin vastakkaisella kannalla ja kirjoitteli varsin pisteliäitä huomautuksia samaan kirjaan "Karhupojista". Kumpikin oli varsin hyvä kynänheiluttaja, joten mehukkaita kommentteja oli hauska lukea.

Me pidimme ruokatauon pihamaan tulipaikalla.

Jatkoimme kohta matkaa. Jauru ylitettiin uudelleen. Toisella rannalla oli jälleen entinen jäkälän pureksija. Olisikohan sen pitänyt käväistä porojen hammaslääkärillä, sillä hampaistossa oli ikään kuin karieksen alkua.

Suuntasimme sitten itään Iso-ojan varteen. Sielläkin oli vesi matalalla ja helposti pääsimme yli. Tarkoituksenamme oli pyrkiä Presidentinkurua kiertämään Naalipäänhäntää vastapäätä olevan vaaran rinnettä. Nousu sinne suuntaan oli helpohko. Peuraselkää jo lähestyessämme oli sää parantunut ja tullut aurinkoiseksi. Pohjoisen suunnalta silmiin sattui rajatunturi Talkkunapää.

Pääsimme kulkemaan tarkoittamallemme alueelle pohjoispuolen kautta. Yksi jyrkähkö kuru oli vielä välissä etualalla ennen kuin pääsimme Presidentinkurun länsipuolella kohoavan vaaran rinteelle.

Näkymät olivat sitten paikan päällä upeat.

Taustan tunturi on entistä aluettamme, mutta valitettavasti nykyisin Venäjää. Jauru siellä vielä pilkottaa. Varsinainen Naalipään häntä on hyvin erikoisen mallinen ja jyrkkärinteinen. Osapuilleen sen laen kautta rajavyöhyke kulkee. Alapuolella sijaitsee karttaan merkitty Presidentinkuru. Se on hyvin läpikuljettava vaikka emme sinne nyt laskeutuneetkaan.

Näyttää siltä, että alueella on vähemmän poroja laidunnettu, sillä pallojäkälääkin esiintyi.

"Esiintyi" siellä kylläkin yksi poron jäännöskin, varmaan viides tai kuudes laskien reittiämme Peuraselästä lähtien. Jäljellä ei ollut karvatukkojen lisäksi paljon muuta kuin kaulapanta.

Kiersimme vaaran etelärinteen kautta alas. Näkymät ovat sieltä puolelta lounaisille vaara-alueille.

Lasku oli paikoin jyrkkä, kivinen ja hankala. Alas kommelluksitta silti päästiin ja lopulta taas Iso-ojan varteen. Itseasiassa suupuoleltaan Iso-oja haarautuu useampaankin uomaan, jotka kartasta eivät näy. Ylityksessä näillä veden korkeuksilla ei ollut suurtakaan tuskaa.

Vaikka Saariselän alueella jatkuvasti törmää hirvien papanoihin, niin harvoin niitä silti näkee. Nyt pari "nuppaa" sattui silmiimme, kun ne nousivat läntisen vaaran rinnettä.

Emme palanneet enää Jaurun varteen, vaan kuljimme länteen vajaan kilometrin päässä joesta. Se oli alkuun kylläkin virhe sikäli, että jouduimme hankalakulkuiseen kuruun, joka kartasta ei ollut luettavissa. Sen jälkeen oli helppo tasaisella kankaalla lasketella kohti Pientä Pittivaaraa. "Törmäsimme" siihen vaaran keskivaiheilla. Siinä kulkee luoteis-kaakkoissuunnassa poroaita, jonka alta pääsimme ryömimään ja sitten suuntasimme vaaran pohjoispuolelta kulkevan aidan varteen sekä siitä edelleen kohti Tahvontupaa. Sadekuuro vielä siivitti kulkua loppumatkasta.

Toisen Tahvolla vietetyn telttayön jälkeen pakkasimme varusteet rinkkoihin ja lähdimme kulkemaan Tyyrojan vartta pohjoiseen. Nousimme heti Tahvon kohdalta kurun itärinteen polulle. Se on paikoin varsin jyrkkäkin.

Ylläolevan kuvan kohdalla, alhaalla Tyyrojan länsireunalla, on niityn tapainen. Sen on luonut Vongoivan räystään lounaiskulmalta alkunsa saava puro, joka vähän ennen niittyä menee maan alle. Sulamisvesien aikaan siinä kuitenkin ryöppyävät vedet voimakkaasti ja se on uurtanut tutustumisen arvoisen suupuolen, jota kannattaa käydä vilkaisemassa.

Pirravatselman kohdalla laskeuduimme Tyyrojan tasolle ja jatkoimme sen vartta ja ryhdyimme kapuamaan sen latvalle. Pian puro katosikin maan alle. Sen uomasta jäivät kertomaan vain muutamat kivikot. Ylhäällä sitten saattoi kääntyä katsomaan tulosuuntaa. Oikealla Vongoivan räystään itärinne ja sen edustalla Povivaaran kumpu.

Tarkoituksenamme oli suunnata Kuusikuruun ja nousta sieltä Lokan Alen Muurivaaralle. Helpottaakseni kulkua päätin laskeutua vedenjakajalta koilliseen antavaa kurua myöten lähelle Kuusikurun suuta. Se oli virheratkaisu, sillä kuru oli kovin jyrkkärinteinen, rakkainen ja tästä syystä hankalakulkuinen. Pääsimme silti kurun suupuolelle tasaisemmalle paikalle ja kun sattui vielä aurinkokin hetkeksi lämmittämään rinnettä, niin se sopi kovasti lounaspaikaksi.

Viime vuosina en ole juuri viitsinyt kulkiessani karttaa katsoa enkä kompassia käteeni ottaa. Siitä sain nyt kärsiä. Kuvanottosuunta on jokseenkin koilliseen. Kuvittelin, että kun nousen vasemmalle penkereelle ja kierrän edelleen sinne suuntaan, niin tulen automaattisesti Kuusikuruojan varteen. Taivas kuitenkin veti heti pilveen ja peitti mm idässä hyvänä maamerkkinä olevan Talkkunapään. Ylitimme huomaamatta vähäisen Kuusikuruojan ja kun olisi pitänyt olla yleissuunta tuossa vaiheessa länteen, niin kuljimmekin luoteeseen. Niinpä tulimmekin Iso-ojan varteen ja näimme sen itäpuolella poroaidan sekä rajavyöhykkeen merkit. Olisimme tietysti voineet palata takaisin, mutta päätimme jatkaa kohti Iso-ojan latvoja ja vedenjakajaa. Lähellä taitetta on lampi ja melkoisia kalliosyvennyksiä.

Pohjoiseen päin laskevan Purnuojan laakso on melko kivinen. Vedenjakajalta on hyvä näkymä laaksoon. Vasemmalla näkyy Keinokuru.

Löysimme Vaadinkuristaman tasolta kelvollisen teltan pohjan ja päätimme jäädä siihen. Emme ennättäneet vielä saada telttaa pystyyn, kun meidät yllätti Purnupään takaa noussut saderintama. Ennätimme heittää suojaksemme juuri ja juuri irrallisen telttakankaan, jonka alla melko reippaan kuuron selvitimme. Sade kesti kuitenkin niin pitkään, että Jukan oikea nilkka pääsi puutumaan ja ylös noustessaan hän venäytti sen pahasti. Alkuun ei tiedetty miten paha vamma syntyi. Onneksi myöhemmin todettiin, että se oli vain lievästi venähtänyt, hieman turposi ja aristi astuessa mutta oli silti kulkukuntoinen. Taivaskin sitten selkeni ja ilta-aurinko kultasi rajatunturi Välipään kylkeä.

Keskiviikkoaamu valkeni kirkkaana. Taivas oli aivan pilvetön. Tästä syystä myös pakkanen oli vieraillut. Maa oli vielä aivan kuurassa. Aamupalan jälkeen pakkasimme leirin. Ajattelimme suunnata nyt kohti Anterinmukkaa ja kiivetä alkuun Vaadinkuristaman rinnettä Keinokurun pohjoispuolelta.

Ennen tätä etsiskelin Purnuojasta lenkkareille sopivaa ylityskohtaa. Sain sanottua, että kivillä on liukasta sammalta, kun lennähdin selälleni puron länsireunalla. Vasen saapas hörppäili vettä, mutta vaatteet sentään kestivät lyhyen vedessä käynnin. Vähän myöhemmin huomasin, että paitani rintataskussa olleet lukulasit olivat pudonneet veteen. Koetin niitä etsiskellä, mutta vilkkaasti juoksevassa virrassa ne olivat varmaan jo hyvän matkaa olleet menossa kohti Anteria ja myöhemmin Venäjää. Pitäisi tällä iällä ymmärtää, että yli 75 vuotiaitten on syytä käyttää keppejä eikä luulla että tasapainokyky olisi nuorten tasolla.

Vaadinkuristaman rinnekin oli alkuun pään kokoisista kivistä muodostunut, mutta puurajan yläpuolella oikein mukavakulkuista alustaa.

Vaadinkuristaman lakitasanne on laaja. Hyvässä säässä kiertelimme siellä käytellen kameraa ahkerasti. Kuikkapään, Hirvaspäitten ja Helttamoroston laet näkyivät sinne tasasuhtaisina.

Rajatunturi Välipää näyttää Vaadinkuristamalta tältä.

Kauempana idässä tunturit näyttävät kovin eri värisiltä kuin meidän puolellamme vaikka samaa tunturialuetta ovatkin. Tämä johtuu siitä, että idässä ei ole laidunnettu poroja ja jäkälä kasvaa.

Laskeuduimme sitten luoteen suuntaan. Alkuun rinne oli yhtä hankakulkuinen kuin itäpuolellakin, mutta myöhemmin löytyi parempi alusta. Tämä oli tarpeellista, sillä Jukan edellisenä päivänä venähtänyt nilkka aristi kulkiessa. Rinteellä havaitsin vanhemman mesikämmenen jätöksen. Alueella on  porojen jäännöksistä päätellen joku ahkeroinut ja jossakin ryteikössä saattoi lihava otso huokua tyytyväisyyttään. Matkan varrelta sattui kameran linssiin tämäkin ruokapöydän tähde.

