Luirojärvi ja Sokosti 10.08.2023

Vuonna 2023 UKK kansallispuisto juhlii 40 vuotista taivaltaan sekä Suomen Ladun Kiilopää 60 vuotisjuhlaansa. Itse kiersin elokuulla 2023 osan 60 vuoden takaisesta reitistäni, kuten vaelluskertomuksissani olen tarkemmin selvitellyt.

Palasin vaellukseltani Rautulammen kautta Kiilopäälle. Kulku-ura oli vanhalle retkeilijälle karmean näköinen. Niilanpään selänteeltä näin, että samanlainen ura johti kohti Suomun ruoktua. Nämä kulku-urat ovat syntyneet lähes yksinomaan puiston mönkijöiden huoltotoimista. Olen marmattanut tästä aiheesta useasti tuloksetta ja jopa tehnyt Oikeuskanslerin virastoon kantelun asiasta. Kantelu "pehmennettiin" siirtämällä asian käsittely asianosaiselle. En saanut kovinkaan hyvää kuvaa Oikeuskanslerin virastosta. Se koetti luistella vastuusta tehdä päätöstä ja myös onnistui siinä.

Suomen Latu osti vuonna 1963 Kiilopään alueen ja ryhtyi siirtämään sinne ostamaansa metsätyökämppää. Asiaa kritisoi vuonna 1967 ilmestyneessä kirjassaan Raimo O. Kojo. Hän katsoi ettei Suomen Ladun olisi pitänyt perustaa keskustaan niin lähelle Kiilopää tunturia, vaan olisi pitänyt pysytellä nelostien tuntumassa. Ladun silloinen toimitusjohtaja Jonne Saastamoinen pahoitti Kojon kannanotosta mielensä ja katsoi Kojon olevan turhan mustasukkainen ja vastahankainen.

Olin silloin ja vielä enemmän nykyisin samaa mieltä kuin Kojo. Olen aivan varma siitä, että Kiilopään alue ei olisi läheskään niin kulunut jos Suomen Latu olisi perustanut toimipisteensä maantien varteen.

Suurin kritiikkini kohdistuu kuitenkin kansallispuiston moottoriliikenteeseen ja muuhun toimintaan. Jälkimmäisestä voi mainita mm surkeasti epäonnistunut "molokkitoiminta". Kansallispuistosta annetun lain mukaisesti, pitäisi puiston johdon keskittyä erämaaluonnon säilyttämiseen. Se menee jopa edelle erityisoikeuksia omaavan poronhoidon. Puiston johto on ollut täysin hampaaton poronhoidon ynnä muun "paikallisten" moottoriliikenteen valvonnassa ja se näkyy täydellisenä piittaamattomuutena ja tuhoamisena.

Elokuussa 2023 valmistuneen tutkimuksen mukaan Lapin jäkälämaista vain seitsemällä prosentilla on kelvollinen jäkälikkö ja nekin maat ovat yleensä rajavyöhykkeillä tms alueilla.

Olen aiemminkin todennut, että tullessani ensimmäisen kerran Saariselälle vuonna 1960, kiinnitin huomiota jäkälän vähäisyyteen. Jo silloin tajusin että porokanta on liian suuri. Poronomistajat ovat nykyisin todenneet jäkäläkatoon syyksi metsien hakkuut sekä tekoaltaiden rakentamisen. Kyllä niilläkin on vaikutuksensa, mutta suurin syy on ylisuuret poromäärät. Oman osansa tähän katoon ovat tuoneet mönkijät ja muut moottoriajoneuvot. Täydellistä ajattelemattomuutta on joidenkin poroaitojen tuntumassa olevat sadankin metrin levyiset ajourat. Poronhoito tulee ilman muuta kaatumaan ruokamaitten puutteeseen.

Puiston johto eikä myöskään Suomen Latu ole kyenneet suojaamaan alueen ainutlaatuista luontoa tai edes osoittaneet halua tehdä sitä - muuta kuin puheissa.

Saariselän-Kiilopään alueella on nykyisin valtavasti palveluita.

Ymmärrän toki sen, että kaikki eivät voi olla retkeilijöitä ja heillekin pitää järjestää mielekästä oleskelua lähellä mukavaa luontoa. Tässä mielessä Saariselkä-Kiilopää akseli tarjoaa monenlaista, mutta sitä ei olisi saanut laajentaa Rautulammelle eikä Luulammelle Suomun ruoktusta puhumattakaan. Kiilopään Rautulammen kulku-uralla saa kyllä kaivinkone ja helikopteri vierailla useampanakin vuotena.

Tiistaina 8 elokuuta 2023 vaimoni ja hänen sisarensa pudottivat minut yhdeksän aikoihin aamulla Kopsusjärven tienhaaraan. Tarkoituksenani oli kulkea osittain 60 vuoden takaista vaellusreittiäni. Osittain johtui siitä, että nyt oli minulla aikaa seitsemän päivää, kun vuonna 1963 käytimme reittiin 12 päivää.

Kun vuonna 1963 Kopsusjärven tien alkupäässä korjailin rinkkani viilekkeitä, näkyi taustalla vähän Raututuntureiden selänteitäkin.
Nyt osapuilleen samassa paikassa oli metsä peittänyt näkymät.

Sää oli lämmin, mutta pian sumupilven tapaiset peittivät taivaan ja leppeä tuuli puhalsi kaakosta. Sääskiä ei näkynyt missään. Oli oikein hyvä kulkuilma. Melko pian taivalsin reitin varrella nykyään sijaitsevalle puulaavulle. Siellä istuskelin puuvajan hakkuupölkyllä nauttien välipalaa, kun idästä pyöräili paikalle nuori nainen. Hän ryhtyi nuotion tekoon. Katsoin rinkkani lämpömittaria. Se näytti 24 astetta. Maasto oli aika kuivaa ja tuuli puhalsi. Vaikkei ole kulovaroitusta, niin niissä olosuhteissa pitäisi malttaa mielensä.

Jatkoin matkaa ja nousin Tankapään eteläiselle selänteelle. Sumupilvet pyyhkiytyivät pois ja aurinko alkoi porottaa. Tuli turhan kuuma. Pian olin kuitenkin Kopsusjärvellä, jossa ryhdyin aterian tekoon ja sen nautittuani, laskeuduin portaita järven rantaan sekä menin uimaan. Vesi oli lämmintä mutta virkisti.

Järven pohjoistöyräälle on joskus vuosia sitten tehty rantaan johtavat puuportaat, jotka kyllä alkavat olla elämänsä ehtoossa.

Kunhan olin kuivatellut, jatkoin matkaa Kopsuslammelle, jota on jo hyvän aikaa kutsuttu Tammakkolammeksi. Olin yltäpäältä hiessä, kun olin tullut uintipaikaltani tämän lyhyen matkan lammen kämpälle.

Vuonna 1963 retkiporukkamme yöpyi kämpässä.
Nykyisin kämppä on varaustupa, jota saa vuokrata kylläkin melko muodolliseen hintaan. Helteestä huolimatta jatkoin matkaa, lähtien pohjoisessa kohoavan vaaran jyrkälle rinteelle.

Hiki tippui vuolaasti, ennenkuin pääsin vanhalle Suomun ruoktulle. Onneksi matkan varrella on muutama puro, josta saattoi ammentaa täydennystä nestevajeeseen.

Kämpän ovi oli apposen auki ja myös väliovi. Viimeinen vieraskirjaan merkinnän oli tehnyt sen viisi päivää aiemmin. Suljin ovet. Ylitin Suomun ja siellä tuli vastaan pariskunta, joka oli matkalla kämppää katsomaan.

Olin menossa Aitaojalle yöpymään. Kun pari vuotta aikaisemmin olin samoissa aikeissa ja kuljin vanhaa reittiä Suomun etelärantaa Aitalammelle, niin Aitaojan ylitys ei onnistunutkaan. Nyt ajattelin kiertää toista puolta. Tullessani Suomun varren tulipaikalle, nousin Tuiskukuruun johtavaa polkua puolisen kilometriä ja käännyin sieltä länteen. En aivan päässyt vanhaan leiripaikkaan sitäkään kautta, mutta lähelle kuitenkin.

Leiripaikaltani näkymä Aitalammelle.

Puolen yön aikoihin taivas vähän punersi. Tällä paikalla tapasin vasta pienet siivekkäät. Sääskiä oli jonkin verran mutta sitä enemmän mäkäräisiä ja polttiaisia.

Aamulla jatkoin matkaa. 60 vuotta sitten suuntasimme tältä leiripaikalta jokseenkin suoralla suunnalla kohti itää, tosin suunnaten aina korkeimmalla kohdalle selännettä. Arvelin voivani jouduttaa matkaani kiertämällä Vintilän tunturin mönkijäuraa myöten. Ei se ehkä olisi kannattanut. Polku on suurelta osalta kuin huonosti tehtyä mukulakivikatua. Harrihaaran kosteikon kohdalla oli mönkijöiden sotkema mutakenttä. Tuiskukurun läntisellä laidalla tuli vastaan pari miestä, jotka kehuivat käyneensä Luirolla saunassa. Itselläni ei ollut sitä aikomusta. Vielä Tuiskukurun kämpän jo näkyessä, tuli vastaan mies koirineen.

Vilkaisin avoimelle puolelle. Jos ulkona oli kuumaa, niin kämpässä oli vielä helteisempää. Katsoin kamiinan pesään. Siellä hehkuivat hiilet. Ulkona varjossa mittari näytti 27 asteen lukemaa. Valmistelin terassilla aterian. Sillä välin paikalle saapui kaksikin pariskuntaa. Nuori nainen tuli kyselemään, tiedänkö mitä lintuja maassa on juoksentelemassa siellä täällä. Kerroin, että hän on luultavasti nähnyt riekkoja. Poikueita olikin ollut maastossa runsaita määriä.

Nousin sitten kämpän taakse ja lähdin kohti pohjoista. Kilometrin kuljettuani käännyin koilliseen nousemaan Tuiskupään rinteestä laskevaa puron vartta ylöspäin.

Tuiskupään rakkaa

Puron latvoilla saatoin nähdä tunturin huipulla olevan Tuiskupään "hatun". Mikäli ei olisi ollut niin kuumaa, olisin jättänyt rinkkani ja käväissyt kuvaamassa kallioita lähempää. Nyt kuitenkin jatkoin matkaa kohti itää.

Taustalla alkoi näkyä Lupukoiden tunturiryhmä, eteläisimpänä Joukhaispää.

Kiersin Ampuojan läntiselle haaralle, jonka varresta löysin sopivan teltan alustan solisevan veden tuntumasta. Torstaiaamulla jatkaessani matkaa, tulin kohta Ampuojien haarakkeen kohdalle ja lähdin nousemaan koilliseen kohti Vasanlyömäpäiden kaakkoiskulmassa olevia lampia. Sää lämpeni nopeasti. Käännyin vielä itään ja nousin Vasanlyömäpäitten ja Luusuanvaaran väliselle kallioiselle selänteelle, kuten teimme vuonna 1963. Sää oli silloinkin aurinkoinen.

Sokostin keskiselänne ja Hietapää oikealla.
Sokostin pohjoishuippu vuonna 1963 sekä Luiron koillislahti.
Sokostin keskiselänne. Hietapää jää mäntyjen taakse.
Sokostin pohjoishuippu sekä Luirojärven koillislahti.

60 vuotta takaperin, vietimme Luirolla pari päivää. Kävimme ensin Joukhaispäällä ja sitten kiipesimme Sokostille. Nyt minulla ei ollut aikaa viivähtää, vaan jatkoin matkaa lammilta tulevan puron varteen. Tein siellä aterian ja jatkoin matkaa pohjoiseen.

Kuvassa näkyy kulkusuuntaani kosteikkojen vasemmalta eli länsipuolelta. Kuvan keskellä näkyy Harrilampi.

Maasto on noilla alueilla melko hidaskulkuista. Etenin kuitenkin kohtuullisesti ja Harrilammen jälkeen tuli vastaan Tammukkalampi.

Astellessani puron yli kiviä myöten, hyppäsi ilmaan melkoinen tammukkavonkale vierestäni ja katosi. Vettä oli kohdalla korkeintaan 15 senttiä.

Tammukkalammen jälkeen suunnistelin Pikku-Luirojärven länsipuolelle. Vähän ennen sitä satuin karhun jätöksen kohdalle. Kohta sen jälkeen ylitin pientä kosteikkoa. Se vietti voimakkaasti vastoin kulkusuuntaani ja arvelin, ettei se voi olla kovin märkä. Lähempänä sen reunaa astuin pieneen painanteeseen. Oikea jalkani lupsahti juurta myöten mutaan. Sain sentään otetta kovan maan reunasta ja kiskottua itseni ja yltä päältä kurassa olleen jalkani kuiville. Oli aika yllättävää, sillä yleensä olen osannut arvioida nuo kohdat aika hyvin.

Alhaalla olevan Pikku-Luirojärven kohdalta ryhdyin nousemaan Lupukoille ja tavoittelin toisella puolella selännettä olevaa Lupukkalampea.
Olenkin tässä kuvassa Lupukoitten satulassa ja edessä näkyy ko lampi. Tuossa vaiheessa itselleni alkoi tulla kiire, sillä näin kymmenien kilometrien päässä etelästä lähestyvän saderintaman. Päästyäni alemmas, yritin etsiä länsipuolelta lampea sopivaa teltanpaikkaa, mutta tuloksetta. Alemmalta lammelta sellaisen onnistuin löytämään. Viritellessäni viimeisiä sadekankaan naruja, alkoi vettä tipahdella.

