Kategoria: Vinkkejä

Suomujoen rantapolkujen ja Maantiekurun haarukassa on melkoisen koskemattomana säilynyt alue, vaikka se on lähellä näitä suosittuja retkipolkuja. Kullervo Kemppinen kirjassaan Lumikuru kertoi, miten hän eksyi tällä alueella ollessaan Ahmajärvellä ja pitkän kierroksen jälkeen tuli uudelleen järven rantaan. Nykyisin kartassa lukee järven kohdalla monikossa Helanderinjärvet. Tuota alueella aikanaan porojaan laiduntanutta Helanderia on kartantekijä eri painoksiin tuupannut milloin minnekin. Itse pidän kiinni Ahmajärven nimestä, sillä se sijaitsee Pikku Ahmavaaran kupeella.

Ahmajärven luoteispuolella on Kuotmuttijärvi. Järvet tarjoavat mukavan reitin joko aluetta halkovan poroaidan vierustaa Muorravaarakan varteen tai sitten Sarviojalle. Alkuun kannattaa tulla Suomujärven tulipaikalle ja ottaa  sieltä kompassisuuntaa Kuotmuttijärven itäpäähän, josta Kuotmuttioja saa alkunsa. Satakuntametriä alajuoksun suuntaan on ojassa isohkoja kiviä, joita astellen pääsee helposti ojasta yli.

Suunta kannattaa ottaa tästä Suomujoen kapeikon kohdalta kohti Kuotmuttia. Tulipaikan ja  kapeikon kohdalla on Snellmanilta idästä tuleva pitkä niemi.

Taival Kuotmutille on loivasti kumpuilevaa helppoa kangasmaastoa, joka on pienten lampien täplittämä.

Näkymä alla on Kuotmutin itäpäästä vuodelta 1970 kohti länttä. Taustalla Kuotmuttipään selännettä.

Ahmajärvi sijaitsee tästä kaakkoon noin kilometrin päässä. Se on melkoisesti Kuotmuttia ylempänä ja siitä virtaa puro, jonka vartta sinne kannattaa nousta.

Kuva on Ahmajärven pohjoisrannalta kohti kaakkoispäätä vuodelta 2011. Taustan laki on Ahmavaara. Ahmajärven rannat ovat hyväkulkuisia kangasmaita, joten jos haluaisi jatkaa tästä vaikkapa Muorravaarakan varteen, niin voi tavoitella lähellä järveä sivuavaa poroaitaa. Aita kulkee itä-länsisuunnassa ja melkein sivuaa järveä kaakkoispäässä. Se tavoittaa Muorravaarakan lähellä Muorakanmutkan tulipaikkaa. Joesta pääsee yli kun nousee puolisentoista kilometriä ylävirtaan. Siellä on suvanto ja vähävetinen kahluupaikkaa.

Jos taas haluaisi käydä Sarviojalla tai Sudenpesällä, niin Ahmajärveltä pitää lähteä lounaaseen. Järven lounaispuolelle on merkitty pieni lampi. Ei siihen kyllä kaikinajoin vettä riitä, mutta kivet sentään ovat näkyvissä. Karttaan on myös merkitty Aitavaaran suunnasta laskeva puro, mutta sitä saa kyllä turhaan etsiä jos ei kevättulvien aika satu olemaan. Lammelta kuitenkin voi ottaa suuntaa Aitavaaran kohdalla näkyviä pieniä lampia kohti. Se on hyvä reitti. Kuivana aikanakin niissä on vettä.

Vaikka reitiltä ei selkeää purouomaa löydykään, niin se on helppo suunnistettava. Etelänpuolella nousevat vaaran rinteet, jonne ei vahingossa harhaudu. Tultaessa Aitavaaran itä- ja länsihuippujen välisen painanteen kohdalle on rinteessä puuton nousukohta painanteeseen, josta kannattaa nousta ylös. Ylhäältä on hieno näkymä vastakkaisella puolella Sarviojan laaksoa kohoavalle Ruopimapäälle.

Sarviojan laakson pohjoisrinne on melkoisen jyrkkä, mutta muuten hyväpohjainen ja kuljettava. Suosittelen reittiä vaihtoehdoksi Maantiekurun kuluneelle uralle.