Suuntasimme Anterijoen ja Kaarreojan tuntumassa olevaan suvantolaajentumaan, jossa vesi on yleensä matalalla. Siitä pääsimme kahlaamaan helposti yli, mutta pohjakivet ovat Anterijoessa koko matkalla kovin liukkaat ja tarkkana pitää olla ettei pyllähdä.

Anterinmukassa ei ketään ollut, joten asettelimme varusteemme terassille, lounastimme sekä peseydyimme saunan edustalla.

Myöhemmin illalla saapui paikalle yksinkulkija, joka oli lähtenyt Tahvolta ja tullut Vongoivan ja Reutun yli. Hän kertoi joutuneensa ylhäällä yhteen sadekuuroon. Hänellä oli ollut onnea, sillä alkuillasta Anterinmukan yli pyyhki useampikin sadekuuro. Vielä myöhemmin kämpälle tuli Kiertämältä pari nuorta vaeltajaa, jotka asettautuivat kämppään. Me taas pystytimme telttamme kummulle keittokatoksen lähettyville.

Torstaiaamu oli sumuinen. Näkymä uhkaili sateella, mutta sää säilyi silti poutaisena. Pakkailimme varusteitamme kämpän terassilla ja nautimme aamiaista. Pienenä puuron lisukkeena oli hieman mustikkaakin.

Alun perin meillä oli aivan muita reittisuunnitelmia, mutta nilkkaa säästääksemme päätimme kulkea "maantietä" myöten Hammaskuruun. Poutaa riitti vielä viiden kilometrin päässä yläjuoksun tulipaikalla, jossa nilkkaa vähän hoidettiin.

Sade alkoi piiskata kun kiersimme Keinopäätä ja vesi tuli tuulen siivittämänä. Se kasteli vähän vaatteita ja varusteitakin. Etenimmekin pysähtelemättä Hammaskuruun, jossa sade pian taukosi. Päätimmekin käväistä vilkaisemassa muutama vuosi sitten valmistunutta Hammaskotaa. Hammaskodan lammen kohdalla mönkijöitten "huoltoura" näytti masentavalta, kuten yleensäkin näiden kulkuneuvojen jäljet kosteilla ja pehmeillä paikoilla. Kansallispuiston lain ja asetuksen lukeneena, en mitenkään jaksa käsittää että puiston oma mönkijäliikenne sallitaan tässä laajuudessa.

Itse kota on hyvin tehty ja asiallisen tuntuinen. Kodalta on myös puhelinyhteys Sokostin linkkiin, jota Jukka käyttää kuvassa hyödykseen.

Hammaskurun kämppään tuli vähän myöhemmin kolme nuorta miestä, jotka olimme jo tavanneet aiemmin Tahvontuvalla. He jäivät yöpymään kämppään, mutta me pystytimme telttamme tavanomaiseen paikkaamme lähettyville. Pientä sateen ripottelua oli silloin tällöin illan mittaan, mutta se jäi enemmänkin uhkailun asteelle. Aamu perjantaina valkeni poutaisena. Taivaalla kulki hyvää vauhtia sumupilven tapaisia muodostumia, mutta aurinkoakin välillä näkyi. Pakkasimme varusteemme kämpän terassilla ja lähdimme nousemaan kohti Vuomapään lounaiskulmaa. Tarkoitus oli alkuun kiivetä aivan huipulle saakka.

Alkumatkassa seisova puu-ukko oli saanut sitten viime näkemän hieman sammalta päälakeensa. Näinhän siinä tahtoo ikääntyessä käydä.

Nousussa tunturikoivut olivat kovin märkiä. Kosteus oli tiivistynyt hämähäkinkin pyydykseen.

Päästyämme lounaiskulman terassille, jätimme rinkat selvään paikkaan ja lähdimme siitä nousuun. Myöhemmin havaitsimme, että olisi kannattanut jatkaa kilometri eteenpäin. Sieltä olisi löytynyt vähemmän rakkaa ja jyrkkyyttä.

Vaikka oli melko aurinkoista, niin alhaalla sumupilvet vilistelivät hyvää vauhtia etelän suunnasta pohjoiseen ja haittasivat alussa suuresti näkyvyyttä mm länteen. Päästyämme noin 400 metrin käyrälle aloimme nähdä Anterin laaksoonkin. Siellä näytti makaavan tiheä pilvi paikallaan Anterinmukan päällä.

Lännessä sumut olivat osaksi Sokostin suunnalla.

Ukselma ja Sollanpää sitä vastoin olivat selkeästi näkyvillä.

Kiipesimme aivan huipulle saakka, jossa ajoittain oli pimeääkin ohi virtaavan sumun vuoksi.

Sittenpä taas selkeni ja Ukko-Sokostikin piirtyi selvästi taivaanrantaan.

Laskeutumisen teimme selvästi paremmasta paikasta. Aurinko lämmitti mukavasti, mustikoita rinteessä riitti ja saattoi ottaa rennosti.

Rentoutua saattoi alempanakin.

 

Rinkat löytyivät alhaalta helposti ja matka jatkui kohti Siulaojaa. Onnistuimme tällä kerralla reitin valinnassa ja vältimme terassin uurteet ja tunturikoivutihentymät. Saavuimmekin joutuisasti ojan varteen. Siitä eteenpäin maasto on vähän "koukkuista" vaikka sitä ei kartasta juuri hoksaa. Alun perin meillä oli tarkoitus mennä Siulaojan tulipaikalle, joka reitti olisi ollut hyvä ja helppo, mutta ajauduimme liikaa pohjoiseen ja nousimme Siulapään nokan editse ja siitä edelleen kohti Siulaa. Välillä pienen rinnepuron haarautumassa valmistelimme päivän aterian.

Siulalla oli Marivaarasta saapunut yksinkulkija. Me keittelimme siellä teevettä ja nautimme välipalaa ennenkuin jatkoimme. Siinä välissä saapui paikalle myös kolmen nuoren miehen ryhmä, jota virittelivät kämpän edustan tulipaikalle tulet. Heillä oli tarkoitus vielä jatkaa Tahvolle. Mekin jatkoimme matkaa mutta Jaurun yli. Kääräisin vähän lahkeita ylemmäksi ja sitten rappuset alas. Vettä oli vähän eikä vaikeuksia ollut.

Kuljimme Jaurun lounaaseen kääntyvän mutkan kohdalle ja siihen lähettyville ryhdyimme pystyttämään telttaamme. Siinä taas alkoi taivaalta ropsia vettä, mutta ennätimme saada leiripaikan kuntoon ennen kuin lähes koko yön jatkunut sade todenteolla alkoi.

Aamulla sade oli melkein laantunut. Pientä tihkua tuli, mutta siitä ei suurta haittaa ollut. Aamupalan jälkeen saatoimme melkein poutasäässä purkaa teltan ja koota varusteet. Sitten suunnistin ensimmäisen kerran ja oikein kompassin kanssa, sillä halusin hyvin tarkkaan kulkea tiettyjen rinteen vesiuurteiden mukaan parikilometrisen nousun Auhtijoenselän poroaidalle. Rinne on suurimmalta osalta pehmeää varvikkoa ja melko raskasta kulkea ja onhan siinä likipitäen satakuntametriä nousuakin. Aidalle päästiin kostean tuntuisessa ilmassa.

Koska sateita oli ollut joka päivä, niin kulku-ura Marivaaran suuntaan oli melko lohduton. Matkan varrella olleella pienellä purolla pidimme lounastauon poutaisessa mutta melko synkän pilvisessä säässä.

Viitisen kilometriä ennen Marivaarassa ollutta autoamme alkoi sataa. Se oli oikea rankkasade, joka tuli puuskaisen tuulen avittamana. Autolle tullessamme sade kuitenkin laantui. Tiellä vaaran itärinteellä sadevesi virtasi puroina. Tarkasti sitä rinnettä jouduttiin ajamaan. Meillä oli mukana lapiokin, jolle eräässä kohden löytyi käyttöäkin. Kuvaavaa on, että vaaran ylitys otti puolisen tuntia aikaa. Pihtijoen sillan kupeella vähän siistiydyttiin ja sitten kotimatka alkoi.

Meillä oli onnistunut kierros.

 

 

 

8

Keskiviikkona 13 päivänä kesäkuuta 2018 ajelin kaimani ja 50-luvun koulukaverini kyydissä Savukosken tieltä kohti Lokkaa. Padolla kävimme vilkaisemassa. Sää oli hyvä ja Nattaset piirtyivät terävinä taivaanrantaan.

Marivaaraan saavuimme illansuussa. Pysäköimme varmuuden vuoksi jo vaaran länsirinteelle. Sitä ei olisi tarvinnut tehdä, sillä tie oli hyväkuntoinen ja ajokelpoinen aina Pajuojalle saakka. Marivaarasta lähtijöitä oli ollut useampia, sillä autoja nähtiin pysäköitynä matkan varrella muutamia ja perilläkin kolme kappaletta. Pajuojan tuntumaan pystytimme telttamme ja siirryimme unten maille.

Torstai valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Leiri pakattiin rinkkoihin ja aamupalan jälkeen loiskuttelimme Pajuojassa vettä sitä ylittäessämme. Puro oli miltei kuivillaan. Pajuojassa jo näki, että mönkijäliikennettä oli ollut. Renkaat olivat jyystäneet kummaltakin rannalta maata syvältä. Seuraava taival oli hieman korkeammalla ja kuivemmalla alustalla, joten vaurioita ei uralla ollut. Myös suolahdekkeen yli johtava nelilankkuinen tie oli kunnossa.

Tuo lankkutaival ei ole halvimmasta päästä. Se koostuu järeästä 70 millisestä kanttaamattomasta tavarasta. Se on rakennettu poikittain suohon heitettyjen tukkien päälle. Tukit ovat kymmenien vuosien takaisen savotan jäljiltä. Mönkijöitä varten tie tehtiin 90-luvulla. Kukahan mahtoi lankut kustantaa.