Pääsin siis ajoissa suojaan, mutta tuuli sattui telttapaikkaani sopimaan ja reuhtoi sadekangasta äänekkäästi. Luulin moneen otteeseen sen lähtevän irti, mutta narut pitivät. Melko rauhattoman yön jälkeen kasasin leirin.

Leirilampeni

Lähdin kulkemaan Lupukkaojan länsipuolta. Poluton taival on melko hyväkulkuista ja matka eteni joutuisasti.

Lupukkaoja virtasi koko ajan tuntumassa.

Karttaan oli merkitty ojan lähettyville länsipuolelle lampi. Satuinkin kulkemaan hieman kauempana Lupukkaojasta, joten sen havaitsin. Lampi oli melkoisen kuiva, mutta silti pohjalle riitti parisen metriä vettä. Kun se on ääriään myöten täynnä syvyys on suuri.

Nimetön lampi

Eipä aikaakaan kun tulin Sotavaarajoen putouksille. Itseasiassa koko ajan olin tullut Sotavaarajokea myöten, joka alempana muutti nimeään. Pitkään oli putouksilla tulipaikka. Tulipaikka oli myös 60 vuotta sitten. Retkeilijät olivat tehneet putouksien kohdalle sillan ja mieleeni on jäänyt, miten joku oli ahkeroinut kelonoksista todella hienon "kaluston" nuotiopaikan ääreen. UKK puiston aikanakin tulipaikka oli, mutta sitten se poistettiin. Puiston väki purki myös sillan, katsoen että se on vaarallinen. Samaan periaatteeseen vedoten myös Palovangan silta purettiin. Joku rakensi uudelleen Sotavaarajoen putouksien sillan ja puiston väki sen jälleen purki ja marmatti luvattomasta rakentamisesta. Nyt näyttää taas silta olevan.

Ehkäpä kannattaisi puiston tässä asiassa luovuttaa.
Viimeinen porras.

Valmistelin tällä paikalla aterian ja lähdin sen jälkeen nousemaan kohti Peuranampumapäitten välistä painannetta. Poikkesin tässä vanhalta reitiltämme, sillä vuonna 1963 kuljimme Suomulle saakka ja sitten ylävirtaan sekä Porttikosken kohdalla olleesta sillasta yli. Nyt varauduin luvassa olleeseen huonoon ja sateiseen säähän ja päätin oleilla Porttikosken kämpän tuntumassa jos ennusteessa ollut päivän kestävä sade sattuisi kohdalle.

Noustessani rinnettä ihmettelin, että miten olen jaksanut tämänkin rinteen nousta talvella varustereki perässä ja vielä enemmän ihmettelin, miten olen selvinnyt toisella puolella rinnettä laskusta Suomun varteen. Muistan kyllä että lasku oli vauhdikas ja nopeasti tulin alas. Perässä samaa jälkeä tullut aviosiippani kylläkin oli huomannut, että monissa kohdin oli reki ohittanut jonkun puun sitä hipoen.

Nyt laskeutuminen otti enemmän aikaa. Sää oli kuitenkin edelleen lämmin ja poutainen. Kämpällä oleskeli pari miestä, joista toinen lähti pian kohti Sarviojaa ja yksinkulkija nainen samoihin aikoihin saapui myös paikalle. Itse harkitsin jatkavani kilometrin päässä olevalle tulipaikalle, jossa on mahdollisuus ylittää Suomu kahlaamalla. Lähdinkin matkaan, mutta kun huomasin että läheisen kosteikon yli pitää vaihtaa saappaisiin, niin panin leirin pystyyn ja menin peseytymään Suomun varteen.

Suomun suvantojärveä ja taustalla Karunaslaavun vaara. Taivaalle alkoi kertyä tummapohjaisia pilviä.

Yö oli poutainen ja edelleen kovin lämmin. Panin leirin rinkkaan ja lähdin matkaan. Pian kulkemani polku haaraantui. Valitsin vasemmanpuoleisen, sillä oletin että se kuitenkin hetken kuluttua yhtyy toiseen kuten yleensä on. Tämän polun varsi oli minulle outo. Se kulki hienojen kallioiden muodostamassa matalassa kurussa, jossa oli muutama lampi.

Polun varressa oleva nimetön lampi.

Jatkaessani matkaa, ihmettelin miten kaukana joesta polku kulkee. Vilkaisin karttaani ja huomasin ettei sitä ole siihen merkitty, mutta karttani on vanha joten en sitä suuremmin ihmetellyt. Sitten huomasin että polku kaartuu etelän suuntaan. Tajusin ettei ollut järkeä jatkaa, vaan pyrkiä pohjoiseen Suomun varteen. Näin Karunaslaavun korkeimman kohdan suoraan edessä ja ymmärsin että olin tullut kahluupaikan ohi. Tavoitin puolen kilometrin päässä lähempänä jokea kulkevan polun ja palasin alavirtaan. Sitten näin tulipaikan pienen puusuojan niemen nokassa. Alkoi sataa. Istuskelin puusuojan kynnyksellä kunnes sadekuuro hetkeksi taukosi. Vedin sukat jalkaan, housut pois sekä kengät rinkkaan. Otin käteeni sopivan kepin kahluusauvaksi ja astuin veteen. Vesi oli hieman normaalia korkeammalla ja ulottui polveenkin saakka. Se ei ollut ongelma, vaan liukkaat kivet. Vaati todella harkintaa ja jalan asettelua että selvisin kaatumatta. Ylityksen ajan oli tullut vain vähäistä tihkua, mutta saatuani housut ja saappaat jalkoihin alkoi sataa kunnolla. Suomun parhaiden putousten kohdalla vielä satoi, mutta viimeisimmän nivan jälkeen piti muutaman minuutin tauon, jolloin ehdin napata yhden kuvan.

Viimeinen niva.

Sitten taivas repesi. Satoi niin kaatamalla, että näkyvyyttä haittasi aivan lähellekin. Samalla puhkesi raju ukonilma. Hetken se oli aivan kohdalla. Samalla kun salamat välähtivät kuului myös kova jyrinä. Hiljalleen se siirtyi onneksi koillisen suuntaan.

Vasta ollessani Lankojärven kohdalla sade hellitti. Sadetakkini kesti hyvin testin. Se piti mutta housut kyllästeistä huolimatta eivät.

60 vuotta sitten panimme telttamme Lankojärven rannalle tälle kohdalle.
Vuonna 2023 olivat näkymät tällaiset.

Sateen jälkeen oli aivan tyyntä.

Lankojärven keskivaiheilta itään päin.

Harkitsin jäämistä tähän leiriin, mutta vettä tippuvana jatkoin matkaa Lankojärven kämpälle. Alueella oli pari telttaa sekä avoimella puolella rinkoista päätellen kovasti väkeä. En poikennut sisälle, mutta panin rinkkani hetkeksi varauspuolen penkille valumaan. Penkin alla huomasin kolme tyhjää pulloa, jotka sinne oli asiantuntevasti varastoitu. Otin ne penkin päälle.

Edelleen on kummallista miten painaviksi pullot muuttuvat, kun ne on juotu tyhjäksi.

Jatkoin kohta matkaa ja koetin päästä Meänteisen saareen, jossa 60 vuotta takaperin toisen yön Lankojärvellä vietimme.

Saari on keskellä kuvaa.

Tästä katsellen en uskonut hieman koholla olleen veden aikana sinne pääseväni, mutta onnistuin sittenkin kun pehmeikössä hieman kiertelin. 60 vuotta sitten oli Meänteisellä eli R.Savinaisella maahan kaivettu ja keloilla vuorattu asumus, jossa oli makuulaveri, takka sekä hylly vieraskirjoineen. Asumuksen vieressä oli niliaitta sekä yhdestä puusta koverrettu ruuhi. Koska asumus oli sillä kertaa tyhjillään, kavereistani Ossi yöpyi siellä.

Aamulla on Ossi ulos kömpimässä.
Nykynäkymä samasta kohdasta. Asumus oli oikeanpuoleisen männyn kohdalla, sen edessä. Sen voi päätellä mm oikealle suuntaavasta kaarevasta oksasta, joka näkyy osittain vanhassa kuvassa.

Kun puisto perustettiin, niin Meänteisin asumus hävitettiin. Niliaitta on vielä jäljellä. Kun paljon myöhemmin ns Luppomatti, entinen puiston työntekijä suunnitteli saarta omaksi huvila-alueekseen, ei hän sitä saanut, vaan hänen paikalle tuomansa rakennustarvikkeet hajotettiin.

Nyt huomasin, että lupon viimeiset rakenteiden jäänteet oli poltettu osittain kuin myös Meänteisen ruuhi oli poltettu. Jälkimmäistä ihmettelen. Miksi se oli tuhottu ja kenen toimesta?

Jatkoin sitten matkaa ja tulin Rautuojan varteen. Siihen pystytin viimeisen leiripaikkani. Sää oli pysynyt Lankojärvella oloni aikana poutaisena ja vähän aurinkokin pilkisti pilvien raoista.

Viimeinen telttapaikka.
Kuva samalta kohdalta Rautuojaa ylävirtaan.

Yöllä satoi mutta aamuksi poutaantui. Sain leirin purettua sateettomassa säässä. Lähdin kulkemaan ojan vartta samoin kuin 60 vuotta sitten.

Siellä täällä on hienoja suvantoja.

Sitten alkoi sataa. Suunnitelmani kääntyä ennen Rautulampea pohjoiseen ja nousta Kutturapäiden selänteelle ja mennä sitä myöden Luulammille meni myttyyn. Kävelinkin Rautulammen uudelle rakennuskeskittymälle. On se hieman oudon näköinen, mutta kun avoimen puolen asujat varsin pian saapumiseni jälkeen lähtivät jatkamaan kuka minnekin suuntaan, niin pääsin tarkastelemaan sisätiloja.

Kamiinanurkkaus.
Laverit.

Yksityiskohdat olivat viimeisteltyjä ja varmaan kokonaisuus oli toimiva, vaikka en muuhun infrastruktuuriin tutustunutkaan.

Juotuani voileivän lisäksi pari kupillista kahvia lähdin suoraan Rautupään rinteeseen ja jatkoin Niilanpään juurelle. Siellä oli tauolla mies, joka sanoi ensitöikseen että näkyy olevan muitakin hänen ikäryhmäänsä kuuluvia liikkeellä. Todetessani että 80 vuoden pykälä on siirtynyt menneisyyteen kohdallani, hän sanoi että hän taitaa olla viitisen vuotta nuorempi.

Pysähdyin itsekin tauolle, huomatessani että melko kuivassa puronuomassa silti lirisee vettä pultereiden seassa. Sain siitä kurkun kostuketta.

Jatkaessani hämmästyin suuresti. Niilanpään selänteellä oli laite, jota en uskonut voivan siellä olla.

Mies siellä korjaili pientä kaivinkonettaan.

Juttelin tovin miehen kanssa. Hän kertoi että helikopteri tulee nostamaan harjanteelle soraa, jonka hän sitten koneellaan tasoittelee. Tällä tavalla "sorastamalla" kuulemma korjataan mönkijöiden aiheuttamia vaurioita uralla. Totesin hänelle, että onhan hyvä saada paikallisille töitä, mutten usko korjausten kestävän.

Kovin on nykyään leveät kulku-urat tunturissa.

Valitettavasti sade- ja sulamisvedet pitävät kyllä huolen siitä, että korjausten toimet huuhtoutuvat melko pian vesien mukana. Toivon toki että niin ei käy, mutta pelkään pahinta.

Laskeuduin tämän jälkeen länsiterassille ja joutuisasti kuljin Kiilopään parkkipaikalle, jossa aviosiippani sisarineen minua odotteli.

Vuonna 1963 porukkani yöpyi vielä Luulammilla. Sinä kesänä se oli vielä erämaata. Tosin Suomen Latu oli ostanut nykyisen Kiilopään alueen sekä hankkinut hirsirakennuksen, joka siirrettiin ensimmäiseksi Kiilopään päärakennukseksi. Ne hankkeet eivät meitä häirinneet. Suunnistimme vielä Luulammilta Laanilaan, joka oli silloinen retkeilyn keskuspaikka. Nyt en kehdannut sitä etappia tehdä. Sinne suuntaa nykyään autolla-ajo kelpoiset retkeilyreitit.

Toistasataa kulkukilometriä jäi silti taakse. Luontoelämyksiä jälleen kerran tuli koettua runsain mitoin. Niihin ei kyllästy nähtävästi koskaan. Niin, ja hyvin iästäni huolimatta jalka nousi. Siitä pitää osata olla kiitollinen.

Kesäkuun 4 päivänä oli tarkoituksena avata kesävaelluskausi 2023. Pohjoisessa oli ollut jo pitkään melko koleaa ja sateista ja olin toiveikas siitä, että kesäkuun alkuun tulee sen jälkeen lämmin jakso. Ei sitä tullut, vaan sää jatkui entistä kylmempänä ja kosteana. Retki nuorimman lapsenlapsemme kanssa jäi tekemättä.

