Poikani perhe oli tehnyt vuoteen 2010 mennessä jo useampia pienempiä retkiä Saariselällä. Nyt he päättivät kilometrejä hieman lisätä, kun perheen pojillekin oli ikävuosia kertynyt. Vaelluksen lähtökohdaksi oli tällä kerralla valittu Raja-Jooseppi. Heinäkuiset säät olivat silloin valitettavan epävakaat. Sade kiusasi kahtena ensimmäisenä päivänä, jolloin taivallettiin riippusillasta yli, kahlattiin Kiertämäojan länsipuolelle ja ruvettiin seurailemaan Luton varsia ylävirtaan. Sitten tultiin Suomun varteen ja edelleen kohti Muorravaarakkaa. Kameramiehen hommia hoiteli pääosin vanhempi pojanpoikani Tapio 13 v, joka ei alussa näppäilyyn oikein innostunut. Ajoittainen sade ja ympärillä inisevät sääskiparvet halua latistivat. Pikkuveljestä lepotauolla syntyi kuitenkin otos kuurojen välissä.

Toisena vaelluspäivänä matkattiin Jyrkkävaaran tasolta Muorravaarakan ruoktulle. Päivä oli sateinen ja tästä syystä laakson itäpuolen polun pehmeiköt poikkeuksellisen märkiä, upottavia ja hankalia kulkea. Perille kuitenkin päästiin ja kun ruoktulla ei ollut suuremmin tungosta, niin telttaa saatettiin kuivatella ja tuuletella puusuojassa.

Kolmantena päivänä alkoi kulkijoille sää jo hymyillä. Silloin päätettiin tehdä retki Ukselmalle. Kaakon puoleinen taivas oli jo laajalti sinisenä.

Rinteen puolen välin korvilla virtaa yleensä hyvävetinen puro poikkirinteeseen. Vettä siinä riitti janoon nytkin.

Muorravaarakan Ukselman puoleisella rinteellä kasvaa alempana komea männikkö. Monissa petäjissä on luonto synnyttänyt taideteoksia. Poikien tätiä taidettiin kolmisenkymmentäkymmentä vuotta aiemmin autella tälle oksalle istumaan.

Pirunportin louhikossa käytiin ihmettelemässä ja sen länsipuolelta löydettiin yksi poro laiduntamassa. Paikallinen ahma taisi tällöin olla kauempana retkillään.

Sää suosi Ukselmalle kiivenneitä. Perheen äitikin sai rauhassa nautiskella kupolin kivimerkillä kauniista säästä ja hyvistä näkymistä.

Ukselmalta paluun jälkeen ateriatankkaus tehtiin vanhan ruoktun edustalla nuotiokatoksessa.

Muorravaarakassa vietettiin vielä yö ja sitten suunnattiin kohti Anterinmukkaa. Alussa oli Tiyhtelmän jyrkkä nousu laakson itäreunalle. Monia se yleensä hengästyttää, mutta  perheen nuorimmaisella Juholla riitti energiaa ja hyppyvoimaa vielä kurun niskallakin.

Eipä aikaakaan kun päästiin tutkimaan aikanaan Keskon rakentaman kämpän terassin relieffiä.

Leiri pantiin pystyyn kämpän lähettyville. Seuraavana päivänä pohjoisessa kohoava tasasivuinen Rovapään huippu herätti kiinnostuksen kiipeilyyn ja päätettiin sinne kavuta Maalpurin putousten kautta. Alkuun Kaarreojan ylityksessä oli oma haasteensa.

Lähempänä Maalpurinojaa, alkoivat Hirvaspäitten kaksoislaet kohota koillisessa.

Välillä silmät suuntautuivat makrotasollekin.

Putouksella riitti vettä heinäkuullakin kiitos viime päivien sateiden.

Sitten kipaistiin Rovapään terävälle laelle. Siellä piti kameramiehen saada hieman tuulettaa.

Paluumatka leiriin sujui ongelmitta. Siellä vietettiin vielä yksi yö ja sitten varusteita pakattiin kämpän terassilla ja lähdettiin kohti Anterin entistä rajavartioasemaa.

Maalpurinojan suulla piti ottaa hieman tarkasti.

Tottuneenkin kulkijan kannattaa välillä levittää karttalehti ja lukea.

Tyhjillään olevaa rajavartioasemaa käytiin ihmettelemässä ja jatkettiin sitten pohjoiseen kohti Luttoa. Eipä aikaakaan kun käännyttiin kohti Kiertämäjärviä ja ylemmän Kiertämän kämpän seinustalla leviteltiin varusteita lepohetkeä varten.

Sää oli pilvistynyt ja mennyt jälleen epävakaisempaan suuntaan. Suojaa haettiinkin ateriatankkauksen ajaksi alemman kiertämän laavulta.

Oikea vaeltaja vie roskansa maastosta mukanaan. Tilaa vievät tyhjät purkit pitää osata rutistaa.

Sopivasti taukoillen loppumatka riippusillalle ja odottavalle autolla sujui ongelmitta. Jälleen tuli nuorimmaisille annos kokemuksia luonnossa liikkumisesta.

2

Lauantaina 9 syyskuuta ajelin poikani Jukan kanssa Kopsusjärven tien haaraan. Oli jo melko myöhä ilta. Tarkoitus oli aloittaa syksyinen vaellus Kopsuksen kautta. Liikkeelle emme kuitenkaan illalla vielä lähteneet, vaan pystytimme telttamme auton kupeelle. Ilma oli melko viileä ehkä viitisen astetta, tuntui kostealta muttei silti satanut. Pouta säilyi läpi yön.

Sunnuntaiaamuna rinkat heitettiin selkään ja lähdettiin astelemaan kohti itää. Vanha saksalaisten aikaansaama kulku-ura oli leventynyt ja parantunut. Se olisi ollut autokelpoinen matalan maavaran omaavalle henkilöautollekin kilometrikaupalla.

Kun viimeksi olin Kopsukselle taivaltanut vuonna 1976 ja poikanikin runsaat parikymmentä vuotta sitten, niin matkan varrella oli monenlaista muutakin muutosta. Heti alkuun oli tien varrella erikoisen tuntuisia rakennelmia, pari kodan mallista asumusta ja toisen yhteydessä oli ikään kuin viikinkien pitkätaloa muistuttava asumus.

Emme jääneet niitä ihmettelemään, vaan matka joutui mukavasti kohti Kopsusjärveä. Oli edelleen melko viileää ja jostain kaakon suunnalta puhalteli navakka tuuli. Puolen välin korvilla matkaa on puulaavu, jossa pysähdyimme lyhyelle ateriatankkaukselle.

Taivas oli paksussa pilvessä ja tästä syystä päivälläkin alkoi olla jo melko hämärää. Se hieman harmitti, sillä alkava ruska oli jo värjännyt hienosti Kopsusjoen rantaheinikon kullan väriin. Se ei vain oikein päässyt oikeuksiinsa pilvisäässä.

Kopsusjärvenkin rannat olivat jo syysväreissä, mutta tummassa päivässä eivät nekään oikein päässeet edustavasti esille. Nattaset silti piirtyivät taivaanrantaan, vaikka aamulla eivät vielä näkyneetkään.

Järven pohjoisrannalla tuuli edelleen melko navakasti ja me haeskelimme tuulensuojaa Kopsuslammen tuntumasta. Sinnekin tuuli kuitenkin sopi, mutta kämpän takaseinustalta suojaa löytyi sen verran, ettei kaasukeittimemme liekki aivan riistäytynyt pannun alta.

Järven ja lammen ympäristössä en kovin suuria muutoksia havainnut entiseen verrattuna. Järven rannalla oli kylläkin tulipaikka ja pieni puusuoja vessoineen sekä lammen kämpän katto uusittu. Kämpän takaa otin kuvan kohti Nattasia. Silloin havaitsin näkymän suuresti muuttuneen, kun vertasin sitä vuonna 1961 ottamaani. Puut olivat tietenkin kasvaneet, osa oli kaatunut ja lehtipuita oli myös tunkenut etualalle.

Lähdimme nousemaan kämpän takaa vaaran jyrkkää rinnettä ja jatkoimme sitten alaspäin Suomun varteen.

Etelänpuolinen vaaran rinne on poikkeava monella tavalla. Siinä on hyvinkin jyrkkiä kohtia, mutta siellä täällä "taskuja", joihin on muodostunut lampi. Tämä oli nyt kylläkin melkein kuivillaan.

Vaaran pohjoisen puoleinen rinne ei laskeudu Suomun laaksoon aivan niin jyrkästi.

 

Vanhan ruoktun seinustalla vaihdoimme saappaisiin vaikka Suomussa ei paljon vettä ollutkaan. Vaelluskumppanini vaikutti tässä vaiheessa jostain syystä toivonsa menettäneeltä.

Tulimme Kiilopäältä tulevan mönkijäuran varteen ja kuljimme sitä myöten Aitaojan tulipaikalle.