Retkikaverini Antti joskus tarinoi 50- ja 60-lukujen savotoista. Erään etelä-pohjalaisen pitäjän palopäällikkö kaverinsa kanssa oli ajanut kahdella traktorilla syksyisin tänne talveksi töihin. Toinen traktori oli ollut peräkärryn päällä, jossa oli matkakaverille rakennettu jonkinlainen koppi. Matkaa kertyi runsaat 850 kilometriä, joten oli siinä köröttelemistä. Kun ihmettelin, että mitenkäs se tulipalojen sammutus sitten sillä välin hoidettiin, niin Antti totesi lakonisesti, että paloivat ne talot siihenkin aikaan ilman palopäällikköä...

Kuvassa vastakkaisella puolella olevassa metsänreunassa on itään johtava poroaita, jota seurailimme parisen kilometriä. Sen varrella on kosteikkoja, jotka mönkijät olivat jauhaneet mudalle. Paikoin ajokohdat olivat viitisenkymmentä metriä leveitä. Sitten käännyimme koilliseen kohti toista Auhtijoenselälle suuntaavaa aitaa. Tämä etappi on hieman kosteampi ja se oli kyllä muodostunut mönkijärenkaiden alla varsinaiseksi kuraränniksi. Hankala se alkaa jalkamiehelle olla. Leveyttä on paikoin toistasataa metriä.

Tällä reitillä on vedenottopaikka. Siinä virtaa vähäinen puro  länteen. Se on ainut laatuaan ennen Jaurua. Kauempana alajuoksulla se on nimetty Iso-ojaksi. Nimensä veroinen se ei reitin kohdalla kyllä ole. Leveyttä taitaa olla pari-kolmekymmentä senttiä. Mönkijät olivat sotkeneet puron näkymättömiin, mutta vesi on tehnyt väylän kurakohdan alitse. Kyllä siitä silti juomakelpoista vettä saa varsinkin jos sen keittää. Tässä kohden ruokailimme ja keittelimme kahvit. Etsiskelin myös alueella aiemmin pesineiden Piekanojen pesiä, Pesäpuut löysin kyllä mutta pesiä en. Ei näkynyt kyllä lintujakaan.

Matka jatkui sitten toisen aidan vartta koilliseen. Alkuun aidan vierusta on soista ja mönkijäliikenne oli siitäkin tehnyt hankalakulkuisen. Paikoin leveyttä sotketulla uralla oli satakunta metriä. Olin tätä reittiä kulkenut viimeksi vuonna 2007 ja paljon oli sen jälkeen menty huonompaan suuntaan.

Lopulta pääsimme nousuun Auhtijoenselälle ja kuivemmalle pohjalle. Lakitasanteelta pujahdimme aidan alitse. Kun ajoittain näin Vuomapään, Siulapään sekä Vongoivan, niin helppo oli rinteessä kulkea kohti Siulaa, jonne olimme pyrkimässä. Jaurun ylityksessä ei ollut ongelmia, sillä vesi oli matalalla. Loppunousu rinkan kanssa on aina vähän jalkoja koetteleva. Rappuja on kuutisenkymmentä ja nousukulma melko jyrkkä.

Hyvissä ajoin kaimani tarkasteli pihamaalla tilannetta.

Kämpässä oli yksi vaeltaja, joka yöpyi siellä kaverini kanssa. Itse pystytin telttani kämpän taakse ja viihdyin paremmin siellä. Ennen nukkumaan menoa verryttelimme jalkojamme laakson pohjoispuolen penkereillä ja käväisimme Siulaojan varressa. Yön jälkeen viivyttelimme hieman liikkeelle lähtöä. Taivas oli pilvessä ja hieman välillä tihkui vettä joskaan sitä ei sateeksi voinut sanoa. Sitten heitimme rinkat jälleen harteille ja nousimme puolitoistasataiset portaat ylös.

En ole lakannut ihmettelemästä, miten jollekin on tullut mieleen rakentaa  kämppä tähän jyrkän rinteen pienelle tasanteelle. Aikanaan siinä oli saunakin. On siinä tullut hiki ilman löylyjäkin, kun on kantanut tarvittavan saunaveden ja taas hakenut polttopuut yläterassilta. Korkeuseroahan Jaurun pinnan ja puusuojan välille kertyy 50-60 metriä. Taisi saunan lämmittäminen jäädä kovin vähiin kertoihin ja niinpä se muutettiin keittosyvennykseksi. Jos kohta kämpän paikka ei ole viisaimmasta päästä, niin sinne johtavat portaat ovat. Ne ovat säästäneet rinnettä. Muutenhan se olisi jalkojen ja säiden kuluttamana sortunut.

Suuntasimme pohjoiseen. Sieltä käännyimme Vongoivanjoen varteen. 80-luvun puolivälin suuren myrskyn jäljet ovat vieläkin hyvin näkyvissä.

Tulimme hiukan liian aikaisin alas läntiseltä reunamalta. Vongoivan laakso on tästä jokisuulle saakka melko ahdas ja kilometrin verran yläjuoksunkin suuntaan.

Taiteilimme melko hidaskulkuista jokivartta Honkatehtaanjoen suulle. Oikeastaan joki vasta hieman tästä ylävirtaan avartuu sellaiseksi, että kulku rannassa on helppoa.

Kallioita on laakson rinteillä näillä kohdin ja parhaat Lihakuruojan suulla.

Joki tuosta kohden ylitettiin ja päätettiin siinä kiehauttaa kahvit. Paikka on kiinnostanut kullanetsijöitä aikanaan. Vieläkin "suupankissa" on kaksi Holmanin retkikunnan 1930 luvulla aikaansaamaa "pruuvikuoppaa", jotka eivät minun 59-vuotisen retkeilyurani aikana olleet juuri miksikään muuttuneet.

Honkatehtaanojan suulla tähtäilin Lumixillani. Käytän sitä lähinnä videokuvaukseen, mutta vähän tavallisia kuviakin näppäilen. On siinä kameran koossa ja painossa eroa verrattuna ensimmäiseen videokameraani. Se painoi vara-akun kanssa 6,5 kg.

 

Nousimme sitten Honkatehtaanojan vartta kohti Vongoivanräystästä. Itärinteelle on jäänyt pystyyn vankkaa puustoa. Tuskin tähän mikään myrsky pystyisikään.

Jäimme leiriin muutaman sadan metrin päähän räystään luoteiskulmasta. Iltapäivällä oli ruvennut tuulemaan lännestä melko navakasti eikä se illan tullen laantunut. Yö oli vähän levoton, kun tuuli paukutti sadekangasta.

Aamulla jatkoimme matkaa jyrkän nousun juurelle. Jätimme rinkat siihen ja lähdimme kapuamaan jyrkänteen niskalle. Jo alkumatkasta rinteeltä on hienot näkymät luoteeseen Vongoivanjoen laaksoon ja taustalla kohoaville Siulapäälle ja Sihverinlakopäälle sekä Vuomapäälle.

Puolirinteessä oli tuoreehko selkärangan palanen sekä karvatukko. Arvasimme sen kuuluvan kaakkoispuolen poronraatoon. Olimme siitä kuulleet neljältä nuorelta reippaantuntuiselta naiselta Auhtijoenselällä. He olivat sen Vongoivalla panneet merkille. Herkkupalan paikalle tuojaa emme saaneet silmiimme. Luultavasti se oli nelijalkainen. Kotkallekin se olisi sopinut, mutta en ole aikoihin taivaalla alueella kotkia nähnyt. Vähän se ihmetyttää, samoin kuin niiden Piekanan pesienkin häviäminen linnuista nyt puhumattakaan.

Sää oli jyrkänteen reunalle päästessämme hieno vaikkakin vähän tuulinen. Tästä syystä jätin vaellusvideon kuvaamisen siellä kokonaan kun tuuli käy niin kovasti mikrofonin kimppuun. Kuvia toki näppäilimme molemmat suuntaan jos toiseen. Kaakon puolella Korvatunturinkin korvat hailakkoina piirtyivät taivaanrantaan. Kirkkaasta säästä huolimatta kosteutta tuntui ilmassa olevan.

Lounaan kallioilla katseltiin etelän matalampia vaaramaisemia.

Tuulesta huolimatta kannatti istahtaakin.

Nykyisin Povivaaraksi nimetty kumpu näytti alhaalla hienolta. Putousta on 150 metrin verran.

Tämä on itäsuunta. Joutsenpää sinisenä taivaanrannassa.

Tässä taas on katse lounasta kohti.

Alas tultuamme rinkat löytyivät helposti. Olimme jättäneet ne jyrkän nousun juurta kiertävän puron lähteille.

Rinkat heitettiin harteille ja sitten kierrettiin jyrkänteen lounaiskulman kautta itään. Näkymät alhaaltakin olivat upeat.

Jyrkänteen alapuoleltakin olisi voinut Tyyrojan varteen pyrkiä.

Kiersimme kuitenkin Povivaaran eteläpuolen jyrkänteen yläosan. Se oli virhe sikäli että olisi kannattanut nousta heti vaaran yli. Sivurinne oli kivinen ja turhan jyrkkä. Siitäkin silti selvittiin ja idän suunnalla näytti taas hienolta. Valitettavasti taustan korkea Joutsenpää on nykyään väärällä puolella valtakunnan rajaa.

Zoomilla katsottuna asiantila näyttää vielä harmittavammalta.

Laskeuduimme alas Povivaaran eteläpuolta laskevan puron varteen kun se vähän avartui.

Loppupäästä ennen Tyyrojaan yhtymistään se kaventui uudelleen ja tuli vaikeakulkuiseksi, mutta sen läpi kannatti mennä silti. Se on luonut suupuoleensa monta erikoista yksityiskohtaa. Tyyrojan vartta sitten poukkoiltiin puolelta toiselle parisen kilometriä, kunnes päästiin Tahvontuvan keittiölle päivän pääateriaa valmistelemaan. Kaima meni jälleen kämppään yöpymään, kun sieltä löytyi tilaa. Varoittelin kyllä häntä avoimen puolen superlonpatjoista, jotka kämppään ilmestyivät loppuun ajettuina nelisenkymmentä vuotta sitten. Sanoin joskus erehtyneeni niiden seuraan ja saaneeni kurkkuni kipeäksi. Kaima totesi jälkeenpäin omankin kurkkunsa yön jälkeen vähän aristavan. Itse taas pystytin teltan Jaurun puolen penkereille.