Viikolla 24 säätyyppi muuttui ja aviosiippani Marja-Leenan kanssa päätimme kahdestaan käväistä katsomassa, missä kunnossa veneemme on Luirojoen varressa ja piipahtaa muutamana päivänä muuallakin.

Meillä ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa ja matkan varrella vasta hahmottui mitä tekisimme. Alun perin aioimme ensin tarkistaa veneemme, mutta päätimme jättää sen viimeiseksi. Koska Marja-Leenalla oli viimeisestä Kopsuksen käynnistä pitkä aika, niin päätimme vierailla siellä. Käydessämme Kiehisessä selvisi kuitenkin, että Kopsuslammen kämpässä on väkeä. Emme halunneet häiritä. Niinpä suuntasimme Aittajärvelle ja ajattelimme käväistä Suomun Villessä.

Aittajärven parkkipaikalla oli tiukkaa. Yksi paikka löytyi soramontun itälaidalta. Kaikkiaan 47 autoa oli sillä hetkellä parkissa. Kaikki olivat jossakin matkassa ja mekin lähdimme kohti Kolttakenttää. Oltiin jo pitkällä iltapäivässä, kun taakat otettiin harteille. Suomun varressa ei kulkijoita näkynyt. Kolttakentässä paikat rapistuvat lukuun ottamatta huoltotupaa ja savusaunaa. Jälkimmäisten tarpeellisuutta ihmettelen. Myös pitkokset, jotka on tehty vuosikymmenet sitten ovat suurimmalta osalta lahonneet.

Snellman oli edelleen hyvässä kunnossa.

Matkamme jatkui sääskettömässä säässä aina Muorravaarakan suulle saakka. Sillä kohden jostakin matkaamme pikkusiivekkäitä alkoi seuralaisiksi tulla.

Vettä oli sekä Suomussa että Muorravaarakassa melko vähän. Kun 35 vuotta takaperin kahlasin Muorravaarakan suukosken venettä uittaen Suomulle saakka, oli vesi paljon korkeammalla.

Sääsket ja mäkäräiset alkoivat lisääntyä ja tultuamme Harrimukan järven kohdalle, Marja-Leena tarvitsi jo sääskisuojaa.

Suomua ylävirtaan Harrimukan laavun edustalta.

Illalla olimme perillä Suomun Villessä. Etappi on rinkkaa ja reppua kantaville 75-80 vuotiaille melko haastava, vaikka suurelta osin onkin helppokulkuista polkua. Lämmitin vähän saunaa. Viime näkemältä saunasta olivat hävinneet sangot sekä toinen vati. Itse kämpästä oli myös ehkä jokunen kattila lähtenyt jonkun matkaan. Eivät nämä meitä haitanneet. Vanhan vessan kupeella oli uuden rakenteet. Itse Villen vanha asumus on korjailematta. Saattaa olla, että on päätetty antaa sen lahota paikalleen.

Etualalla on uusi puusuoja ja takana Villen asuinmökki.

Tulimme myöhään ja päätimme lähteä varhain ja palasimme samaa reittiä Aittajärvelle, mutta hitaammin. Nautimme loistavasta säästä ja keittelimme kahdesti kahvit ja Snellmanilla ateriankin.

Harrimukan laavulla kiehautettiin jo ensimmäiset sumpit.

Entisellä tulipaikalla Suomun varressa Muorravaarakan yhtymäkohdan tuntumassa tehtiin toiset kupit.

Näitä tulipaikkoja on poistettu pitkin Suomun varsia, mutta tulipaikan "räätteitä" ei ole vielä korjattu pois.

Snellmanillakaan ei väkeä ollut, joten käytimme hyväksemme kaasuliettä ja jatkoimme matkaa Kolttakenttään.

Kota alkaa olla elämänsä ehtoossa ja aitta pysyy vieläkin kantojen nenässä. Tosin jälkimmäinen on kallistumassa ja sitä on pölkyillä tuettu.
Tosin vuonna 1970 keväällä ei kodan kunto silloinkaan ollut kovin hyvä. Silti 53 vuotta on tehnyt tuhojaan niin kodassa kuin omallakin kohdallani.

Aittajärvelle tullessamme panimme teltan pystyyn montun itälaidalle automme lähettyville. Hain vähän vettä Pajuojasta ja vietimme siinä seuraavan yön. Yö oli melko viileä. Taisi elohopea käydä lähellä nollaa. Mietimme sitten josko kahlaisimme Suomun yli ja käväisisimme jossakin, mutta veneasia askarrutti. Päätimme panna varusteet kasaan ja vilkaista Luiron vartta.

Aittajärven tie oli hyvässä kunnossa eikä meidän tarvinnut odotella tukkirekkojenkaan lastauksia. Pian olimme päätiellä ja Villen avaimesta luopumisen jälkeen jatkoimme etelään. Porttipahdan lahdelman jälkeen on tie Lokkaan. Emme olleet sitä aiemmin ajaneet. Kyltissä varoiteltiin huonokuntoisesta tiestä ja omasta vastuusta. Poroportti kuitenkin avattiin ja päätettiin jatkaa ainakin niin pitkälle kuin voidaan. Tie oli kuitenkin hyväkuntoinen soratie. Tosin sen reunat olivat vähän pehmeät, mutta vähintään se oli yhtä hyvässä kunnossa kuin Aittajärven tiekin. Mittaa sillä oli 48 kilometriä ja se kulki todella erämaisen alueen halki. Puolivälissä pysähdyimme aterian tekoon ja totesimme että mustikka kukki todella runsaana.

Metso yritti törmätä autoomme ja kotka leijui taivaalla. Oli erämaan tuntu. Lokkaan päästiin ja edelleen jatkettiin. Padolta on viitisenkymmentä kilometriä Sentinojalle, jonka lähettyvillä veneemme majailee. Sieltä se löytyi hyväkuntoisena odottelemassa.

Seuraavana päivänä ajelimme kotiin. Helle alkoi tulla vastaan Oulussa. Keski-Pohjanmaalla tuli vastaan tukkirekka kaarteessa. Lastista putosi tielle noin metrin mittainen pölkky, joka pomppasi ylös. En voinut väistää, mutta se jäi auton alle enkä suistunut tieltä. Jos se olisi sattunut tuulilasiin, en tätä välttämättä kirjoittaisi. Elämä on yllätyksiä täynnä.

Olin liikkeellä 55 vuoden takaisen tyttöystäväni kanssa. Vuonna 1967 teimme ensimmäisen yhteisen retken Saariselän kulmille. Siitä alkaen niitä yhteisiä vaelluksia on kertynyt keskimäärin ainakin kerran vuodessa eli 55, mutta luultavasti enemmän. Päätimme nyt alkuun vuokrata Suomun Villeksi nimetyn mökin pariksi päiväksi, Olimme toki käväisseet muutaman kerran aikaisemminkin siellä päin, mutta emme kauempana kuin vanhan rajavartioston kämpän raunioilla. Nyt oli tarkoitus tutkia noilta seuduilta Suomun ja Luton välinen alue tarkemmin.

Paikan nimen haltija oli saanut sotien jälkeen rintamamiestilan alueelta. Vuonna 1965 painetussa kartassani sen rajat ovat näkyvissä.

Ville menehtyi keväällä 1966. Kuulemani mukaan rajamiehet partiomatkallaan hänet vainajana tapasivat. Hänen perikuntansa rakensi Villen hiekkarinteeseen upotetun asumuksen lähelle huvilan ja saunan. Muutama vuosi sitten Metsähallitus osti tilan rakennuksineen ja se liitettiin kansallispuistoon. Aluetta koskevassa selvitteessä mainittiin, että tila ostettiin lukuunottamatta pientä määräalaa. Luultavasti tuo määräala on Rupisuolijärvillä toisen vastaavan mökin tonttina.

Siisti siniseksi maalattu mökki on pystytetty rinteeseen, joka laskee Suomun suvantojärveen.

Meidän tapaisille vaeltajille sisätiloissa oli yllätyksiä.

Sieltä löytyi astiakaappi astioineen, teräksiset keittokattilat ja vadit sekä lusikkaa, veistä ja haarukkaa. Matot olivat lattioilla ja kaksi vuodesohvaa joiden alla laatikoissa tyynyjä ja täkkejä.

Me olimme kuitenkin omin varustein liikkeellä, joten luksus jäi paljolti hyödyntämättä. Huomasin teräksisen vesikauhan pohjassa mustaa töhkää. Pesuaineilla ja puisella lastalla koetin sitä turhaan irrottaa. Lopulta vedenottopaikan pohjasta saamallani hienolla hiekalla sain sen pois. Kun on yhteisistä tiloista ja tarvikkeista kyse, niin pitäisi olla tarkkana puhdistamisen suhteen.

Kun nyt olimme eräänlaisella juhlavaelluksella, niin olimme toki varanneet itsellemme luksusta, käväisemällä Kuukkelissa ostoksilla. Fileet ovat kohta grillattavana kämpän edustalla olevalla tulipaikalla. Taustalla on sauna. Sekin pantiin lämpimäksi.

Kun hiilusta oli valmis, alkoi grillaus.

Sää oli ihanteellinen ja näkymät Suomujoen suvannolle sekä Suomukönkään niskalle upeat.

Kun lohi vielä pääsi nousemaan Vienanmerestä, oli tämä paikka kuuleman mukaan satumainen kala-allas. Ville eli Vilho Nurmimäki, tämän paikan varmuudella tunsi ja tiesi mitä oli hakemassa, kun sieltä tilaa itselleen haki. Alue on täynnään pienempiä ja suurempia lampia ja hän niitä hyödynsi. Vielä 1980 luvulla löysin Harrimukan järveltä Villen tekemän sammaloituneen kopukan, jossa oli istuin ja hankaimet. Alue on kuulu myös helmisimpukoistaan. Kukaties Ville kokeili helmestämistäkin. Sehän kiellettiin vasta 1950 luvulla.

Juhla-aterian jälkeen käväisimme vuonna 1919 rakennetun rajavartioston kämpän raunioilla.

Aikanaan Villen saadessa tilansa, rajattiin tämä kämpän kohta sen ulkopuolelle. Silloin sitä pidettiin tärkeänä, mutta kiinnostus sen kunnostamiseksi loppui, vaikka se lienee ensimmäinen Rajavartioston rakennus tällä suunnalla itsenäisyyden aikana. Tosiasiassa sen sijainti kylläkin oli ehkä rajan vartiointia ajatellen huono ja se jäi vähälle käytölle. Alkuaikojen miehet taisivat aikansa kuluksi keitellä siellä vain pontikkaa. Jäljellä olevat hirsikerrat ovat kuitenkin vieläkin suorat ja näkee, että rakennus on huolella ja taidolla tehty.

Hieman vajaa sata vuotta sitten Lapin Rajavartioston entinen komentaja K.M.Wallenius, poromies Mosku eli Aleksi Hihnavaara sekä Walleniuksen lapsuuden ystävä taidemaalari Anton Lindfors tulivat tälle kämpälle veneellä. Wallenius on kertonut tästä retkestä novellissaan Koskemattomia erämaita. He olivat tulleet veneellä Suomua myötävirtaan kalastellen. Rajamiehet olivat vieneet tätä varten etukäteen veneen yläjuoksulle. Olen päätellyt novellin tekstistä, että vene oli ollut Siikavuopajan lammella ja miehet olivat saapastelleet sinne Luirojärveltä Sotavaarajoen varsia.

Päästäkseen alueelta eteenpäin, he vetivät veneensä yli melkoisen korkean kannaksen Rupisuolijärvien ketjuun, jota myöten he pääsivät lähelle Luttoa.

Kiersimme Rupisuolijärvien alkupuolelle. Kuva on otettu osapuilleen koillisen suuntaan.

Järviä reunustaa kaakkoispuolella alueelle luonteenomainen korkeahko harju.

 

Rupisuolijärvien ketjua seuraten päästiin Lutolle.

Seuraavasta mutkasta alkaakin Luttoköngäs, jonka laskemisessa oli kerrotulla kolmikolla vaikeuksia. He joutuivat laskemaan veneen pahimpien kohtien ohi köydellä. Kuohut ovat nytkin melkoiset.

Alue on sikäli erikoinen, että kaksi jokea yhtyy kun kummankin kosket iskevät toisiaan vastaan. "Kolmion" kärjessä maa nousee varsin korkealle ja varsinkin itään on hyvä näköala.

Palasimme näiltä kohdilta takaisin Suomun Villeen ja teimme sitten uuden kierroksen hetken levättyämme, kulkien lähinnä Suomukönkään reunoja. Könkään niskalta löytyi tulipaikka ja pieni puusuoja.

Kohta tämän jälkeen alkaa Suomuköngäs. Koski on pitkä.

Könkään pohjoispuolella myös töyräät nousevat melko korkeiksi. Kuva on yläjuoksun suuntaan.

Kuljimme tuota aluetta ristiin rastiin, käyttäen hyväksemme lukuisia alueen polkuja, jotka näyttävät suurimmalta osalta poropoluilta, sillä kenkien jälkiä emme niissä juuri nähneet. Maasto on kuivaa männikkökangasta, joka kumpuilee ja jossa on pienoisharjuja. Siellä on nautinnollista liikkua. Toisena päivänä kämpälle palatessamme osuimme kuivahkoon lampeen, jonka pohjaa kattoi "kulta".