Käännyimme tästä Suomun vartta alavirran suuntaan kohti Salonlammen puulaavua. Sinne saapuessamme oli laavu miehitetty, mutta siitä kohta poistui kolmen hengen porukka Tuiskukurun suuntaan. Mekin harkitsimme jatkamista, mutta tauolla ollessamme alkoi vähän sataa tihuuttaa ja päätimme jäädä laavulle yöksi.

Seuranamme laavulla yöpyi yksinvaeltaja, jonka kanssa mielipiteitä vaihdettiin eräelämästä ja vaeltamisesta yleensä. Aika kului joutuisasti tulilla siihen saakka kunnes kömmimme makuupusseihimme.

Satoi vain ajoittain mutta tuuli yltyi myrskypuuskaiseksi. Yön mittaan se toi mukanaan saderintaman. Aamulla satoikin reippaasti. Me päätimme kulkea aluksi Tuiskukuruun siitä huolimatta. Yöpymiskumppanimme päätti jäädä odottelemaan sateen loppumista.

Olin hankkinut Erätukun loppuunmyynnistä uuden vedenpitävän vaellusasun. Sadetta se piti tunnin verran. Tuiskukurun kämpälle tullessamme olinkin melko läpi kastunut. Kämppää piti hallussaan kolmen miehen porukka, mutta mahduimme kamiinan kupeelle hieman kuivattelemaan ja myöhemmin ateriaakin valmistelemaan. Saimme kuulla, että Luiron suuntaan oli matkannut noin kolmenkymmenen hengen porukka ja lisäksi Tuiskulta oli lähtenyt kahdeksan muuta, joten muutimme suunnitelmaa kulkea itään Luirojärven kautta.

Sade taukosi puolen päivän aikoihin ja me suuntasimme etelään ajatuksena kulkea Karapuljun kämpälle, jossa oletimme hyvällä onnella pääsevämme kuivailemaan kosteita varusteitamme. Matkan varrella satuimme rauhoitetulle maakotkan pesäpuulle. Muistaakseni kyltissä pesänumero oli 59. Asukkeja ei näkynyt. Parinkymmenen vuoden takaisilla vaelluksilla melkein aina pääsi kotkia näkemään varsinkin jos nousi hieman ylemmäksi, mutta tämän vuosituhannen puolella ne tuntuvat kovasti harventuneen. Lokalle siirtyneet merikotkatkin "kummallisesti" hävisivät sieltä nopeaan tahtiin aikoinaan.

Taival oli minulle entuudestaan kovin tuttu. En käyttänyt kompassia enkä lukenut karttaakaan. Olisi silti kannattanut vilkaista, sillä tullessamme ikivanhan poroerotuspaikan jäänteille, minun ei olisi vielä kannattanut suunnata Harrihaaran aukean suuntaan. Siellä loppuvaiheissa jouduimme turhaan pehmeikköjä kahlailemaan. Vastaan tuli sitten itä-länsisuuntainen poroaita, jossa piti hieman etsiskellä sopivaa alituspaikkaa. Sen toisella puolella oli useita mönkijäuria. Laskeskelin seitsemän rinnakkaista saman suuntaista mönkijätietä sadan metrin matkalla.

Me suuntasimme tästä vanhan tukkitien varteen ja kuljimme sitä myöten Luirojoen aukealle. Länsipuolen ranta oli märkä ja mutainen. Sitä olivat vielä lukemattomat mönkijät möyhentäneet, mutta pääsimme kuitenkin Karapuljun kämpän tuntumassa olevalle kahlaamolle ja yli joen.

Toiveemme päästä kuivattelemaan kamppeitamme luhistuivat kämpälle tullessamme, sillä sinne oli tuntia aiemmin majoittunut Orposesta tullut seniori-porukka, joka oli nähtävästi kokenut matkallaan melko kovia. He olivat hieman eksyneetkin ja muutama joutunut Luirossa uimasilleen.

Me pystytimme teltamme kämpän tuntumaan ja jätimme kuivatuspuuhat seuraavaan päivään. Aamulla tuulettelimme telttaamme Karapuljun kämpän kupeella ja valmistelimme aamupalaa puusuojan edustalla. Kämpässä olijat eivät olleet vielä toipuneet jalkeille.

Karapuljussa saimme tuoreita säätietoja. Olimme hieman harkinneet jatkavamme suoraan kohti Hammaskurua ja sieltä edelleen Jaurulle, mutta tieto tuulen kääntymisestä pohjoisen puolelle sekä räntäsateiden mahdollisuudesta pani kääntämään suunnan Luirojärvelle. Ajattelimme siirtyvämme sinne odottelemaan säätiedon vahvistumista.

Sää oli melko sumuinen ja kostea. Sumuun kietoutuneessa metsässä oli kuitenkin oma viehätyksensä ja tunnelmansa.

Kynttiläojalla pysähdyimme juomaan. Vanhin pojanpoikani on vahvasti sitä mieltä, että purossa virtaa maailman parasta juomavettä.

Kynttiläojan tuntumassa panimme merkille myös tikan työmaan.

 

Tullessamme Luirojärvelle, suurimmat väenpaljoudet olivat jo lähteneet ja sytytin tulet keskuskämppä Hilltonin kuivaushuoneeseen, jossa saimme nopeasti kuivaa aikaan. Saunaan kannoimme vedet ja sen lämmitessä ennätimme ruokailla. Emme silti saunoneet vaan pelkästään peseydyimme.

Otimme varusteemme ja suuntasimme Luirojoen kahluupaikalle. Siellä on uusi silta. Nähtävästi sen rakennuspuuhissa ranta on mutaantunut mönkijöiden alla. Mutakohdan päälle oli vedetty kumimatto jonkinlaiseksi suojaksi. Mieleen tuli kyllä aika monta muutakin vaihtoehtoa. Tämä näyttää vähän säälittävältä yritykseltä.

Siirryimme länsirannan tulipaikalle, johon pystytimme telttamme. Päivä oli ollut sumuinen mutta poutainen. Illalla selkeni senverran, että Lupukatkin alkoivat näkyä. Sokostin suunnalla pilvi makasi puoleen väliin rinnettä. Apujoukkojen vaaran rinne oli juuri ja juuri näkyvissä.

Iltaa istuttiin tulilla ja mietittiin jatkoa. Päätimme luopua enemmästä sekä palata takaisin. Luvassa ollut perjantaiaamun runsas räntäsade ei suuremmin kiinnostanut kokea kauempana maastossa.

Yöllä pisaroi vähän vettä, mutta pääosin oli poutaa. Aamulla lähdimme kohti Tuiskukurua. Nousimme polkua Ampupään taitteeseen. Näkyvyys ylhäällä oli sumun vuoksi olematon. Tuiskukurun kämppä oli tyhjillään sinne tullessamme. Valmistimme aterian ja kuivasimme sillä välin telttaamme.

Tuiskulla ollessamme sumu alkoi pyyhkiytyä pois ja täysin näkymättömissä olleet Pikkutunturitkin ilmestyivät näkyviin.

Väkeä alkoi myös lappaa paikalle sekä idästä että lännestä. Me sopivasti pääsimme alta pois ja nousimme Tuiskukurusta länteen sekä laskeuduimme Harrihaaran aukealle. Sen pohjalla oli jo mukavaa punerrusta.

Näillä kohden kulkee Luirojärven ja Kiilopään välinen mönkijäura, jota muut retkeilijät näyttävät pääosin käyttävän. Pohja vaikuttaa paljon kuljetulta ja melko hyvältä, mutta kosteikkojen kohdilla ovat mönkijät möyhentäneet leveitä mutakenttiä. Kovin vähällä vaivalla nämä ylityskohdat voitaisiin tehdä sellaisiksi, ettei jokaisella ajokerralla tarvitsisi mutakenttää laajentaa.

Solustamanselän kupeella osuimme erikoisesti heinittyneen lammen kohdalle.

Me kiersimme Vintilän tunturin lounaiskulman kautta ja laskeuduimme Suomun varteen. Vintilänvaaran rinnettä kulkevaa polkua ovat mönkijät  kalunneet, joten se on kivinen ja jalkoja koetteleva kulkea.

Aitaojan tulipaikalla pidimme pienen tauon ja sitten jatkoimme kohti vanhaa Suomun ruoktua. Sieltä nousimme jälleen vaaran yli kohti Kopsusta. Etelän puolelta rinnettä järvi näkyikin jo hyvin.

Kopsuslammelle tullessamme ilta alkoi hämärtyä.

Lammelle emme jääneet, vaan siirryimme järven pohjoisrannan tulipaikan lähettyville. Lammen tyyni peilipinta pani näppäilemään useammankin kuvan, vaikka ilta oli jo melko tummentunut.