Aristava kurkku parantui nopeasti, kun sai puhdasta ilmaa. Sää oli sunnuntaiaamulla edelleen aurinkoinen ja tuntui selvästi lämpimältä. Aamupalan jälkeen lähdimme kuljeskelemaan kohti Peuraselkää. Olimme eräältä kulkijalta kuulleet poroaidan kohdalla olevan sillan rakenteen haurastuneen ja kävimme sitä vilkaisemassa. Ei siinä meidän nähdäksemme mitään suurempaa vikaa ollut. Kyllä sitä voi vaeltaja huoletta käyttää. Portilla pidimme pientä taukoa.

Kuljimme hiljaksiin Jaurun rantakankaita itäänpäin. Alusta on pöydäntasaista hienoa kangasmaata.

Pittivaaran tulipaikalla kiehautimme kahvit.

Peuraselän kohdalla ylitimme Jaurun. Vanhalle kahluupaikalle oli ilmestynyt sitten viime näkemän selkeä mönkijäura, joka oli jauhanut rantaa kummallakin puolella. Kämppä oli tyhjillään. Pihamaalla nautimme retkiaterian. Onhan se nykyään helppoa. Vähän vettä kiehautetaan, kaadetaan pussiin ja odotetaan muutama minuutti ja on vielä aivan kelvollista maultaankin.

Lähdimme paluumatkalle samantien. Ylityksessä oli vähällä etten saanut videolle toivomaani kunnon kaatumista. Kaima astui vähän huolimattomasti paljain jaloin ja teki muutamia kiireisiä korjausliikkeitä, jotka onnistuivat. Kyllä se seitenvitonenkin voi nopea olla.

Jokivarren maisemista ei voinut valitella.

Tahvontuvalla käytimme jälleen hyväksemme keittiötä. Se on entinen puhelinkioski Auhtijoenselältä, joka virattomaksi jäätyään siirrettiin Tahvolle uuteen elämään. Puhelintakin olen siellä hyväkseni käyttänyt 90-luvulla.

Istuskelimme jonkin aikaa Tahvon terassilla jutellen varauspuolen asukkaan kanssa. Siinä selvisi, että itseasiassa olimme kaikki aikanaan asuneet samalla paikkakunnalla. Pieni on maailma. Tahvontupa on Jaurun suunnan varmaan suosituin käyntikohde.

Maanantaiaamuna oli vielä vähän epäselvää minne suuntaamme, mutta päätimme lähteä Siulalle. Taivas oli vetänyt pilveen. Oli kuitenkin melko lämmintä ja hieman ukkosen henkeä ilmassa. Edellisenä päivänä oli kaukana jo jyrähdellytkin. Matkalla silloin tällöin tuli taivaalta muutama pieni pisara vettä, muttei nytkään satanut. Tahvon ja Siulan välinen taival on maisemiltaan antoisa sekin ja vaatii silloin tällöin pysähtymään.

Eräällä tauolla kuulimme pohjoisen suunnasta melko läheltä korppien ankaraa rähinää. Siellä tuntui olevan menossa rankka riita parhaasta paikasta ruokapöydän äärellä. Se oli sen verran lähellä, ettemme jääneet sitä pidemmäksi ajaksi kuuntelemaan, sillä riidassa saattoi olla mukana joku suurempi nelijalkainenkin. Sellaisen kohtaaminen pahantuulisena ei olisi ollut kovin mukavaa.

Vongoivanjoen tulipaikalle tultiin ja harkittiin hetki kahvinkeittoa, mutta kun Siula kuitenkin oli niin lähellä, joki ylitettiin ja jatkettiin kämpälle. Penkereeltä kuitenkin napattiin kuva kohti jokisuuta.

Siulalla oleiltiin hetki ja valmistettiin ateria. Perässämme sinne tuli myös Tahvolla olleet nuoret erämiehen alut isänsä kera. Me jatkoimme hetken harkinnan jälkeen matkaa. Aluksi tuumailtiin suunnaksi Siulaojan tulipaikkaa, mutta kun jatkoa siitä mietittiin, niin taival sieltä Marivaaran suuntaan ei tuntunut sillä kerralla mielekkäältä. Siirryimme Jaurun yli etelärannalle ja nousimme tasaiselle penkereelle, jota myöten kuljimme Jaurun lounaaseen kääntyvään mutkaan. Vastakkaisella puolella näkyy Siulaojan lasku kohti Jaurua.

Olimme jäädä tähän paikkaan leiriin, mutta kun päivää oli vielä kovasti jäljellä, niin päätimme lähteä nousemaan laakson rinnettä aidalle. Se päätös oli kylläkin virhe, sillä puolirinteessä alkoi ukkonen jylistä ja rankkasade iski niskaamme. Sadetta ja ukkosta riitti parin tunnin verran. Aidalle aikanaan tultiin ja suunnattiin kohti Marivaaraa. Ilta alkoi kuitenkin olla niin pitkällä että jäimme yöksi siihen vesipaikalle.

Taival sinne oli melko kurja sillä vettä oli tullut niin rankasti, että mönkijäurat pehmeiköissä olivat entistä  hankalakulkuisemmat.

Sää kuitenkin yön mittaan poutaantui ja aamulla oli jälleen kelvollinen vaellussää. Loppumatka menikin puolipilvisessä aurinkoisessa säässä joutuisaan Pajuojalle, jossa vahvistauduimme viimeistä etappia varten retkiaterialla. Jatkaessamme matkaa, yllättäen muutaman kymmenen metrin päässä jouduin väistämään autoa. Kuljettaja pysähtyi veivasi ikkunaa auki ja kysäisi että helpottaisiko yhtään jos hän veisi rinkkamme autollemme. Kulkuneuvomme oli osapuilleen viiden kilometrin päässä, joten kovin kiitollisina nostimme varusteemme farmarin takaosaan. Kaveri oli aamuyöstä kävellyt telttamme ohi. Hänkin oli tulossa Tahvolta. Aikanaan rinkat löysimme siististi asetettuna automme takaluukkua nojaamaan.

Olimme tulleet Marivaaraan vanhaa tietä. Paluumatkalla kiersimme uuden kautta. Se oli kunnoltaan huomattavasti vanhaa parempi jos kohta muutamaa kilometriä pidempi. Ajelimme sitten saman tien kotiin tyytyväisinä onnistuneesta kierroksesta. Loppumatka kohdallani ei ollut niinkään onnistunut. Ollessani ratissa onnistuin kahdesti väläyttämään itsestäni kuvan poliisin valvontakameraan. Toivottavasti nämä kalliinpuoleiset kuvat onnistuivat.

Poikani perhe oli tehnyt vuoteen 2010 mennessä jo useampia pienempiä retkiä Saariselällä. Nyt he päättivät kilometrejä hieman lisätä, kun perheen pojillekin oli ikävuosia kertynyt. Vaelluksen lähtökohdaksi oli tällä kerralla valittu Raja-Jooseppi. Heinäkuiset säät olivat silloin valitettavan epävakaat. Sade kiusasi kahtena ensimmäisenä päivänä, jolloin taivallettiin riippusillasta yli, kahlattiin Kiertämäojan länsipuolelle ja ruvettiin seurailemaan Luton varsia ylävirtaan. Sitten tultiin Suomun varteen ja edelleen kohti Muorravaarakkaa. Kameramiehen hommia hoiteli pääosin vanhempi pojanpoikani Tapio 13 v, joka ei alussa näppäilyyn oikein innostunut. Ajoittainen sade ja ympärillä inisevät sääskiparvet halua latistivat. Pikkuveljestä lepotauolla syntyi kuitenkin otos kuurojen välissä.

Toisena vaelluspäivänä matkattiin Jyrkkävaaran tasolta Muorravaarakan ruoktulle. Päivä oli sateinen ja tästä syystä laakson itäpuolen polun pehmeiköt poikkeuksellisen märkiä, upottavia ja hankalia kulkea. Perille kuitenkin päästiin ja kun ruoktulla ei ollut suuremmin tungosta, niin telttaa saatettiin kuivatella ja tuuletella puusuojassa.

Kolmantena päivänä alkoi kulkijoille sää jo hymyillä. Silloin päätettiin tehdä retki Ukselmalle. Kaakon puoleinen taivas oli jo laajalti sinisenä.

Rinteen puolen välin korvilla virtaa yleensä hyvävetinen puro poikkirinteeseen. Vettä siinä riitti janoon nytkin.

Muorravaarakan Ukselman puoleisella rinteellä kasvaa alempana komea männikkö. Monissa petäjissä on luonto synnyttänyt taideteoksia. Poikien tätiä taidettiin kolmisenkymmentäkymmentä vuotta aiemmin autella tälle oksalle istumaan.

Pirunportin louhikossa käytiin ihmettelemässä ja sen länsipuolelta löydettiin yksi poro laiduntamassa. Paikallinen ahma taisi tällöin olla kauempana retkillään.

Sää suosi Ukselmalle kiivenneitä. Perheen äitikin sai rauhassa nautiskella kupolin kivimerkillä kauniista säästä ja hyvistä näkymistä.

Ukselmalta paluun jälkeen ateriatankkaus tehtiin vanhan ruoktun edustalla nuotiokatoksessa.

Muorravaarakassa vietettiin vielä yö ja sitten suunnattiin kohti Anterinmukkaa. Alussa oli Tiyhtelmän jyrkkä nousu laakson itäreunalle. Monia se yleensä hengästyttää, mutta  perheen nuorimmaisella Juholla riitti energiaa ja hyppyvoimaa vielä kurun niskallakin.

Eipä aikaakaan kun päästiin tutkimaan aikanaan Keskon rakentaman kämpän terassin relieffiä.

Leiri pantiin pystyyn kämpän lähettyville. Seuraavana päivänä pohjoisessa kohoava tasasivuinen Rovapään huippu herätti kiinnostuksen kiipeilyyn ja päätettiin sinne kavuta Maalpurin putousten kautta. Alkuun Kaarreojan ylityksessä oli oma haasteensa.

