1990 luvun puolimaissa olin talvella aviosiippani kanssa yöpymässä Luirojärvellä Hilltonin avoimella puolella. Siellä oli kanssamme toinen pariskunta, joka "jäähdytteli" lopetellessaan pitkää vaellustaan. Heillä oli pian kuusiviikkoinen vaellus takanaan. Muutamaa päivää aikaisemmin he olivat tulleet Raja-Joosepin kohdilta pohjoisen suunnasta yli tien UK-puiston puolelle. Luirojärvellä oli paljon vaeltajia. Rajankämppä ja Kuuselakin olivat varattuja. Myös Hilltonin varauspuolella oli väkeä, ryhmä nuoria.
Meillä oli eräkoiramme Muru myös matkassa. Varauspuolelta tuli nuori tyttö puheillemme. Hän roikotti suoraksi ojennetussa kädessään kahden yhteen nipistetyn sormen välissä olevaa savulihan viipaletta. Saattoi nähdä, että hän sydämensä pohjasta inhosi sitä. Anteeksipyydellen hän tiedusteli meiltä, voisiko hän antaa sen koirallemme ja selitti joutuneensa ottamaan lihan mukaansa kun äiti oli pakottanut.
Kukaan muukaan hänen porukastaan ei ollut kyennyt syömään niin inhottavalta näyttävää ravintoa. Me ilmoitimme, että sopii koirallemme ja sopii meille muillekin. Hetkisen kuluttua hän palasi ja toi loputkin siivut eli 200-300 grammaa varmasti kalleimmasta päästä lihatuotteita mitä siihen aikaan saattoi rahalla saada.
Teimme tasajaon kämpässä olijoiden ja koiramme kesken. Vieläkin kiittelen kyseistä äitiä hänen erinomaisesta valinnastaan ja huolehtivaisuudestaan. Koiramme kielikään ei näyttänyt olevan tuohesta ja jos se olisi osannut, niin se olisi varmaan kiitellyt vielä minuakin runsassanaisemmin.
