Tekijä: Heikki

Toisen kerran olin koko perheeni kanssa tutustumassa pohjoisen luontoon vuonna 1976. Sillä kerralla valitsimme kohteeksemme Kopsusjärven. Se tuntui ennakkoon ajatellen olevan sopivalla etäisyydellä 6 ja 7 vuotiaillemme.

Heinäkuun alussa pysäköin autoni ns Kopsusjärven tienhaaraan. Paikalla oli joskus ollut kenttäsirkkeli ja sen jälkiä sahanpuruineen ja rimoineen oli vielä havaittavissa. Tie tai oikeammin polku oli sodan aikana saksalaisten käyttämä. Heillä oli ollut järven tuntumassa jonkinlainen kenttävartio.

Olimme perillä melko myöhään illalla ja jäimme telttailemaan tien alkupuolelle. Sää oli kesäinen ja lämmin. Vaikka oli heinäkuu, niin sääskiä eikä muitakaan pistiäisiä ollut oikeastaan ollenkaan.

Seuraavana päivänä matkasimme sitten Kopsukselle saakka. Matka sujui ongelmitta. Jälkikasvuni jaksoi hyvin. Meillä vanhemmilla oli vähän suurempia haasteita. Rinkkani päällä keikkui mm noin kahdeksan kiloa painava Tena- merkkinen kupoliteltta.

Ainut suurempi särö matkalla oli hernerokka-ateria, jota nuorimmainen Annukka ei tahtonut saada alas mitenkään.

Kopsusjärvi saavutettiin ja leiripaikka valittiin pohjoisen puolen suuria mäntyjä kasvavalta kankaalta. Siinä kasvoi myös sopivan kokoisia koivuja, jotka soveltuivat erinomaisiksi kiipeilypuiksi.

Tein retkestä kaitafilmin, joka epäonnistui sikäli että alkuvaiheista ei kuvaa syntynyt, mutta siitä alkaen, kun kamera putosi käsistäni maahan parinkymmenen sentin korkeudelta, on kuvaa taas tullut. Kaitafilmauksesta johtuen en tavallista kameraa juuri käyttänyt eikä kuvia sanottavasti ole.

Allaolevassa tyttäreni kuitenkin istuskelee leiripaikkamme tuntumassa.

 

 

Kopsusjärvi osoittautui ihanteelliseksi kohteeksi meidän tapaisellemme perheelle. Järven hiekkaranta oli uimahalukkaille hyvä.

 

 

Alueella kului muutama päivä erinomaisen sään merkeissä. Lähituntumassa oli paljon katseltavaa. Mm lampea ja järveä yhdistävän puron pienet putoukset kiinnostivat ja tietenkin Kopsuslammen salaperäiseltä tuntuva kämppä. Kuukkeleitakin saattoi tarkkailla. Ne pysyttelivät tarkkaan leiripaikkamme tuntumassa vallankin kun saivat nappailla niille heiteltyjä leivänmuruja.

Yhtenä päivänä nousimme lammen takana olevan jyrkän rinteen vaaran laelle. Sieltä saatoimme jo tarkastella kauempana olevia kohteita ja näkyi Kopsusjärvikin. Laskeuduimme vielä Suomun ruoktulle, jonka pihamaalla päivän ateria nautittiin.

Aika kului nopeasti ja Kopsukselta palasimme aikanaan samaa reittiä autollemme kuin mistä olimme tulleetkin.

Käynti Kopsuksella antoi mukavaa pohjaa myöhempiä yhteisiä retkiä varten.

Elokuun loppupuolella ajelin vaimoni kanssa kohti pohjoista. Epäonni alkoi vaivata jahka käännyimme Kemin jälkeen Rovaniemen tielle. Pidimme hetken tauon eräällä levähdyspaikalla. Aviosiippani autoon noustessaan pudotti taskustaan puhelimensa. Sinne se jäi. Sitten alkoi sataa.

Illalla sade ropisi auton kattoon Aittajärven parkkipaikalla. Ropina kesti aamuun saakka. Tuli vähän taukoa ja saatiin poutasäässä kiehauttaa kahvit puulaavun tulipaikalla. Pientä tihkua tuli edelleen ajoittain. Ei huvittanut lähteä minnekään pitemmälle siinä vaiheessa, mutta lähdimme jalkoja verryttelemään Snellmanille.

Kolttakentässä käyteltiin kameraa ahkerasti.

 

 

 

 

 

 

Snellmanilla ollessamme katselimme toiveikkaana läntistä taivaanrantaa, joka hieman kajasti poutaantumisen suuntaan. Ehkä aavistuksen kuivempaa olikin.  Valmistelimme Snellmanilla aterian ja sitten lähdimme palaamaan takaisin.

 

 

Mukkaperäjärven rantamilla oli edelleen melko harmaata.

 

 

Palattuamme automme luokse, näytti siltä että sää hieman paranee ja siitä syystä jatkoimme lähitienoolla ulkoilua. Lähdimme kulkemaan Aittajärven pohjoispuolta länteen.

 

 

Kokeillessani virveliä näytti hetken oikein hyvältä.

 

 

...mutta, mutta... sitten taas sadekuurot alkoivat ja jatkuivat aamuun saakka. Aamulla aloitettiin samaan tapaan kuin edellisenäkin päivänä.

 

 

Aamupalan jälkeen ylitimme Suomujoen kahlaamosta ja menimme Museokämpälle Maantiekurun suulle.

 

 

Kiersimme Helanderinjärven eteläpuolelta.

 

 

...ja jatkoimme kohti Siikavuopajaa... ennen sitä on pienehkö lampi...

 

 

Siikavuopajan laavu oli tyhjillään.

 

 

Laavulla teimme päivän pääaterian. Siinä vaiheessa sää näytti hetken valoista puoltaan.

 

 

Poudan iloa ei kestänyt paria tuntia pitempään. Sateessa palailimme taas takaisin. Sitten satoi pari päivää putkeen. Aittajärven laavulla tuli istuskeltua yksitoikkoisuuteen saakka.

 

 

Ajelimme autolla itään ja tutkimme vanhoja puutavaranajoteitä kohti Suomua. Eräältä sellaiselta kävimme jälleen Snellmanilla ja sieltä kiersimme läheltä Muorravaarakan suuta takaisin autolle. Melkein koko ajan tihkui vettä. Sitten päätimme, että antaapa tällä kertaa olla tässä ja lähdimme ajamaan kohti länttä. Kuutuan kohdalla poutaantui ja käänsin kuitenkin auton nokan järven itäpäähän johtavalle tielle.

Ajattelimme, että käydään nyt vielä kahvit kiehauttamassa Aittajärvellä Kuutualta johtavaa polkua pitkin. Näin tehtiin. Oli kyllä poutaista, mutta maasto oli todella märkää. Puun juuret olivat liukkaita ja kovapohjaisilla vaelluslenkkareillani olin mennä nurin useaan otteeseen.