Tietenkin Kuotmutilta voi kiertää järven länsipään kautta ja suunnata puron vartta kohti Aitavaaran ja Kaarnepään välistä satulaa, mutta Kuotmutin länsipäässä on pehmeikköjä, joita löytyy myös puron varresta. Itse kuljen mieluummin Ahmajärven kautta.

Aikaisemmin vain kokeneet vaeltajat uskaltautuivat Vongoivan alueelle. Nykyään kuka tahansa pääsee sinne helposti. Syntyneet polut ovat nopeuttaneet kulkuvauhtia ja suunnistusta. Useat kuitenkin pitäytyvät poluilla, pistäytyvät alueen kämpillä eivätkä juuri tutustu alueeseen niiden ulkopuolella.

Annan tässä vinkin vilkaista rajavyöhykkeen tuntumassa olevaan Naalipään häntää ja sen lännenpuolista lähialuetta. Se on tutustumisen arvoinen. Alue on Peuraselän lähettyvillä eikä Tahvoltakaan sinne ole pitkä matka.

Jos haluaa kulkea Presidentinkuruksi nimitetyn kurun pohjaa, niin helpoimmin sinne pääsee kun ylittää Iso-ojan sen suupuolelta ja kiertää kuruun nimettömän vaaran "71" itäpuolelta.

Jos taas haluaa nähdä hyviä maisemia, on syytä ylittää Iso-oja vähän ylempää ja nousta 70 ja 71 vaarojen välistä ja kiertää sieltä Naalipään häntää vastapäätä. Näkymä sieltä vastapäiselle Naalipäänhännälle on alla.

Samalta kohdalta kaakon suuntaan avautuvat nykyään rajan takaiset maisemat. Jauru siellä pilkahtaa näkyviin ennen kääntymistään koilliseen.

Koillissuunnassa näkyy rajatunturi Talkkunapää.

Tällä pienellä kurun lännenpuolisella vaaralla on vielä vähän erämaista tuntua. Sinne on helppoa nousta kertomastani suunnasta, mutta rinteet ovat jyrkkiä ja eteläpäässä on jyrkkyyden lisäksi rapautunutta kalliota, joten kulkija saa olla tarkkana.

Suosittelen poikkeamista alueelle.

Juhannuksen lähestyessä 2019, olen jo kahdesti joutunut perumaan vaellukselle lähdön eri syistä. Toiveikkaasti porukkani rinkat ovat kuitenkin edelleen esillä ja olennainen mukaan tuleva siinä vierellä pakkaamista odotellen. Ehkäpä  heinäkuun puolella päästään matkaan.

Tässä odotellessa jälleen kerran kertailen niitä vaaroja, joita retkeilyä harrastavalla saattaa olla edessään, jos lähtee etäämmäksi ihmisten ilmoilta.

Juuri äsken tuli telkkarista uusintana menestyksekkään suunnistajaparin talvivaellus Käsivarresta. Henki dokumentissa on hieman sellainen, että oli huonoa tuuria mutta hienoa selviytymistä. Itse yhteenvetona melkein hengen vieneestä tapahtumasarjasta totean, ettei ollut alkuunkaan taitoa eikä tietoa. Varusteet olivat täysin sopimattomat ja puutteelliset ja taktiikka myrskyn yllättäessä väärä. Koskaan ei pitäisi kulkea tuollaisessa tilanteessa nääntymisen lähellekään, vaan pitää jäädä paikalleen, suojautua kaivautumalla lumeen ja kahden ihmisen ollessa kyseessä painautua siellä lähekkäin. Kun vielä on voimat tallella, lämpimänä pysyminen onnistuu huomattavasti paremmin.

Huippusuunnistustaidoista ei ole paljonkaan apua lumimyrskyssä, kun ei ole näkyvyyttä eikä maastossa minkäänlaista kiinnekohtaa.

Mieleeni tuli kauan sitten Grönlannissa sattuneen suomalaisen retkiporukan murheellinen kohtalo, jossa onnettomuus perustui samankaltaiseen taitamattomuuteen.