Seuraava aamu avautui poutaisena, mutta pian etelärannan puiden latvustoon alkoi työntyä sumua. Yksinäinen joutsen ui luoteisella lahdella ja kohdallamme sotkapariskunta uiskenteli ruokailemassa. Alakuvien näkymät ovat ensin länsirantaa ja seuraava itärantaa kohti.

Telttapaikkamme lähettyvillä juolukat ja riekonmarjan lehdet antoivat maisemaan värikkyyttä.

Juolukoiden ympäröimänä vietti eläkepäiviään vanha puuvene.

 

Poikkesimme myös vilkaisemassa lammen ja järven välistä pientä puroa, jossa on miniputoukset. Puron varsi on suojainen ja kasvimaailma rehevä.

Liikkeelle lähtiessämme koilliseen kääntynyt ilmavirtaus työnsi edellään märkää sumua, mutta taivaalla kuulsi ensi kerran kulkupäivinämme aurinko. Kopsusjoen varressa maisema näyttikin pohjoiseen katsoen oikein hienolta.

Jonkin aikaa tästä eteenpäinkin oli ajoittain kirkasta, mutta alakuvassakin näkee miten sumupilvi toisensa jälkeen kulki kohti lounasta. Tässä kuvassa se on katoamassa vasempaan laitaan.

Kirkkauden iloa ei meillä kestänyt pitkään. Antoi se silti häivähdyksen siitä, miten värikästä olisi aurinkoisina päivinä voinut olla.

 

Pian pilvi kattoi koko taivaan ja ilman kosteus oli varmaan sataprosenttinen. Matka taittui nopeasti ja auto löydettiin sinne minne sen jätimmekin. Renkaissa oli ilmaa ja akussa virtaa. Reipas kuntolenkki saatiin päätökseen. Vähän jäi kaivelemaan kierroksen typistäminen, mutta kaikkea ei aina voi saada.

Vuosi 2017 oli melko poikkeuksellinen sään puolesta. Katselin pitkin kesää sopivaa tasaista sääennustetta, mutta sitä ei tuntunut löytyvän. Lopulta elokuun puolen välin jälkeen päätin vanhan koulukaverini Heikin kanssa lähteä kokeilemaan, pääsemmekö luovimaan sadekuurojen välissä jonkinlaista kierrosta. Koska kaimallani on sairautensa vuoksi hapensaannissa ongelmia, niin koetimme laatia vaelluksen tasaiselle pohjalle. Ajelimme keskiviikkoillalla 16.8 Kuutuan tietä kohti Aittajärveä. Tie oli kehnossa kunnossa, mutta sää näytti lupaavalta.

Matkaan lähdimme torstaiaamulla Aittajärveltä 17.8. Kahlaamolla oli vesi vähissä, joten ylityksessä ei ollut ongelmaa. Museokämpällä viivähdimme hetkisen.

Etenimme Maantiekurua etelään ja poroaidan tulipaikalla pidimme jo keittotaukoa. Puron varressa valokki, lakka eli hilla oli täydessä kypsyydessä. Maantiekurussa on upeita keloja niin kumossa kuin pystyssäkin.

Sotavaarajoki tuli aikanaan vastaan ja nousu Sarviojan laakson reunalle onnistui, vaikka happea piti välillä vähän pysähtyä haukkaamaan. Näkymät etelään avautuivat. Taustalla Siliäselkä.

Sarviojan latvan suvannoissa kuvastui osittain aurinkoinen päivä.

Sudenpesän tienoo oli valittu ensimmäiseksi yöpymispaikaksi. Vaikka ensimmäisen kerran Sudenpesällä olin yli 50 vuotta takaperin ja yhden yön vietin siellä erään latulaisporukan kanssa lauleskellen, kummitusjuttuja kertoillen Paulaharjun henkeen sekä kahvia keitellen, niin nukkunut en kämpässä ollut koskaan. En tavallaan nukkunut nytkään, sillä sisällä olleen sääskipaljouden vuoksi viritimme vaellustelttamme laverille.

Vanhan kämpän näköispainos muuten on hieno jos kohta uuden takan malli ei vertoja vanhalle vedä alkuunkaan.

Teltassa siis yövyttiin. Kämpän kupeelle oli yöllä ilmestynyt teltta ja samanlainen Sarviojan toiselle rannalle, mutta teltassa olijat vielä uinailivat, kun me aamulla jatkoimme matkaa. Sarviojan kämpän pihamaalla pääsimme yhteiskuvaan avuliaan yksivaeltajan napatessa pari otosta.

 

Tästä matkailimme Ukselmakuruun. Ylempänä kurussa on varsin karut näkymät.

Sitä myöten kuljimme rauhallisesti Pirunportin tuntumaan. Sinne jätimme rinkkamme ja nousimme Ukselman laelle. Sää tässä meitä suosi. Oli melko kirkasta eikä tuullut nimeksikään. Lakitasanteella oli yksittäinen sarvekas paikallinen asukas.

Laelta oli upeat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin. Alakuva on länteen.

Tämä taas pohjoiseen. Taustan tunturi on Ruopimapää.

Koillisessa erottuu mm Kuikkapään kyömy ja Hirvaspäitten lakia.

 

Ukselman poro saattoi ihmetellä, kuten minäkin, itäkaakosta pyyhältävää suurehkoa lentokonetta, jota saattoi ylempänä hävittäjä. Saatettava saattoi olla pommikone tai tiedustelukone ja uskaltaisin väittää hävittäjän olleen Suhoi 27. Länsi-Luoteessa olevaan pilviharsoon koneet katosivat. Sinne suuntaan maisemia ihaili vaelluskaverinikin, mutta kuvanottohetkellä sai puhelimeensa Dna:lta hyvän matkan toivotuksen Venäjälle.

Pirunportin suulle olivat rinkat jääneet odottelemaan. Ne aseteltiin taas matkakuntoon.

Louhikko ylitettiin onnistuneesti. Sen niskalla kamera oli taas ahkerassa käytössä.

Jälleen kerran päästiin ihailemaan portilta Muorravaarakan laaksoon avautuvaa näkymää.

Alaosassa porttia oli vielä melkoisesti lunta. Paksuutta saattoi olla reilut parikin metriä.

Vaikka alarinteeseen mentiinkin, niin meidän ikäisemme vaeltajat kaipaavat siinäkin tauon paikkoja.

Muorravaarakan ruoktulla oli jonkin verran väkeä. Vastaamme tulivat joella varauspuolen yöpymiskumppanimmekin. Iltaa kulutimme ylävirran puoleisen katoksen tuntumassa tulilla.

 

Poutainen ilta tummeni jo aikaisin elokuun tapaan.

Lauantaina 19 päivänä olikin säätyyppi muuttunut. Selänteet olivat pilvessä ja satoikin vähän. Sää näytti melko toivottomalta. Olimme heittäneet arpaa, lähdemmekö Anterinmukkaan saunomaan vai ei ja säätyyppi ilmoitti että ei. Yöpymiskumppanimme lähtivät kuitenkin tähän säähän tavoitteenaan nousta Lumikurua Ukselman taakse ja sieltä Paratiisikuruun. Mekin lähdimme verryttelemään Tiyhtelmän varteen ja nousimme lähdelammelle saakka. Pilvi sakeni siellä niin, ettei näkynyt edes viidenkymmenen metrin päässä ollutta vastarinnettä. Alas laskeutuessamme sää selkeni. Tässä puolivälissä laskeutumista sumu on jo melkein kaikonnut.

Uskomattoman nopeasti ilma poutaantui ja aurinko pilkisti esille. Ennen kämpälle tuloa näytti Pirunportin suunnalla jo näin hyvältä.

Aterioinnin jälkeen käväisimme Muorravaarakan alajuoksun puolella olevilla Joutsenlammilla jaloittelemassa. Kaimani sai kameraansa pilvien lomasta hienot värisuihkut maisemaa värittämään. Sollanpää taustalla.

Paikka on varsin hieno kolmen pienen lammen yhdistelmä, joiden välillä on "pienois-punkaharjut".

Säätieteilijät eivät olleet tahtoneet kyetä oikeastaan koko kesänä laatimaan pitemmälle luotettavia ennusteita. Nytkin ne vaihtelivat laidasta laitaan muutaman tunnin välein. Niiden perusteella muutimme kuitenkin suunnitelmiamme. Seuraavaksi yöksi menimmekin varaamaamme Muorravaarakan vanhaan ruoktuun viettämään nostalgista iltaa ja yötä. Ensin istuskeltiin iltaa ruoktun edustan tulipaikalla. Kaima hymyilee veistämälleni lettulastalle. Muotoilussa taisi olla viimeistelyn tarvetta.

Kammissa oli kamiinan yläpuolella lappu, jossa varoiteltiin siinä olevasta reiästä. Emme kamiinaa tarkemmin tutkineetkaan, vaan virittelimme tulen takkaan. Se veti huonosti ja katon yläosiin jäi savu leijumaan. Tunnelmaa se kuitenkin loi.