Palatessamme takaisin kävi onnettomasti. Puolisen kilometriä ennen Kuutuaa polku ylittää kivisen jakson. Leena liukastui kivillä ja kaatui rajusti. Oikea käsi jäi hänen alleen. Olkavarren jänne napsahti poikki.

Kivut eivät olleet mahdottomat ensi alkuun. Selvisimme autolle. Siellä mietittiin mennäänkö Ivalon terveyskeskukseen vai ajetaanko kotiin. Oli jo ilta. Päätettiin ajaa kotipuoleen. Käsi tuettiin niin, että olo tuntui siedettävältä. Sitten ajoin yön ja aamulla päästiin asuinpaikan terveyskeskukseen. Tässä matkassa ei ollut paljon hohtoa.

Myöhään illalla silmäilin Kopsusselältä lännestä Suomujokeen laskevaa sivupuroa. Yleensä siinä virtasi vettä vain vähän kivipultereitten välissä, mutta sulamisvedet olivat pintaa nostaneet. Arvelin kuitenkin pystyväni loikkimaan vaelluslenkkareillani siitä yli kastumatta. Se oli virhearvio. Pian seisoin purossa. Vettä oli puolisääreen. Se virtasi iloisesti  kenkiini.

Olin lähtenyt vähän aikaisemmin illalla Kiilopään parkista kohti Suomun ruoktua.  En ryhtynyt vaihtamaan kuiviin kenkiin, sillä ruoktulle ei ollut kuin runsas parikilometrinen jäljellä. Surkeilematta kahlasin samoilla kengillä Suomunkin yli. Ruoktulla yövyin. Olin tällä kerralla yksin matkassa. Yöllä oli tullut muutama sadepisara ja tulipaikan istuinpuut olivat kosteat, mutta aamu oli poutainen.

 

 

Asettelin varusteeni kulkukuntoon kämpän räystään suojassa. Muita kulkijoita ei vielä liikkeellä ollut.

 

 

Suuntana oli itä. Sinne kulki paljon poljettu polku. Se on varmaan yleisin vaeltajien käyttämä kulku-ura Luirojärvelle ja tätä alkumatkaa poromiehetkin käyttävät aina Suomun parin kilometrin päässä olevalle sillalla saakka.

 

 

Ylityspaikalla oli oikein kaiteellinen silta. Lähinnä se on tehty poromiesten mönkijöitä varten, mutta kyllä se vaeltajillekin on kelvannut.

 

 

Sillan korvalla etelärannalla on tulipaikka. Siihen aurinko alkoi heitellä säteitään.

 

 

Käännyin tästä kulkemaan Suomua alajuoksun suuntaan. Salonlammella oli tauon paikka.

 

 

Laavulle oli ilmestynyt myös puusuoja.

 

 

Lähdin nousemaan Vintilänojan vartta ylös. Rinkkani päällä koettivat kuivua varsinaiset vaelluslenkkarini ja kävelin "kämppäkengikseni" ottamillani talvilenkkareilla. Niilläkin pääsin mukavasti etenemään, sillä maasto oli kuivaa.

 

 

Sää oli kulkiessa koko ajan parantunut.

 

 

Päästyäni Vintilänojan latvoille ja vedenjakajalle, avautuivat näkymät itään. Taustalla mm Ampupään tuttu kaari.

 

 

Tuntukoivujen lehdistä ei ollut vielä "näkemähaittaa". Kuva on samasta kohdasta kaakkoon.

 

 

Tuiskukurun kämpällä ei ollut ketään. Valmistelin siellä aterian.

 

 

Aterian jälkeen nostin rinkan selkääni ja jatkoin kohti Luirojärveä. Ensimmäisellä poikkipurolla näkyi reitin suosio levenevänä polkuna.

 

 

Luirojärvelle tultuani tuntui, että kulkuvirtaa on vielä jäljellä ja pienen tauon jälkeen lähdin kohti Karapuljua. Sinne tullessani alkoi kyllä jo tuntua, että päivä on päätöksessään. Karapuljun kämpällä majaili jyväskyläläispariskunta. He olivat lähteneet matkaan Orposesta ja tehneet jonkinlaisen kierroksen laavun varassa. Itse olin laavua kokeillut aikanaan, enkä niistä kokemuksista kovin innostunut. Yövyinkin kämpän lähettyvillä kahden hengen puolikupolissani.

 

 

Yläkuvan pariskunta oli aikeissa lopetella kierrostaan ja kulkea Orposeen. Minä taas lähdin seuraavana aamuna Karapuljusta kaakkoon vanhaa puutavaran ajouraa myöten.

 

 

Käännyin siltä koilliseen. Metsä on koivikkoista ja lähes jokaisessa on pahka ja useampiakin.

 

 

Tällä alueella on kaksi pientä erämaista lampea.

 

 

Kuljin tästä kaakkoon suuntaavalla poroaidalle, joka oli melko uusi. Ryömin sen alta ja ryhdyin seuraamaan aapasuon reunamaa koilliseen. Kokkovaaran kohdalla maasto alkoi olla kuivempaa ja aika hyväkulkuista. Kokkovaaran ja Iskemävaaran välisen kapeikon jälkeen tuli taas avarampaa. Seurailin metsän reunaa, jossa maasto oli kuivempaa ja kovempaa. Pohjoisessa Kaihtimipään huipun jyrkänne alkoi näkyä.

 

 

 

Näiltä kohdin kuvasin myös yli aukean idässä näkyvää Suovainpäätä.

 

 

Pohjoisessa alkoi näkyä Sokostin eteläkupoli Hietapää.

 

 

Tultuani Kärppäojan varteen lähdin kaakkoon sen vartta, nähdäkseni millainen on Kärppäjärvien itäpäässä oleva tulipaikka. Olin siinä erheellisessä käsityksessä, että siellä voisi olla uusi puulaavu. Sitä kävin etsiskelemässä melko kaukana Kärppäojan varressa, melkein Haaramaassa saakka. Kun lopulta tajusin, ettei sellaista ole, palasin takaisin. Kärppäjärven silloinen tulipaikka oli kovin vaatimaton. Jatkoin matkaa kohti Luirojärveä, mutta jäin Hietapään tasolle leiriin.

 

 

Aamulla matka jatkui kohti Luirojärveä. Kuljin Ruotmuttipään rinteessä hieman ylempänä. Sokostin länsirinteet alkoivat tulla näkyviin oikealla puolellani.

 

 

Maasto on mukavakulkuista. Alempana on useampikin itä-länsisuuntainen polku ja valitettavasti nykyisin kulku-urallani on paljon maastoa pilaava mönkijäura. Alueella on joitakin komeita keloja niin pystyssä kuin maassakin.

 

 

Luirojärvellä oli vielä vähän kulkijoita liikkeellä. Tulin järvelle varhaisessa vaiheessa ja tein kuvausmatkaa pitkin rantoja. Kuvat ovat Raappanan lammen tuntumasta. Sokostin rinteitä lumiläikät vielä kirjavoittivat.