Kun norjalainen Amundsen aikanaan retkeili napa-alueilla, hän tutustui etukäteen tarkkaan siihen, miten paikalliset eskimot silloin menettelivät. Hän ammensi tietoa pukeutumisesta ja liikkumisesta. Päinvastaisesti menettelivät britit. Siihen aikaan he katsoivat olevansa henkisesti ja fyysisesti muiden yläpuolella niin paljon, ettei muilla ole heille mitään annettavaa. Scottin poniretki etelänapamantereella päättyikin koko retkikunnan menehtymiseen.

Juuri nyt ollaan Saariselällä kunnostamassa Muorravaarakan tupaa. Tämä kämppäverkosto tarjoaa suojaa ja turvallisuutta varsinkin talviaikaan, mutta saattaa tuudittaa kokematonta kulkijaa myös vaarallisen huolettomuuden tilaan. Juhannusaattona vuonna 1983 satoi lunta maan valkoiseksi Muorravaarakassa. Se suli kuitenkin jo juhannuspäivänä jokivarresta pois. Saunakin saatiin lämpimäksi.

Pirunportille silloinkin riitti lunta. Taitaa sitä olla siellä nytkin.

Vaikka nykyään alueella on tiheä tupaverkosto ja niiden lisäksi tulipaikkoja, niin sää on edelleenkin yhtä arvaamaton ja koetteleva kuin aikaisemminkin ja talviaikaan olosuhteet joskus vaarallisetkin. Ei se napaseutujen vaarojen tuntumaan yllä. Ei sinne päinkään, mutta hengenvaarallinen joskus kuitenkin. Siitä on lähivuosinakin kovin surullisia esimerkkejä.

Kannattaa etukäteen valmistautua retkiin kyselemällä kokeneilta neuvoja ja lueskelemalla alan dokumentteja ja miettimällä sitä pahinta mahdollista skenaariota ja miten siitä selviäsi.

Kaikista Metsähallituksen rakentamista tuvista ja tulipaikoista sekä puuhuollosta huolimatta, Kiilopää - Saariselän retkeilykeskus linjan itäpuolinen kansallispuiston alue on erämaata. Kesäaikaan siellä voi liikkua turvallisesti ensikertalainenkin.

Itseäni hätkähdytti tieto, että Rautulammen kämpän tuhouduttua tulipalossa, olivat jotkut paikalle tulleet hälyttäneet itselleen pelastusretkikunnan, kun eivät päässeet lepäämään Rautulammella kämpän suojissa. Siitä syystä puisto lakkasi huoltamasta lammen kautta kiertävää latua, ettei sinne näitä heikkokuntoisia menisi.

Kiilopäälle ei sentään ole matkaa kuin kymmenkunta kilometriä. Ihmisten jotka ovat näin avuttomia tai huonokuntoisia, ei pidä lähteä massamatkailulle tarjottujen palveluitten ulkopuolelle. Se on vaarallista, sillä lähestulkoonkaan joka paikasta ei saa puhelimella pelastajiin yhteyttä.

Joku kyseli näihin aikoihin myös mahdollisuudesta päästä Kiertämäjärville. Hän mainitsi, ettei ymmärrä suksista muuta kuin sen, että miten päin ne pannaan jalkaan ja tästä syystä kyseli voiko käyttää lumikenkiä.

Jos talvisessa luonnossa aikoo mennä liikkumaan, niin kannattaisi vähän harjoitella muualla ennakkoon ja totutella erilaisiin liikkumistapoihin, eikä heti lähteä alueelle, jossa luonnonvoimat saattavat olla hyvin vaativia. Ilmasto ei ole muuttunut leppeämmäksi tällä alueella, vaikka yleisistä muutoksista puhutaankin.

Kansallispuistoissa on liikkumista hyvin vähän rajoitettu ja sinne on mm syntynyt kulkemista helpottavia polkuja. Monet eivät tunnu ymmärtävän, että palvelut eivät ulotu juuri sitä pitemmälle ja että jokainen liikkuja on siellä omalla vastuullaan ja näin se tulee olemaan, ellei puistoa koskevaa lakia ja muita säännöksiä muuteta.

Sen vuoksi kannattaa ensikertalaisen tai vähän taitoja omaavan, tutustua alueeseen varovaisesti, pala kerrallaan. Sinne voi lähteä varsinkin kesällä pienten lapsienkin kanssa, liikuntarajoitteisena ja huonokuntoisenakin, kun pitää järjen matkassa.