Sunnuntaina luvassa olevien sateiden vuoksi päätimme kulkea Jyrkkävaaraan. Aamulla alkuun vettä vihmoikin, mutta se loppui kymmeneen mennessä ja sää nytkin yllättävän pian selkeni. Matka joutui alavirran suuntaan joutuisasti, vaikka polulla pehmeikköjä onkin. Ensimmäisen tulipaikan kohdalla oli runsaasti hillaa, josta saimme sopivaa puuron kuorrutusta. Näkymät Sollanpään suuntaan olivat Yläjängän suvannoilla jo kovin poutaiset.

Nuotion kämpän tulipaikalla, jota nykyisin Muorakanmutkaksi nimitetään, oli jokseenkin loppuun lahonneet istuinpuut. Ne samat puut olivat siinä jo nelisenkymmentä vuotta aiemmin. Tulipuita ei oltu paikalle toimitettu, mutta kivikehässä oli 70-80 sentin mittainen puolentoista tuuman PVC-muovinen putki, jonka tarkoitusta en kyllä ymmärtänyt. Otin sen mukaani ja vein Jyrkkävaaraan ja roskalaatikkojen viereen. Tulipaikalla kuitenkin taukoiltiin.

Harrijoen ylityksen jälkeen mönkijäjälkiä tuli vastaan. Olin niitä pannut merkille Muorravaarakan ruoktunkin tuntumassa useita  sinne tänne suuntautuvia. Jyrkkävaaraan nekin jäljet lopulta johtivat jos kohta alueella oli ajeltu laajalti. Kämpällä saimme kuivatella kamppeitamme rauhassa, sillä muita ei paikalla ollut eikä sinne tullut.

Seuraavana aamuna päätimme suunnata kohti Aittajärveä, koska ennusteiden mukaan runsaiden sateiden ennustettiin alkavan illalla ja jatkuvan pitkään. Lähdimmekin kohti karttaan merkittyä kahlaamoa, jota en aiemmin ollut käyttänyt. Sinne haarautui karttaan merkitty polku. Haaran löysimme helposti, mutta polkua ei ollut helppo seurata, sillä mönkijä oli sotkenut sen alleen. Sitten kävikin niin, että emme havainneet missä se erkani mönkijän jäljestä ja renkaiden uraa seuratessamme tulimmekin Muorravaarakkajoen rantakosteikkoihin. Sopivan ylityspaikan silti löysimme melko läheltä Muorakanmutkaa. Kuvassa olemme jo joen yli päässeet ja vaihdamme sopivammat kulkujalkineet alle.

Pääsimme pian länteen suuntaavan poroaidan varteen, jota seurailimme Ahmajärvelle saakka. Siellä sää viileni nopeasti. Pidimme taukoa järven koilliskulmalla.

Laskeuduimme tästä alas Kuotmutille ja suunnistimme järven itäpäästä Suomujärven tulipaikalle, jossa pidettiin ateriatauko.

Pian olikin kohdalla Aittajärven kahlaamo. Loppuilta kului rannassa puulaavulla lettukesteissä. Sitten alkoi se luvattu sade.

Sade rummutti teltan kattoon koko yön, mutta aamulla laantui siinä määrin, että saatoimme leirin purkaa. Sitten autoon ja mukava minivaellus saatiin päätökseen.

Kaimalla oli puhelimessaan sovellus, josta saatiin kokonaismatka reitille. Sen mukaisesti 65 km oli kierroksella pituutta ja kokonaisnousua hiukka vaille 1800 metriä. Kun laite kuitenkin mittaa kuljettua matkaa kymmenen metrin välein, niin todellisuudessa matka taisi olla hieman pitempi. Korkeusmittari taas näytti siltä, että Aittajärven parkkipaikan kohdalla olisimme jääneet leijumaan kuutisen kymmentä metriä lähtötasoa ylemmäksi, mutta kun ottaa huomioon että satelliitti joka avaruudessa kiitää huimaa vauhtia ja antaa signaaleja puhelimeen, niin virhe oli melko pieni. Oltiin siihenkin antiin tyytyväisiä.

 

 

Olin vaihtanut syksyllä 1972 työpaikkakuntaa. Oli monenlaista kiirettä. Vasta syys-lokakuun vaihteessa  1973 ehdimme vaimoni kanssa lähteä lyhyelle "pääntuuletus" matkalle pohjoiseen.

Ajelimme silloinkin Ivalo-Raja-Jooseppi tieltä pohjoisesta käsin Luton yli etelään johtavia puutavaranajoteitä pitkin niin pitkälle kuin ne silloin olivat ajokelpoisia ja sitten jätimme auton ja otimme rinkat hartioille. Maasto oli vielä lumeton mutta oli melko kylmää.

Olimme aikoneet vain oleskella Suomujoen tuntumassa muutaman päivän, sillä ajankohtahan oli sellainen että periaatteessa jalankulkijan olisi voinut talven tulo yllättää milloin tahansa.

Ensimmäisenä päivänä tavoitimme vielä silloin pystyssä olleen Ahvenlammen kämpän, jonne jäimme yöpymään. Kämppä oli jo silloin melko huonossa kunnossa.

 

 

Ahvenjärveä kattoi muutaman sentin vahvuinen lasinkirkas jää ja sen alla vilahteli ahvenia. Kopauttelin niistä muutamia pökerryksiin ja saimme kala-aterian ainekset.

Seuraavana päivänä siirryimme Kolttakentän kautta Snellmanille.

 

 

Kun taivas oli osittain pilvessä, niin alkoi olla päivisinkin jo melko hämärää. Silloinkin Snellmanin tulipaikka sijaitsi kämpän länsipuolella, jos kohta on todettava että se oli enemmänkin perinteinen malli kuin nykyinen.

 

 

Viivyimme alueella vain pari päivää ja sitten palasimme autollemme. Säät pysyivät tasaisen poutaisina, tuulettomina ja melko viileinä. Pakkasen puolella taidettiin olla koko ajan.

Heinäkuun lopulla matkasin parhaan vaelluskumppanini vaimoni Marja-Leenan kanssa Aittajärvelle. Etukäteen tiesimme, että emme voi tehdä perinteistä vaellusta, mutta lopulta kummatkin yllätti se, miten vaikeata meillä oli edetä oikeastaan juuri minnekään. Esteenä olivat aviosiippani nivelvaivat.

Matkan pontimena oli alun perin Sotavaarajoen varressa havaitsemani isännätön rinkka, jonka olin pannut merkille jo edellisenä kesänä elokuulla. Silloin luulin, että rinkan omistaja on vain lyhyellä käynnillä jossakin, sillä kiven vieressä nojallaan olevan rinkan kupeella oli umpisolumuovinen makuualusta avoimena sekä pitkällään maassa punainen makuupussi.

Kun 2016 keväällä Suomun tulvien takia tulin tyttärenpoikani Petterin kanssa ylittäneeksi Suomun Siikavuopajan kohdalta ja kulkeneeksi samaa reittiä kuin elokuulla, havaitsin rinkan olevan siellä edelleen. Joku vain oli käärinyt makuupussin ja alusta oli pantu vähän niiden suojaksi. Ei näyttänyt mitenkään hyvältä.

Palatessani tiedustelin rinkasta puiston henkilökunnalta, mutten saanut oikein tyydyttävää vastausta, joten päätin tulla uudelleen paikalle ja tutkia paikkaa itse.

27.7 Leenan kanssa ylitinkin Aittajärven kahlaamon ja kuljimme  Siikavuopajalle, johon hän jäi laavulle ja minä jatkoin rinkan löytöpaikalle.

 

rinkka-9

 

Rinkka oli täyteen pakattu. Olin suunnitellut vieväni sen Siikavuopajalle, mutta se oli lantiovyön alueelta paksussa homeessa kuten rinkan sisältökin. Enpähän sitä viitsinyt selkääni nostaa. Tutkin sen tarkkaan ja koetin löytää jotakin viitettä omistajasta tai hänen asuinpaikastaan. Sellaista ei löytynyt. Lisäksi haravoin lähistön muutaman hehtaarin laajuudelta, enkä mitään havainnut.

Saatoin rinkan sisällöstä päätellä, että ainakin kaksi ihmistä oli ollut matkassa, sillä siellä oli mm kahdet erikokoiset lenkkarit. Osa muonapakkauksista oli tyhjillään, joten eväät oli pitkälle käytetyt. Vaikutti siltä, että rinkan omistaja oli paluumatkalla ja jostakin syystä joutunut sen jättämään. Oikeastaan ainut järkevä suunta rinkan omistajalla oli ollut Aittajärvi.

Käärin rinkan sisällön makuupussiin ja panin mytyn kiven päälle. Nostin rinkan roikkumaan puun oksasta, kuten puiston ihmiset olivat ehdottaneet. Pitäisi sen sieltä talvella esimerkiksi kelkkamiehen silmiin osua.