 

 

 

 

Uusi sauna oli vielä keskeneräinen.

 

 

Luirojärven lounaiskulman näkymää.

 

 

Yövyin Luirojärvellä ja aamulla matkasin Tuiskukurun kämpälle aamukahvin keittoon. Siinä en sen pitempään viipynyt, vaan lähdin jatkamaan Tuiskukurun itäreunan polkua kohti Suomua. Tuiskupään pahdat jäivät kohta oikealle kädelle.

 

 

Vesiä rinteillä riitti. Ahtaimmassa kurun kohdassa Pikkutuntureiden suunnalta laskevissa kahdessa purossa riitti kuohuja vaikka rinne on niin jyrkkä.

 

 

Polku kulkee melko tasaista terassia myöten. Näistä kohdin laskeudutaan alemmalle tasolle.

 

 

Pian olinkin Kotakönkään laavulla aterian laadinnassa.

 

 

Laavulla on myös "kämppäkirja", johon ryhmä nuoria vihaisia miehiä oli juuri purkanut tuntojaan. He olivat joutuneet laavua tarpeettomasti haeskelemaan, koska se oli karttaan väärin merkitty ja "sitä paitsi, olisiko liikaa vaadittu, että puistohallinto pystyttäisi opasteita..."

Ymmärrän kyllä, että maantievarren luontokulkijoille pitää olla opastettuja reittejä, mutta että oikein vaeltajia varten, niin pidän sitä kyllä hieman liian pitkälle menevänä palveluna.

Laavun tuntumassa on tyypillinen puusuoja.

 

 

Kotakönkään kalliot ovat kiintoisat. Siinä on aikoinaan ollut valtava koski "hiidenkirnuineen". Niitä voi havaita useita suurempia ja pienempiä. Osan niistä on jää halkaissut.

 

 

Ylitystä helpottamaan oli tehty silta. Vuosikymmenten takainen retkikumppanini Aki olisi tästä osannut olla syvästi kiitollinen.

 

 

Yövyin laavun lähettyvillä teltassa.

 

 

Aamulla siivosin laavun ympäristöä. Se oli melko törkyisessä kunnossa. Joku kalamiesporukka oli siihen jättänyt matopurkkejaan ja tyhjiä olutpurkkeja. Otin niitä matkaani muovipussillisen. Ylitin sillan ja siirryin Hikiojan varteen. Sen latvoilta otin kuvan tulosuuntaani.

 

 

Kiersin sitten Raututunturin itäkuvetta.

 

 

...ja siirryin Rautuojan laakson puolelle...

 

 

Rautulammella viivähdin hetken. Tarkoitukseni oli sen tulipaikalla keitellä kahvit pakilla. Meninkin puusuojaan ja sahasin muutaman pölkyn. Otin kirveen käteeni ja löin. Kirves tärähti käteeni kovin oudosti eikä pölkky haljennut. Vilkaistessani terää, havaitsin ettei se enää kirves ollutkaan, vaan moukari. Katsellessani ympäristöä huomasin lähistöllä matalan kiven. Siinä oli kirveen terän jälkiä. Joku oli sen päällä pilkkonut puita, kunnes se ei enää ollut onnistunut.

Jätin Rautulammen taakseni ja nousin kohti länttä suuntaavaa oikopolkua ylemmäksi, käännyin ja nappasin lammesta kuvan.

 

 

Niilanpäältä näkyivätkin jo läntisten metsien ja vaarojen tasaisemmat näkymät.

 

 

Pian pudotin rinkkani Kiilopään parkkipaikalle autoni viereen. Päärakennuksen lämpömittari näytti 26 asteen lukemaa. Kesäkauden vaellusputki oli avattu.

Elokuun 20 päivän tienoissa olin Rovaniemellä Toramojärvellä erään toisen pitkäaikaisharrastukseni parissa viikonlopun. Olin kuitenkin varannut autooni mukaan myös täydeksi pakatun rinkan ja jatkoin sunnuntai-iltapäivällä kohti Saariselkää. Ajoin Kiilopäälle ja varasin sijan pitkäaikaisparkkiin. Ajelin kuitenkin autolla muualle ja yövyin siinä ja varhain aamulla tulin paikalle uudelleen ja lähdin liikkeelle. Olin yksin matkassa.

Minulla ei ollut mitään varsinaista suunnitelmaa reitistä. Ainoana rajoitteena oli muona. Sitä olin varannut kahdeksaksi kulkupäiväksi. Tällä tavalla ei tietysti yleensä pitäisi lähteä liikkeelle, mutta toisaalta kokemusta vaelteluun liittyvästä alkoi olla kertyneenä jo siinä määrin, että automaattisesti tiesin miten on kuljettava ja mistä täytyy palata, että se ravinto riittää.

Alkuun nousin Kiilopään läntiselle terassille ja kuljin viitoitettua uraa etelään, kunnes nousin lähinnä kai mönkijöiden aikaansaamaa "oikouraa" kohti Rautulampea. Sää pilvinen ja utuinen mutta sentään poutainen. Tarkastellessani Rautupään kaakkoiskulmalta näkymää, kauempana olevat yksityiskohdat katosivat utuun.

 

 

Rautulammen tulipaikalla pidin välipalataukoa.

 

 

Utu ei lähettyvillä sentään näkyvyyttä haitannut. Olin senverran varhain liikkeellä, että Kiilopäältä käsin lyhyitä patikkaretkiä tekeviä ei vielä paikalla suuremmin ollut.

 

 

Lähdin jatkamaan nousemalla tunturin kuvetta etelään. Rinteeseen on syntynyt vähäinen polku, jota myöten kiersin Hikiojan latvalla. Taustalla näkyvistä Tuiskukurun reunustuntureita näkyy vain aavistus.

 

 

Jäin kalliolle lähelle Hikiojan suuta ja valmistelin siinä päivän aterian.

 

 

Käväisin Kotakönkään laavulla ja otin muutaman kuvan sen lähitienoosta.

 

 

 

Vesi muuten on tämän suvantolaajentuman ylävirran puolella melko matalaa jos sitä ei joku satu tietämään. Ylityspaikaksi sopii normaali vedenkorkeuksilla.

 

 

Jatkoin kohti Padagovaa ja päätin jäädä siihen leiriin. Teltan panin pystyyn hieman sivummalle tulipaikalta.

 

 

Olin tällä paikalla melko varhaisessa vaiheessa ja käytin tilaisuutta hyväkseni tutkien lähialuetta. Kävin tietenkin myös Palovangan putouksilla.

 

 

Vettä ei ollut kovinkaan paljon, mutta kuohuja silti riitti.

 

 

...ylävirran suuntaan...

 

 

Pienillä tutkimusretkillä tunnit kuluivat nukkumaanmenoaikaan saakka. Aamulla herätessä säätyyppi oli edelleen sama. Paksu pilvipeite oli taivaalla mutta oli poutaista. Vähäisintäkään ilmavirtausta en tuntenut. Purettuani leirin ja pakattuani rinkkani lähdin kulkemaan Paasjoen vartta ylävirtaan. Eteläpuolen polku kulkee pitkin kuivia kangasmaita, mutta vastakkaisella puolella on väriä ja vaihtelua antavia kosteikkoja.