Toisen yöpymisen jälkeen lähdimme kohti Harrimukan järveä. Ohitimme lähtiessämme uuden puuvajan ja sen takana olevan Villen hiekkarinteeseen kaivetun asumuksen. Tätä jälkimmäistä ei ole mitenkään kunnostettu. Toivoisin, että ainakin katto uusittaisiin ja ikkuna-aukkoon pantaisiin uusi lasi sekä turha roina korjattaisiin sisältä pois ja oveen lukko. Ikkunan peittona osittain oleva filmivaneeri ei oikein sovi kämpän yleisarkkitehtuuriin.

Kaunis aamupäivä saatteli meitä matkaan. Päivä paistoi Könkäänvaaran takaa.

Harrimukan suuntaan kuljetaan pitkin harjua. Heti alussa Pirunsylkemän lammen kohdalla vastaan tuli kalamies vapoineen ja melko pian muitakin samaan seurueeseen kuuluvia. Kaloja ei näkynyt.

Vähän ennen matkaamme olin kertonut tyttärelleni, että Harrimukan ja Villen välimatka on vain puolitoista kilometriä. Sen olin kartalta joskus mittaillut, enkä uskonut välimatkan paljon heittävän, sillä väli on melko suora. Entinen tyttöystäväni ja nykyinen vaimoni nyt kellollaan sen mittasi, saaden välimatkaksi 2,6 km. Näin todellisuus lyö karttakilometriä korville.

Harrimukassa oli telttaa monenmoista. Hämmästelin pari metriä korkeaa laitosta, jossa kankaan läpi nousi peltinen savupiippu. Ja olihan siellä kaikenlaista vempelettä kalojen pyytämiseen, mutta kalaa ei kuuleman mukaan ollut koukkuihin tarttunut. Silti mukavaa oli yrittäminen.

Laavun edustalta otin kuvan kahluupaikalta. Helppo siitä oli nyt ylitys tehdä, sillä vesi oli matalalla.

Seuraavaksi siirryimme Aittajärven laavulle. Sen edustalle oli ilmestynyt sitten viime näkemän peltinen tulipaikka, jolle oli oikein valettu alusta ja omistajan nimi oli leikattu metalliin. Epäilemättä tuo laitos on toimiva, mutta ennustamme, että palaa se puhki varsin pian.

Rakensimme leirin Aittajärven parkkipaikan tuntumaan itäpuolelle "kuoppaa".

Yö oli melko kylmä. Ulkoteltta oli aamulla jäässä. Panimme päivän eväät rinkkaan ja lähdimme aamusta kohti kahlaamoa. Ylitys onnistui ja sitten suunnattiin Siikavuopajalle. Sää oli edelleen mitä parhain. Lammen laavu oli tyhjillään. Itseäni kiinnosti, miten vessan saranat olivat säilyneet. Ne olivat vuosien jälkeen erinomaisessa kunnossa ja ovi avautuu ja sulkeutuu hienosti.

Jos joku ei kuvasta hoksaa mistä saranat on tehty, niin heille kerron että kumisaappaiden pohjathan siinä saranan virkaa toimittavat ja ovat jo pitkään kestäneet pakkaset ja helteet.

Puusuoja oli täynnä verkkopusseihin pakattuja klapeja, kuten muuallakin. Lisäksi muualla havaitsimme melkoisen suuria täydennysvarastoja, joita oli peitelty pressuilla, mutta tuulet olivat niitä heitelleet sivuun. Vähän sydäntä kouristaa panna sellainen klapi palamaan, mutta laavullakin se tehtiin ruuan valmistuksen aikaan, sillä tarvitsimme savua pienten siivekkäiden hätistämiseksi.

Jatkoimme vielä Sotavaarajoen tuntumaan ja siellä tankkailimme ennen paluuta Aittajärvelle. Olin ensi kerran Sotavaarajoen varsia tullut Suomulle 1963 eli 59 vuotta sitten.

Sitten viime käyntimme, vajaa kilometri Siikavuopajalta ylävirtaan, ollut tulipaikka oli hävitetty. Sillä kohdin kulkee poroaita, jonka aidan tukkeeksi olivat tulipaikan istuinlankut sijoitettu. Paikalla oli pystyssä pyöreä aitaverkko, jossa aikanaan oli säilytetty polttopuita. Puille suojana olleen lasikuitupressun jäänteet siinä olivat sekä melkoinen määrä tyhjiä olut yms pulloja. On se kumma miten painavaksi pullo tulee, kun se juodaan tyhjäksi.

Aittajärven kahlaamo ylitettiin onnistuneesti.

Seuraava yö oli huomattavasti lämpimämpi, eikä mittari käynyt nollan alapuolella. Lähdimme vilkaisemaan Snellmania. Ketään emme menomatkalla nähneet, mutta Snellmanilla oli majoittuneena nuori pariskunta, jotka kuuleman mukaan oli matkassa ensimmäistä kertaa. Heilläkin oli toiveena kalasaalis, mutta ei sitä ollut valitettavasti tullut. En kyllä oikein uskonutkaan, että kovin tärppäisi muillakaan yrittäjillä, sillä onhan selvää että kun joella on kesän alusta alkaen taukoamatta oltu vavan kanssa, niin aika tehokkaasti kalakantaa on verotettu. Nythän kuitenkin on alueita jaksotettu, ettei sentään joka vuosi pääse kalalle, mutta sitten on näitä paikallisia oikeuksia ja luvattomia yrittäjiä.

Me ryhdyimme laatimaan ateriaa tulipaikalla, johon ilmestyi pian yksinkulkija vähän harmistuneen oloisena. Hän oli lukenut väärin karttaa ja luullut, että Muorravaarakan suulla oleva kahluupaikan merkintä tarkoittaa, että kohdalta pääsee Suomujoen yli. Saatoin hänen oloaan helpottaa, kertomalla että Snellmanin yläpuolella olevasta pienestä saaresta pääsee yli kahlaamaan juuri alkavan kosken niskalta. Hän lähti yrittämään ja sääti hienon teleskooppi kahluusauvansa oikealle korkeudelle.

Ylitys onnistui ja mekin saimme aterian nautittua sekä palasimme takaisin Aittajärvelle. Purimme leirin, lastasimme auton ja lähdimme ihmisten ilmoille. Aittajärven tie oli tullessa ollut aika hyvässä kunnossa ja sitä oltiin kunnostamassa edelleen. Nähtävästi tietä levitettiin ja uusia kohtaamispaikkoja tehtiin. Myös osalle tietä oli tulomme jälkeen ehditty ajaa uusi pintakerros.

Veimme Suomun Villen mökin avaimen Kiehiseen. Virkailija oli kiinnostunut mitä mieltä olin majapaikasta. Hän oli vähän hämmästynyt, kun kerroin että vähän siellä oli liikaa luksusta minun makuuni. Kun on tottunut omavaraisuuteen, niin vuodevaatteet ja täydellinen astiakaappi on liiallista ylellisyyttä sellaiselle, joka selviää makuupussillaan ja pakinkannella. Joku toinen voi arvostaa tuota mökin valikoimaa aivan toisin.

Meillä oli alkuperäisin suunnitelmamme mukaan tarkoitus ajaa sitten Kopsuksen tien varteen ja panna teltta sinne pystyyn sekä kuljeskella sillä alueella, mutta vähän ennen sitä kohtaa, tulikin mieleen että ajetaanpa sittenkin Sompiojärvelle ja käydään vaikkapa Nattasilla.

Sompiojärven tien alkupäässä oli varoitus, että tie on huonokuntoinen ja ajo tapahtuu omalla vastuulla. Olen ennenkin noita kylttejä nähnyt, eikä silti ole suurempia vaikeuksia ollut. Nyt oli. Tie oli aivan tolkuttoman huonossa kunnossa ja kun oli myöhä ilta ja valo sellaisesta suunnasta, että oli hankala nähdä lukemattomia syviä kuoppia, niin pienillä vaihteilla sai edetä. Itse luonnonpuiston alueella oleva tie oli sentään vähän paremmassa kunnossa, mutta Sompiojärvelle tullessamme, päätimme että palataan saman tien takaisin, ettei jää vaivaamaan päästäänkö seuraavana päivänä ollenkaan, vai rikotaanko auto. Niin sitten tehtiin.

Ainut positiivinen havainto oli Nattasille lähtevien polkujen puolivälissä kolmen metson poikasen tien ylitys.

Niinpä nelostielle päästyämme ajoimmekin myöhään Sodankylän eteläpuolelle Orakoskelle ja jäimme sinne yöksi.

Matkan ehdottomasti paras anti oli Suomu Villen alueeseen tutustuminen. Se on kauttaaltaan mitä hienointa kulkualuetta.

 

 

Lauantaina 19.6.2022 ajoin pojanpoikani Juhon kanssa Aittajärven parkkipaikalle illalla. Alue oli melkein autoja täynnä. Laskin niitä 34 kappaletta. Saatuamme telttamme pystyyn lähistölle, saapui jälkeemme vielä lisää pari kolme.

Aamulla heitimme rinkat selkään, kahlasimme Suomun yli ylityspaikalta ja lähdimme seurailemaan Suomun etelärantaa aina Snellmanilta tulevaa niemeä vastapäätä, jossa on tulipaikka. Ilma oli viileähkö, pilvinen mutta poutainen.

Juho suunnisti tästä kohdin kompassin avulla Kuotmuttijärvelle, jossa jälleen pantiin kahluujalkineet jalkoihin ja ylitettiin Kuotmuttioja. Järven rannan tuntumassa Juho asettautui eräälle kivelle samaan tapaan kuin isänsäkin oli tehnyt vuonna 1986.

Alakuva on Juhon isästä kesäkuun alussa, siis 36 vuotta aikaisemmin. Silloin lämpötila oli hellelukemissa. Nyt oltiin reippaasti alle kymmenessä asteessa, mutta voi sanoa vaellussään lämmön olleen ihanteellisen.

Nousimme kilometrin verran tästä Ahmajärvelle, jota nykykartoissa Helanderin järveksi nimitetään tai oikeastaan monikossa, sillä siihen luultavasti lasketaan myös eteläpäässä oleva pieni lampi.

Sen lammen kohdalle tulee luoteesta poroaita, mutta siihen on jätetty juuri lammen kohdalle aukko, josta pääsimme helposti toiselle puolelle aitaa. Seurailimme aitaa lähelle Muorravaarakka jokea ja käännyimme yläjuoksun suuntaan. Nuotion entisen kämpän harjun kohdalla on Muorravaarakassa kahluupaikka. Kahluukengät pantiin siinä jalkoihin kolmannen kerran.

Tarkoituksena oli lähteä seuraamaan Harrijoen vartta yläjuoksulle. Muutama vuosi sitten olin valinnut liian kaukana joesta kulkeneen reitin jossa oli monia hankaluuksia. Nyt halusin korjata virheeni ja oletin, että joen varressa on kova kuljettava pohja. Siinä tuli jälleen erehdys. Vajaan kilometrin verran tarvoimme upottavassa suossa, kunnes pääsimme oikealle kulku-uralle. Tähän vaiheeseen päästyämme, olikin jo päivä pulkassa ja leirin pystytyksen aika.

Maanantaina matka jatkui edelleen Harrijoen vartta, mutta käännyimme lounaaseen suuntaavalle haaralle, joka kiertyi lopulta kaakkoon Kuikkapään juurelle.

Kuikkapäältä laskee kallioportaita puro, jonka vartta nousimme ylöspäin. Alussa rinteen jyrkkyys on ikäryhmääni ajatellen kovin vaativa, mutta pinnistellen siitä jotenkin selvisin ja pääsin Kuikkapään jyrkänteiden juurelle, jossa Juho oli minua jo hyvän aikaa odotellut. Siellä sain puhelinyhteyden aviosiippaani. Hän kertoi huolestuttavia säätietoja. Alkuun oli ennusteiden mukaan juhannusviikon pitänyt olla kokonaan poutaisen, mutta parin päivän päähän olikin nyt luvassa sateita.

Kuikkapäälle noustessamme oli pilvipoutainen sää kuitenkin muuttunut puolipilviseksi ja lämpötilakin noussut noin kymmeneen asteeseen. Ryhdyimme laskeutumaan Maalpurin ojan vartta alaspäin.

Putouksella oli melko hyvin vettä.

Jatkoimme kohti Anterinmukkaa, kiertäen Rovapään eteläpuolelta. Anterinmukassa  tapasimme ensimmäiset vaeltajat sitten lähdömme. Itseasiassa kämpällä oli melkoinen väentungos. Viivähdimme siellä vajaan puoli tuntia. Kiehautimme vettä ja jatkoimme matkaa Kaarreojan varteen. Tarkoituksena oli alunperin nousta tuntureille, mutta koska sääennusteissa oli luvassa pilvinen ja sateinen sää, niin oikaisimme kohti Muorravaarakkaa. Jäimme leiriin Kaarreojan varteen parin kilometrin päähän Anterinmukasta.