Aittajärvi on mainio paikka lähiretkeilylle. Siitä esimerkkinä vaikkapa vuoden 2012 retkemme vaimoni kanssa, josta hiljakkoin kerroin. Alakuvassa tyttärentyttäreni Aittajärven laavun edustalla virvelöintiä harjoittelemassa vuonna 2010.

Vuoden 2018 talvi ei ole ollut hiihtovaelluksia ajatellen niin hyvä kuin olisi voinut odottaa. Lunta on ollut riittävästi tai oikeastaan vähän yli tarpeenkin, mutta se ei tiivistynyt ajoissa eikä sää luonut hankia. Tosin lunta on tätä kirjoittaessani toukokuun alussa aivan riittävästi vieläkin ja mikäli sattuu korkeapaineen jakso, jolloin tulee selkeitä pakkasöitä, niin kelit saattavat olla parhaat mahdolliset. Muiden kiireitteni vuoksi en niitä jää silti odottelemaan, vaan suuntaan ajatukseni sulan maan aikaan. Periaatteessa olen jo yhden vaelluksen sopinut alla näkyvälle alueelle.

Perinteinen rinkkavaellus onnistuu jos on fyysisesti kohtuullisessa kunnossa. Jos tässä on puutteita, niin rasitus tahtoo viedä mennessään kulkemisen parhaan anninkin. Nuorena olin rankkojakin vaelluksia ajatellen riittävän hyvässä kunnossa, vaikka en mitenkään ennakkoon fyysiseen puoleen huomiota kiinnittänyt. Ikävuosien kertyessä tilanne muuttui. Joskus olin vaellukselle lähtiessäni aivan onnettomassa vedossa. Silloin yleensä pari kolme ensimmäistä päivää olivat enimmänkin raatamista kuin mukavaa luonnossa kulkemista.

Hyvin huonokuntoinenkin voi toki maastoon lähteä ja saada nautittavan kokemuksen, mutta silloin täytyy ymmärtää omat rajansa ja suunnitella päiväetapit ja kantamukset kunnon mukaisiksi. Tätä en huonokuntoisenakaan silti koskaan malttanut tehdä. Mieli paloi kauemmaksi kuin rahkeet olisivat sallineet.

Hyvän kunnon myötä rajat siirtyvät  kauemmaksi ja yleisesti ottaen kulkeminen on nautittavampaa.

Omalla kohdalla olen nyt toukokuun varannut perus- ja lihaskunnon kohentamiseen. Kuntosalilla käyn pari-kolme kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Erityisesti kiinnitän huomiota jalkojen voimaan, joka tahtoo omassa ikäryhmässäni olla ongelma. Pari kolme kertaa viikossa käyn myös hölkkäämässä. Koska en osaa juosta riittävän hitaasti, niin tasaan pulssia kävelemällä välissä, etten joudu ylirasituksen uhriksi.

Kuntosaliharjoittelussa jalkojen lisäksi toki koetan kiinnittää huomiota koko kehoon siten, että lihasryhmät saavat tasapuolista rasitusta. En käytä lainkaan maksimipainoja, vaan teen toistoja tavoitteena kestävyyden parantaminen.

Kaikessa tämän harjoittelun seuraamisessa on suurena apuna jälkikasvultani lahjaksi saamani Polarin mittari.

Vaellus sitten itsessään on mitä parasta peruskunnon hoitamista mitä voi kuvitella.

Kuume alkaa jo nousta...

 

Tätä kirjoittaessani ollaan huhtikuun puolivälissä 2018. Lueskelin juuri, miten UK-puistossa olevat vaeltajat ovat vaikeuksissa aikataulujensa kanssa ja ovat soitelleet pyytäen muutoksia kämppävarauksiinsa. Ongelmana on paksuhko lumikerros, joka ei vielä ole painunut.

Hieman hämmästelen sitä, että suksimaan lähdetään tällaisella kelillä muualle kuin kelkkaurille. Tietoa on saatavilla tilanteesta vaikka kuinka runsaasti. Ilmatieteen laitos päivittää jatkuvasti sivustojaan ja aina voi kysäistä tilannetta puiston henkilökunnalta. Ahkiota vetävälle keskimäärin metrin paksuinen pehmeä lumi on iso hidaste sekä voimia vaativa. Paikoin lunta on vielä huomattavasti enemmän.