 

 

Näillä vaiheilla on hienoja sileitä suvantoja. Taustalla Mustakeron laki.

 

 

Pidin tauon joen keskivaiheen tulipaikalla.

 

 

Hieman tästä yläjuoksulle päin puro virtaa kallioisen kohdan yli. Siitä ensikerran otin kuvan vuonna 1961.

 

 

Päätin kulkea puronhaarautumasta Kaavitsiojan vartta ja poikkesin lähettyvillä oleville lammille. Kuvittelin, että näin tyyneen ilman vallitessa saan vesipinnasta mukavia kuvia, mutta taisi olla liian hämärää.

 

 

Ylitin sitten vedenjakajan ja tulin Ampuojan latvalle. Siihen pysähdyin toviksi ja ryhdyin etsiskelemään erikoista "maakiveä", jonka olin merkannut muistiini jo 22 vuotta aiemmin, mutten "kiireitteni" vuoksi ollut ennättänyt paremmin siihen perehtyä. Kivi on tinan värinen, vähän kuin jähmettynyttä puuroa ja sen pinnassa on kauttaaltaan mustia turmaliineja. En ole koskaan mitään vastaavaa nähnyt, enkä kyllä nähnyt nytkään, sillä vaikka kuljin pitkin ja poikin niin en sitä löytänyt, vaikka pystyn mielestäni suhteellisen tarkkaan sen paikan määrittämään.

Toinen vaelluspäivä otti voimilleni, vaikka olin vasta lyhyehkön matkan tullut. Pidinkin taukoa lähellä Luirojärveltä tulevan polun haarautumaa. Järven suunnasta tuli jono häliseviä reippaantuntuisia nuoria. Joltakin heistä tiedustelin, oliko järven kämppäpäässä miten paljon väkeä. Ei kuulemma ollut.

Tullessani Luirojärvelle, Hilltonin kämppäkirjasta näin, että vastaantullut ryhmä oli nuoruuden aikaisen partiolippukuntani "Sokostin ryhmä". Tulin oikein hyvälle päälle. Itse en Hilltoniin jäänyt, vaan majoituin Rajan kämppään.

Varhain aamulla päätin lähteä Muorravaarakkaan. Yö oli ollut melko viileä ja kulkiessani Luiron itäpuolen polkuja kohti pohjoista, silmäni kylpivät tästä syystä kyynelvesissä niin, etten tahtonut mitään erottaa. Nähtävästi silmäni alkoivat kärsiä ikävuosien kuivuudesta ja näissä olosuhteissa vesi nousi silmiin. Tilanne siltä osin helpottui kun sää vähän lämpeni kulkiessani Pälkkimäojan vartta Apujoukkojen vaaran kohdalla.

Päästyäni Lumipään kulmalle ja katsellessani Lumikurunojan varteen, ensikerran pilvikate vähän oheni, mutta etäämpänä olevat kohteet olivat edelleen utuisen tuntuisia.

 

 

Takanapäin vedenjakajan kallioilla oli vielä edellisen talven lunta.

 

 

Alempana tulin pian Lumikuruojan "tunturikoivupuistoon".

 

 

 

Muorravaarakan ruoktun tapasin tyhjillään olevana.

 

 

Ruoktulle tullessani, taivas vetäytyi uudelleen pilveen, mutta piti poudan edelleen. Olin hieman harkinnut jatkavani samana päivänä Anterinmukkaan, mutta kun sain olla Muorralla yksikseni, niin päätin jäädä siihen. Olin tullut ruoktulle hyvissä ajoin ja minulle jäikin runsaasti aikaa liikkua lähituntumassa kuvia näppäilemässä.

 

 

 

...etelänpuolen keittokatos...

 

 

...ja sen yläpuolinen suvanto...

 

 

Yö sujui ruoktulla rauhallisesti ja aamuvarhaisella lähdin kapuamaan Tiyhtelmän reunuspolkua ylös. Ylhäällä laakson reunalla sai vähän hengähtää, kun Sara Pieran Muurivaaran kylki tuli näkyviin ja alamäki alkoi.

 

 

Pilvikate ajoittain hetkellisesti oheni ja oli hieman kirkkaampaakin Kaarreojan varteen tultuani.

 

 

Jostain syystä jalka nousi tuona päivänä hieman nihkeästi ja pidin taukoja tämän tästä.

 

 

Rovapää silti läheni.

 

 

...ja mikäs oli kulkiessa näitä hienoja hiekkakankaita...

 

 

Tulihan se Anterinmukkakin vastaan. Siellä oli rauhallista. Mieskaksikko siellä piti majaa. He olivat samat, jotka olin nähnyt jo Luirojärvellä. He olivat tulleet Anterinmukkaan Hammaskurun kautta.

 

 

Terassin "relieffiä". Joskus oli saman tekijän pienempi veistos naulattuna saunan seinään. Joku "taiteen ystävä" oli katsonut asiakseen repiä sen irti, vaikka se oli vankasti seinää naulattu, ja viedä mennessään.

 

 

Saunan uimasuvantoa ylhäältä katsottuna...

 

 

...ja rannasta käsin...

 

 

Näkymä kämpän takaa Rovapäälle päin. Edessä puulato.

 

 

Idän puolella oleva keittokatos.

 

 

... ja näkymä kämpän terassin kulmalta Anterijoen varteen...

 

 

Kun olin aterioinut ja käynyt saunassa huuhtomassa itseäni, niin suunnittelin jo jatkavani matkaa. Ajattelin seuraavaksi pyörähtää Vongoivan alueen puolella ja sitä varten ylittää Anterijoki Kaarreojan yhtymäkohdan yläpuolelta, jossa on sopiva suvantolaajentuma ja vesi hyvin matalalla. Kävin vilkaisemassa paikkaa ja Vaadinkuristaman ja Lokan Alen Muurivaarankin rinteet näkyivät houkuttelevina siinä vaiheessa.

 

 

Ilmassa oli kuitenkin edelleen utua ja palattuani takaisin kämpälle kokoilemaan varusteitani ja tullessani tähän uudelleen, olikin pilvi työntynyt puoleen väliin rinnettä. Heikko ilmavirtaus oli alkanut tuntua koillisen suunnalta. Päätin palata takaisin kämpälle ja odotella hieman. Olin nimittäin suunnitellut nousevani muurivaaralle ja mikäli tilanne säilyisi tuollaisena, ei siinä olisi ollut mitään järkeä.

Kävin pari kertaa uudelleen katsomassa miltä näyttää. Pilvi oli vain laskeutunut lähemmäksi tunturin juurta. Päätin jäädä sitten yöksi Anterinmukkaan ja katsoa miltä aamulla vaikuttaa.