Sää oli kirkastunut ja toisena vaellusyönä aurinko paistoi jo varhain aamulla, kun se ilmestyi näkyviin Rovapään takaa. Matkaa sitten jatkettiin Tiyhtelmän lähdelammelle. Sen pohjoisreunalla oli vielä paksu lumikerros.

Vastakkaisessa suunnassa oli Ukselma ja Sollanpään selänne. Tässä vaiheessa vielä harkittiin, että jatkettaisiin yli Ukselman ja jäätäisiin leiriin seuraavaksi yöksi Paratiisikuruojan varteen tai Sarviojalle.

Muorravaarakan ruoktulle tultaessa, mieli kuitenkin muuttui. Päätimme lähteä joen vartta pohjoiseen, koska jo illaksi oli luvattu sadetta. Ruokailtuamme jatkoimmekin polkua sinne suuntaan. Siinä tuli tehtyä jälleen virhe. Olin kulkenut tuon reitin viimeksi 11 vuotta sitten, enkä osannut kuvitella, miten huonoon kuntoon itärinteen lukuisat pehmeiköt olivat kulkijoiden jaloissa kuluneet. Kannattava varvikko oli kulunut pois ja muta sekä vesi olivat pinnassa. Kulku noilla kohdilla oli todella työlästä ja hidasta. Vähän sääliksi kävi nelihenkinen perhe, joka käveli vastaan ollessamme tauolla. Perheen äiti tiedusteli minulta, miten pitkä matka vielä olisi joelle. Vastasin että vajaa kilometri. Tiesin kuitenkin, että heillä olisi edessä pitkään senkin jälkeen upottavia suojaksoja edessä.

Jäimme leiriin kohta Yläjängän jälkeen. Illalla sade alkoikin, mutta pelättyä paljon vähäisempänä. Sitä jatkui hiljaisena aina aamuun saakka, mutta sitten oli poutaa. Saimme leirin ja varusteet kuivina kasalle matkan jatkuessa.

Muorravaarakka ylitettiin samasta kohdasta kuin tullessakin, mutta jatkoimme edelleen kohti Suomua. Ennen Kuotmuttiojaa alkoi jälleen sataa. Kuljimme sateen ajan pitkässä jokivarsivarvikossa, joten housut kastuivat.

Kuotmuttiojalle tultaessa sade lakkasi ja aurinko alkoi paistamaan. Karttaan merkityllä tulipaikalle saimmekin hyvässä säässä valmistaa aterian, kunhan olimme selvinneet jokseenkin huteran sillan ylityksestä. Tulipaikasta on vielä merkkinä jonkinlainen nuotiopaikka, pätkä puun ympärille kiedottua verkkoaitaa, kirveen varsi sekä lasikuitukankaan riekaleita. Ehkäpä nekin kannattaisi siistiä pois.

Tästä kuljimme Suomun varteen sekä sitä seuraillen aina Aittajärven kahluupaikalle saakka. Ylitys onnistui nytkin ja pian oltiin parkkipaikalla. Puolisen tuntia kesti kun istuimme autossa suuntana länsi. Aittajärven tie oli yllättävän hyvässä kunnossa. Se oli parempi kuin moniin vuosiin.

Eletään helmikuuta vuonna 2022. Neljään vuorokauteen en ole nukkunut käytännössä lainkaan. En ole kyennyt makaamaan selälläni enkä kyljelläni. Eilen illalla sentään kykenin torkahtamaan kaksi tuntia ja aamuyöllä peräti neljä. Olin perjantaina 11.2 hiihtämässä Teivaalan harjulla. Latu oli hyvä ja keli erinomainen. Luistavat olivat myös hiihtokenkäni. Laskeutuessani varovaisesti alas Teivon raviradan parkkipaikalle tulevia rinneportaita, jalat kuitenkin heilahtivat alta ja rämähdin selälleni. Pompin 6-7 metriä portaita alaspäin. Saatuani vihdoin viimein hitusen ilmaa vedettyä sisälleni, kokoilin itseäni ja pääsin porraskaidetta nojaillen alas sekä aviosiippani kuljettamana terveyskeskuksen ensiapuun.

Siellä todettiin, että suorittamani omaperäinen luun tiheysmittaus onnistui hyvin. Ei suurempia murtumia, happisaturaatio kohdallaan ja pään tilannekin ennallaan  yksinkertaiselle ihmiselle sopivalla tasolla.

Neljä vuorokautta on mennyt seisaallaan tai istualla. Nyt on muutosta havaittavissa. Kyllä minusta luultavasti vielä vaeltaja saadaan.

Saariselällä on nyt lunta noin 90 senttiä. Se ei ole kantavaa, vaikka aiemmin onkin ollut leudompaa. Kyllä pehmeässä voi hyvin edetä jos on kunnolliset sukset, mutta moni ei tule ajatelleeksi, että pehmeydessä on muitakin ongelmia.

En ole aiemmin kirjoitellut vuoden 1998 talven vaelluksestani, koska siitä ei paljon kirjoitettavaa ole. Se oli nimittäin kahden vuorokauden mittainen.

Maaliskuun 26 päivänä ajoin vaimoni kanssa illalla Kiilopäälle. Purimme varusteet autosta ja lähdimme heti liikkeelle. Selvää kelkkauraa myöten vedin varusterekemme Suomun ruoktulle. Avoin puoli oli tyhjillään ja yövyimme siellä.

Seuraavana päivänä jatkoimme aamusta eteenpäin. Ylitimme Suomun parin kilometrin päästä ja jatkoimme kohti Salonlampea. Tässä kohdin poljettu kelkkaura nousi kohti Vintilää, mutta Suomun vartta alaspäin oli vain vanha kelkan jälki, joka lumen peittämä. Lammelle tulimme kuitenkin joutuisasti. Siitä kelkka oli lähtenyt nousemaan Vintilänojan vartta ylöspäin, mutta me suunnittelimme jatkavamme edelleen Suomun vartta.

Lunta oli paljon. Salonlammella oli siihenkin aikaan tulipaikka vaikkei laavua ja puusuojaa vielä ollutkaan. Tulipaikasta ei ollut nähtävissä pienintäkään merkkiä. Jatkoimme kohti Kotaköngästä. Vähän matkan päässä tulimme porojen tekemille kiekeröille. Niistä saattoi päätellä, että lunta oli noin 120 senttiä ja poroillakin oli ollut hankalaa jäkälää kaivaessaan. Siinä kohden oli myös makuuksia, joissa lumi oli vähän kovettunut.

Kotakönkäälle tullessamme, saatoimme todeta että tulipaikka oli sielläkin ainakin metrin syvyydessä. Kun tarpominen oli melko hidasta, päätimme palata porojen kiekeröille. Siellä onnistuimme pystyttää telttamme niiden kovettamalle alustalle, mutta muuten oli hankalaa lumen pehmeyden ja paljouden vuoksi.

Onnistuin sentään riipimään joitakin kuivia kuusen alaoksia, joista saimme pienet tulet kiekeröihin, sulatettua lunta ja kuumaa juotavaa. Oli melko kova pakkanen. Yöllä se paukutti metsää ympärillä.

Aamulla mietimme mitä tehdä. Totesimme, että suunniteltua reittiä ei niissä olosuhteissa alkuunkaan voi toteuttaa. Päätimme palata. Suomun ruoktulla viivähdimme ja kuvasin sen tuntumassa, kun pakkanen lauhtui tiheäksi lumisateeksi. Vastasataneessa lumessa tarvoimme Kiilopään parkkipaikalle, sulloimme varusteet autoon sekä suuntasimme sen keulan kohti etelää.

Vannoin etten pehmeän lumen aikaan enää matkaan lähde. Sitä lupausta en ole pitänyt.

60 vuotta sitten kävin ensimmäisen kerran Luirojärvellä. Heinäkuulla 2021 eräs koulukaverini ehdotti, että täyttäessämme vuonna 2023 80 vuotta,  koettaisimme tehdä tuon vuoden 1961 reitin. Vastasin, että sopii kyllä, edellyttäen että ollaan vielä hengissä.

Ajatus kyti sen verran, että tein sitten itse ennakkotestin. Kun kuudenkymmenen vuoden takaisella vaelluksella tulin kolmen kaverini kanssa Kopsusjärven tienhaaraan 1961 oli elokuun toisen päivän ilta. Kello lähenteli kahdeksaa.

Nyt 60 vuotta myöhemmin vaimoni ja hänen sisarensa pudottivat minut autostaan 9.8 illalla ja vaihdettuani kulkuvaatteet päälle, nostin parikymmenkiloisen rinkkani selkään. Lähdin kulkemaan 19.30 aikaan.

Sää oli melko lämmin, pilvinen mutta poutainen. Kopsusjärventie on tietysti 60 vuoden takaiseen verrattuna kulunut. Sitä pitkin on ajettu autoilla ja mönkijöillä aika pitkälle ja se kyllä näkyy. Parisen kilometriä tieltä on erikoinen rakennelma, jonkunlaisen kodan ja viikinkien pitkätalon yhdistelmä. Jokin turistipyydys se lienee ollut, mutta nykyisin melko rappeutunut.

Tavoittelin Palkispään ja Tankapään välistä tulevan puron vartta. Siihen on rakennettu puulaavu. Ajattelin aluetta yöpymispaikakseni jos siinä ei ole väkeä. Se olikin tyhjillään ja parin tunnin kulkemisen jälkeen panin siihen telttani pystyyn. Aamunäkymä laavulla oli pilvinen, vähän sumuinen mutta edelleen poutainen.

Vähän kuuden jälkeen aamulla jatkoin matkaa. Polku alkaa Tankapään rinteellä loivasti nousta ja sieltä olisi ollut toisenlaisella säällä avarampaa näkyvyyttäkin. Korkeimmalla nousun kohdalla oli 60 vuotta sitten kiviladelma.

Seison itse oikealla. Vasemmanpuoleinen nukahti pois puolenkymmentä vuotta sitten ja keskellä olevan kohtalosta en tiedä. Kuvan ottaja on hyvissä voimissa.

Ladelma on edelleen olemassa, mutta vähän madaltunut. Usvan vuoksi taustan selänteitä ei näy, mutta on eteen noussut puustoakin. Vanhemmasta kuvasta saa tosissaan männyn latvuksia etsiä. Ladelman vierellä oli joku viettänyt kulinaristista hetkeä makrillin parissa. Ehkä hurmioituneena makuelämyksistään, hän oli unohtanut tyhjän purkkinsa paikalle. Korjasin sen omaan roskapussiini. Paikan lähettyvillä ollutta renkaatonta peräkärryä en sentään jaksanut mukaani ottaa. Ollaan muuten jo syvällä puiston alueella. Ei sen siellä pitäisi olla.

Parin tunnin verran kulku kesti Kopsukselle. Kakslauttasen suunnasta tuleva maastopyöräilyreitti yhtyi kulkemaani tiehen. Pyörän jälkiä olikin nähtävissä. Järven tuntumassa oleville hiekkakunnaille on pystytetty kyltti, jonka mukaisesti aivan järvelle saakka ei saa ajaa. Merkeistä päätellen kaikki eivät tätä ole uskoneet. Kohta saapumiseni jälkeen usvaisen sään lisäksi alkoi hiljalleen sataa vettä. Nykyisen tulipaikan lähettyvillä oli aikanaan telttamme. Kuvasin siitä järvelle päin silloista näkymää.

Tästä samasta kaksihaaraisesta männystä otin nyt kuvan.

Kuvasta saattaa havaita, miten pienempi puusto on vallannut vapaan tilan. Ehkä tässä on myös nähtävissä ilmastonmuutoksen vaikutus. Olin pari vuotta sitten hämmästynyt, kuinka Tammikämpällä oli vanhan kämpän pihamaa kasvanut nuorta koivua täyteen muutamassa vuodessa, kun esimerkiksi vuodesta 1939 1990 luvun alkuun mennessä ei ollut tapahtunut oikeastaan kasvussa mitään.

Vuonna 1961 kävimme Kopsuslammen ja järven välisellä purolla.

Nykytilanne on melkein ennallaan. Ehkäpä aluskavullisuus on rehevämpää.

Sade järvellä ollessani kiihtyi ja lähdin kulkemaan kohti lampea. Kopsuslammen eli Tammakkolammen kämpän puuvajan seinustalla oli laite, jota ei siinä saisi olla.

Kopsuslammen kämppä oli lähes entisellään, mutta uusittu katto tekee sen siistimmäksi.

 

Vertailukuva on vuodelta 1963.

Tulipaikan nykyinen sateinen näkymä.

Vertailuksi kuva vuodelta 1972.

Näkymä kämpän takaa 1961.

Vertailukuva myös vuodelta 1966.

 

Sade kiihtyi koko ajan, mutta koetin napata nykynäkymän.

Puut ovat vallanneet etualan ja lammen ja järven välisellä kannaksella on metsä noussut niin, että järveä ei enää näy. Suttuiselta vähän näyttää, mutta osasyynä on kyllä sääkin.

Jatkoin tästä matkaa kohti Suomun vanhaa ruoktua. Vaaran rinteessä satoi oikein tosissaan. Siinä tulivat vastaan ensimmäiset ihmisetkin, pariskunta koirineen. Ylhäällä sade hellitti pieneksi tihkumiseksi ja saatoin ottaa sadehupun päästäni ja vähän hengähtää. Sitten aloitin laskeutumisen Suomun laaksoon. Kulkemani polku oli olemassa jo 60 vuotta sitten.