Lähempänä Maalpurinojaa, alkoivat Hirvaspäitten kaksoislaet kohota koillisessa.

Välillä silmät suuntautuivat makrotasollekin.

Putouksella riitti vettä heinäkuullakin kiitos viime päivien sateiden.

Sitten kipaistiin Rovapään terävälle laelle. Siellä piti kameramiehen saada hieman tuulettaa.

Paluumatka leiriin sujui ongelmitta. Siellä vietettiin vielä yksi yö ja sitten varusteita pakattiin kämpän terassilla ja lähdettiin kohti Anterin entistä rajavartioasemaa.

Maalpurinojan suulla piti ottaa hieman tarkasti.

Tottuneenkin kulkijan kannattaa välillä levittää karttalehti ja lukea.

Tyhjillään olevaa rajavartioasemaa käytiin ihmettelemässä ja jatkettiin sitten pohjoiseen kohti Luttoa. Eipä aikaakaan kun käännyttiin kohti Kiertämäjärviä ja ylemmän Kiertämän kämpän seinustalla leviteltiin varusteita lepohetkeä varten.

Sää oli pilvistynyt ja mennyt jälleen epävakaisempaan suuntaan. Suojaa haettiinkin ateriatankkauksen ajaksi alemman kiertämän laavulta.

Oikea vaeltaja vie roskansa maastosta mukanaan. Tilaa vievät tyhjät purkit pitää osata rutistaa.

Sopivasti taukoillen loppumatka riippusillalle ja odottavalle autolla sujui ongelmitta. Jälleen tuli nuorimmaisille annos kokemuksia luonnossa liikkumisesta.

2

Lauantaina 9 syyskuuta ajelin poikani Jukan kanssa Kopsusjärven tien haaraan. Oli jo melko myöhä ilta. Tarkoitus oli aloittaa syksyinen vaellus Kopsuksen kautta. Liikkeelle emme kuitenkaan illalla vielä lähteneet, vaan pystytimme telttamme auton kupeelle. Ilma oli melko viileä ehkä viitisen astetta, tuntui kostealta muttei silti satanut. Pouta säilyi läpi yön.

Sunnuntaiaamuna rinkat heitettiin selkään ja lähdettiin astelemaan kohti itää. Vanha saksalaisten aikaansaama kulku-ura oli leventynyt ja parantunut. Se olisi ollut autokelpoinen matalan maavaran omaavalle henkilöautollekin kilometrikaupalla.

Kun viimeksi olin Kopsukselle taivaltanut vuonna 1976 ja poikanikin runsaat parikymmentä vuotta sitten, niin matkan varrella oli monenlaista muutakin muutosta. Heti alkuun oli tien varrella erikoisen tuntuisia rakennelmia, pari kodan mallista asumusta ja toisen yhteydessä oli ikään kuin viikinkien pitkätaloa muistuttava asumus.

Emme jääneet niitä ihmettelemään, vaan matka joutui mukavasti kohti Kopsusjärveä. Oli edelleen melko viileää ja jostain kaakon suunnalta puhalteli navakka tuuli. Puolen välin korvilla matkaa on puulaavu, jossa pysähdyimme lyhyelle ateriatankkaukselle.

Taivas oli paksussa pilvessä ja tästä syystä päivälläkin alkoi olla jo melko hämärää. Se hieman harmitti, sillä alkava ruska oli jo värjännyt hienosti Kopsusjoen rantaheinikon kullan väriin. Se ei vain oikein päässyt oikeuksiinsa pilvisäässä.

Kopsusjärvenkin rannat olivat jo syysväreissä, mutta tummassa päivässä eivät nekään oikein päässeet edustavasti esille. Nattaset silti piirtyivät taivaanrantaan, vaikka aamulla eivät vielä näkyneetkään.

Järven pohjoisrannalla tuuli edelleen melko navakasti ja me haeskelimme tuulensuojaa Kopsuslammen tuntumasta. Sinnekin tuuli kuitenkin sopi, mutta kämpän takaseinustalta suojaa löytyi sen verran, ettei kaasukeittimemme liekki aivan riistäytynyt pannun alta.

Järven ja lammen ympäristössä en kovin suuria muutoksia havainnut entiseen verrattuna. Järven rannalla oli kylläkin tulipaikka ja pieni puusuoja vessoineen sekä lammen kämpän katto uusittu. Kämpän takaa otin kuvan kohti Nattasia. Silloin havaitsin näkymän suuresti muuttuneen, kun vertasin sitä vuonna 1961 ottamaani. Puut olivat tietenkin kasvaneet, osa oli kaatunut ja lehtipuita oli myös tunkenut etualalle.

Lähdimme nousemaan kämpän takaa vaaran jyrkkää rinnettä ja jatkoimme sitten alaspäin Suomun varteen.

Etelänpuolinen vaaran rinne on poikkeava monella tavalla. Siinä on hyvinkin jyrkkiä kohtia, mutta siellä täällä "taskuja", joihin on muodostunut lampi. Tämä oli nyt kylläkin melkein kuivillaan.

Vaaran pohjoisen puoleinen rinne ei laskeudu Suomun laaksoon aivan niin jyrkästi.

 

Vanhan ruoktun seinustalla vaihdoimme saappaisiin vaikka Suomussa ei paljon vettä ollutkaan. Vaelluskumppanini vaikutti tässä vaiheessa jostain syystä toivonsa menettäneeltä.

Tulimme Kiilopäältä tulevan mönkijäuran varteen ja kuljimme sitä myöten Aitaojan tulipaikalle.

Käännyimme tästä Suomun vartta alavirran suuntaan kohti Salonlammen puulaavua. Sinne saapuessamme oli laavu miehitetty, mutta siitä kohta poistui kolmen hengen porukka Tuiskukurun suuntaan. Mekin harkitsimme jatkamista, mutta tauolla ollessamme alkoi vähän sataa tihuuttaa ja päätimme jäädä laavulle yöksi.

Seuranamme laavulla yöpyi yksinvaeltaja, jonka kanssa mielipiteitä vaihdettiin eräelämästä ja vaeltamisesta yleensä. Aika kului joutuisasti tulilla siihen saakka kunnes kömmimme makuupusseihimme.

Satoi vain ajoittain mutta tuuli yltyi myrskypuuskaiseksi. Yön mittaan se toi mukanaan saderintaman. Aamulla satoikin reippaasti. Me päätimme kulkea aluksi Tuiskukuruun siitä huolimatta. Yöpymiskumppanimme päätti jäädä odottelemaan sateen loppumista.

Olin hankkinut Erätukun loppuunmyynnistä uuden vedenpitävän vaellusasun. Sadetta se piti tunnin verran. Tuiskukurun kämpälle tullessamme olinkin melko läpi kastunut. Kämppää piti hallussaan kolmen miehen porukka, mutta mahduimme kamiinan kupeelle hieman kuivattelemaan ja myöhemmin ateriaakin valmistelemaan. Saimme kuulla, että Luiron suuntaan oli matkannut noin kolmenkymmenen hengen porukka ja lisäksi Tuiskulta oli lähtenyt kahdeksan muuta, joten muutimme suunnitelmaa kulkea itään Luirojärven kautta.

Sade taukosi puolen päivän aikoihin ja me suuntasimme etelään ajatuksena kulkea Karapuljun kämpälle, jossa oletimme hyvällä onnella pääsevämme kuivailemaan kosteita varusteitamme. Matkan varrella satuimme rauhoitetulle maakotkan pesäpuulle. Muistaakseni kyltissä pesänumero oli 59. Asukkeja ei näkynyt. Parinkymmenen vuoden takaisilla vaelluksilla melkein aina pääsi kotkia näkemään varsinkin jos nousi hieman ylemmäksi, mutta tämän vuosituhannen puolella ne tuntuvat kovasti harventuneen. Lokalle siirtyneet merikotkatkin "kummallisesti" hävisivät sieltä nopeaan tahtiin aikoinaan.

Taival oli minulle entuudestaan kovin tuttu. En käyttänyt kompassia enkä lukenut karttaakaan. Olisi silti kannattanut vilkaista, sillä tullessamme ikivanhan poroerotuspaikan jäänteille, minun ei olisi vielä kannattanut suunnata Harrihaaran aukean suuntaan. Siellä loppuvaiheissa jouduimme turhaan pehmeikköjä kahlailemaan. Vastaan tuli sitten itä-länsisuuntainen poroaita, jossa piti hieman etsiskellä sopivaa alituspaikkaa. Sen toisella puolella oli useita mönkijäuria. Laskeskelin seitsemän rinnakkaista saman suuntaista mönkijätietä sadan metrin matkalla.

Me suuntasimme tästä vanhan tukkitien varteen ja kuljimme sitä myöten Luirojoen aukealle. Länsipuolen ranta oli märkä ja mutainen. Sitä olivat vielä lukemattomat mönkijät möyhentäneet, mutta pääsimme kuitenkin Karapuljun kämpän tuntumassa olevalle kahlaamolle ja yli joen.

Toiveemme päästä kuivattelemaan kamppeitamme luhistuivat kämpälle tullessamme, sillä sinne oli tuntia aiemmin majoittunut Orposesta tullut seniori-porukka, joka oli nähtävästi kokenut matkallaan melko kovia. He olivat hieman eksyneetkin ja muutama joutunut Luirossa uimasilleen.

Me pystytimme teltamme kämpän tuntumaan ja jätimme kuivatuspuuhat seuraavaan päivään. Aamulla tuulettelimme telttaamme Karapuljun kämpän kupeella ja valmistelimme aamupalaa puusuojan edustalla. Kämpässä olijat eivät olleet vielä toipuneet jalkeille.

Karapuljussa saimme tuoreita säätietoja. Olimme hieman harkinneet jatkavamme suoraan kohti Hammaskurua ja sieltä edelleen Jaurulle, mutta tieto tuulen kääntymisestä pohjoisen puolelle sekä räntäsateiden mahdollisuudesta pani kääntämään suunnan Luirojärvelle. Ajattelimme siirtyvämme sinne odottelemaan säätiedon vahvistumista.

Sää oli melko sumuinen ja kostea. Sumuun kietoutuneessa metsässä oli kuitenkin oma viehätyksensä ja tunnelmansa.