Aamulla oli tilanne vain pahentunut. Näkyvyyttä etelään rinteille ei ollut lainkaan ja sumupilvi vaikutti kovin märältä. Koillistuuli alkoi myös nousta. Heitin rinkan harteilleni ja lähdin kulkemaan maantietä länteen.

Ennen Anterin tulipaikkaa, olin kahden vaiheilla eli käännynkö kohti Siulaa vain jatkanko Hammaskurun suuntaan. Siinä vaiheessa koillinen alkoi heitellä sadetta niskaan. Suuntasin kohti Hammaskurua. Nousin Keinopään yli pohjoisen puolelta ja tulin Hammaskuruun yltyvän tuulen ja sadekuurojen vauhdittamana. Kämppä oli sielläkin tyhjillään.

 

 

Onneksi ei tullut jatkuvaa sadetta ja aterioituani sade taukosi. Lähdin käymään Hammaskodalla. Hammaskodan lammelta lännen soille näytti kyllä kovin sateiselta ja synkältä.

 

 

Sokostin ja Kärppäpään suunnalla sentään jotakin selännettä vähän näkyi.

 

 

Pilvikate ei aivan yhtenäinen ollut ja joistakin ohuemmista kohdista aurinko toi hieman enemmän valoa vaikkei suorastaan paistanutkaan.

 

 

Vuomapää oli kuitenkin "väliterassia" myöten pilvessä.

 

 

Tauno Perttulan "maailma paras paikka" oli tuhottu.

 

 

...riuku sentään oli vielä paikallaan...

 

 

...ja ikään kuin tulevaisuuden airueena uusi puulato odottamassa...ja uudempi puucee taustalla...

 

 

Palatessani Hammaskuruun, näytti hetkellisesti kovinkin mukavalta.

 

 

Tämä valoilmiö ei pitkään kestänyt. Sadekuurot pommittivat Hammaskurun kämpän kattoa illan mittaan ja märkää oli aamullakin. Heitin rinkan selkääni ja suuntasin kohti Luirojärveä. Juopon puu-ukon kohdalla oli senverran sadetaukoa, että näppäsin tästä ukosta uuden kuvan. Voimakas elämä oli sitten viime näkemän taas hieman ränsistyttänyt.

 

 

Kärppäpään tulipaikan pienessä puuladossa olin sadekuurolta suojassa hetken.

 

 

Lampien kohdalla oli pieni poroparttio ollut menossa eteläänpäin. Jäljet olivat melko tuoreet. Sattumalta huomasin, että susi oli sitä seurannut. En havainnut kun yhdet jäljet.

Hietapään eteläpuolella oli jälleen vähän valoisampaa.

 

 

Sokostin länsirinteitäkin näkyi.

 

 

Vielä matkalla Luirojärvelle muutama pieni sadekuuro niskaan silti tuli, mutta järven etelärannalta pohjoiseen päin katsoessani, taivaalle alkoi avautumaan isojakin sinisiä aukkoja Vasanlyömäpäitten suunnalla.

 

 

...mutta kohta taas taivasta kattoi yhtenäinen pilvi...

 

 

Sateenkaaria sain kuvata moneen lähtöön...

 

 

Illanmittaan vaihtelu rauhoittui ja taivas selkeni. Kosteus ilmasta väheni ja Lupukatkin piirtyivät näkyviin terävämmin.

 

 

Ilta-aurinko alkoi valaista pitempään saunan uutta pitkosväylää.

 

 

Luirojärvelläkään ei kansanpaljous vaivannut. Sain majoittua aivan minne halusin. Rajankämppähän tuli jälleen valittua. Aamulla oli edelleen osittain pilvistä, mutta kosteus sentään katoamassa. Kahlasin Luirojoen poikki padon alapuoliselta kahlaamolta. Vesi oli kovin vähissä. Seuraava etappi oli Tuiskukuru. Ylitettyäni Luusuanvaaran poikkesin polulta etelämmäksi ja kuljin polutonta maastoa kiiveten Ampukankaanvaaran pohjoisen selänteen yli. Maasto on siellä huomattavasti mukavampi kuljeskella.

Tuiskukurun kämppä oli tyhjänä sekin. Rauhassa sain siemaista siellä aamupäiväkahvit.

 

 

Pikkutuntureiden suunnalla näytti oikein hyvältä.

 

 

Suuntasin kuitenkin kohti paljon poljettua polkua kohti länttä.

 

 

Käännyin Vintilänojan kuruun. Vaikka polkua kulkee, niin voi aavistaa että sieltä voi löytää todella vaativaa murtomaastoa. Suosittelen kyllä tätä monimuotoista kurua tutkittavaksi sellaiselle, joka ei aiemmin sitä ole tehnyt. Se kannattaa - jos ei ole kiire.

 

 

 

Salonlammen laavulla oli pienen tauon paikka. Siellä kohtasin kaksi vaeltajaa.

 

 

Kuumentelin vähän kuumaa juotavaa ja jatkoin matkaa. Suomunvarressa kilometrin verran yläjuoksun suuntaan on kallioinen jakso, jossa tuli näpättyä jälleen muutama kuva.

 

 

 

 

Suomun näkymää tästä ylävirtaan...

 

 

Suomun ruoktulle jäin leiriin. Tulipaikan näkymä kertoi sään olleen illallakin kohtuu mukava.

 

 

Kämpässä oli tehty remontti. Paikat olivat hyvin siistinä. Yhtenäinen laveri oli katkaistu ja tehty kaksi erillistä "osastoa". Tämä myöhemmin herätti valtavasti vastalauseita, kun tähän tietysti hupeni tilaa. Niinpä myöhemmin palattiin vanhaan systeemiin.

 

 

Aamulla oli ohjelmassa viimeinen etappi Kiilopäälle. Suomun latvan laavulla oli vielä poutaa.

 

 

...mutta pohjois-koillisessa jo näkyi jotakin säähäiriötä...

 

 

Kun kiipesin Kiilopään eteläisen selänteen päälle, vastaan tuuli luoteesta. Alkoi tulla vettä ja ylhäällä se muuttui ajoittain rännäksi. Osasin kyllä tätä vähän uumoillakin, sillä Kiilopää ei pidä minusta. Oli sitten kesä tai talvi, aina se nostattaa vastaani myrskyn. Olen silti päätepisteeseen aina selvinnyt, niin selvisin nytkin...

 

 

 

 

 

 

Olen ollut useasti matkassa kesäkuun alussa Saariselällä ja useimmiten varsin hyvissä kulkuilmoissa jos kohta on talvi ollut joskus turhankin lähellä. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla olimme vaimoni ja vaelluskaverini Akin kanssa kyllä liian varhaisessa.

Automatkalla ei näyttänyt vielä pahalta Lokallakaan vaikka se ei ollut vielä kunnolla luonut jäitään.

 

 

Meillä oli aikomus aloittaa Marivaarasta. Tiet sinne olivat vähän pehmeät ja liejuiset, mutta päätepisteeseen päästiin illansuussa. Marivaaran laellakaan varusteitamme pakatessamme ei mitenkään huonolta vaikuttanut.