 

rinkka-8

 

Olimme Leenan kanssa tulleet Siikavuopajalle hitaasti. Hänellä oli erityisenä ongelmana alamäet. Loivastikin laskeutuva rinne oli hankala. Hetkisen laavulla oltuani lähdimme palaamaan takaisin. Sää oli epävakainen. Rinkan luona käydessäni oli hetki poutaa, muuten vettä tihkui taivaalta tämän tästä.

Aittajärvelle päästiin ja siellä yövyttiin. Aamulla sinne tupsahti tuttu pariskunta asuinpaikkakunnaltamme. Kahvit nautittiin Aittajärven puulaavulla.

 

a-laavu-2

 

Ari ja Arja eivät olleet käyneet Kolttakentässä eivätkä Snellmanilla ja lähdettiin sinne suuntaan kävelemään. Leenan kulku ei käynyt alkuunkaan ja Kolttakenttään päästyämme me jäimme siihen ja muut jatkoivat matkaa edelleen, viivähdettyään hetken aitan edustalla.

 

kolttak-1

 

Palasin aviosiipan kanssa hitaasti takaisin. Päätimme siirtyä autolla Harrimukan järven suuntaan. Jäimme kuitenkin leiriin Ahvenselkiin kuuluvan vaaran rinteelle mukavaan näköalapaikkaan ja yövyimme siinä. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa. Meidän autollamme ei ollut mahdollista ajaa Harrimukan suuntaan menevää vanhaa puutavaran ajotietä kovinkaan pitkälle. Jätimme auton ja kävelimme. Vaikka Leenalla oli sauvat tukemaan, niin alaspäin viettävät taipaleet olivat edelleen hankalat.

Laavulle kuitenkin päästiin ja siinä päivä vietettiin. Se olikin sään puolesta ainut kelvollinen. Oli melko lämmintä ja poutaista. Olin hankkinut uuden kameran, jota pääsin siellä kokeilemaan.

 

h-laavu-1

 

h-laavu-3

 

h-laavu-5

 

h-laavu-7

 

Laavu on hienossa ympäristössä. Sen kohdalta normaali vedenkorkeudella pääsee kahlaamaan yli Suomusta eikä Jyrkkävaaran kämppäkään ole kaukana. Toisaalta Laavulta lähtee vähän käytetty polku kohti Suomuvillen asuinpaikkaa. Polku kulkee harjumaista kangasta kohti Villen hienon hienoa entistä "tilaa". Siellä on katsomista.

Meillä ei ollut tällä kerralla kykyä parempaan liikkumiseen. Palasimme illan suussa autollemme ja ajoimme Kuutualle, jossa rannassa pääsimme peseytymään, Leena meni oikein uimasilleenkin. Kohta päästyämme auton suojaan alkoi rankkasade.

Ei muuta kuin kotimatkalle ja toivomuslistalle nivelten parantelu.

 

Serkkuni Kari oli ruvennut kiinnostumaan vaellusharrastuksestani ja vuoden 2013 talvella alkoi tiedustelemaan olisiko hänellä mahdollisuus lähteä tutustumaan siihen puoleen mukanani.

Ilmoitin kohta, että ilman muuta tämä on mahdollista ja ryhdyin valistamaan häntä erilaisissa valmisteluissa. Minua kuitenkin kiinnosti hänen fyysinen kuntonsa, josta en ollut perillä. Hän on ikätoverini ja täytti 2013 keväällä 70 vuotta. Sillä on merkitystä. Lisäksi hän suurimman osan elämäänsä oli asunut pääkaupunkiseudulla ja silläkin saattaa olla merkitystä.

Tiesin kuitenkin hänen olleen aikoinaan liikunnallisesti suuntautuneen, joten jonkinlaista pohjaa varmaan oli, mutta en tiennyt miten hän tätä pohjaa oli myöhemmin hoidellut. Hän itse vakuutti lenkkeilevänsä ja jatkavansa sitä erityisesti nyt kun tiesi vaelluksen olevan edessä tulevaisuudessa.

Kokemuksesta osasin olla vähän epäluuloinen, sillä minulle olivat vaelluskumppanini aiemminkin vakuutelleet hyvää suorituskykyään, joka kuitenkin oli pettänyt. Suunnittelinkin kevyen tutustumislenkin jossa Aittajärveltä lähdettäisiin, mentäisiin Sarviojalle ja sieltä Muorravaarakkaan sekä paluu sitten takaisin Muorravaarakan ja Suomun varsia. Varasin myös sekä Sarviojalta että Muorravaarakan ruoktulta yösijan lukolliselta puolelta.

15.8 Kari tuli lentokoneella Rovaniemelle. Itse olin ajellut sinne autolla ja otin hänet kyytiin. Sitten ajelimme Aittajärvelle. Meillä oli aikaa vähän oikoa jalkojamme ja käväisimme vilkaisemassa Kolttakenttää. Tiedustelin, että miltä polulla kulkeminen tuntuu, eikä hän mitään moittinut.

Päättelinkin, että Maantiekurun kuluneen polun sijasta voisimmekin kulkea Sarviojalle toista reittiä. Se oli virhepäätelmä. Allaolevaan karttaotteeseen olen punaisella merkinnyt osapuilleen kulkemamme reitin.

 

kartta-2

 

Sää meitä heti seuraavana aamuna suosi. Aittajärven kahlaamo ylitettiin onnistuneesti ja lähdimme seurailemaan Suomun vartta alavirtaan. Runsaan parin kilometrin jälkeen tulimme Suomun kapeikon kohdalla olevalle tulipaikalle, josta käännyin kohti Kuotmuttijärveä.

Tulipaikalle saakka oli kulku onnistunut helposti hyvää polkua myöten, mutta loivasti kumpuilevassa kangasmaastossa, alkoi kumppanini väsyä. Kiersin Kuotmutin länsipäästä. Siellä on hieman pehmeikköä ja kaverini joutui todenteolla pinnistelemään. Ohitettuamme sen, pysähdyin Kuotmuttiin laskevalle eteläiselle purohaaralle ja kiehautin siinä lämmintä juotavaa ja söimme välipalaa ja toivoin, että siinä kulkija vähän palautuu.

Jatkoimme sitten puron vartta ylöspäin ja havaitsin, että serkkuni alkaa olla täysin piipussa. Kehotin häntä jäämään siihen lepäilemään ja jatkoin rinkkani kanssa kiiveten Aitavaaran painanteeseen Sarviojan laakson reunalle. Palasin takaisin ja otin nyt kaverini rinkan ja vein senkin ylös. Kari seuraili perässä.

Ylhäällä hän otti rinkan taas selkäänsä ja laskeuduimme viistosti rinteen Sarviojan varteen. Siellä lepäiltiin. Sarviojan kämpälle oli vain parin kilometrin matka, mutta se otti meiltä parisen tuntia aikaa. Minulle selvisi, että Muorravaarakka jää nyt tällä kerralla käymättä.

Yönseutu palautti nääntyneen tuntuisen kaverini melko hyvin ja aamiaisen jälkeen kävimme varusteitta jaloittelemassa Sudenpesällä.

 

s-pesa-13-1

 

Aamu oli kaunis.

 

s-pesa-13-2

 

Palasimme Sarviojan kämpälle ja valmistelimme aterian. Ehdottelin sitten, että lähtisimme kävelemään Paratiisikurun suuntaan. Ajattelin, että etenisimme vain sen verran kun värkeissä olisi varaa.

Näin tehtiin ja hyväkulkuisia polkuja matka edistyi sopivasti taukoillen aina Paratiisikurun lammelle saakka. Kulku onnistui siis hyvin, kunhan selässä ei ollut taakkaa. Paluumatkallakaan ei ollut ongelmia.

 

s-pesa-13-3

 

Hyvästä palautumisesta huolimatta ei ollut syytä yritellä pitemmälle. Niinpä jo seuraavana aamuna lähdimme paluumatkalle Aittajärvelle, mutta nyt pysyttelimme polulla ja kiersimme Maantiekurun kautta.

Paluumatka onnistui tuloa huomattavasti paremmin. Vähän korjailin kumppanini rinkan "asetuksia" ja tein hänelle matkasauvan, joka auttoi joissakin kohdin. Harmittelin itseäni siitä, etten ymmärtänyt suositella hänelle kävelysauvoja.

Kaikesta huolimatta kokemus oli ensikertalaiselle pääosin myönteinen ja halu uudistaa kokemus jäi päällimmäiseksi. Se on toistaiseksi vielä tekemättä. Montaakaan kuvaa lyhyeltä käynniltä ei kertynyt, mutta paljon puhutteleva vaellusvideo kuitenkin.