Kynttiläojalla pysähdyimme juomaan. Vanhin pojanpoikani on vahvasti sitä mieltä, että purossa virtaa maailman parasta juomavettä.

Kynttiläojan tuntumassa panimme merkille myös tikan työmaan.

 

Tullessamme Luirojärvelle, suurimmat väenpaljoudet olivat jo lähteneet ja sytytin tulet keskuskämppä Hilltonin kuivaushuoneeseen, jossa saimme nopeasti kuivaa aikaan. Saunaan kannoimme vedet ja sen lämmitessä ennätimme ruokailla. Emme silti saunoneet vaan pelkästään peseydyimme.

Otimme varusteemme ja suuntasimme Luirojoen kahluupaikalle. Siellä on uusi silta. Nähtävästi sen rakennuspuuhissa ranta on mutaantunut mönkijöiden alla. Mutakohdan päälle oli vedetty kumimatto jonkinlaiseksi suojaksi. Mieleen tuli kyllä aika monta muutakin vaihtoehtoa. Tämä näyttää vähän säälittävältä yritykseltä.

Siirryimme länsirannan tulipaikalle, johon pystytimme telttamme. Päivä oli ollut sumuinen mutta poutainen. Illalla selkeni senverran, että Lupukatkin alkoivat näkyä. Sokostin suunnalla pilvi makasi puoleen väliin rinnettä. Apujoukkojen vaaran rinne oli juuri ja juuri näkyvissä.

Iltaa istuttiin tulilla ja mietittiin jatkoa. Päätimme luopua enemmästä sekä palata takaisin. Luvassa ollut perjantaiaamun runsas räntäsade ei suuremmin kiinnostanut kokea kauempana maastossa.

Yöllä pisaroi vähän vettä, mutta pääosin oli poutaa. Aamulla lähdimme kohti Tuiskukurua. Nousimme polkua Ampupään taitteeseen. Näkyvyys ylhäällä oli sumun vuoksi olematon. Tuiskukurun kämppä oli tyhjillään sinne tullessamme. Valmistimme aterian ja kuivasimme sillä välin telttaamme.

Tuiskulla ollessamme sumu alkoi pyyhkiytyä pois ja täysin näkymättömissä olleet Pikkutunturitkin ilmestyivät näkyviin.

Väkeä alkoi myös lappaa paikalle sekä idästä että lännestä. Me sopivasti pääsimme alta pois ja nousimme Tuiskukurusta länteen sekä laskeuduimme Harrihaaran aukealle. Sen pohjalla oli jo mukavaa punerrusta.

Näillä kohden kulkee Luirojärven ja Kiilopään välinen mönkijäura, jota muut retkeilijät näyttävät pääosin käyttävän. Pohja vaikuttaa paljon kuljetulta ja melko hyvältä, mutta kosteikkojen kohdilla ovat mönkijät möyhentäneet leveitä mutakenttiä. Kovin vähällä vaivalla nämä ylityskohdat voitaisiin tehdä sellaisiksi, ettei jokaisella ajokerralla tarvitsisi mutakenttää laajentaa.

Solustamanselän kupeella osuimme erikoisesti heinittyneen lammen kohdalle.

Me kiersimme Vintilän tunturin lounaiskulman kautta ja laskeuduimme Suomun varteen. Vintilänvaaran rinnettä kulkevaa polkua ovat mönkijät  kalunneet, joten se on kivinen ja jalkoja koetteleva kulkea.

Aitaojan tulipaikalla pidimme pienen tauon ja sitten jatkoimme kohti vanhaa Suomun ruoktua. Sieltä nousimme jälleen vaaran yli kohti Kopsusta. Etelän puolelta rinnettä järvi näkyikin jo hyvin.

Kopsuslammelle tullessamme ilta alkoi hämärtyä.

Lammelle emme jääneet, vaan siirryimme järven pohjoisrannan tulipaikan lähettyville. Lammen tyyni peilipinta pani näppäilemään useammankin kuvan, vaikka ilta oli jo melko tummentunut.

Seuraava aamu avautui poutaisena, mutta pian etelärannan puiden latvustoon alkoi työntyä sumua. Yksinäinen joutsen ui luoteisella lahdella ja kohdallamme sotkapariskunta uiskenteli ruokailemassa. Alakuvien näkymät ovat ensin länsirantaa ja seuraava itärantaa kohti.

Telttapaikkamme lähettyvillä juolukat ja riekonmarjan lehdet antoivat maisemaan värikkyyttä.

Juolukoiden ympäröimänä vietti eläkepäiviään vanha puuvene.

 

Poikkesimme myös vilkaisemassa lammen ja järven välistä pientä puroa, jossa on miniputoukset. Puron varsi on suojainen ja kasvimaailma rehevä.

Liikkeelle lähtiessämme koilliseen kääntynyt ilmavirtaus työnsi edellään märkää sumua, mutta taivaalla kuulsi ensi kerran kulkupäivinämme aurinko. Kopsusjoen varressa maisema näyttikin pohjoiseen katsoen oikein hienolta.

Jonkin aikaa tästä eteenpäinkin oli ajoittain kirkasta, mutta alakuvassakin näkee miten sumupilvi toisensa jälkeen kulki kohti lounasta. Tässä kuvassa se on katoamassa vasempaan laitaan.

Kirkkauden iloa ei meillä kestänyt pitkään. Antoi se silti häivähdyksen siitä, miten värikästä olisi aurinkoisina päivinä voinut olla.

 

Pian pilvi kattoi koko taivaan ja ilman kosteus oli varmaan sataprosenttinen. Matka taittui nopeasti ja auto löydettiin sinne minne sen jätimmekin. Renkaissa oli ilmaa ja akussa virtaa. Reipas kuntolenkki saatiin päätökseen. Vähän jäi kaivelemaan kierroksen typistäminen, mutta kaikkea ei aina voi saada.

Vuosi 2017 oli melko poikkeuksellinen sään puolesta. Katselin pitkin kesää sopivaa tasaista sääennustetta, mutta sitä ei tuntunut löytyvän. Lopulta elokuun puolen välin jälkeen päätin vanhan koulukaverini Heikin kanssa lähteä kokeilemaan, pääsemmekö luovimaan sadekuurojen välissä jonkinlaista kierrosta. Koska kaimallani on sairautensa vuoksi hapensaannissa ongelmia, niin koetimme laatia vaelluksen tasaiselle pohjalle. Ajelimme keskiviikkoillalla 16.8 Kuutuan tietä kohti Aittajärveä. Tie oli kehnossa kunnossa, mutta sää näytti lupaavalta.

Matkaan lähdimme torstaiaamulla Aittajärveltä 17.8. Kahlaamolla oli vesi vähissä, joten ylityksessä ei ollut ongelmaa. Museokämpällä viivähdimme hetkisen.

Etenimme Maantiekurua etelään ja poroaidan tulipaikalla pidimme jo keittotaukoa. Puron varressa valokki, lakka eli hilla oli täydessä kypsyydessä. Maantiekurussa on upeita keloja niin kumossa kuin pystyssäkin.

Sotavaarajoki tuli aikanaan vastaan ja nousu Sarviojan laakson reunalle onnistui, vaikka happea piti välillä vähän pysähtyä haukkaamaan. Näkymät etelään avautuivat. Taustalla Siliäselkä.

Sarviojan latvan suvannoissa kuvastui osittain aurinkoinen päivä.

Sudenpesän tienoo oli valittu ensimmäiseksi yöpymispaikaksi. Vaikka ensimmäisen kerran Sudenpesällä olin yli 50 vuotta takaperin ja yhden yön vietin siellä erään latulaisporukan kanssa lauleskellen, kummitusjuttuja kertoillen Paulaharjun henkeen sekä kahvia keitellen, niin nukkunut en kämpässä ollut koskaan. En tavallaan nukkunut nytkään, sillä sisällä olleen sääskipaljouden vuoksi viritimme vaellustelttamme laverille.

Vanhan kämpän näköispainos muuten on hieno jos kohta uuden takan malli ei vertoja vanhalle vedä alkuunkaan.

Teltassa siis yövyttiin. Kämpän kupeelle oli yöllä ilmestynyt teltta ja samanlainen Sarviojan toiselle rannalle, mutta teltassa olijat vielä uinailivat, kun me aamulla jatkoimme matkaa. Sarviojan kämpän pihamaalla pääsimme yhteiskuvaan avuliaan yksivaeltajan napatessa pari otosta.

 

Tästä matkailimme Ukselmakuruun. Ylempänä kurussa on varsin karut näkymät.

Sitä myöten kuljimme rauhallisesti Pirunportin tuntumaan. Sinne jätimme rinkkamme ja nousimme Ukselman laelle. Sää tässä meitä suosi. Oli melko kirkasta eikä tuullut nimeksikään. Lakitasanteella oli yksittäinen sarvekas paikallinen asukas.

Laelta oli upeat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin. Alakuva on länteen.

Tämä taas pohjoiseen. Taustan tunturi on Ruopimapää.

Koillisessa erottuu mm Kuikkapään kyömy ja Hirvaspäitten lakia.

 

Ukselman poro saattoi ihmetellä, kuten minäkin, itäkaakosta pyyhältävää suurehkoa lentokonetta, jota saattoi ylempänä hävittäjä. Saatettava saattoi olla pommikone tai tiedustelukone ja uskaltaisin väittää hävittäjän olleen Suhoi 27. Länsi-Luoteessa olevaan pilviharsoon koneet katosivat. Sinne suuntaan maisemia ihaili vaelluskaverinikin, mutta kuvanottohetkellä sai puhelimeensa Dna:lta hyvän matkan toivotuksen Venäjälle.

Pirunportin suulle olivat rinkat jääneet odottelemaan. Ne aseteltiin taas matkakuntoon.

Louhikko ylitettiin onnistuneesti. Sen niskalla kamera oli taas ahkerassa käytössä.

Jälleen kerran päästiin ihailemaan portilta Muorravaarakan laaksoon avautuvaa näkymää.

Alaosassa porttia oli vielä melkoisesti lunta. Paksuutta saattoi olla reilut parikin metriä.