 

 

Laskeutuessamme Marivaaran ylittävää tietä, kaukaisuudessa kyllä näkyi tuntureilla olevan vielä lunta.

 

 

Zoomilla Vuomapään rinne näytti kyllä jo huolestuttavalta.

 

 

Liikkeelle lähdettyämme ilta-aurinko loi jo pitkiä varjoja ja heitteli punertavaa valoa.

 

 

Marivaaran juurella Karvitsiojan jälkeen maasto oli yllättävän pehmeää. Jalka upposi liejuun nilkkaa myöten aivan kovannäköisellä maalla. Pian oppi askelen suuntaamaan niin, että kengän alle jäi jonkinlaista varvikkoa, joka paremmin kantoi. Olimme suunnitelleet kulkevamme Pajuojalle ja siinä ryhtyvämme yöpuulle. Hiekkakankaalle teltta pystytettiin ja siinä aamu otettiin vastaan.

 

 

Pajuojasta saatiin vettä aamupalaa varten, mutta vesi oli vähän korkealla. Onneksi lähelle puroa oli lankkutien tekijöiltä jäänyt pari melkoista lankkua ja saimme ujutettua ne puron yli ja hyvä silta oli valmis.

 

 

Maapohja oli kovin pehmeä tälläkin kohdalla. Muutaman sadan metrin päässä oli suolahdekkeen yli tehty kyllä melkoinen pikatie.

 

 

Metsän reunassa kulkee itäänpäin poroaita. Sen reunaa mönkijät ovat jauhaneet ja kosteikkojen kohdilla väylä on levittäytynyt kauas. Koska maapohja oli nyt näinkin märkää, niin heti alkuun ryömimme aidan alta ja koetimme etsiä kuivempaa kulkupohjaa. Alkuun se kohtuudella onnistuikin. Alakuvassa olemme tauolla puolivälissä matkaa piekanan pesimäpaikalle.

 

 

Tämän jälkeen maasto oli taas hankalampaa, mutta ajatellulle taukopaikalle päästiin ja siinä olevasta vähäisestä puronlurusta saatiin vähän vettä pakkiin.

 

 

Käännyimme tästä pohjoiseen ja Auhtijoenselälle menevän poroaidan varteen. Kun maasto hieman alkoi nousta ylemmäksi lumiläikkiä alkoi ilmaantua kulkureitille.

 

 

Pitkin aidan vierustaa oli saippuanliukasta lunta. Sitä sai oikein varoa. Ylhäältä Auhtijoenselältä näkyi että Povivaaran eli Vongoivanräystään jyrkänteelläkin lumireunusta oli.

 

 

Poroaita ylittää Jaurun puolisentoista kilometriä Tahvon tasolta itään. Vesi oli sillan kohdalla tulvakorkeudessa ja se tulvi pohjoispuolen rannalle. Aki ja Leena joutuivat riisumaan saappaansa ja kahlaamaan. Minä taas onnistuin hyppimään mättäältä mättäälle.

 

 

Tahvontuvalle päästiin, emmekä mitenkään yllättyneet, että kämppä oli tyhjillään. Ylempää olimme jo nähneet, että lunta oli tunturissa siinä määrin, että vaeltaminen oli hankalaa. Päätimmekin, että liikuskelemme Jaurun tuntumassa yrittelemättä minnekään kauemmaksi.

 

 

Sauna pantiin kuumaksi ja ateria saatiin valmiiksi. Vaelluskumppanini pääsivät kokeilemaan saunaa. He olivat viimeksi olleet täällä silloin, kun sauna oli sijainnut kämpän pohjoispuolella.

Muistelin miten olin aloittelemassa vaellusta kerran Aittajärveltä, kun siihen tuli miesporukka vaelluksensa päättäen. He kertoivat käyneensä mm Tahvontuvalla. Olin juuri kuullut, että siellä oli rakennettu uusi sauna ja kysäisinkin mielipidettä millainen se on. Vastaaja istui "pysäköintikuopan" reunalla ja siemaisi mietteissään olutpullosta ja sanoi, että "sauna muuten on hyvä, mutta jos Ahtisaari vietäisiin sinne helikopterilla, niin hän ei saisi lisättyä kiukaan pesään puita".

Minulle on tämä huumorisävytteinen lausahdus tullut aina mieleen, kun mainittuun pesään olen tulta viritellyt. Siinä ollaan vähän ahtaalla.

Ilta kului pokeria pelatessa Tahvon pöydän ääressä. Panoksina meillä oli erämaassa kovinkin arvokkaita tulitikkuja.

Aamulla päätimme lumista huolimatta lähteä katsomaan pääsisimmekö käymään Vongoivan räystäällä. Sinne suuntaan kuljimme Tahvolta luoteeseen menevän purokurun vartta. Jaurun varret ja Tahvon tienoo olivat lumettomia ja noustessamme kohti Povivaaraa ei lumista ollut haittaa. Matkalla tein tapani mukaan vaellusvideota.

 

 

Lumikenttiä alkoi koko ajan ilmestyä lisää. Kun Siulapää Vongoivanjoen laakson länsipuolella tuli näkyviin, se oli melkein kokonaan lumen peittämä.

 

 

Jyrkänteenkin suuntaan lumia oli siellä täällä, mutta ne eivät kulkua haitanneet.

 

 

Kiersimme nousun luoteispuolelle ja kapusimme sieltä laelle. Nousu tahtoo panna termostaattia lujille. Vähän piti laella vähennellä vaatteita.

 

 

Näkyvyyttä oli melko mukavasti. Taustan taivaanrannalla näkyvät Korvatunturin korvat.

 

 

 

Laella ollessamme tuli koillisesta Rajavartiolaitoksen helikopteri. Se teki oikein kierroksen päällämme ennen kuin jatkoi matkaa. Taisi ohjaaja ajatella, että ketähän hulluja on tähän aikaan lumessa kahlailemassa.

Jyrkänteen reunalle saakka ei silti lumista ollut ollut minkäänlaista haittaa ja vaikka yläkuvasta näkee, että alhaalla vaaran rinnekin on aivan luminen, niin päätimme mennä Tahvolle Tyyrojan kautta. Emme nimittäin ylhäältä heti nähneet mitä meillä on rinteessä edessä. Se selvisi hetken päästä.

 

 

Joidenkin kuoppien kohdalla oli lunta oikein paksustikin. Kulku oli hitaanpuoleista ja päästyämme Tyyrojan idän puolen terasseille, joissa lumia ei enää ollut, pidimme taukoja tiheästi.

 

 

 

Kulku kaiken kaikkiaan oli hitaanpuoleista ja meillähän tämä kierros otti aikaa puolen päivää. Loppupäivä kuluteltiin taas Tahvontuvalla.

Koska Jaurun varsi oli jokseenkin lumesta vapaa, niin seuraavana aamuna päätimme lähteä käymään Peuraselän tasolla. Pittivaaran tulipaikalla tehtiin tulet ja pantiin pakki kuumenemään.