Ei ole mitään järkeä lähteä kantavien urien ulkopuolelle juuri nyt. Tilanne saattaa muuttua nopeastikin parempaan suuntaan. Tarvitaan kuitenkin useita lämpimiä päiviä, ennen kuin pintalumi kostuu riittävästi ja painuu. Jos on onni myötä, niin pakkayöt kovettavat kulkualustan.

Viimeksi mainittua odottelen kaikessa rauhassa. Viikon parin päästä voi olla upeat kelit ja tänä keväänä kaikkein parhaat ehkä toukokuun alkupuolella. Tämä ei silti ole aivan varmaa. Hyvän pohjan muodostuminen vaatii niitä yöpakkasia. Kuivaa pehmeää lunta vielä pahempi vaihtoehto on metrin paksuinen suojalumi. Jos kunnollista pohjaa ei synny, niin odottelen kesää.

Mukava silti olisi vaihteen vuoksi käväistä suksillakin. Tänä vuotena olen alustavasti ajatellut aloittavani Kakslauttasesta tai Kiilopäältä Ruijanpolkua myöten Sompiojärvelle ja sieltä sitten itään. Saas nähdä.

 

Mitä enemmän suunnittelee, sen paremmin onnistuu. Takanani alkaa olla sen verran kokemusta tältä alalta, että voin lähteä maastoon melko pienellä etukäteispohdinnalla varsinkin jos olen matkassa yksin. Silloinkin aikarajan puitteissa suunnittelen mukaan otettavan muonan tarkkaan ja teen luettelon kaikesta mukaan otettavasta. Sitä luetteloa seuraten ja yliviivaten rinkan pakkaan.

Tilanne mutkistuu heti jos mukaan tulee muita. Harvoin teen päätöksiä liikkeelle lähdöstä noin vain. Joskus kuitenkin niinkin olen tehnyt. Kerran juhannusviikolla päätimme vaimoni kanssa lähteä juhannussaunaan Luirojärvelle. Päivällä ostettiin tarvittava muona, aatonaattoiltana oltiin Luirojokivarressa ja juhannusaattona sauna pantiin kuumaksi Luirolla kuten oli suunniteltu.

Useimmiten pohdiskelen tulevia vaelluksia pitkin vuotta ja lueskelen karttaa ikään kuin hyvää kirjaa. Samaan tapaan oli tehnyt yksinvaelluksella ollut vanhempi mies, jonka porukkani kanssa tapasin Rautuojan varressa vuonna 1963.

 

 

Asianomainen kertoi valmistelleensa vaellustaan koko edellisen syksyn ja talven sekä silloin neuloneensa mm takanaan näkyvän laavunsa käsin, siis silmäneulaa käyttäen. Kun pitkään harkitsee, niin useimmiten kaikki tulee otettua huomioon. Tarkka suunnittelu on mielestäni myös hauskaa.

Aloittaa voi kahdesta kehyksestä valiten. Jos aika on rajallinen, niin se määrää maastossa kiinnostuksen kohteet. Jos aika ei ole määräävä tekijä, niin sitten voi huoletta miettiä kiinnostavia kohteita ja suunnitella reittiä ja suhteuttaa sitten siihen aikakehystä.

Kun vaellukseen käytettävä aika on saatu määriteltyä, alkaa ensimmäiseksi mukaan otettavan muonan suunnittelu. Lasken tarkkaan mitä nautin aamiaiseksi, välipaloiksi, pääaterioilla jne. Viikon vaellukselle otan yhden ylimääräisen päivän muonan ja kahdelle viikolle kahden. Mikäli on pitemmästä vaelluksesta kyse, teen reitille risteyskohtia, jonne jätän osan muonasta. Saatan myös joskus tehdä tulevaa vuotta varten maastoon joitakin varastoja jos kantamus sen sallii. Hyvin ne ovat säilyneet. Vain kerran Siulalta hävisi joku säilykepurkki, kun tein kätkön vähän huolimattomasti.