Vaikka alarinteeseen mentiinkin, niin meidän ikäisemme vaeltajat kaipaavat siinäkin tauon paikkoja.

Muorravaarakan ruoktulla oli jonkin verran väkeä. Vastaamme tulivat joella varauspuolen yöpymiskumppanimmekin. Iltaa kulutimme ylävirran puoleisen katoksen tuntumassa tulilla.

 

Poutainen ilta tummeni jo aikaisin elokuun tapaan.

Lauantaina 19 päivänä olikin säätyyppi muuttunut. Selänteet olivat pilvessä ja satoikin vähän. Sää näytti melko toivottomalta. Olimme heittäneet arpaa, lähdemmekö Anterinmukkaan saunomaan vai ei ja säätyyppi ilmoitti että ei. Yöpymiskumppanimme lähtivät kuitenkin tähän säähän tavoitteenaan nousta Lumikurua Ukselman taakse ja sieltä Paratiisikuruun. Mekin lähdimme verryttelemään Tiyhtelmän varteen ja nousimme lähdelammelle saakka. Pilvi sakeni siellä niin, ettei näkynyt edes viidenkymmenen metrin päässä ollutta vastarinnettä. Alas laskeutuessamme sää selkeni. Tässä puolivälissä laskeutumista sumu on jo melkein kaikonnut.

Uskomattoman nopeasti ilma poutaantui ja aurinko pilkisti esille. Ennen kämpälle tuloa näytti Pirunportin suunnalla jo näin hyvältä.

Aterioinnin jälkeen käväisimme Muorravaarakan alajuoksun puolella olevilla Joutsenlammilla jaloittelemassa. Kaimani sai kameraansa pilvien lomasta hienot värisuihkut maisemaa värittämään. Sollanpää taustalla.

Paikka on varsin hieno kolmen pienen lammen yhdistelmä, joiden välillä on "pienois-punkaharjut".

Säätieteilijät eivät olleet tahtoneet kyetä oikeastaan koko kesänä laatimaan pitemmälle luotettavia ennusteita. Nytkin ne vaihtelivat laidasta laitaan muutaman tunnin välein. Niiden perusteella muutimme kuitenkin suunnitelmiamme. Seuraavaksi yöksi menimmekin varaamaamme Muorravaarakan vanhaan ruoktuun viettämään nostalgista iltaa ja yötä. Ensin istuskeltiin iltaa ruoktun edustan tulipaikalla. Kaima hymyilee veistämälleni lettulastalle. Muotoilussa taisi olla viimeistelyn tarvetta.

Kammissa oli kamiinan yläpuolella lappu, jossa varoiteltiin siinä olevasta reiästä. Emme kamiinaa tarkemmin tutkineetkaan, vaan virittelimme tulen takkaan. Se veti huonosti ja katon yläosiin jäi savu leijumaan. Tunnelmaa se kuitenkin loi.

Sunnuntaina luvassa olevien sateiden vuoksi päätimme kulkea Jyrkkävaaraan. Aamulla alkuun vettä vihmoikin, mutta se loppui kymmeneen mennessä ja sää nytkin yllättävän pian selkeni. Matka joutui alavirran suuntaan joutuisasti, vaikka polulla pehmeikköjä onkin. Ensimmäisen tulipaikan kohdalla oli runsaasti hillaa, josta saimme sopivaa puuron kuorrutusta. Näkymät Sollanpään suuntaan olivat Yläjängän suvannoilla jo kovin poutaiset.

Nuotion kämpän tulipaikalla, jota nykyisin Muorakanmutkaksi nimitetään, oli jokseenkin loppuun lahonneet istuinpuut. Ne samat puut olivat siinä jo nelisenkymmentä vuotta aiemmin. Tulipuita ei oltu paikalle toimitettu, mutta kivikehässä oli 70-80 sentin mittainen puolentoista tuuman PVC-muovinen putki, jonka tarkoitusta en kyllä ymmärtänyt. Otin sen mukaani ja vein Jyrkkävaaraan ja roskalaatikkojen viereen. Tulipaikalla kuitenkin taukoiltiin.

Harrijoen ylityksen jälkeen mönkijäjälkiä tuli vastaan. Olin niitä pannut merkille Muorravaarakan ruoktunkin tuntumassa useita  sinne tänne suuntautuvia. Jyrkkävaaraan nekin jäljet lopulta johtivat jos kohta alueella oli ajeltu laajalti. Kämpällä saimme kuivatella kamppeitamme rauhassa, sillä muita ei paikalla ollut eikä sinne tullut.

Seuraavana aamuna päätimme suunnata kohti Aittajärveä, koska ennusteiden mukaan runsaiden sateiden ennustettiin alkavan illalla ja jatkuvan pitkään. Lähdimmekin kohti karttaan merkittyä kahlaamoa, jota en aiemmin ollut käyttänyt. Sinne haarautui karttaan merkitty polku. Haaran löysimme helposti, mutta polkua ei ollut helppo seurata, sillä mönkijä oli sotkenut sen alleen. Sitten kävikin niin, että emme havainneet missä se erkani mönkijän jäljestä ja renkaiden uraa seuratessamme tulimmekin Muorravaarakkajoen rantakosteikkoihin. Sopivan ylityspaikan silti löysimme melko läheltä Muorakanmutkaa. Kuvassa olemme jo joen yli päässeet ja vaihdamme sopivammat kulkujalkineet alle.

Pääsimme pian länteen suuntaavan poroaidan varteen, jota seurailimme Ahmajärvelle saakka. Siellä sää viileni nopeasti. Pidimme taukoa järven koilliskulmalla.

Laskeuduimme tästä alas Kuotmutille ja suunnistimme järven itäpäästä Suomujärven tulipaikalle, jossa pidettiin ateriatauko.

Pian olikin kohdalla Aittajärven kahlaamo. Loppuilta kului rannassa puulaavulla lettukesteissä. Sitten alkoi se luvattu sade.

Sade rummutti teltan kattoon koko yön, mutta aamulla laantui siinä määrin, että saatoimme leirin purkaa. Sitten autoon ja mukava minivaellus saatiin päätökseen.

Kaimalla oli puhelimessaan sovellus, josta saatiin kokonaismatka reitille. Sen mukaisesti 65 km oli kierroksella pituutta ja kokonaisnousua hiukka vaille 1800 metriä. Kun laite kuitenkin mittaa kuljettua matkaa kymmenen metrin välein, niin todellisuudessa matka taisi olla hieman pitempi. Korkeusmittari taas näytti siltä, että Aittajärven parkkipaikan kohdalla olisimme jääneet leijumaan kuutisen kymmentä metriä lähtötasoa ylemmäksi, mutta kun ottaa huomioon että satelliitti joka avaruudessa kiitää huimaa vauhtia ja antaa signaaleja puhelimeen, niin virhe oli melko pieni. Oltiin siihenkin antiin tyytyväisiä.

 

 

Olin vaihtanut syksyllä 1972 työpaikkakuntaa. Oli monenlaista kiirettä. Vasta syys-lokakuun vaihteessa  1973 ehdimme vaimoni kanssa lähteä lyhyelle "pääntuuletus" matkalle pohjoiseen.

Ajelimme silloinkin Ivalo-Raja-Jooseppi tieltä pohjoisesta käsin Luton yli etelään johtavia puutavaranajoteitä pitkin niin pitkälle kuin ne silloin olivat ajokelpoisia ja sitten jätimme auton ja otimme rinkat hartioille. Maasto oli vielä lumeton mutta oli melko kylmää.

Olimme aikoneet vain oleskella Suomujoen tuntumassa muutaman päivän, sillä ajankohtahan oli sellainen että periaatteessa jalankulkijan olisi voinut talven tulo yllättää milloin tahansa.

Ensimmäisenä päivänä tavoitimme vielä silloin pystyssä olleen Ahvenlammen kämpän, jonne jäimme yöpymään. Kämppä oli jo silloin melko huonossa kunnossa.

 

 

Ahvenjärveä kattoi muutaman sentin vahvuinen lasinkirkas jää ja sen alla vilahteli ahvenia. Kopauttelin niistä muutamia pökerryksiin ja saimme kala-aterian ainekset.

Seuraavana päivänä siirryimme Kolttakentän kautta Snellmanille.

 

 

Kun taivas oli osittain pilvessä, niin alkoi olla päivisinkin jo melko hämärää. Silloinkin Snellmanin tulipaikka sijaitsi kämpän länsipuolella, jos kohta on todettava että se oli enemmänkin perinteinen malli kuin nykyinen.

 

 

Viivyimme alueella vain pari päivää ja sitten palasimme autollemme. Säät pysyivät tasaisen poutaisina, tuulettomina ja melko viileinä. Pakkasen puolella taidettiin olla koko ajan.

Heinäkuun lopulla matkasin parhaan vaelluskumppanini vaimoni Marja-Leenan kanssa Aittajärvelle. Etukäteen tiesimme, että emme voi tehdä perinteistä vaellusta, mutta lopulta kummatkin yllätti se, miten vaikeata meillä oli edetä oikeastaan juuri minnekään. Esteenä olivat aviosiippani nivelvaivat.

Matkan pontimena oli alun perin Sotavaarajoen varressa havaitsemani isännätön rinkka, jonka olin pannut merkille jo edellisenä kesänä elokuulla. Silloin luulin, että rinkan omistaja on vain lyhyellä käynnillä jossakin, sillä kiven vieressä nojallaan olevan rinkan kupeella oli umpisolumuovinen makuualusta avoimena sekä pitkällään maassa punainen makuupussi.

Kun 2016 keväällä Suomun tulvien takia tulin tyttärenpoikani Petterin kanssa ylittäneeksi Suomun Siikavuopajan kohdalta ja kulkeneeksi samaa reittiä kuin elokuulla, havaitsin rinkan olevan siellä edelleen. Joku vain oli käärinyt makuupussin ja alusta oli pantu vähän niiden suojaksi. Ei näyttänyt mitenkään hyvältä.

Palatessani tiedustelin rinkasta puiston henkilökunnalta, mutten saanut oikein tyydyttävää vastausta, joten päätin tulla uudelleen paikalle ja tutkia paikkaa itse.