 

 

Leena otti välillä videokuvaajan tehtävän.

 

 

Aki  tutustui kartan salaisuuksiin.

 

 

Sää meitä suosi ja Jaurun varren luontoa saattoi ihastella kiireettömästi edeten.

 

 

Peuraselän kierrokseen kulutimme päiväsydämen ja illaksi palasimme taas Tahvontuvalle. Seuraavana aamuna pakkasimme varusteet tarkoituksena siirtyä vaihteeksi Siulalle. Lähtiessä napattiin yläterassilta saunasta kuva.

 

 

Matkalla länteen Jaurun sivupuroissakin riitti vettä.

 

 

Vongoivanjokikin kohisi ylävesiä.

 

 

Virran paine oli kova ja kieli keskellä suuta oli jalkaa siirreltävä, ettei päässyt vähemmän iloiseen suunnittelemattomaan koskenlaskuun. Sainkin yli päästyäni paljon puhuttelevaa videotallennetta kuvatessani Marja-Leenan ja Akin ylitystä.

 

 

Ylitys onnistui haavereitta ja Siula tavattiin tyhjillään olevana.

 

 

Kunhan oli kämppään kotiuduttu ja aterioitu, nousimme rappuset yläterassille ja lähdimme kuljeskelemaan polkua länteenpäin.

 

 

Hyvässä säässä oli mukava liikkua ja tarkastella näkymiä.

 

 

Aki tarvitsi varjoa kuvatessaan vasta-aurinkoon.

 

 

Kävimme jonkin matkaa Karhuvaaran ja Siulapään välisessä kurussakin ja ihastelemassa siellä virtaavan puron kuohuja. Palattuamme Siulalle istuskelimme kämpän edustan tulipaikalla maailmaa taas parantamassa.

 

 

Kiehisiä vielä veistelin alarappujen yläpäässä.

 

 

... ja osasi se Leenakin teräaseiden käytön...

 

 

Koska kulkeminen oli toistaiseksi vielä kovin rajoitetulla alueella, niin päätimme seuraavana aamuna lähteä kohti Marivaaraa. Jaurussa ei kämpän kohdalla ollut liikaa vettä, vaikka sulamisvedet olivat pintaa hieman nostaneetkin. Minä tein alkuun "koekahlaamisen".

 

 

Pääsin yli onnistuneesti, mutta sitten tuli vähän haavereita. Leena kahlaili saappaat kädessään yli ja ajatteli heittää saappaat rannalle. Vähän lipsahti ja toinen jalkineista alkoi purjehtia kohti itää. Karkulainen saatiin kiinni. Ei muuten ollut ensimmäinen kerta.

Sitten Akin riisuttua housunsa ja saappaansa, jalka tuntui kirveltävän vedessä. Sinne oli syntynyt muheva rakko.

Koetimme kiivetä jokivarresta ensimmäiselle terassille. Leena astui vesikuoppaan juuri rinteen alaosassa ja putosi sinne koko jalan mitalta. Siistiä kieltä yleensä viljelevän vaimoni suu olisi  sen jälkeen pitänyt pestä saippualla.

Niin sitten vaihdettiin kuivia vaatteita ja aseteltiin rakkolaastaria sekä päästiin viimein kulkemisen alkuun.

Laakson etelärinne oli vielä paikoin roudassa ja melko helppo edetä. Poroaidalle tullessamme, havaitsimme että lumet olivat sieltä suurelta osalta sulaneet. Pesäpaikan tuntumassa taas pidimme taukoa.

 

 

Maasto oli tullessa ollut pehmeää eikä se siitä mitenkään ollut muuttunut. Koetimme nyt kulkea itään menevän poroaidan vartta, mutta painanteiden kohdilla olivat mönkijät sotkeneet maapohjaa kymmenien metrien matkalta ja jouduimme kiertelemään ja kaartelemaan. Vastaan tuli siellä ryhmä nuoria, joilla oli pelkät vaelluslenkkarit. Vähän kävi sääliksi kun niitä katselin. Ne eivät olleet tämän maaston ja kulkuajan jalkineet.

Pajuojalla taas pantiin pakki kuumaksi.

 

... ja Karvitsiojalta vielä kauhaistiin janoon vettä...

 

 

Sitten olikin lyhyt matka Marivaaran laelle jossa rinkat saatiin selästä pudottaa.

 

 

Pienistä maasto-ongelmista huolimatta taakse saatiin jälleen hyvä kierros.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pitkäaikaisen vaelluskumppanini Antin kanssa olimme onnellisesti siirtyneet eläkeläisten joukkoon, Antti hieman minua aikaisemmin ja minä helmikuun alusta alkaen. Pitkän loman saaneilla oli vapaus valita milloin ja mihin lähtee.

Maanantaina kesäkuun neljäntenä olimme pakanneet rinkat autoon ja matkasimme kohti pohjoista. Pian alkoi sataa. Sitä riitti aina Marivaaraan saakka. Lähelle laen korkeinta kohtaa automme jätimme. Sade oli laantunut siinä vaiheessa ajoittaiseksi tihkuksi ja me päätimme kulkea jonkin matkaa kohti pohjoisessa näkyvää Saariselän tunturijuontoa.

Kulku maistui aina itään kulkevan poroaidan tuntumaan, jonka ali ryömimme ja etsimme sopivan kuivan kumpareen, johon teltta pantiin pystyyn. Matkalla Antti valitteli oikean jalan kantapäänsä jotenkin aristavan.

Toivoimme sen vaivan menevän yön mittaan pois, mutta aamulla kipu oli entisellään. Tämä harmitti, sillä olimme suunnitelleet melko laajaa kierrosta. Parin kilometrin päässä olevalla piekanan pesimäpaikalla on ainut vedenottopaikka Pajuojan jälkeen matkalla Jaurulle. Siinä tulee polun poikki vähäinen parinkymmenen sentin levyinen pohjoiseen laskeva "luru", josta vettä yleensä saa. Siinä keittelimme nuotiolla kuumaa juotavaa.

Antti kykeni edelleen kulkemaan, mutta kiivettyämme Auhtijoenselän korkeimmalle kohdalle ja ryhdyttyämme laskeutumaan pitkin poroaidan vartta, kulkien kohti Jaurun ylittävää siltaa, alkoi jalka kipeytyä enemmän. Kipu tuntui nyt pohkeessa ja vihloi välillä selässäkin. Vaikka kuljin hyvin hitaasti, ei kaveri tahtonut pysyä matkavauhdissa. Taukoilimme tämän tästä ja Tahvon tuvalle sentään selvisimme.

Tahvo oli tyhjillään. Aterian jälkeen lämmitettiin sauna ja koetettiin kipeää jalkaa hieman löylyissä verrytellä, mutta tuloksettomasti. Levossa Antti jalkansa kanssa kyllä pärjäili ja hän jäi oleskelemaan kämpälle, kun minä liikuin lähistön rinteillä kokeilemassa puhelimen kuuluvuutta. Saatoin todeta, että mistään ei yhteyttä syntynyt.

