Saariselän alue on melko selkeä ja hyvin hahmotettavissa. Nykyisin kohteet ovat helposti löydettävissä, sillä kartat ovat aika hyviä ja aluetta suurimmalta osalta kattaa helposti seurattava polkuverkosto. Aikaisemmin oli vähän hankalampaa, sillä alueen kartat olivat heikkoja ja jopa harhaanjohtavia eikä ihmisten polkemista väylistä ollut tietoakaan.
Luin hiljakkoin Jukka Kemppisen blogista tarinaa, jossa luultavasti sodan jälkeisinä vuosina pari miestä oli usvaisessa säässä ollut Ampupään tai Tuiskupään tuntumassa tarkoituksena kulkea länteen maantien varteen. Oikein selvää tuntumaa olinpaikasta ei ollut eikä varmaa käsitystä missä länsi oli. Tästä oli syntynyt kiistaa ja lopulta he olivat lähteneet eri teille. Nelostien varteen päässyt oli odotellut kaveriaan vuorokauden verran ja sitten noussut linjuriin. Vuotsossa ja Sodankylän kirkolla hän oli käynyt kertomassa vaelluskaveristaan.
Tämä oli löytynyt viikon päästä Raja-Joosepista heikohkossa kunnossa. Tapaus ei ole ainutlaatuinen. Eksytty on myöhemminkin ja monesti on harhailtu orvon oloisina kiistan päätteeksi. Alakuvassa ensin kerrotun tapauksen lähtökohta Ampupään tienoo lännestä käsin katsottuna.
Varhainen vaelluskumppanini kaimani Heikki kertoi tulleensa Ampupään suunnasta vaimonsa kanssa Luirojärvelle ja ennen järveä jokivarressa tavanneensa toisen pariskunnan, jolla oli ollut kartta levällään. Mies oli kysäissyt, että onko vielä pitkä matka Kopsuslammelle. Heikki käsitti ensin kysymyksen huumoriksi, mutta havaitsi sitten, että kysyjä oli aivan tosissaan. Hän olikin kertonut, että he ovat kaukana Kopsukselta, mutta Luirojärvi on aivan lähellä.
Kysyjä oli kuohahtanut eikä uskonut alkuunkaan. Naispuolinen kumppani oli koettanut sanoa, että jos Luirojärvi kuitenkin on lähellä, niin mentäisiinkö katsomaan. Mies oli tulistunut, että kyllä hän sentään karttaa osaa lukea, mutta oli silti seurannut perässä. Parinsadan metrin päässä järven selkä avautuikin.
Selvisi sitten, että asianomaiset olivat jo pari päivää sitä Kopsuslampea etsiskelleet. Aika kauaksi oli kartta-asiantuntija harhautunut. Kopsus lienee reilun parinkymmenen kilometrin päässä kerrotusta kohtaamispaikasta. Kaimani totesi, että suomalainen mieshän ei metsässä eksy, varsinkaan jos matkakumppanina on nainen ja toivoi, että pariskunnan kireähköt välit olisivat myöhemmin hieman hellittäneet.
Monet Jaurun varsilla muutamia vuosia takaperin liikkuneet muistavat erään eksymisen. Silloinkin oli pariskunta ollut liikkeellä. He olivat olleet tulossa Vongoivanjoen vartta alavirtaan ja tarkoitus oli mennä Siulalle. Jostakin syystä mies oli noussut jokivarresta yläterassin kankaille ja suunnannut siitä tavoitteeseensa, mutta nainen taas oli jatkanut matkaa aivan joen suulle saakka. Häntä ei Siulalle ilmaantunut. Alueen kämppäkirjoissa oli katoamisesta viestejä ja kulkijat koettivat tehdä havaintoja. Olin silloin siellä itsekin liikkeellä.
Naista ei löytynyt. Muutamien päivien päästä hän oli ilmestynyt Auhtijoen eteläpuolen alueella "Itäkairan prinsessan" nuotiolle hätääntyneen tuntuisena. Hän oli kertonut eksyneensä mutta nyt tajunneensa missä hän on.
Hän oli menossa Kemihaaroihin soittamaan puhelimella kertoakseen mahdollisille etsijöilleen tilanteestaan. "Prinsessa" oli hänet pysäyttänyt ja kertonut, ettei Kemihaaroissa enää ole erämaapuhelinta, mutta hänellä on ja oli rauhoittanut kulkijan sekä hoitanut asianomaisen ihmisten ilmoille.
Tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten ihminen eksyessään kadottaa kokonaan kykynsä hahmottaa ympäristöään ja hätääntyy muutenkin. Naisen eksymispaikka ja tapa on minulle aivan käsittämätön. Tullessaan Vongoivanjoen suulle, hänen olisi pitänyt kääntyä oikealle seuraamaan Jaurun vartta ylävirtaan. Siula olisi ollut runsaan kilometrin päässä. Nainen kuitenkin ylitti Jaurun ja lähti kipuamaan laakson etelärinnettä, joka on parin kilometrin mittainen ja nousee suhteellisen korkealle. Laakson reunalla kulkee sillä kohden itä-länsisuunnassa poroaita. Hän oli rinkkoineen ryöminyt aidan alta ja jatkanut etelän metsä- ja suoalueelle. Jos hän olisi aidalta kääntynyt ja vilkaissut taaksepäin, olisi näkymän pitänyt kertoa hänelle missä hän on, sillä Vongoivanräystäs on niin hyvin tunnistettava. Katoamishetken sään ei olisi pitänyt olla mitenkään sellainen, että se olisi voinut aiheuttaa tällaisen sekaannuksen. Alakuvan näkymä aitapaaluilta kohti Vongoivanräystästä.
Näillä seutuvilla sekosi myös Kemihaaroista liikkeelle lähtenyt nuorten miesten ryhmä. Heillä oli tavoitteena kulkea Jaurulle ehkä Peuraselkään ja edelleen kohti Luirojärveä sekä Saariselän retkeilykeskusta, mutta Luiro jäi löytymättä ja lopulta aikansa harhailtuaan Repo- ja Pajuaavoilla he löysivät Tammikämpälle.
Olin kämpällä silloin vaimoni kanssa. Sää oli kurja kun ryhmä salskeita nuoria miehiä höyrysi sisälle ruskeaa suokuraa tippuen. Kiirekin oli kun loma-aika oli loppumassa. Hetken lepäilyn jälkeen he lähtivät jatkamaan länteen. Onneksi olimme paikalla veneellä, joten saatoin soutaa heidät Luirojoen yli. Muutoin olisi ollut hankalampaa, sillä vesi oli aika korkealla. Vähän kyllä säälitti kun katsoin heidän katoamistaan tihkusateiseen säähän. Matkaa Vuotsoon kuitenkin oli vielä riittämiin ja Orposen laavullekin, joka ensimmäinen etappi. Alakuvassa Luiro vähän paremmassa säässä Tammikämpän tasolla.
Joskus sitä voi olla turhan huolimaton. Eräs pariskunta oli uskaltautunut lähtemään kevein varustein ja asiaan ihmeemmin perehtymättä Rautulammelta, tarkoituksena kulkea Lankojärven kämpälle ja palata sieltä takaisin. Jotenkin he olivat kuitenkin ajatuneet Rautuojan varresta eteläänpäin ja kulkeneet sitten Suomujoen vartta kohti Kotaköngästä. Tullessaan könkään länsipuolen tulipaikalle, he onnekseen siinä tapasivat poikani Jukan ja miniäni Sarin. Pariskunta tiedusteli, onko Lankojärvelle miten pitkä matka. Karttakin oli heiltä kulkiessa pudonnut. Aikansa paria kuunneltuaan, Jukka ja Sari päättivät omantuntonsa rauhoittamiseksi muuttaa kulkusuunnitelmiaan ja käväistä Lankojärvellä. Sinne he olivat harhailijat saattaneet ja evästäneet kulkutiedoilla paluumatkaa varten. Alakuva on Kotakönkään kallioilta.
Vaikka nykyään onkin kohteiden löytäminen aika helppoa, niin huolimaton ei saa olla, sillä erämaa saattaa olla huonon sään sattuessa hyvinkin armoton. Joillekin saattaa suunnassa pysyminen tuottaa ongelmia. Vaelluskaverillani Akilla saattaa joskus ilmansuunnat pyörähdellä muista poikkeavasti.
Olimme eräänä kertana olleet Muorravaarakan ruoktun tuntumassa yöpymässä ja lähdimme kulkemaan laaksoa etelään. Hetken päästä Aki totesi, että kulku on epämiellyttävää, koska hänestä tuntuu siltä, että olemme menossa pohjoiseen eikä hän voi sille tuntemukselleen mitään. Matkasimme Akanhärkäkurun kautta Hammaskuruun, jossa aterioimme ja jatkoimme kohti Siulaa. Vuomapään lounaiskulmalla vielä kyselin häneltä ovatko ilmansuunnat jo kohdallaan ja osoitin sieltä näkyvän Marivaaran, jossa automme odotteli. Aki vain pudisteli päätään. Yövyttyämme Siulalla, olivat napa-alueet korvien välissä asettuneet oikeisiin lokeroihin ja loppumatkalla ei ollut ongelmia. Kuva on Akahärkäkurusta pohjoiseen ja Sollanpään rinnettä vasemmalla. Tässä kohden Aki oli edelleen sitä mieltä, että kuvanottosuunta on etelään.