Uusitun katon vuoksi nykyinen näkymä on hieman outo. Räystäät ovat pidemmät.

Vierailijoita ei museokämpällä ollut. Pidin siellä pienen välipalatauon.

Lähdin jatkamaan Suomun etelärantaa seuraillen. Se on hyväkulkuista kangasmaata ja vesi virtaa vauhdikkaasti.

Pian saavuin Aitalammelle.

Lähdin seurailemaan Aitaojan vartta yläjuoksulle päin. Olimme yöpyneet kallioisella itärinteellä paikalla josta lampi näkyi. Minun piti siis päästä ojasta yli, mutta ei se nyt onnistunut. Aitaoja on vain parin kolmen metrin levyinen, mutta kauttaaltaan saman syvyinen. Olisin tarvinnut jonkin tuulenkaadon yli ojan toiselle puolelle päästäkseni. Sellaista ei enää ollut. Jouduin kompuroimaan hidaskulkuisessa kivikossa puolisentoista kilometriä, ennen kuin puroon tuli kapeikko, jossa se myös madaltui.

Sain tästä kavuta ylityksen jälkeen melkein pystysuoraa seinämää, mutta sitten se loiveni. Melkein uskaltaisin veikata, että ikätoverini Yhdysvaltain presidentti Biden ei olisi onnistunut ilman helikopteriaan. Tulin puolen kilometrin päästä Kiilopää-Luirojärvi mönkijäuralle. Kuljin sitä hetken tarkoituksenani ruveta nousemaan Vintiläntunturin rinteelle. Vanha reitti kulki nimittäin osapuilleen itään yli Vintilän, Pikkutuntureiden ja Tuiskupään aina Luirojärven koillisrannalle. Usvapilvi makasi kuitenkin Vintilän päällä. Minua ei huvittanut lähteä kompassisuunnalla rinteille, jossa ei näe muuta kuin sumua. Päätin kiertää Vintilän mönkijäuraa myöten. Tunturin lounaiskulmalla oli yllätys.

Luultavasti tätä on ajateltu näköalapenkiksi, koska katselusuunnassa näkyy mm Nattaset tai sillä hetkellä näkyisi jos olisi ollut selkeämpi sää. Penkki oli vankka ja huolella tehty. Kokeilin sillä istuakin. On sitten kokonaan toinen asia, että kuuluiko penkki tosiaan tänne vai olisiko sen sijoituspaikaksi paremmin sopinut se massamatkailualue Kiilopää-Saariselkä linjalla.

Jatkoin tästä yli Solustamanselän Harrihaaran laaksoon. Aiemmin olin ehdotellut puiston johdolle, että vahvistaisivat  pehmeikköjä ettei jatkuvasti tarvitsisi laajentaa mönkijäurien leveyttä. Ei oltu otettu toiveita varteen.

Leiriydyin laakson itäpuolelle Pikkutuntureilta laskevan puron varteen. Suunnittelin nousevani sitä myöten ylös ja etsiytyväni vanhalle reitille jos sää antaa myöten seuraavana päivänä. Tällä kohdin oli muuten kimpussani valtava sääskien, mäkäräisten sekä polttiaisten pilvi. Muuten näiden pikkusiivekkäiden määrät olivat vaihtelevan vähäisiä.

Aamulla näkymä oli melko lohduton. Sankka usva vallitsi. Jatkoin Tuiskukurun kämpälle. Siellä nuoripari pakkaili varusteitaan ja lähti kohti Suomun ruoktua. Kohta heidän lähtönsä jälkeen alkoi sataa. Itse valmistelin välipalaa terassilla räystään suojissa ja tutustuin uuteen WC-rakennukseen. Matkalla sinne ohitin puusuojan päädyllä hyvän esimerkin, miten puiston valistus on mennyt läpi roskattomasta retkeilystä. Jos itse olisin päätöksentekijä, niin poistaisin kyllä alueelta jokaikisen roskapöntön.

Viivähdin kämpän tuntumassa vain hetken ja jatkoin kohti Ampupään rinnettä. Sumuinen sää lopullisesti vei halut etsiytyä Tuiskupäälle. Nousin Ampupään taitteelle pientä pohjoista polkua myöten. Siellä ei eroosio niin pahasti ollut pohjaa rikkonut. Itäpuolella Ampupäätä on ylempi polku aika kehnossa kunnossa. Tarkoitukseni ei ollut mennä Luirojärven eteläpään infrastruktuuria katselemaan, vaan kulkea Vasanlyömäpäitten kaakkoiskulman pikku lammikoille leiriin. Reitti Ampuojalta on sinne helppo, tasaisesti ja loivasti nousevaa kangasta. Päästyäni perille, tuli niskaan taas melkoinen sadekuuro ja lopulta tuskastuin että jatkan saman tien jonnekin Palovangan latvoille.

Sää tällä vaelluksella vaihteli kuitenkin äkillisesti laidasta laitaan. Sade lakkasi, aurinko paistoi ja oli lämmintä. Peruin lähtöpäätökseni.

Yläkuvassa on läntisin lammista ja alakuvassa itäisin. Kuvassa pitäisi periaatteessa Sokostinkin hyvin näkyä, mutta pilvet ovat osapuilleen Apujoukkojen vaaran laen tasolla.

Panin leirin pystyyn. Keskiyöllä havahduin hereille. Pohjoisen taivas oli kirkas ja lampien yllä häälyi usva. Nappasin kolme otosta.

Aamulla oli jälleen maailma harmaana. Näkyvyyttä ei ollut nimeksikään. Otin kompassisuunnan Ampuojan latvoille ja kuljin sen varassa puolisentoista kilometriä ojan läntiselle haaralle. Nousin sieltä polkua Tuiskupään ja Ampupään väliselle vedenjakajalle. Ylhäällä on paljon kiintokalliota ja polku oli huonosti havaittavissa. Koska ympäristöä ei voinut hahmottaa lainkaan, niin piti edetä harkiten.

Kun tulin alemmaksi, niin äkillisesti usva alkoi vähetä ja kauemmaksi Paasjoen laaksoon alkoi nähdä.

Kuljin Kaavitsalampien ohi ja suuntasin itäisen haaran polulle, joka olisi ollut parempi valinta. Pidin sitten kuivattelutauon ja levittelin telttani omatekoisen sadekatoksen tuulettumaan.

Olin jälleen vuoden 1961 kulku-uralla. Silloin kuvasin retkikumppaneita Palovangan virratessa sileän kallion yli.

Nykynäkymä pienessä sateessa näytti tältä.

 

Tästä alkoi sadepisaroiden tahti tihetä. Huomaamattani olin sullonut housujeni lahkeet saappaisiini. Pian erheeni havaitsin siitä, että varpaiden välissä alkoi loiskua vesi. Kulku eteni hitaasti, sillä syvälle uurtuneet polut olivat täynnä vettä eikä polun ulkopuolellakaan maasto ollut helppoa edettävää. Sitten uskomattoman nopeasti sade loppui, pilvet kaikkosivat ja aurinko lämmitti.

Olin kuvannut vuonna 1961 Mustakeroa, jonka nimeksi nykykartoissa on saatu Tampakkopää ja Mustakero sen taakse. Itse tahdon pysyä kylläkin vanhoissa nimityksissä.

Otin nykykuvan vähän ylempää.

 

Taukoillessani tässä kauniissa kesäpäivässä, tuli samasta suunnasta paikalle nuori ensikertalainen, joka kertoi olevansa menossa joko Kotakönkäälle tai Lankojärvelle kuivattelemaan. Hän oli myös tullut sumussa samoja jälkiä kuin itsekin olin tehnyt ja hänellä oli ollut vaikeuksia havaita polkua, jota en kyllä ihmetellyt. Hänen jatkaessaan matkaa oleilin vielä paikalla, mutta kohta jatkoin minäkin ja päädyin Padagovalle eli vanhalle geologien tutkimuskämpän paikalle, johon on tehty vaatimaton tulipaikka.

Vertailukuva on vuodelta 1966.

Pystytin leirin sadan metrin päähän.

Palovanga virtasi parinsadan metrin päässä tästä ja ajattelin, että pääsen rannassa vähän huuhtelemaan itseäni. Varasin matkaan vaihtovaatteita, lenkkarit ja pyyheliinan. Siinä vaiheessa taivas oli ollut jo jonkin aikaa paksussa pilvessä, mutta sateen uhkaa en havainnut. Päästessäni jokirantaan taivas kuitenkin aukeni. Satoi todella rankasti. Kohdalle sattui ukkoskuuro, jossa pisaratkin tuntuivat sentin läpimittaisilta ja niitä tuli tiheästi. Koetin nojailla vankkaan petäjään ja ajattelin ettei tämä voi pitkään kestää ja koetin suojata mukana tuomiani takin alla. Ei se loppunut. Puolisen tuntia jaksoin sateen loppumista odotella ja sitten luovuin. Noustessani jyrkän rinteen rannasta ylös, kohdalle sattui koiraansa taluttanut nuori vaeltamassa ollut nainen, joka jatkoi kulkuaan. Koira ei suuremmin näyttänyt sateesta nauttivan. Sateinen jakso kesti varsin pitkään, eikä auttanut muu kuin mennä ulkoisesti märkänä telttaan.

Aamulla pilvisää jatkui, mutta oli sentään poutaa. Pakkasin leirin rinkkaan. Seuraavaksi heitin arpaa. Vanha reitti olisi jatkunut Palovangan suulta yli Suomun ja Rautuojan laaksoon sekä Kutturapään ja Pirttinokan terassia Luulammen tuntumaan. Päätin erkaantua tästä ja lähteä Kotakönkäälle ja sieltä Hikiojaa myöten sen latvoille ja jäädä sinne viimeiseksi yöksi. Kävin kuitenkin suuputouksilla ottamassa pari kuvaa. Vuonna 1961 tietysti siellä myös kuvasin.

Pitkään putouksen yllä ollut silta oli nyt poistettu.

 

Palatessani takaisin arvioin erään mutakuopan syvyyden väärin ja saapas upposi sinne syvälle ja imaisi siitä kiinni niin, että se lähti jalastani. Onneksi puro oli lähellä ja taskussani varasukat. Sain saappaani kiskaistua mukaani ja itseni huuhdeltua kurasta.

No, kommelluksia sattuu. Viikkoa aiemmin luokkakaverini 1950 luvulta oli vaeltamassa länsipuolella Pöyrisjärven maastoissa poikansa kanssa. Hän totesi, että harvempi 78-vuotias on uinut Pöyrisjoessa ja vielä harvempi rinkka selässä.

Jatkoin tulipaikalta Kotakönkäälle. En käynyt laavulla, vaan jatkoin suoraan yli sillasta. Suomun vartta jonkin matkaa kuljettuani, näin laavulle enkä siellä ketään havainnut. Itse jatkoin Hikiojan suuputouksille, jossa olen useasti ennenkin leireillyt. Siihen panin taas telttakatoksen kuivumaan ja valmistelin välipalaa.

Kuljeskelin hitaasti Hikiojan vartta ylöspäin. Olin valinnut reitin suurimmaksi osaksi siksi, että tiesin sen melko kuivaksi ja saatoin sitä edetä lenkkareilla. Välillä taivas muistutti pilvestä ja tihkui hieman vettä, mutta kunnon sadetta ei tullut.

Hikiojan lähdelammella etsiskelin teltalle sopivan alustan ja panin pystyyn. Sää tässä vaiheessa myös vähän selkeni ja olo alkoi tuntua mukavalta. Iltatoimet suoritettuani pujahdin telttaan, jolloin sadekuuro ropisi hetken telttakankaaseen, mutta loppui pian. Aamullakin taivas vielä vettä heitti, mutta pian poutaantui.

Kasasin varusteet ja suuntasin Aslakkapään ja Raututunturin välistä viimeksimainittua sitten kiertäen alas Rautulammelle. Siellä oli menossa ankara rakennustyömaa, oikein lippusiimalla erotettu.

Hieman oudoilta uudisrakennukset tuntuivat, mutta tottapa ne tarpeellisen suojan antavat. Lippusiiman ulkopuolella saattoi olla puolentusinaa telttaakin, joten suosittu paikkahan tämä edelleen on. Itse en pysähdellyt. Vaihdoin kuitenkin muutaman sanan Rautulammella myös yöpyneen ensikertalaisen kanssa, joka juttusilleni pysähtyi Palovangan varressa.

Nousin pysähtelemättä Rautupään ja Niilanpään yli testaillen 78 vuotiaan kapasiteettia. Ikävuodet kyllä painavat, mutta jalka jotenkuten nousee. Sää myös koko ajan parani. Oli oikein mukava puolipilvinen lämmin kulkusää.

Niilanpään kylkeä kulkevalla merkityllä reitillä alkoi tulla vastaan maastopyöräilijöitä. Joku on halunnut ulottaa pyöräilyn koko puiston alueelle, perustellen sitä sillä, että pyörä ei kuluta maastoa yhtään jalankulkijaa enempää.

Eipä tarvitse katsella kuin Rautulammen pohjoispuolta kiertävää polkua, niin voi kumota tämän väitteen.