Keskiviikkona 6.6. jalan tilanne oli entinen. Päätimme, että Antti jää lepäilemään edelleen Tahvolle. Minä lähdin tekemään kierrosta kohti Povivaaraa. Kuljin ensikerran Tahvolta luoteeseen lähtevän vähäisen puron vartta ja havaitsin sen oikein mukavaksi reitiksi, kunhan huomasin aina ajoissa nousta "portaan" seuraavalle terassille. Tällä reitillä tapasin Moskun vuonna 1910 työnjohtajana teettämän poroaidan melko hyväkuntoisia pätkiä. Löysin sieltä hyväkuntoisen sääskihatunkin, joten en suinkaan ollut ainut joka oli tätä suuntaa kokeillut.

Tulin jyrkänteiden kulmalle ja kiersin luoteen puolelta ylös näköalapaikalle. Näkyvyys oli kohtuullinen, mutta melko kylmä tuuli puhalteli. Kokeilin puhelintani eri puolilta lakitasannetta. Yhteyden kyllä sain, mutta se oli heikko ja katkeili.

Jatkoin vielä Vongoivan huipulle saakka. Lakikupolin juureltakin oli jo täydet tolpat ja tietenkin myös huipulta. Koillisen puolelta vain tuuli melkoisen hyytävästi, joten ei siellä pitkään huvittanut viipyä. Laskeuduin alas Tyyrojan latvoille. Kuljin sitten kurun itäreunaa kohti Jaurua. Siellä olin tuulensuojassa ja siitä syystä siellä oli melko lämmin.

Olin kierroksella kuutisen tuntia. Sillä välin ei kumppani jalan tilassa ollut muutoksia parempaan. Tahvon varauspuolelle majoittui kolmen hengen porukka ja kaiken varalta minä pystytin telttani yläterassille. Antti päätti kuitenkin jäädä kämppään yöksi. Sitä ennen istuskelimme telttani läheisyydessä tulilla maailmaa parantamassa. Siinä myös päätettiin, ettemme yhdessä yritä vaeltaa pitemmälle, vaan hivutellaan seuraavana päivänä Siulalle ja siitä sitten kykyjen mukaan takaisin autolle. Antti oli toki valmis jäämään Siulalle odottelemaan, että minä teen muutaman päivän kierroksen jossakin, mutta tämän tyrmäsin heti. En olisi voinut levollisesti liikkua, tietäen että Marivaaraan meno saattaa olla hyvinkin hankalaa ja vaatia pitkänkin aikaa.

Torstaiaamuna oli poutaista ja lämmintä. "Rinkkamittarini" näytti yhdeksän aikaan 15 astetta. Ehkä lepo oli kuitenkin vähän jalkaa rauhoittanut, koska kulkeminen kävi kohtuudella. Varhaisesta keväästä huolimatta Vongoivanjoella ei ollut tulvaa ja yli päästiin helpolla. Käytimme laakson reunuspolkua ja ennen sinne nousemista pidimme tauon. Minulla oli saappaat jalassa ja saappaan varressa askelmittari, jota olin halunnut kokeilla. Tullessamme Siulalle, havaitsin mittarin kadonneen. Olin varma, että se oli jotenkin pudonnut siihen taukopaikalle ja palasin sitä etsimään, mutten löytänyt.

Siulalla saimme olla rauhassa. Muita vaeltajia ei näkynyt. Päivän ateriaksi valitsimme pasta Bolognesen ja jälkiruuaksi lettuja ynnä vadelmahilloa. Illansuussa Antti jäi kämpälle ja minä kahlasin Jaurun yli sekä lähdin nousemaan rinnettä ylös. Jossain vaiheessa avasin puhelimen. Yhteyttä ei ollut. Kun olin noussut niin korkealle, että Sokostin selänne vilahti juuri ja juuri Vuomapään lounaiskulman takaa, puhelimen tolpat ilmestyivät näkyviin. Parikymmentä metriä alempana ne taas kokonaan hävisivät. Ne aallot eivät siis taivu lainkaan.

Minulla oli pieni radio mukana. Säätiedotus lupasi seuraavalle päivälle itään jatkuvaa sadetta.

Perjantaina 8.6 aamulla oli kuitenkin aurinkoista ja lämmintä. Varusteet kasattiin ja Jauru ylitettiin helposti. Vesi oli matalalla. Nousimme rinteen viistosti lounaaseen. Poroaidalle tultuamme oli vähän turhankin lämmintä. Mittarini näytti 20 asteen lukemaa. Antin kulkeminen onnistui, muttemme jalkaa rasittaneet, vaan koetimme taukoilla ahkerasti.

Piekanan pesäpaikalla taas kiehautettiin kahvit. Siihen tuli etelän puolelta Tahvolla kanssamme yhtäaikaisesti ollut yksinäinen kulkija. Hän etsiskeli aidasta porttia, jonka hänelle saatoin osoittaa. Sitä ei ollut merkitty karttaan.

Me jatkoimme matkaa edelleen pienin hyppäyksin. Eräällä taukopaikalla avasin rinkkani suojuspeitettä enemmän ja havaitsin sen pohjalla kadonneeksi luulemani askelmittarin. Olin nähtävästi heilauttaessani rinkkaa selkääni pyyhkäissyt mittarin saappaasta suojuksen uumeniin.

Pajuojalla taas keiteltiin kuumaa juotavaa. Siellä meidät yllätti reipas sadekuuro. Säätiedon lupaama saderintama tuli kuin tulikin vaivaksemme. Autolle saakka kulkiessamme vettä niskaamme tippuikin.

Meillä oli päivän matkaan kulunut melkoisesti aikaa ja oli jo melko myöhä. Ajoimmekin kohti Lokkaa vain vanhan erotuspaikan tuntumaan, johon teltta pantiin pystyyn ja yövyttiin.

Lauantaiaamu oli sateinen, mutta poikkesimme Moskuun vilkaisemaan miltä siellä nyt näytti. Sade meitä häiritsi sielläkin ja varjon alta jouduin viimeiset videopätkät kuvaamaan.

Siihen yhteiset vaelluksemme päättyivät, vaikka kumpikaan meistä ei sitä vielä tiennyt.

Pitkään Antin vaivaa tutkittiin. Milloin oli hiusmurtumaa missäkin jalan kohdassa tai muuta arvailua. Lopulta selvisi, että hermot olivat pinteessä selkärangassa siten, että se vaati leikkauksen ydinkanavaan. Vaikka siinä oli riskejä, se aikanaan onnistui tyydyttävästi, mutta ei enää antanut mahdollisuutta rinkan kanniskelemiseen.

Vuosia hän keväisin oli ankarassa vaelluskuumeessa, mutta kertoi tässä hiljakkoin pahimman poltteen vähin erin antaneen periksi. Hyvä niin ja muistella aina voi.