Metsähallituksen Metsä-julkaisun lokakuun numerossa vuonna 2016 oli laaja artikkeli otsikoituna "Rinkka vaihtuu päiväreppuun". Varsinaisessa artikkelissa todettiin, että rankat vaellukset eivät enää suurta yleisöä kiinnosta ja tutkitusti on havaittu ihmisten haluavan lyhyitä tutustumisretkiä luontoon ja muuten hyvää hotellitasoista palvelua, josta ollaan valmiita myös maksamaan.
Artikkeliin haastateltu puistonjohtaja tarjoili myös kerättyä tietoutta ulkomailta. Englannissa on keskimääräinen luontopolun mitta 800 metriä ja Amerikoissa ajellaan Yellowstonessa nämä reitit asfaltoidulla alustalla "possujunan" tapaisella.
Olin artikkelin luettuani vähän hämmästynyt, sillä ainahan vaeltajien määrä on ollut melko marginaalinen. Vaihtelua kokonaismäärässä varmaan on ollut vuosien mittaan, mutta tuntuu uskomattomalta että rinkan kantajat olisivat nyt haluamassa hotellimajoitusta ynnä possujuna-ajelua. En jaksa uskoa.
Kysymyshän on aivan kokonaan erilaisista matkailijaryhmistä. Niiden välillä ei ole kovinkaan merkittävää "virtausta".
Metsähallitus on artikkelin mukaan panostamassa tähän lähiretkeilyä sekä hotellimajoitusta halajavaan ihmisryhmään. Tämä on mielestäni aivan oikein, koska tuollaisiin palveluihin on todella tarvetta.
Pallas-Ylläksellä ei oltu nähty yhtään vaeltajaa, mutta sitä vastoin parisataa tavoitteli hotellista noin kilometrin päässä olevaa tulipaikkaa.
Vaellusharrastukseen sisälle päässeillä tuskin on silti halua vaihtaa siihen päiväreppuun ja kilometrin päässä olevaan tulipaikkaan, puhumattakaan possujunasta.
Itse haluan kulkea pitkin metsiä ja tuntureita. Maisemien pitää minulla vaihtua ja kulkupäivään pitää sisältyä paljon katsottavaa. Alla oleva kuva on otettu vuonna 1966 kesäkuun alussa, ollessani lähdössä vaellukselle. Hiusten väri on muuttunut harmaaksi ja niiden lukumäärä on pudonnut tuhannesosaan entisestä, mutta kokemisen tarve nykyisin on täsmälleen sama kuin 50 vuotta takaperin.
Seuraavassa joitakin omia kokemuksiani ja omia mielipiteitäni tilanteesta. Jokainen näkee asiat henkilökohtaisesta vinkkelistään ja varmasti monet lukijat ovat erimieltä seuraavista kommenteista.
Omalla kohdallani kehitys on ollut päinvastainen kuin tuo Metsä- julkaisussa kuvattu. Siirryin vaimoni kanssa päivärepusta rinkkaan pari vuotta sitten. Olimme sitä ennen käyneet säännöllisesti 80-luvulta alkaen talvisin hiihtämässä Saariselän hyvin hoidetuilla laduilla. Työkiireiden vähennyttyä 60 vuoden iän tullessa täyteen uskaltauduimme rinkkojen kanssa liikkeelle. Kahden viime vuoden aikana olemme tehneet kumpanakin viikon mittaiset vaellukset Saariselällä. Suurin kynnys oli epäilys siitä pärjäämmekö yksin erämaassa. Metsähallituksen luontopalveluista yritimme saada selvyyttä asiaan. Ainakin tuolloin Siulan henkilökunnalta tuntui puuttuvan omakohtainen kokemus erävaelluksesta. Palvelu rajoittui lähinnä pariin yleiseen reittisuositukseen ja karttojen myyntiin. Henkilökohtaista palvelua voisi varmaan jatkossa kehittää (vaikka maksullisena).
Matkailupalvelujen kannalta katsottuna me rinkkalaiset olemme lähinnä painolasti. Aiheutamme yhtiöitetylle Metsähallitukselle lähinnä vain kustannuksia (autiotuvat, polttopuut, kaasu jne.). Kunnille, hotelleille ja matkailuyrittäjille emme tuota merkittäviä tulovirtoja.
Ehkäpä juuri tämän takia meidät sivuutetaan selvityksissä "kuolevana" tai toivottavasti "kuolevana" lajina.
Kahden vaelluksen aikana olen nähnyt merkkejä siitä, että rinkkavaellus saattaa hyvinkin olla kokemassa jonkinlaista renesanssia. Liikkeellä näkyy paljon nuoria vaeltajia niin Suomesta kuin myös muualta Euroopasta. Yksi tulevaisuuden tila (ei toki toivottava) saattaa olla jopa se mitä näkee esim. Pohjois-Amerikassa, jossa vaeullusaika on varattava etukäteen ja vaellus on maksullinen.
Saariselän alueen valtteja ovat maaston selväpiirteisyys ja helppokulkuisuus ja täydellinen rauhan ja erämään tuntu. Viimeaikaiset ehdotukset (Suomen latu) pyöräilyn ympyräreiteistä erämaaosan sisällä muuttaisivat mielestäni laajan osan nykyisestä rauhallisesta erämaasta reppuretkeilevien pyöräilijöiden "temmellyskentäksi". Tällä tarkoitan sitä, että alueen rauha katoaisi. Tämän syksyn aikan julkaistussa UK- puiston kehittämissuunnitelmassa ei ole myöskään tunnistettu "mönkkäriurien" puistoa tuhoavaa vaikutusta. Ei minullakaan ole tuohon ongelmaan mitään ratkaisuehdotusta, mutta hirveiltä nuo kosteikkoaluiden mönkkäriurat näyttävät.
Toivottavasti jaksan vielä monen vuoden ajan jatkaa tätä suuremmoista uutta harrastusta Saariselän erämaassa.