Olen sitä mieltä, että paitsi Karthago olisi hävitettävä, niin kaikki pyörillä kulkeva liikenne puiston alueella olisi kiellettävä.

Aviosiippa ja käly olivat vastassa Kiilopään parkkipaikalla. Testi päättyi.

Yhteenvetona voin todeta, että kukaties alkuperäinen reitti olisi ollut kuljettavissa edellyttäen, että sää olisi ollut poutaisempi ja pilvet ylempänä. Tosin Aitalammelta alkaen Luirojärvelle saakka reitti on melkoisen rankka, koska siihen sisältyy paljon kiipeämistä ja laskeutumista. Reitin etuna on se, että vaikka se ylittää monta paljon kuljettua kulku-uraa, niin aika rauhassa sillä saa kulkea. Sillä ei myöskään ole lainkaan sellaisia kulumisen jälkiä, mitä tapaa esimerkiksi Suomun ruoktu - Luirojärvi mönkijäreitillä. Tulin sitä myöten Vintilästä Tuiskukurun kämpälle saakka, enkä voi sitä kehuskella. Suurelta osalta on kuin kävelisi huonolla mukulakivikadulla, jossa kivet ovat irrallaan.

Valitettavasti mainittu mönkijäreitti ei ole länsipuolisella Saariselällä suinkaan ainut. Mönkijäuriin törmää jatkuvasti ja ne ovat suurimmalta osalta pysyviä. Tuntuu siltä, että osa nykyihmisistä ei osaa enää lainkaan kävellä. Kaukana ollaan siitä ajatuksesta, että kansallispuiston erämaaosa varattaisiin perinteisen eräkulttuurin säilyttämiseen. Lakia ei ole muutettu, mutta Metsähallituksen tulkinnat ovat kauan sitten luisuneet toiseen suuntaan.

Suurella osalla nykykulkijoista näyttää olevan "hälläväliä henki". Maastoon heitellään kaikenlaista roskaa ja vaikka selkeä ohje on viedä ne pois, niin Tuiskukurun roskapönttö on hyvä esimerkki siitä, mikä on käytäntö.

Olen ehdotellut, että Imatran Lapinkävijöiden Elli Mäkysen kuutisenkymmentä vuotta sitten esittämä "retkeilijäkortti" otettaisiin käyttöön, eikä maastoon päästettäisi aivan ketä hyvänsä. Mäkysen ehdotuksen aikoihin se ei ollut mahdollista, koska "Jokamiehen oikeudet" sen estivät, mutta nykyisin Kansallispuisto voi monin tavoin rajata liikkumista. Muistutan siitä, että laki edellyttää, että luonto menee ihmisen tarpeiden edelle. Alueen säilymisen mahdollisimman luonnonmukaisena pitäisi olla johtoajatuksena.

Jos retkeilijän pitäisi suorittaa jonkinlainen tutkinto, metsästyskortin tapaan, jossa korostettaisiin oikeita luonnossa liikkumisen tapoja, niin uskoisin sillä olevan kovin myönteisiä vaikutuksia.

Tällä hetkellä suuri kulkijoiden määrä tuntuu riistävän luontoa hengessä: "maailmanloppu meidän jälkeemme..."

Olen aiemminkin todennut, että 1970 luvun alkupuoli on itselleni ja kuvassa Rajankämpän edustalla Luirojärvellä istuvalle vaimolleni vaelluksien suhteen vähän sekava. Emme mitenkään tahdo muistaa vuosia ja silloin tehtyjen vaelluksien reittejä.

Kuva taitaa kuitenkin olla vuodelta 1971. Aviosiippa muistaa sen - kuten naisväki yleensä - vaatteistaan. Tässä tapauksessa kengistä ja puserosta. Muuten on reitti ja tapahtumat unohduksen hämärässä. Joitakin muistivälähdyksiä silti on.

Sen tiedämme, että kokeilimme vaelluksella kangaslaavua. Kokeilu ei tyydyttänyt ja laavusta myöhemmin tehtiin teltta.

Eräs tapahtuma kuitenkin silloin Luirojärvellä on varma. Siellä oli silloin vain kaksi henkilöä lisäksemme. Äiti ja poika olivat yhteisellä vaelluksella äidin 50-vuotispäivän kunniaksi.

Olimme äimän käkenä. Kuiskuttelimme keskenämme "...miten noin VANHA on jaksanut näin KAUAS..."

Nauroimme äsken kippurassa vesissä silmin muistellessamme sitä ja sen aikaisia käsityksiämme.

Kuopuksemme oli silloin puolitoista vuotias.

Kuvassa hän istuu keskimmäisenä ensimmäisellä vaelluksellaan vuonna 1975 viiden vuoden iässä. Tänään 23.1 hän saavuttaa vanhempiaan aikanaan suuresti arveluttaneen 50 vuoden ikärajan.

Saas nähdä, voiko näin vanha vielä nykyään  jaksaa noin kauas. Paljon onnea kuopukselle !

Varhainen aamu 21.7.2019 Luirojoella Uulalan edustalla.

19.8.1943 aamuyö oli samankaltainen. Joen alavirran puolella ehkä silloinkin sumu nousi.

Metsän suojassa piileskellyt yli kolmikymmenhenkinen aseistettu venäläinen partisaaniosasto lähti kahlaamaan yli joen. He tiesivät tarkalleen mikä paikka oli kyseessä, sillä kaksi vakoilijaa oli sitä pitänyt silmällä pitkään, kiikaroiden Maggan saamelaissuvun toimintoja metsän suojista.

Aamuaurinko saattoi silloinkin jo valaista asuinrakennuksen itäpäätyä.

Rakennuksessa nukkui vain talon emäntä Riitta-Hanna Magga, joka heräsi koiran haukkumiseen. Hän nousi ylös ja kuuli ulkoa liikkumisen ääniä. Avaamatta ulko-ovea, hän kysyi "kuka siellä". Vastaus tuli kiväärin laukauksena. Luoti lävisti ovipeilin ja surmasi sen takana seisseen Riitta-Hannan.

Talon lapset Inkeri, Onni ja Paulus nukkuivat yläkuvassa näkyvässä päärakennuksen takana olevassa heinäladossa. He heräsivät ja tajusivat heti mistä on kyse ja juoksivat karkuun takana näkyvään metsikköön. Venäläiset näkivät pakenijat ja ampuivat perään, jolloin yksi luodeista sattui Onnia niskaan. Hän pääsi kuitenkin muiden mukana juoksemaan partisaanien ulottumattomiin. Hän oli tullut rintamalta kotiin heinäntekolomalle.

Naapurissa vajaan kilometrin päässä oli toinen Magga-suvun talo. Sitä isännöi Paulus Magga, joka oli alempana Luirojokivarressa osasto Sompissa, jonka piti turvata siviileitä partisaanien hyökkäyksiltä.

Pauluksen talossa oli hänen vaimonsa Elsa sekä neljä pientä lasta. Lisäksi siellä oli Niila Ponku joka oli saanut vapautuksen asepalvelusta, Pauluksen äiti Inkeri sekä juuri taloon töissä auttamaan tullut Edita Härmä.

Samanaikaisesti Uulalaan tehdyn iskun kanssa osa partisaaneista iski tähän Yliluiroksi nimitettyyn rakennukseen. Ensitöikseen partisaanit ampuivat sängystä ylös nousseen Elsan, ottivat saman tien vangiksi Niila Ponkun ja Edita Härmän. Sänkyyn heitettiin termiittipallo, jolla se sytytettiin palamaan. Siinä paloi kuoliaaksi muutaman viikon ikäinen Oula-vauva ja parivuotias Pauli, joka kauhuissaan tarrautui sänkyyn. Perheen tyttäret Annikki ja Kaarina pääsivät karkuun pihamaalle ja piiloutuivat käymälään, josta partisaanit eivät heitä havainneet. Inkeri selvisi myös pakosalle.

Talo paloi perustuksiaan myöten. Rauniot ovat vielä pystyssä ja asuinkenttä avoimena.

Muistolaatta on siihen kiinnitetty.

Luonto muistaa terrorin uhreja kukkasin.

Partisaanit lähtivät saman tien kohti itää. Mukaansa he ottivat Niila Ponkun. Aluksi oli matkassa myös yöpaidassa ja avojaloin ollut Edita Härmä, mutta hänet surmattiin pian.

Partisaaniosaston johtaja Aleksandr Smirnov raportoi osastonsa polttaneen viisi taloa ja muita rakennuksia, tuhonneen maatalouskoneita ja tappaneen viisitoista sotilasta.

Smirnovia pidetään Murmanskissa luultavasti vieläkin suurena sankarina. Hän julkaisi osastonsa urotöistä kaksi kirjaakin, joissa tarkenteli  taloihin tehtyä iskua. Hän selitti siellä olleen varuskunnan, jossa oli sotilaita 20-50. Venevalkamassa oli iso moottorialus, pari suurta venettä ja lukuisia pienempiä. Juuri ennen hyökkäystä tuli moottoriveneellä 20 sotilasta lisää ja vähän aiemmin tuli autolla paikalle kolme saksalaista sotilasta. Osaston hyökätessä oli vastarinta ollut kovaa. Varuskunnasta tulitettiin hyökkääjiä kiivaasti ja myös siviilit olivat aseistettuja. He ampuivat minkä ehtivät talojen ampumaluukuista. Smirnovin uljaat partisaanit kuitenkin voittivat eikä heistä kukaan edes haavoittunut. Suomalaisista sotilaista tapettiin viisi ja kymmenen siviiliä, jotka kuitenkin olivat aseistettuja.

Jostakin syystä Uulala jäi polttamatta. Se on nykyisin tietääkseni Vuotson kyläseuran ylläpitämä. Rantaan on rakennettu uusi sauna joka on oikealla ja vanhasta näkyy kunnostetun yöpymistilaa. Taustalla näkyy päärakennus.

Ehkä rakennuksia ei tuhottu siitä syystä, että niitä ajateltiin tulevien partisaanien tukikohdaksi. Ainakin vakoilijoina toimineet saattoivat niitä käyttää. Heissä oli paljon suomalaisiakin. Esimerkiksi Maggaa tarkkailivat pitkään Otto Ylilokka ja Niilo Rajala. Heillä oli radio, jolla viestivät tietoja toimeksiantajalleen NKVD:lle. Päätös erämaan asukkaiden tuhoamisesta tehtiin jo vuonna 1942 tarkan tiedon pohjalta. Ei partisaaneilla ollut väärää käsitystä kohteesta. Tarkkaan oli tiedossa, ettei kyse ollut millään muotoa sotilaskohteesta.

Partisaanien iskut suomalaisiin kohteisiin olivat yleensäkin raukkamaisia. Erityisen tästä tapauksesta tekee Smirnovin "taistelukertomus". Täytyy olla poikkeuksellinen ihminen, joka kehtaa rakentaa sankaritarinaa, hyökättyään 36 venäläisen voimin erämaatalojen kimppuun, tapettuaan 55 vuotiaan talon emännän, pienten lasten äidin sekä kaksi hänen lapsistaan ja avuttoman yövaatteisillaan olleen naisen.

Yksityiskohta kolmesta saksalaisesta autolla paikalle ajaneesta sotilaasta on huvittava. Nykyäänkään ei alueelle johda tietä.

Palaanpa takaisin vuoteen 2019 sekä heinäkuuhun naisten viikolle. Olin matkassa aviosiippani Marja-Leenan kanssa liikkumassa hiljalleen veneellä Luirojoella. Olimme lähteneet liikkeelle Sentinojantien päästä. Tullessamme paikalle, kaartoi pari miestä veneellään rantaan ja toinen kantoi kanssani kevyen veneemme rantaan. Heitimme varusteet veneeseemme ja lähdimme heti matkaan. Oli jo melko myöhä ilta ja jäimme Uulalan kohdalle telttaan yöksi.

Oli hieno lämmin sää ja aivan tyyntä. Jatkaessamme aamulla matkaa Luirojoen pinta oli edelleen peilinä.

Olin pannut merkille, että parisen vuotta aiemmin oli vanha Tammikämppä poistettu retkeilykäytöstä huonon kunnon vuoksi ja "uusvanha" kämppä olisi sinne pystytetty. Emme tienneet uuden paikkaa, mutta oletimme sen olevan jossakin vanhan tuntumassa. Rantauduimme kuitenkin kohta tammen jälkeen kuten aiemmin oli ollut tapamme. Viime näkemältä ranta oli kasvanut täyteen nuorta koivua. Myös polku-ura vanhalle kämpälle oli jokseenkin kasvanut tukkoon. Vanhan kämpän edusta oli heinittynyt umpeen. Vilkaisin sisälle. Paikka oli paksussa homeessa. Syyn näki ulkoapäin. Huopa oli katolta kadonnut. Vesi oli tullut suoraan sisälle.

Uusi kämppä löytyi muutama kymmenen metriä vanhan takaa pohjoiseen päin mennessä.

Lähettyvillä oli myös puusuoja, jossa on verkkopusseihin pilkottuja määrämittaisia "klapeja". Itselläni pitäisi olla hengenhätään verrattava tarve, ennen kuin sellaisiin voisin koskea.