Itse tiedän kykyni kantaa ja keskimääräisen etenemisvauhtini maastossa, joten osaan tehdä paikkansa pitävän suunnitelman joka pitää käytettävissä olevan ajan kanssa. Jos mukana on fyysiseltä kyvyltään "tuntemattomia" retkikumppaneita, niin kovin vaativia päivämatkasuunnitelmia ei kannata laatia. Kyky edetä selviää vasta ensimmäisten päivien aikana. Sen vuoksi ehdottomia etappitavoitteita ei pidä asettaa. Sama koskee tietenkin myös ensikertalaisia tai vähän vaeltaneitakin. Resurssit eivät alussa voi kovin hyvin olla selvillä.

Vaikka reittisuunnitelmankin teen tarkkaan etukäteen, niin voin siitä poiketa paikan päällä jos niin haluan. Silloin muutoksen on kuitenkin sovittava aikakehykseen, sillä muonan riittävyydestä siinä on kysymys. Kansallispuiston alueella en oikeastaan ole suunnistamisessa pitkään aikaan karttaa tarvinnut, mutta se on hyväksi miettiessä paikan päällä erilaisia kulkuvaihtoehtoja kuten tässä aviosiippani tekee rajavyöhykkeen tuntumassa Iso-ojan latvoilla.

 

 

Mikäli on tullut hankittua uusia jalkineita, ne on riittävän pitkän ajan kuluessa ajettava "sisään". Sain kerran 70-luvulla lahjaksi merkkilenkkarit, joita en ennättänyt lainkaan kokeilla ennen vaellusta. Sen ensimmäisen ja ainoan kerran oli jalassani kengät, joissa sain jalkapohjiinkin rakkoja.

Ulkoiluvaatteet ovat kehittyneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana huikeasti. Niistä on helppo tehdä vuodenaikaan sopivat valinnat. On vain syytä muistaa, että varaa riittävästi lämmintä sillä pohjoisen säät saattavat tuottaa hyytävän räntäsateen vaikkapa heinäkuulla.

Kantoväline on tärkeä asia. Itselläni on aina ollut omatekoinen metallirunkoinen rinkka. Menossa on vasta järjestyksessä toinen kehitelmä. Tosin olen molempia hieman matkan varrella muutellut kulloisenkin tarpeen mukaan. Hiljakkoin ilahduin nähdessäni eräässä liikkeessä asiallisen tuntuisen rinkan. Siinäkin oli metallirunko ja kekseliäitä säätömahdollisuuksia. Sen koko vain oli pieni, vetoisuudeltaan 70 litrainen. Oli siinä paha ongelmakin. Tyhjäpaino oli 4,4 kg. Nykyisin kantovälineitä on kaupallisessa tarjonnassa kymmenittäin. Suurin osa niistä on mielestäni melko kehnoja. Kantovälineen ei tarvitse olla lainkaan monimutkainen. Runko voi olla suoraviivainen kuten ensimmäisessä vähän "modifioidussa" rinkassani.

 

 

Rinkan rungon alaosa on 10 mm rautaputkea. Yläosa taas on lasikuitusauvan pätkistä ja "välipuu" ylhäällä bambua. Rakennetta pitää kasassa ristikkäin kiristetty nailonlanka. Kaksiosaisessa pussissa on sekä ulkopuoliset että sisäpuoliset taskut sivuilla sekä ylemmän pussin leveydellä ulkopuolinen iso tasku. Kangas on kevyttä ja lujaa puuvillakangasta, joka ei pidä kylläkään vettä, mutta siitä huolehtii muovinen suoja, jonka reunaan on neulottu kurenauha, joka pitää sen varusteiden päällä. Viilekkeet ovat kiväärin kantohihnat, joihin on pujotettu umpisolumuovista leikatut "levikkeet".

Toisen rinkkani runko on haponkestävää terästä, jossa on saman tyyppinen pussiosa, jonka saa rungosta irti. Runkoa olen hieman taivutellut saadakseni sen paremmin selkään sopimaan. Kuvassa se on pullollaan pitkän vaelluksen alkutaipaleella Vintilänojan varrella. Kuvan näkymästä olen runkoa kylläkin hieman madaltanut.