27.7 Leenan kanssa ylitinkin Aittajärven kahlaamon ja kuljimme  Siikavuopajalle, johon hän jäi laavulle ja minä jatkoin rinkan löytöpaikalle.

 

rinkka-9

 

Rinkka oli täyteen pakattu. Olin suunnitellut vieväni sen Siikavuopajalle, mutta se oli lantiovyön alueelta paksussa homeessa kuten rinkan sisältökin. Enpähän sitä viitsinyt selkääni nostaa. Tutkin sen tarkkaan ja koetin löytää jotakin viitettä omistajasta tai hänen asuinpaikastaan. Sellaista ei löytynyt. Lisäksi haravoin lähistön muutaman hehtaarin laajuudelta, enkä mitään havainnut.

Saatoin rinkan sisällöstä päätellä, että ainakin kaksi ihmistä oli ollut matkassa, sillä siellä oli mm kahdet erikokoiset lenkkarit. Osa muonapakkauksista oli tyhjillään, joten eväät oli pitkälle käytetyt. Vaikutti siltä, että rinkan omistaja oli paluumatkalla ja jostakin syystä joutunut sen jättämään. Oikeastaan ainut järkevä suunta rinkan omistajalla oli ollut Aittajärvi.

Käärin rinkan sisällön makuupussiin ja panin mytyn kiven päälle. Nostin rinkan roikkumaan puun oksasta, kuten puiston ihmiset olivat ehdottaneet. Pitäisi sen sieltä talvella esimerkiksi kelkkamiehen silmiin osua.

 

rinkka-8

 

Olimme Leenan kanssa tulleet Siikavuopajalle hitaasti. Hänellä oli erityisenä ongelmana alamäet. Loivastikin laskeutuva rinne oli hankala. Hetkisen laavulla oltuani lähdimme palaamaan takaisin. Sää oli epävakainen. Rinkan luona käydessäni oli hetki poutaa, muuten vettä tihkui taivaalta tämän tästä.

Aittajärvelle päästiin ja siellä yövyttiin. Aamulla sinne tupsahti tuttu pariskunta asuinpaikkakunnaltamme. Kahvit nautittiin Aittajärven puulaavulla.

 

a-laavu-2

 

Ari ja Arja eivät olleet käyneet Kolttakentässä eivätkä Snellmanilla ja lähdettiin sinne suuntaan kävelemään. Leenan kulku ei käynyt alkuunkaan ja Kolttakenttään päästyämme me jäimme siihen ja muut jatkoivat matkaa edelleen, viivähdettyään hetken aitan edustalla.

 

kolttak-1

 

Palasin aviosiipan kanssa hitaasti takaisin. Päätimme siirtyä autolla Harrimukan järven suuntaan. Jäimme kuitenkin leiriin Ahvenselkiin kuuluvan vaaran rinteelle mukavaan näköalapaikkaan ja yövyimme siinä. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa. Meidän autollamme ei ollut mahdollista ajaa Harrimukan suuntaan menevää vanhaa puutavaran ajotietä kovinkaan pitkälle. Jätimme auton ja kävelimme. Vaikka Leenalla oli sauvat tukemaan, niin alaspäin viettävät taipaleet olivat edelleen hankalat.

Laavulle kuitenkin päästiin ja siinä päivä vietettiin. Se olikin sään puolesta ainut kelvollinen. Oli melko lämmintä ja poutaista. Olin hankkinut uuden kameran, jota pääsin siellä kokeilemaan.

 

h-laavu-1

 

h-laavu-3

 

h-laavu-5

 

h-laavu-7

 

Laavu on hienossa ympäristössä. Sen kohdalta normaali vedenkorkeudella pääsee kahlaamaan yli Suomusta eikä Jyrkkävaaran kämppäkään ole kaukana. Toisaalta Laavulta lähtee vähän käytetty polku kohti Suomuvillen asuinpaikkaa. Polku kulkee harjumaista kangasta kohti Villen hienon hienoa entistä "tilaa". Siellä on katsomista.

Meillä ei ollut tällä kerralla kykyä parempaan liikkumiseen. Palasimme illan suussa autollemme ja ajoimme Kuutualle, jossa rannassa pääsimme peseytymään, Leena meni oikein uimasilleenkin. Kohta päästyämme auton suojaan alkoi rankkasade.

Ei muuta kuin kotimatkalle ja toivomuslistalle nivelten parantelu.

 

Serkkuni Kari oli ruvennut kiinnostumaan vaellusharrastuksestani ja vuoden 2013 talvella alkoi tiedustelemaan olisiko hänellä mahdollisuus lähteä tutustumaan siihen puoleen mukanani.

Ilmoitin kohta, että ilman muuta tämä on mahdollista ja ryhdyin valistamaan häntä erilaisissa valmisteluissa. Minua kuitenkin kiinnosti hänen fyysinen kuntonsa, josta en ollut perillä. Hän on ikätoverini ja täytti 2013 keväällä 70 vuotta. Sillä on merkitystä. Lisäksi hän suurimman osan elämäänsä oli asunut pääkaupunkiseudulla ja silläkin saattaa olla merkitystä.

Tiesin kuitenkin hänen olleen aikoinaan liikunnallisesti suuntautuneen, joten jonkinlaista pohjaa varmaan oli, mutta en tiennyt miten hän tätä pohjaa oli myöhemmin hoidellut. Hän itse vakuutti lenkkeilevänsä ja jatkavansa sitä erityisesti nyt kun tiesi vaelluksen olevan edessä tulevaisuudessa.

Kokemuksesta osasin olla vähän epäluuloinen, sillä minulle olivat vaelluskumppanini aiemminkin vakuutelleet hyvää suorituskykyään, joka kuitenkin oli pettänyt. Suunnittelinkin kevyen tutustumislenkin jossa Aittajärveltä lähdettäisiin, mentäisiin Sarviojalle ja sieltä Muorravaarakkaan sekä paluu sitten takaisin Muorravaarakan ja Suomun varsia. Varasin myös sekä Sarviojalta että Muorravaarakan ruoktulta yösijan lukolliselta puolelta.

15.8 Kari tuli lentokoneella Rovaniemelle. Itse olin ajellut sinne autolla ja otin hänet kyytiin. Sitten ajelimme Aittajärvelle. Meillä oli aikaa vähän oikoa jalkojamme ja käväisimme vilkaisemassa Kolttakenttää. Tiedustelin, että miltä polulla kulkeminen tuntuu, eikä hän mitään moittinut.

Päättelinkin, että Maantiekurun kuluneen polun sijasta voisimmekin kulkea Sarviojalle toista reittiä. Se oli virhepäätelmä. Allaolevaan karttaotteeseen olen punaisella merkinnyt osapuilleen kulkemamme reitin.

 

kartta-2

 

Sää meitä heti seuraavana aamuna suosi. Aittajärven kahlaamo ylitettiin onnistuneesti ja lähdimme seurailemaan Suomun vartta alavirtaan. Runsaan parin kilometrin jälkeen tulimme Suomun kapeikon kohdalla olevalle tulipaikalle, josta käännyin kohti Kuotmuttijärveä.

Tulipaikalle saakka oli kulku onnistunut helposti hyvää polkua myöten, mutta loivasti kumpuilevassa kangasmaastossa, alkoi kumppanini väsyä. Kiersin Kuotmutin länsipäästä. Siellä on hieman pehmeikköä ja kaverini joutui todenteolla pinnistelemään. Ohitettuamme sen, pysähdyin Kuotmuttiin laskevalle eteläiselle purohaaralle ja kiehautin siinä lämmintä juotavaa ja söimme välipalaa ja toivoin, että siinä kulkija vähän palautuu.

Jatkoimme sitten puron vartta ylöspäin ja havaitsin, että serkkuni alkaa olla täysin piipussa. Kehotin häntä jäämään siihen lepäilemään ja jatkoin rinkkani kanssa kiiveten Aitavaaran painanteeseen Sarviojan laakson reunalle. Palasin takaisin ja otin nyt kaverini rinkan ja vein senkin ylös. Kari seuraili perässä.

Ylhäällä hän otti rinkan taas selkäänsä ja laskeuduimme viistosti rinteen Sarviojan varteen. Siellä lepäiltiin. Sarviojan kämpälle oli vain parin kilometrin matka, mutta se otti meiltä parisen tuntia aikaa. Minulle selvisi, että Muorravaarakka jää nyt tällä kerralla käymättä.

Yönseutu palautti nääntyneen tuntuisen kaverini melko hyvin ja aamiaisen jälkeen kävimme varusteitta jaloittelemassa Sudenpesällä.

 

s-pesa-13-1

 

Aamu oli kaunis.

 

s-pesa-13-2

 

Palasimme Sarviojan kämpälle ja valmistelimme aterian. Ehdottelin sitten, että lähtisimme kävelemään Paratiisikurun suuntaan. Ajattelin, että etenisimme vain sen verran kun värkeissä olisi varaa.

Näin tehtiin ja hyväkulkuisia polkuja matka edistyi sopivasti taukoillen aina Paratiisikurun lammelle saakka. Kulku onnistui siis hyvin, kunhan selässä ei ollut taakkaa. Paluumatkallakaan ei ollut ongelmia.

 

s-pesa-13-3

 

Hyvästä palautumisesta huolimatta ei ollut syytä yritellä pitemmälle. Niinpä jo seuraavana aamuna lähdimme paluumatkalle Aittajärvelle, mutta nyt pysyttelimme polulla ja kiersimme Maantiekurun kautta.

Paluumatka onnistui tuloa huomattavasti paremmin. Vähän korjailin kumppanini rinkan "asetuksia" ja tein hänelle matkasauvan, joka auttoi joissakin kohdin. Harmittelin itseäni siitä, etten ymmärtänyt suositella hänelle kävelysauvoja.

Kaikesta huolimatta kokemus oli ensikertalaiselle pääosin myönteinen ja halu uudistaa kokemus jäi päällimmäiseksi. Se on toistaiseksi vielä tekemättä. Montaakaan kuvaa lyhyeltä käynniltä ei kertynyt, mutta paljon puhutteleva vaellusvideo kuitenkin.