Viivähdimme Tammikämpällä vain sen verran, että kiehautimme juotavaa ja jatkoimme Luiroa ylävirtaan. Päivä lämpeni tai pikemminkin kuumeni. Oli hieman tukalaa vaikka välillä pienet ilmavirtauksen leyhähdykset viilensivätkin. Sääskiä ei ollut sanottavasti, mutta paarma-aika oli ehkä pahimmillaan. Niitä kiehui ympärillä melkein vaivaksi saakka.

Vaikka vesi joessa ei kovin matalalla ollut, niin silti tarkkaan oli edettävä. Joessa oli puita vähän pinnan alla, hiekkasärkkiä siellä täällä, välillä vettä 4-5 metriä ja sitten 10-15 senttiä. Veden pinta osoitti edelleen tuuletonta säätä.

Tammikämpän jälkeen on puutonta aapaa sivuilla ja joki leveähkö, mutta pian joki alkaa mutkailla, kaveta ja saada puuholvia rannoilleen.

Venematka saatiin pitkän päivän jälkeen päätökseen pari kilometriä Karapuljun kämpän tasolta alavirtaan, johon on muodostunut "venevalkama". Nytkin siinä oli kookas puuvene rantautuneena. Perässä oli iso moottori ja muutenkin vene sen verran kookas, että ihmettelin oliko sillä voitu ajaa loppuun saakka. Vettä oli nimittäin viimeisillä kilometreillä kovin vähän. Omakin veneemme, joka liukuu melkein aamukasteessa, raappi pohjaan kiinni tämän tästä.

Käänsimme oman veneemme kumolleen ja lähdimme kohti Karapuljun kämppää. Luiro virtaa kämpän kohdalla noin sadan metrin päässä. Oli helpottavaa tuossa helteessä astua jokeen pienessä uimasuvannossa vähän viilentymään.

Karapuljun kämpässä ruokailimme ja teltta pantiin pystyyn lähistölle. Kämppäkirjasta saatoin panna merkille, että useasti toistui kirjaus retkeilijän tulleen kämppään odottelemaan hetkeä lähteä venevalkamaan, jossa Raimon pitäisi olla vastassa veneellä asianomaista hakemassa. Nähtävästi lokkalaisen Raimon venekyydityspalvelu oli suhteellisen vilkasta.

Lähdimme sitten kulkemaan kohti itää. Tarkoituksemme oli käväistä Kaihtimiojan varressa vilkaisemassa maastoa. Kilometrin päässä Luirojärvelle kulkevan polun risteyksessä oli kuitenkin telttakunta ja heillä kovahaukkuinen koira. Emme viitsineet kulkea ohi, sillä olisimme joutuneet palaamaan samaa reittiä ja uudelleen aiheuttaneet rähäkkää. Lähdimme palaamaan, mutta juuri sillä hetkellä ajoi Luirojärven suunnasta kaksi mönkijää kohti venevalkamaa. Yhden päällä oli kolme ihmistä. Toisella oli peräkärry perässään ja siellä muutama matkustaja. Nähtävästi nykyään on Luirojärveltä tai muualta järjestetty mönkijäkyytejäkin.

Palattuamme Karapuljun kämpälle, nämä mönkijät ajoivat ohi tyhjinä, ylittivät Luirojoen ja näkyivät suuntaavan Orposeen päin. Kuljettajien hartioiden kapeudesta päätellen, ikää oli heillä alun toistakymmentä vuotta. Varmaan mukavaa kesätyötä sen ikäisille.

Ymmärsin nyt hyvin parin vuoden takaisin näkymän. Karapuljusta puolisentoista kilometriä Luirojärven suuntaan on lankkupitkoksia. Kulkiessani sitä kautta hämmästelin mönkijäjälkiä, jotka toisessa päässä pitkoksia kulkivat siksakia poikittain lankutusta ja olivat niitä tärvelleet. Jäljistä päätellen kuljettajilla oli ollut hauskaa koneitaan ryntäytellessään. Näkemäni kuljettajat ovat juuri sitä ikäluokkaa, jotka saattavat tuollaisesta innostua.

Kansallispuistosta annetusta laista ei suuremmin taideta enää lukua pitää. Tai no, muistan erään puiston Facebook sivulla olevan muistutuksen, että retkeilijän ei saa tunturin huipulla nostaa kiveä toisen päälle.

Kävin vilkaisemassa nuorten mönkijäajureiden jälkiä jokivarressa. Itäpuolellakin jokea oli kuraista uraa, mutta länsipuolella on laajalti jokivarsi sellaisessa kunnossa, että jalkaisin siellä on hankala mennä. Pintakasvuston ovat renkaat sotkeneet niin, ettei se kulkijaa kanna.

Karapuljussa vietetyn yön jälkeen harkittiin vähän Luirojärvellä pyörähtämistä. Aviosiipalla mieli vähän teki, sillä hän ei ole hetkeen siellä käynyt. Aamusta tuntui kuitenkin jo turhan kuumalta ja jätimme ajatuksen. Muutenkin olin  sitä mieltä, että nykyään järvellä käynti tekee vain vanhan retkeilijän huonotuuliseksi.

Sitten palailtiin venesatamaan, käännettiin vene oikein päin. Se ei oikein hyvin onnistunut. Nostin ensin veneen kyljelleen ja pyysin aviosiippaa vastapuolelta sitä pitämään pystyssä, että ennätän kiertää toiselle puolelle ja laskea sen sieltä varovasti alas. Elämänkumppani menettikin tasapainonsa ja vene kaatui. Hän ennätti ottaa pari taka-askelta, ettei jäänyt sentään veneen alle, mutta kaatui takanaan olleeseen mutakuoppaan. Seurasi riisumisoperaatio sekä pesu ja vaatteiden vaihto. Vähän samaan tapaan viime vuoden loppukesällä liukastuin Purnuojaan selälleni ja menetin silmälasini. Seitsemänkymmentä täyttäneillä ei tasapainoaisti ole enää parhaalla tolalla. Sitten päästiin soljumaan hitaasti alavirtaan. Alkukilometreillä saa mennä koivujen reunustamassa uomassa.

Venematkan pituutta on turha yrittää kartalta mitata. Harmittelin että tulin jättäneeksi urheilukelloni kotiin. Sillä olisi voinut osapuilleen saada joen pituutta mittailtua. Luiro on välillä niin mutkikas että tehdään täyttä ympyrää.

Joen pohja on paikoin erikoinen. Välillä on vettä vain muutama sentti ja sitten taas viiden kuuden metrin syvänteitä. Sellaiseen syvänteeseen pulahti edessämme hirvi, ui yli ja juoksi kovaa vauhtia itäsuuntaan. Se taisi karistaa hetkeksi paarmat kimpustaan.

Uudelle Tammikämpälle nytkin tulimme. Ajattelimme yöpyä lähistöllä teltassa, mutta lopulta kokeilimme kämppää siitä syystä, että se tuntui viileämmältä.

Kämppäkirjaan ei meidän jälkeemme kukaan ollut nimeään kirjoittanut, mutta joku oli käynyt. Kaasulieden pienempi suuttimessa oli vähäinen liekki ja kämpässä kaasun haju. Pullon sulkija oli jumittunut aukiasentoon ja joku kävijä oli huolimattomasti sulkenut lieden. Joku oli aiemmin varoitellut pullosta ja me lisäsimme kortemme kekoon.

Kuumuudesta huolimatta kiertelimme kämpän lähistöllä metsikössä. Muurahaiset ovat siellä rakennelleet komeita kekoja.

Seurailimme myös Kaita-aavalla heikosti näkyvää tukkitien pohjaa, kunnes se tuli niin vetiseksi, ettei huvittanut enää kulkea. Vuomapää, jonne ura suuntautuu näkyi Kaita-aavalle komeana.

Yö vierähti Tammikämpällä ja aurinkoinen lämmin aamu oli jälleen vastassa. Nykyinen Tammikämpän "satama" on muutama sata metriä patoarkuista ylävirtaan.

Matkaa jatkettiin soudellen tammen lännenpuolisesta aukosta läpi. Virta oli viedä siinä kiville.

Puiston rajalta ajeltiin jälleen jonkin matkaa moottorilla. Ennen Yliluiroa ja Uulalaa on hienoja rantaheinikoita.

Yliluirossa poikkesin kuvaamassa aiemmin esitettyjä raunioita. Niiden lähettyvillä puiden suojaan oli vedetty ruostumaan keittiön hellaa.

Repojoen suulta käännyimme vilkaisemaan sen kuntoa. Väylä on melojan unelmaa pitkään.

Sitten palailtiin Luirojoelle ja ajeltiin alavirtaan vähän vauhdikkaammin ja pian oltiin Sentinojantien päässä.

Joessa käytiin uimassa, mutta kuivatella eikä pukeutua rannassa kärsinyt. Paarmat ajoivat autoon turvaan. Ajelimme pyyheliina varusteisina kilometrin päässä olevalle aidalle, jossa kuivalla kankaalla eivät sanottavasti paarmat vaivanneet ja pääsimme sonnustautumaan matkakuntoon. Hellesäässä iltapäivä ja ilta ajettiin kohti etelää. Vielä 23 tienoissa lämpömittarit näyttivät 20 asteen lukemia. Iltayöstä sumu alkoi nousta, mutta kotiin taas selvittiin.

Vaellusvideoitani järjestellessäni, huomasin etten ollut tästä heinäkuulla naisten viikolla  2012 tehdystä Saariselän retkijaksosta mitään tälle sivustolle kirjoitellut .Saavuimme vaimoni kanssa hyvässä säässä illansuussa Pajujärven pohjoispäähän.

Pajujärvelle emme jääneet, vaan ajelimme Aittajärvelle parkkiin ja ryhdyimme yöpuulle. Aamu laavurannassa oli hieno. Vesi oli aavistuksen verran koholla.

Meillä ei ollut aikomusta tehdä varsinaista vaellusta, vaan tehdä päiväretkiä sinne tänne. Aluksi kahlasimme Suomun yli ja kävimme aamupäiväkahvilla Suomujärven tulipaikalla.

Palatessamme takaisin, täydentelimme rinkkaani ja lähdimme taas yli joen, mutta nyt suuntasimme Siikavuopajalle, jossa valmistelimme lounaan.

Palasimme ruokailun jälkeen takaisin Aittajärvelle, jossa yövyimme. Vaikka olimme selvillä siitä, että marjojen kukinta-aikaan alueella oli satanut räntää, niin pidimme mahdollisena, että jossakin suojaisessa paikassa olisi hillaa eli valokkia säästynyt. Kiertelimme Maantiekurunojan suojaisessa suupuolessa, Ahvenjärven tuntumassa ja lähialueen muillakin suojaisilla rämealueilla, mutta ilman tulosta. Päivä oltiin tässä toimessa matkassa ja Aittajärvelle jälleen palattiin.

Seuraavaksi käväisimme Snellmanilla "lounaalla". Siellä oli kolme nuorta, tyttö ja kaksi poikaa lähdössä. He miettivät Suomujoen ylitystä ja olivat tässä tarkoituksessa palaamassa Aittajärven kahlaamolle. Kun kuulin, että heillä kuitenkin oli tarkoitus kulkea itään päin Jyrkkävaaraan, niin neuvoin heitä ylittämään joki kämpän kohdalta pienen kosken yläpuolelta, joka niillä veden korkeuksilla oli kahluukelpoinen.

Näin he menettelivätkin ja ylityksessä onnistuivat. Hieman kyllä itseäni huvitti, että nämä kaksi urhoa antoivat tytön mennä edellä ja kun tämä selvisi, niin vasta sitten astuivat itse veteen.

Sää suosi Snellmanillakin.

Aittajärvelle palattuamme, lähdimme metsäautotietä itään tutkimaan sen varressa olevien kosteikkojen marjatilannetta. Erään tällaisen kohdalla havaitsin suuren huuhkajan puun oksalla. Sain siitä hyvää videokuvaa. Siitä suontilkusta löytyi myös jonkun verran hillaa. Se sijaitsi Murtovaaran kupeella. Vanhat hyvät marjapaikkamme Suomunniemivaaran länsipuolella osoittautuivat tyhjiksi. Yövyimme tien lähettyvillä hyvällä näköalapaikalla.

Ajattelimme seuraavana päivänä mennä Sompiojärvelle katsomaan, olisiko järvi toiminut "lämpöpatterina" ja säästänyt alueen marjakukintaa. Ennätimme sinne tultuamme tutkia aluetta järven tuntumassa, mutta halla oli vienyt marjat. Sää oli kuitenkin upea.

Yövyimme tässä leirirannassa kalasataman tuntumassa ja lähdimme sitten kiipeämään Pyhänattaselle.

Vasemmalla näkyy osa pyöreää Sompiojärveä ja taustalla Lokan tekojärven selkää, jonka osa Sompiojärvikin on.

Pohjoiseen päin katsottaessa on laella hienoja pahtoja. Edessä taustalla on Seinänattasen pitkänomainen harjanne.

Seinänattasen itäpuolella on Sukkulajärvi ja sen takana kohoavat Terävänattanen ja Sukunattanen. Vasemmalla oleva kupoli kuuluu Seinänattaseen.

Mökki on kestänyt tuulet ja tuiskut, mutta se onkin hirrestä.

Vaikka marjasaaliimme jäi kovin vaatimattomaksi, niin retkeilyllinen anti tyydytti.