 

 

Lantiovyö on nykyisessä rinkassa, mutta en käytä sitä. Se toimii vain ristiselän pehmikkeenä. Samaa ajoi edellisessä rinkassani eräänlaisiin korvakkeisiin kiinnitetty 12 cm levyinen kiristettävä vyö, joka työnsi rinkan alaosaa hieman etäämmälle lantionseudulta ja painoi samalla rungon väliin pingotettua ja kiristettävää kantokangasta selkää ja hartioita vasten.

Yöpymisvälineitä on kaupallisessa tarjonnassa myös pilvin pimein. Olisi telttaa, laavua ja louetta. Kesäaikaan teltta on paras sääskien ja muitten ötököitten vuoksi. Saatavilla olevissa teltoissa on yleensä se vika, että ne eivät tuuleta hengitysilmaa riittävästi ja vesi tiivistyy sadekankaaseen sisäpuolelle.

Olen ratkaissut tämän ongelman erillisellä sadekankaalla. Se on kevyttä synteettistä veden pitävää tuulikangasta. Allaolevassa kuvassa teltta on Siulavaaran ja Karhuvaaran välissä olevalla tulipaikalla. Sadekankaan alla on tuolla kerralla pieni 17 euroa maksanut kahden hengen kupoli. Kun sadekankaan pingottaa siten, että telttakankaaseen jää suuri ilmaväli, tuuletus toimii kuten sen pitääkin.

 

 

Ensimmäinen makuupussini oli tehty vanutäytteisestä täkistä. Nykyisin on hyviä, hinnaltaan edullisia kuitupusseja. Hyvää untuvapussia tuskin mikään lyö laudalta, mutta hintaakin on. Nykyisin markkinoidaan myös keveyttä. Tarjolla on noin kilon painoisia makuupusseja sekä alustoja. Tässä on nyrkkisääntönä kuitenkin se, että jos aikoo yöpyä ulkona, niin kesälläkin on oltava kunnollinen pussi. Kilosta ei heltiä lämmikettä. Kuitupussin painon on oltava lähellä kahta ja puolta kiloa, muuten siitä ei ole paljonkaan iloa. Halpa konsti saada toimiva kokonaisuus on panna kaksi kevyttä "kesäpussia" sisäkkäin.

Mukaan otettavat tarvikkeet vaihtelevat tietenkin sen mukaisesti mihin kiinnostus vaelluksella tulee suuntatumaan. Vaelluksen pituus vaikuttaa paljon kokonaispainoon sekä siihen, onko mukaan otettava kuivattua muonaa, joka on oma taiteenlajinsa.

Ensikertalainenkin tajuaa jo vaelluksen alkuvaiheessa, miten tärkeää on pakata kantamukseen vain olennainen tarvittava. Jos mukaan ottaa kaikenlaista varmuuden vuoksi, nousee kokonaispaino äkkiä punaisen viivan tuntumaan.

Perussääntö kaikessa suunnittelussa, on ottaa vaellusreitistä etukäteen selville kaikki mitä siitä on mahdollista saada. Olen aiemmin maininnut huonona esimerkkinä erään Aittajärveltä Muorravaarakan ruoktulle menossa olleen kulkijan, joka oli myöhään iltapäivällä sinne lähdössä ilman yöpymisvarusteita sekä reittisuunnitelmaa luottaen siihen, että "tapaahan näissä autiokämpissä aina patjat olla..." Asianomaisella ei ollut varattuna yöpymistä varauspuolelle, eikä muutenkaan käsitystä mitä kulkureitillä on vastassa. Elokuun yössä alkoi jo olla vaeltajalle melko hämärää jos hän ruoktulle ennätti jos ennätti.

Itse nyt pohdin siis kesäkuussa 2017 pientä käväisyä Suomujokivarressa heinäkuulla, elokuulla imatralaisten julkaiseman kirjan kunniaksi käyntiä Muorravaarakan ruoktulla ja syyskuulla vähän vaativampaa kierrosta mm Vongoivan alueelle. Ainakin tässä reunalla pitäisi päästä istahtamaan. Kyse siis on Povivaarasta eli Vongoivan eteläisen laen jyrkänteeltä, jota myös Vongoivan räystääksi kutsutaan.

 

 

Käväistä myös pitäisi ainakin täällä...

 

 

...sekä täällä...