Kulkiessa on syytä aina pitää mielessä pääilmansuunnat ja koettaa hahmottaa laajemminkin ympäristöään. Kompassia tai nykyaikaisempiakaan laitteita ei kannata vierastaa. Jos sattuu omata hyvän paikallisvaiston, niin se on hyvää pääomaa. Liiaksi siihen ei silti kannata luottaa. Tunnen Saariselän alueen niin läpikotaisin, etten hevillä suunnissa sekoa. En kuitenkaan erehtymättömänä itseäni pidä ja osaan olla sattuneesta syystä varovainen.
Olin nousemassa talvella Pälkkimäojan perukkaa suksilla. Perässäni roikkui jyrkähkössä rinteessä varustereki. Olin melkoisessa happivelassa. Haeskelin rinteestä vähän loivempaa nousukulmaa ja tulin kääntyneeksi enemmän itään. Ylös päästyäni puuskuttelin ja silmiä hämärsi. En jäänyt aikailemaan, vaan tarkoitus oli laskea Lumikurunojan latvojen kautta alemmaksi kohti Muorravaarakan ruoktua. Laakso edessä oli jotenkin outo, mutta päättelin että kai sen nyt tässä lumessa ja valaistuksessa tältä pitää näyttää ja lähdin laskemaan loivasti rinnettä.
Liuku oli pitkä ja jouduin melkoisesti keskittymään, että kaatumatta alas pääsin. Nojailin sauvoihini ja vilkaisin taakseni. Vaimoni siellä hiihteli perässä koiramme kanssa ainakin kilometrin päässä. Sitten suuntasin katseen eteenpäin. Samalla pilviverhon takana ollut aurinko välähti näkyviin. Tajusin välittömästi, että kello oli puolissa päivin ja suuntani oli koillisen sijasta kaakko. Vilkaistessani oikealle rinteelle, näin Sokostin puhelinmaston neulan. Olinkin laskenut Lumikurun sijasta Sokostin taakse Muorravaarakka joen latvoille.
Enpähän vieläkään käsitä, miten saatoin kerrotulla tavalla pyörähtää, mutta niin vain kävi enkä sitä unohda. Alakuva on Pälkkimäojan niskalta Joukhaispään suuntaan.
Korostan vielä sitä, että huolimaton ei saa olla eikä missään tapauksessa talvella. Silloin hyvillä ilmoilla saattaa helposti seurailla muiden tekemiä uria ja pysyä niiden varassa hyvin suunnassa, mutta edellä kulkeneella saattaa olla muita suunnitelmia mielessä eikä ura vedäkään siihen suuntaan, minne perässä seuraavalla olisi aikomus. Silloin ei välttämättä ole apua kehittyneistä suunnanottolaitteistakaan.
Satuin eräänä talvena hiihtelemään aamuvarhaisella Luirojärveltä Tuiskukurun kämpälle, johon poikkesin aamukahville. Kämpältä tapasin pari kylmissään olevaa miestä, jotka olivat sinne saapuneet vähäistä aikaisemmin. He kertoivat tulleensa Suomun ruoktun suunnasta Vintiläntunturin liepeelle ja seuranneensa jotakin latua, jonka olettivat tulevan Tuiskukuruun.
Heidän puheistaan päättelin ladun suunnan olleen Karapuljuun. Illan jo hämärtyessä, miehet olivat virheensä havainneet ja saaneet gps laitteestaan oikean suunnan, mutta ilta pimeni nopeasti ja eteen oli tullut hankalaa murtomaastoa, joka ei kartasta ollut luettavissa. Oli ollut pakko luopua kulkemisesta ja jäädä yöksi, jonkun kuusen juurelle. Sellaiseen yöpymiseen heillä ei ollut varusteita ja yön tunnit olivat tulleet pitkiksi. Kylmäkin oli ollut. Lopulta aamu valkeni niin, että he näkivät kiertää pahimmat paikat ja pääsivät Tuiskukurun eteläpään aukealle ja siitä kämpälle. Lohduttelin myrtyneen tuntuisia miehiä, että olen hiihtänyt uran auki Luirojärvelle ja kehoitin hetken huilin jälkeen menemään sinne saunomaan, mutta miehet tuntuivat saaneen vaeltelusta tarpeekseen. Kuvassa Tuiskukurun näkymää miesten tulosuunnasta kämpälle.