 

 

 

 

Suunnittelin talvella uutta reen ja ahkion yhdistelmää. Ostin muovisen kaukalon ja ruuvailin sen pohjaan kiinni käytöstä poistetut lasikuitusukset. Tein taakse alumiiniputkista telineen, johon ajattelin kiinnittäväni makuupusseja yms tavaraa. Vedon otin suksista jo aiemmin käytössä olleella "aisalla", jonka kiinnitin vyötärölleni entisellä rinkan lantiovyöllä.

7.4 aamulla lähdin sitä kiskomaan Kiilopään pitkäaikaisparkista kohti Suomun ruoktua. Vaimoni Marja-Leena hiihteli perässä. Aiemmin oli nähtävästi ollut suojaa, mutta yöllä oli ollut pientä pakkasta. Alusta oli kiiltävällä jäällä. Se oli paikoin melko epätasainen eikä lainkaan helppo edettävä. Lisäksi vallitsi sankka sumu.

Näkyvyys oli huono vielä silloinkin kun ryhdyimme laskeutumaan Suomujoen latvoille. Rinne oli jäinen ja erittäin liukas, kun näkyvyys oli melkein olematon niin en uskaltanut laskea vapaasti. Laavulle tulo oli melko työlästä. Sitten helpotti ja sumukin alkoi kaikota.

Ruoktulle tullessamme aurinko alkoi paistamaan täydeltä terältään ja sää lämpeni nopeasti. Kun nautimme siellä välipalaa, ennätti lumi mennä reilusti suojan puolelle. Jatkoimme matkaa kohti Tuiskukurua. Suomun laakson pitkä etelärinne pehmeni vaikka alla oli selvä kelkkaura.

Tullessamme Harrihaaran laaksoon kulku-ura ei pitänyt juuri ollenkaan. Oli nähtävästi ollut jo pitempään reilua suojaa ja lumi oli märkää aivan pohjaan saakka. Sitä oli tuossa laaksossa melkoisesti.

Rekikyhäelmäni puutteet tulivat myös kohta esille. Sukset eivät pysyneet ruuveilla kaukalossa ja jouduin niitä korjailemaan. Tuiskulle tulimme melko vaivaloisesti. Meillä oli varaus "patjapuolelle" ja siellä yö sujui mukavasti. Kanssamme yöpyi Tampereen seudulta kotoisin oleva yksinvaeltaja.

Tuiskukurun kämppää oli vastikään peruskorjattu ja puusuojassa oli kaikenlaista rakennusjätettä, mm naulaisia puita. Halkaisin kirveellä joitakin siten, että sain muutaman nelituumaisen naulan. Siellä oli myös sopivaan mittaan höylättyjä puupalkkeja, joista sain sopivat vastakappaleet. Löin surkeilematta leveäkantaiset naulat suksien pohjien läpi kaukalossa toisella puolella oleviin puupalikoihin. Siitä pitäen ne kestivät.

Seuraavana aamuna lämmin ilma jatkui. Lumi oli täyttä sosetta. Puiston kelkkamies tuli Suomun suunnasta. Kelkka tahtoi jäädä kiinni kämpän tuntumaankin. Mies kertoi suuria vaikeuksia olleen ja hän mietiskeli pitäisikö palata takaisin.

Hän kuitenkin hetken tauon jälkeen lähti koettamaan Luirojärvelle päin ja mekin kokosimme vehkeemme ja lähdimme seuraamaan toiveikkaina tuoretta jälkeä. Huono sitäkin oli mennä, sillä matto oli uponnut syvälle ja kelkan leveys oli rekeäni hieman kapeampi, joten reen reunat harasivat uran laitoihin.

Kelille hyvin kuvaavaa on se, että kelkka oli jäänyt kiinni ennen Luiroa ainakin puolenkymmentä kertaa. Mekin Luirolle pääsimme, mutta helppoa se ei ollut. Melko pian lähtömme jälkeen alkoi sataa räntää, joka välillä muuttui vedeksi.

Olin kuitenkin toiveikas sikäli, että jos vähänkin sää muuttuisi korkeapaineen puolelle, niin syntyisi teräshanki. Oli selvää, että siinä kelissä ei ollut kansainvaellusta ja Luirojärvellä sai valita minkä kämpän halusi. Me emme kuitenkaan paikalla viipyneet kuin ateriatauon verran ja hiihtelimme vielä Karapuljuun.

Luiron ja Karapuljun välillähän on useimmiten vahva kelkkaura ja niin oli nytkin, mutta sekin upotti. Karapuljuun silti päästiin ja siellä yö vietettiin.

Aamulla oli aurinkoista. Olimme tutkineet lähiympäristöä Karapuljussa ja todenneet, että kulku-urien ulkopuolelle ei nyt ollut asiaa. Lunta oli paikoin yli metrinkin ja se oli vesimärkää maanpintaan saakka. Lähdimme hiihtelemään takaisin, miettien mitä kautta tästä selvitään pois jos vaikka vielä alkaa sataa vettä.

Näkymä Luironkankailla oli silti mukava ja keväinen.

 

ta11-1

 

Luirojärvelle tullessamme oli kelkkamies vielä siellä. Hän oli koettanut käydä järven pohjoispäässä ja sitä kautta mennä Lankojärven suuntaan, mutta ei ollut kyennyt. Hän lähti palaamaan tulojälkiään takaisin.

Itseänikin kiinnosti hiihdellä Lankojärven kautta takaisin ja hiihdin yli järven luoteispäähän, nähdäkseni miten kulku onnistuisi Livikönlampien kautta. Tilanne oli aivan toivoton. Järven jäälle alkoi myös nousta vesi.

Ilma oli tarkistuskäynnilläni varsin kaunis. Nappasin mennessäni muutaman kuvan, ensin Lupukoille päin.

 

ta11-2

 

...sitten itään kohti Sokostia...

 

ta11-4

 

ta11-6

 

Hammaskurusta järvelle hiihteli yksinvaeltaja. Hän ryhtyi lämmittämään saunaa. Vedimme avannosta hänen kanssaan saunavesiä kelkalla.

 

img_0292

 

ta11-7

 

Olimme kovin kiinnostuneina kuunnelleet säätiedotusta, jonka mukaan alueella piti olla pientä pakkasta. Tosiasiassa oli muutama aste lämmintä. Myöhään illalla kuitenkin hieman lumen pinta kovettui. Arvelimme, että kyllä se aamullakin on pakkasella ja kunhan lähdemme riittävän aikaisin liikkeelle, niin suksi luistaa.

Luistihan se järven yli metsän reunaan. Tammen kohdalla oli jo pitkästi sulaa.

 

ta11-10

 

Heti järven rantaan päästyämme alkoi sakea räntäsade. Se takkusi toivottomasti suksen pohjaan. Jouduin sitä peräti puukon avulla puhdistamaan.

 

ta11-11

 

Tuiskukurulle matkasimme nelisen tuntia. Kilometrivauhti oli etanan luokkaa. Jäimme Tuiskulle yöpymään ja toivoimme seuraavasta päivästä parempaa. Ei se ollut. Suojaa ja välillä räntää. Rännän vuoksi luisto oli huono. Tuiskukurun länsireunalla vähän hengähdettiin.

 

ta11-16

 

Harrihaaran laaksossa oli kelkka humpsahdellut syvälle ja jäänyt kiinni pariin otteeseen. Helppoa ei ollut meilläkään, mutta vihdoin pääsimme Vintilän kulmalle ja Nattaset alkoivat piirtyä selvemmin taivaan rantaan.

 

ta11-14

 

Lopulta pääsimme Suomun laakson rinteen alas ja ruoktulle saakka. Jäimme sinne yöpymään.

Aamulla heitteli taas räntähiutaleita. Luistoa ei ollut eikä pitoa. Hartiapankin varassa piti vetää tästä syystä yhtä huonoluistoista rekeä. Suomun latvan laavulle meiltä kesti parisen tuntia vaikka taukoja ei pidetty. Laavulla vähän hengähdettiin ja sitten lähdettiin nousuun. Äkkiä sankka sumu ympäröi meidät. Vähääkään ei erottanut lunta tai taivasta. Rinteen kaltevuuden mukaan koetin pitää suuntaa. Lopulta kupolin pohjoispuolella sumu repeili niin, että huomasin kiertäneeni jo vähän itäsuuntaankin. Siitä lasketeltiin alas ja viitoitusta myöten sitten Kiilopäälle.

On sitä helpompaakin koettu. Videopäiväkirjastanikin tuli ennätyslyhyt 24 minuuttia.

Maanantaina 7.9 ajelimme vaimoni kanssa kahdestaan kohti pohjoista. Alkumatkasta sateli ankean tuntuisesti, mutta Sodankylän "kirkolla" oli jo poutaantunut. Käännyimme siitä kohti Savukoskea ja Savukosken tieltä myöhemmin Lokan suuntaan.

Lokalla piipahdimme padolla vilkaisemassa näkymää. Oli edelleen poutaista. Ilmavirtauksia ei tuntunut mutta huolestuttavasti polttiaisparvet hyörivät ympärillä ja oli siinä vähän sääskiäkin.