 

 

... ja ainakin jossain vaiheessa tämäkin nousu olisi koettava...

 

 

...sekä tänne laskeuduttava...

 

 

 

Kuva on Imatran Lapinkävijöitten toukokuussa 2017 julkaiseman kirjan kannesta. Tuoreeltaan ahmin sen kannesta kanteen. Se käsittelee Muorravaarakan ruoktun rakennushistoriaa, mutta muutenkin Saariselälle suuntautuvaa retkeilyä 1950 luvun alkupuolelta aina nykypäiviin saakka.

Teksti on juohevaa, vanhat kuvat upeita ja "kämppäkirjasta" otetut valinnat runoineen, kuvineen ja kommentteineen sopivat hienosti kokonaisuuteen. Kirja oikein tihkuu nostalgiaa positiivisessa mielessä.

Olen useasti pohtinut ruoktun ohi kulkiessani sitä valtavaa työpanosta, joka sen rakentamiseen on täytynyt aikanaan uhrata, ottaen senkin huomioon että tekijät tulivat paikkaan nähden melkein kaukaisimmasta Suomen kolkasta. En kuitenkaan osannut miettiessäni sittenkään arvata sitä urakoinnin määrää, joka aikanaan tarvittiin.

Toisaalta, kyllähän kirjan sivuilta selkeästi on luettavissa myös se ilo ja hauskuus, jota osallistujat, kaikista rasituksista huolimatta, itselleen ammensivat.

Vaikka olin itse aloittanut vaellukset Saariselällä jo vuonna 1960, niin Muorravaarakkaan poikkesin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin. Silloin oli lukko ruoktun ovella ja ajattelin, että se on aina ollut varattu vain imatralaisten käyttöön. Kirjasta selvisi, ettei näin suinkaan ollut asianlaita, vaan Metsähallitus oli sen varannut omiin tarkoituksiinsa ja sinä kymmenvuotiskautena sen kunto heikkeni. Olen itse aina ihmetellyt näiden "valvontatupien" määrää ja tarvetta. Mielestäni paljon vähäisemmälläkin määrällä voisi tulla toimeen. Kyllähän ruoktukin oli pitkälti tyhjän panttina, jos se pääosin oli varattu Luppomatin käyttöön.

1980 luvulla vaellukseni useasti suuntautuivat ruoktun kautta suuntaan jos toiseen, mutta koskaan en päässyt vilkaisemaan sisälle. Vasta vuoden 2016 keväällä sen tein, ollessani vaelluksella tyttärenpoikani Petterin kanssa. Ruoktussa majaili silloin pariskunta, jolta siihen sain luvan. Ruoktu oli siisti ja hyvässä kunnossa.

 

 

Saunassa sitä vastoin pääsin löylyihin monta kertaa.

 

 

Kansallispuiston hallinto on pitkään valitellut varojen ja sen kautta henkilöstön puutetta. Olisikohan sittenkin ollut aikanaan parempi jättää nämä vanhat kämpät  yksityisten retkeilijäporukoiden hoitoon ja tarvittaessa tukea niitä ylläpidossa. Muorravaarakan ruoktukin olisi tullut varmuudella hyvin hoidetuksi sekä saunan kiuas aikanaan uusituksi ja ehkäpä kemiläisten Taajostupakin olisi vielä pystyssä.

Myös se terve asenne retkeilyyn, joka yllämainitun kirjan sivuilta henkii voisi olla nykypäivänä paremmin voimissaan. Silloin olisi vähemmän sitä valituksen tapaista nurinaa, jota tämän tästä puiston facebook-sivulta joutuu lukemaan sellaisista asioista, joita satunnainen ohikulkija itse voisi panna kuntoon. On mielestäni paljon kertovaa, että puiston väkeä pyydetään vaihtamaan viidenkymmenen kilometrin päähän sahaan terää tai vessaan kaukaloa. Tätä retkeilyn "uusavuttomuutta" eivät imatralaiset poteneet.

Mutta kirjaan palatakseni, se seikka että sellainen on saatu aikaan, kertoo että imatralaisten asenne on edelleen se oikea ja Imatran Lapinkävijät purjehtii  hyvässä myötäisessä.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille "alan ihmisille". Siitä on vaikea panna paremmaksi.