Meillä oli auton perässä peräkärry ja sen päällä pieni vene. Se kellui Luirojoen pinnalla puoli viiden aikaan illan suussa lähellä Ponkunmaata entisestä lossinpaikasta hieman yläjuoksun suuntaan.

Oli edelleen aivan tyyntä. Joen pinta oli peilityyni lähtiessämme nousemaan ylävirtaan. Oli myös pilvistä mutta poutaista. Vesi joessa oli hieman normaalia ylempänä. Alkumatkasta ei tarvinnut olla huolissaan siitä, että ajellaan kiville.

Tammikämpälle ennätettiin yöksi. Siellä ei ollut ketään ja saimme levitellä varusteemme kämpän laverille. Tiistaiaamu oli edelleen pilvipoutainen. Nousimme edelleen peilityyntä joen pintaa ylös. Vesi kyllä madaltui yllättävästi tammen jälkeen ja särkkien kohdalla piti vähän katsella mitä kautta pääsee jatkamaan.

Meillä oli ollut puhetta, että nousemme aina Karapuljun kämpälle saakka, mutta melko pian "venevalkaman" jälkeen luovuimme ajatuksesta. Veneen pohja oli raappinut somerikkoon kiinni jo melkein parin kilometrin matkan.

Karapuljun kämppäkin oli tyhjänä ja iltapäivällä valmistelimme siellä aterian ja illalla käytiin kuljeskelemassa idän suunnalla. Kämpässä sitten yövyttiin.

Keskiviikko aamulla kasasimme varusteet ja lähdimme kohti Luirojärveä. Alkuun oli poutaista, mutta sitten tihuutteli vettä. Järvellä oli alkuun niin sumuista, ettei pohjoisenpuolen rantaa näkynyt. Ajoittain edelleen satoi.

Rajankämpässä pitelimme sadetta ja valmistelimme aterian. Sitten poutaantui ja lähdimme kohti Sokostia. Vaikka Luirojoella ei syksyn värejä sanottavasti ollut nähtävissä, niin järven tuntumassa ruska oli värikäs. Sitä kylläkin suuresti latisti sumuinen pilvisää.

Sokosti oli pilven peitossa, mutta kulkiessamme pilvi nousi vähän ylemmäksi. Nousimmekin keskiselänteen suuntaan niin pitkälle kun näkyvyyttä oli, mutta huipulle saakka emme menneet.

Palattuamme, saatoimme havaita että Luirolle alkoi kerääntyä ruskasesongin vaeltajaväkeä siinä määrin, että sulloimme tavaramme uudelleen rinkkaan ja matkasimme takaisin Karapuljuun. Sinnekin oli Orposesta tullut väkeä, joten me pystytimme telttamme kämpän eteläpuolelle ja istuskelimme iltaa tulipaikalla.

Torstaita vasten yöllä jo satoi. Me purimme leirin ja kuljimme veneelle sekä lähdimme laskettelemaan alavirtaan. Se matka ei ollut kovinkaan hohdokas, sillä vettä lotisi koko matkan Tammikämpälle saakka. Me päätimme jäädä siihen yöksi ja toivoimme poutaisempaa säätä. Olimme jo tullessamme heittäneet arpaa kulkusuunnasta ja harkinneet menevämme Repojoen kautta Hammaskuruun ja se oli vähän harkinnassa edelleenkin. Sää vain oli kovin ankea.

Illansuussa kämppään höyrysi märkä, suokuraa tippuva nuorten miesten ryhmä. He olivat tulossa jostain Kaita-aavan suunnalta. He kertoivat eksyneensä joitakin päiviä aiemmin Jaurulla. He olivat lähteneet matkaan Kemihaaroista ja alun perin tarkoitus oli kulkea Luirojärven kautta Saariselän retkeilykeskukseen tai Kiilopäälle.

Lopulta he olivat paikallistaneet itsensä ja sitten löytyi Hammaskurusta Tammikämpälle tuleva tukkitien pohja. Loma-aika oli loppumassa ja tienvarteen kovin kiire. He suunnittelivat kulkevansa Orposen kautta Vuotsoon. Onneksi olimme veneinemme paikalla. Joessa sillä kohdalla vesi oli kyllä niin korkealla, että ylittämisen kanssa olisi muilla konsteilla tehnyt tuskaa. Kunhan he hetken olivat lepäilleet, niin soutelin heidät joen yli.

Sääliksi kyllä  kävi, kun katselin heidän häipymistään tihkusateiseen säähän.

Perjantaiaamulla ei säätyyppi ollut muuttunut. Heitimme mielestämme Repojoen suunnan ja lähdimme alavirtaan. Päivän matkasta ei ole positiivista kerrottavaa. Pitkä venematka suhteellisen kylmässä säässä, sateen taukoamatta sihistessä veteen ei ollut mieltä ylentävää.

Muita ongelmia ei silti ollut. Varusteet saatiin auton kyytiin ja vene kärryille ja auton lämmitys täysille. Kyllä se siitä lutviutui.

Lankomieheni Pekka oli kiusoitellut vaimoaan, kun asianomainen oli käynyt vaelluksella Saariselällä. Pekka oli todennut, että eivät tuollaiset vaellukset ole ollenkaan vaativia tai oikeastaan mistään kotoisin ja että toista on se kun hän käy metsästämässä ja varsinkin hirvimetsällä.

Muutama vuosi näin meni ja sitten päätettiin porukalla piipahtaa juhannusviikolla Luirojärvellä. Mukaan tulivat aviosiippani, lanko Pekka ja käly Leila. Aikaa oli käytettävissä kovin niukasti, mutta matkaa nopeutettiin veneosuudella.

Matkasimme Luirojoen varteen Sentinojantien päähän kahdella autolla. Pilvipoutaisessa säässä päästiin veneilyn alkuun. Uulalan pihapiiri näytti olevan tyhjillään, joten uskaltauduimme pitämään välipalataukoa uuden saunarakennuksen terassilla.

 

ju06-23

 

Pilvipoutaiselta näytti Uulalan pihamaalta pohjoisenkin suunnalla.

 

ju06-22

 

Ilta oli jo melko pitkällä Uulalan kohdalle ehdittyämme, mutta puursimme vielä Tammikämpälle saakka. Siellä yövyimme. Matka jatkui seuraavana aamuna kohti pohjoista.

Päästyämme lopulta Karapuljun "venevalkaman" kohdalle, jalkauduttiin maihin ja kuljettiin Karapuljun kämpälle. Koska se oli tyhjillään, niin päätettiin jäädä sinne yöpymään. Ilta oli jo pitkällä sinne tullessamme.

Aamulla heitettiin rinkat selkään ja lähdettiin kohti Luirojärveä. Aivan alussa oli hieman sateella uhkaava sää.

 

ju06-19

 

Pian taivaalla alkoi seljetä ja lämmin aurinkoinen kesäsää tuli vallitsevaksi. Vaikka rinkankantomatka ei pitkä ollutkaan, niin lankomies alkoi nopeassa tahdissa vetää käsityksiään takaisin. Luirojärvelle tultiin hyvissä ajoin. Vaellusväki oli juhannuksen vietossa muualla ja me saimme valita oleskelupaikkamme aivan vapaasti.

Pakka ja Leila asettautuivat Rajankämppään ja minä vaimoineni taas sen tulipaikan tuntumaan telttaan. Uusi sauna pantiin kuumaksi.

Juhannusaattoa otettiin vastaan tulilla istuskelemalla.

 

ju06-1

 

Seuraavana päivänä käväisimme alkuun Leenan kanssa järven länsirannalla kiertelemässä. Se oli paljon vähemmän kulunut kuin itäpuoli etelärannasta puhumattakaan.

Nappasin pari kuvaa, ensin Sokostista.

 

ju06-14

 

...ja sitten Lupukoiden suunnalta...

 

ju06-16

 

Koko porukalla käväisimme hienoja polkuja myöten Ruotmuttiojan varressa. Matkalla taukoiltiin kelon rungolla.

 

ju06-18

 

Raappanan kammilla tietysti poikettiin ja Raappanan lammen rannalta otettiin taas Sokostista kuvaa.

 

ju06-2

 

Sokosti otettiin seuraavan päivän ohjelmaan. Naisväki kuitenkin meni kahvinkeittoon Jauratuksen putouksille mutta me miehet kiipesimme keskiselänteelle.

 

ju06-8

 

Kauas etelässäkin näytti olevan harvaa yläpilveä tasaisen suo- ja metsäalueen yläpuolella.

 

ju06-10

 

Alas laskeuduimme Jauratuksen eteläistä kuruhaaran reunamaa ja pääsimme aviosiippojemme kahvitarjoilusta nauttimaan.

Seuraavana aamuna lähdimme jo paluumatkalle. Rinkankantoetappi Luirolta Karapuljuun tuntui kovasti retkikumppaneilleni riittävän. Loppumatkasta meitä hieman sadekuurot kiusasivat. Jäimme jälleen Karapuljuun yöpymään.  Sitten oli helppo lasketella veneellä myötävirtaan sopivan juhannussään vallitessa.

Lankomies ei tietääkseni matkan jälkeen enää vertaillut metsästysmatkojaan rinkan kantoon.

 

Kälyni Leila oli pitempään kuullut sisareltaan kertomuksia vaelluksistamme ja oletin, että hän hyvinkin on selvillä mitä olemme tekemässä kunnes hän jossain käänteessä esitti kysymyksen: "...niin missä te käytte sitten kaupassa jos sattuu jotakin puuttumaan...".

Leilaa hieman kiinnosti vaelluskokemus ja keväällä 2002 sitten päätettiin kesän alussa tehdä jonkinlainen lenkki. Aviosiippani halusi lähteä liikkeelle Marivaarasta, koska hän ei ollut aikaisemmin päässyt sitä tekemään.

Olin tähän alkuun haluton, sillä Leilalla oli niihin aikoihin hieman ylipainoa ja vaikka reitillä ei ollut oikeastaan minkäänlaisia korkeuseroja, niin pohja saattoi olla pehmeä ja upottava jos olisi ollut sateita.

Lopulta sitten taivuin. Kesäkuun neljäntenä päivänä matkasimme Marivaaraan autollamme. Mukana oli neljäntenä Leilan tytär Tiina, joka lähti matkaan äitiään tukemaan. Poikkesimme tullessa Moskun kentässä ja käväisin vilkaisemassa sieltä käsin Lokan koillislahden rannassa, ajatuksena että jos joskus laskisi veneen sieltä vesille. Se näytti mahdolliselta.

Olimme vasta myöhään illalla  Marivaarassa perillä ja jäimme sinne yöksi. Kevät näytti olleen varhaisessa eikä lumia näkynyt  parinkymmenen kilometrin päässä olevien Saariselän tuntureiden rinteilläkään. Sateitakaan ei näyttänyt olleen ja maastopohja vaikutti suhteellisen kuivalta.

Matkalle ei tullut mukaan kameraa, sillä tein vain videolle matkapäiväkirjaa ja Marja-Leena ei vielä silloin ollut innostunut kuvaamisesta. Kuvia ei siis matkalta ole, mutta tylsän tekstin elävöittämiseksi sijoitan tähän karttaotteen, josta näkyy reittimme Marivaarasta Siulalle. Se on lukuisten vaeltajien käyttämä ja kelvolliseksi todettu. Karttalehti on senverran vanha, että siitä puuttuu Morottajavuotsosta osapuilleen itään suuntaava poroaita.

 

m-vaara-siula

 

Ensimmäinen kulkupäivä alkoi poutaisena. Vaeltajakumppanieni kulkukunto oli heikko ja vauhti sen mukainen. Etenimmekin pienin hyppäyksin. Se sopi minulle itsellenikin kovasti, sillä rinkkaani olin joutunut sullomaan kaikenlaista ylimääräistä ja sen lähtöpaino oli 36 kg.

Karvitsiojalla oltiin aamukahvilla ja Pajuojalla pidettiin jo toinen tankkaustauko. Lähtiessä sää oli ollut lämmin ja poutainen, mutta Pajuojalla saimme niskaamme sadekuuron. Se oli lyhyt ja kävellessämme sen jälkeisen suolahdekkeen yli tehtyä hulppeaa mönkijöille tehtyä lankkutietä, oli jo poutaantunut.

Irtonais-Auhdin lounaispuolella on vähäinen puronluru, oikeastaan ainut vedenottopaikka Pajuojan jälkeen matkalla Jaurulle. Siellä pidimme ateriatauon. Lähettyvillä on kaksikin piekanan pesää. Toisessa niistä oli asukas paikalla.

Jatkoimme sitten kohti Auhtijoenselkää. Päästyämme nousun alkuun, näytti siltä että päivä alkaa olla paketissa ja pystytimme telttamme siihen. Vettä jouduin haeskelemaan aika kaukaa. Kuljin puolisentoista kilometriä, ennen kuin Iso-ojan latvalla alkoi löytyä kelvollista virtaavaa nestettä.

Yö kului ongelmitta. Alun perin oli tarkoitukseni kulkea Tahvolle saakka, mutta muutin suunnan Siulalle. Auhtijoenselän laella ryömittiin poroaidan alta ja ruvettiin laskeutumaan kohti Jaurua ja Siulaa. Jaurussa ei ollut paljonkaan vettä ja siitä päästiin yli helposti. Siulan alarappusten askelmia laskettiin silloin olevan 60.

Siulalla ei ollut muita kulkijoita. Leila ja Tiina majoittuivat sinne. Minä taas pystytin teltan itseäni ja aviosiippaani varten yläterassille. Sää oli aurinkoinen, puolipilvinen ja lämmin. Hyttysistä ei ollut oikeastaan minkäänlaista haittaa.

Kulkukumppanini palauttelivat matkan rasituksista lopun päivää. Kävin kuitenkin Marja-Leenan kanssa kiertelemässä Vongoivanjoen varressa suupuolella. Sää oli edelleen ihanteellinen.

Seuraavana aamuna muutkin tulivat sinne suuntaan. Meillä oli saunavehkeet matkassa. Aikomus oli käydä saunomassa Tahvolla. Vongoivanjoen ylityksessä oli ensikertalaisilla vähän opettelemista, mutta vettä oli sielläkin vähän eikä suurempia vaikeuksia.

Tahvolla oli tilaa saunomiseen ja aterian tekoon. Paluumatka onnistui ongelmitta.

Taas huilailtiin Siulalla ja seuraavaksi päiväksi kaavailtiin käyntiä Povivaaralla. Aamulla matkaan lähdettiinkin. Siulan pohjoisen puoleiset kankaat ovat hienoja kävellä, vaikka Maurimyrskyn jäljiltä runkoja kumossa runsaasti oli vieläkin.

Lähellä Honkatehtaanojan suuta laskeuduimme alas ja ylitimme joen. Honkatehtaan ojan "suupankissa" on vieläkin nähtävissä kaksi neliömäistä "pruuvikuoppaa". Ehkäpä ne ovat Hollmanin kullanetsintäporukan aikaansaannoksia.

Me nousimme Honkatehtaanojan vartta aina Povivaaran rinteen juurelle. Siinä Leilalta loppui "virta" ja hän jäi lepäilemään ja Tiina hänen seurakseen. Me Leenan kanssa käväisimme jyrkänteen reunalla. Sää oli mitä parhain ja näkyvyys hyvä. Korvatunturin korvatkin piirtyivät terävinä taivaanrantaan.

Paluumatkalla ei ollut ongelmia ja loppupäivä kuluteltiin Jaurun pohjoisrannan hienoja terasseja kulkiessa.

Aamulla lähdettiin paluumatkalle. Sää oli lämmennyt ja oli heti alkuun melko helteistä. Puolisentoista kilometriä kuljettuamme Leila kompastui ja kaatui sekä loukkasi hieman polveaan. Pahempaa vauriota ei onneksi päässyt syntymään, eikä se kävelyä kovin paljon haitannut.

Päästyämme piekanan pesäpaikalle, jäimme siihen leiriin koska seuraavalle "vesipaikalle" Pajuojalle oli meidän kulkukuntoomme nähden turhan pitkä matka. Päivää kun oli vielä aika paljon "käyttämättä", niin kuljeskelimme Leenan kanssa heikosti näkyvää vanhaa puutavaran ajouraa myöten itäänpäin. Siltä tapasimme vähän vanhemmat karhun jäljet.

Kontio ei leiriimme yöllä tullut. Olimme jo illalla päättäneet, että lähdemme varhain liikkeelle, sillä päivä oli ollut melko kuuma ja ennusteissa oli samaa edelleenkin. Olimmekin jo kuuden aikoihin aamulla matkaamassa kohti Marivaaraa. Jo parin tunnin kuluttua matkassa ollut lämpömittarimme alkoi näyttää 25 asteen lukemia.

Pajuojalla tankkailtiin ja sitten sinniteltiin kuumuudessa Marivaaraan. Karvitsiojalta lähdin hieman reippaampaa vauhtia etenemään. Lähellä lakea on matala lampi. Sen kohdalla riisuin ilkosilleni ja pulahdin lampeen huuhtelemaan itseäni. Se tuntui todella hyvältä. Vedin vain saappaat jalkaani ja ilman rihman kiertämää saapastelin autollemme. Ilma oli kuin lämmintä maitoa.

Vaelluskumppanini myös lammen kohdalle tultuaan olivat siinä virkistäytyneet ja niin pääsimme hyvissä voimin kello 14 korvilla lopettamaan tutustumisvaelluksen ja pääsemään kotimatkan alkuun.