Vaelluskertomuksia: Lappi Saariselkä
Tarinoita retkeilystä Koilliskairan kansallispuistossa
1960 ja 1970 luvuilla useasti aloitin vaellukseni Kopsusjärven kautta. Ensimmäinen kuvani tältä kohden on vuodelta 1961.
Ensimmäisen värikuvani otin Kullervo Kemppisen tapaan Kopsuslammen kämpän takana olevalta töyräältä kohti Nattasia vuonna 1966.
51 vuotta myöhemmin 10 päivänä syyskuuta 2017 osapuilleen samoilta jalansijoilta napattu otos on alla. Lehtipuut ovat kohonneet peittämään etualalla näkymää ja lammen ja järven välisellä kannaksella on metsä kohonnut peittämään näkymää järvelle.
Lauantaina 9 syyskuuta ajelin poikani Jukan kanssa Kopsusjärven tien haaraan. Oli jo melko myöhä ilta. Tarkoitus oli aloittaa syksyinen vaellus Kopsuksen kautta. Liikkeelle emme kuitenkaan illalla vielä lähteneet, vaan pystytimme telttamme auton kupeelle. Ilma oli melko viileä ehkä viitisen astetta, tuntui kostealta muttei silti satanut. Pouta säilyi läpi yön.
Sunnuntaiaamuna rinkat heitettiin selkään ja lähdettiin astelemaan kohti itää. Vanha saksalaisten aikaansaama kulku-ura oli leventynyt ja parantunut. Se olisi ollut autokelpoinen matalan maavaran omaavalle henkilöautollekin kilometrikaupalla.
Kun viimeksi olin Kopsukselle taivaltanut vuonna 1976 ja poikanikin runsaat parikymmentä vuotta sitten, niin matkan varrella oli monenlaista muutakin muutosta. Heti alkuun oli tien varrella erikoisen tuntuisia rakennelmia, pari kodan mallista asumusta ja toisen yhteydessä oli ikään kuin viikinkien pitkätaloa muistuttava asumus.
Emme jääneet niitä ihmettelemään, vaan matka joutui mukavasti kohti Kopsusjärveä. Oli edelleen melko viileää ja jostain kaakon suunnalta puhalteli navakka tuuli. Puolen välin korvilla matkaa on puulaavu, jossa pysähdyimme lyhyelle ateriatankkaukselle.
Taivas oli paksussa pilvessä ja tästä syystä päivälläkin alkoi olla jo melko hämärää. Se hieman harmitti, sillä alkava ruska oli jo värjännyt hienosti Kopsusjoen rantaheinikon kullan väriin. Se ei vain oikein päässyt oikeuksiinsa pilvisäässä.
Kopsusjärvenkin rannat olivat jo syysväreissä, mutta tummassa päivässä eivät nekään oikein päässeet edustavasti esille. Nattaset silti piirtyivät taivaanrantaan, vaikka aamulla eivät vielä näkyneetkään.
Järven pohjoisrannalla tuuli edelleen melko navakasti ja me haeskelimme tuulensuojaa Kopsuslammen tuntumasta. Sinnekin tuuli kuitenkin sopi, mutta kämpän takaseinustalta suojaa löytyi sen verran, ettei kaasukeittimemme liekki aivan riistäytynyt pannun alta.
Järven ja lammen ympäristössä en kovin suuria muutoksia havainnut entiseen verrattuna. Järven rannalla oli kylläkin tulipaikka ja pieni puusuoja vessoineen sekä lammen kämpän katto uusittu. Kämpän takaa otin kuvan kohti Nattasia. Silloin havaitsin näkymän suuresti muuttuneen, kun vertasin sitä vuonna 1961 ottamaani. Puut olivat tietenkin kasvaneet, osa oli kaatunut ja lehtipuita oli myös tunkenut etualalle.
Lähdimme nousemaan kämpän takaa vaaran jyrkkää rinnettä ja jatkoimme sitten alaspäin Suomun varteen.
Etelänpuolinen vaaran rinne on poikkeava monella tavalla. Siinä on hyvinkin jyrkkiä kohtia, mutta siellä täällä "taskuja", joihin on muodostunut lampi. Tämä oli nyt kylläkin melkein kuivillaan.
Vaaran pohjoisen puoleinen rinne ei laskeudu Suomun laaksoon aivan niin jyrkästi.
Vanhan ruoktun seinustalla vaihdoimme saappaisiin vaikka Suomussa ei paljon vettä ollutkaan. Vaelluskumppanini vaikutti tässä vaiheessa jostain syystä toivonsa menettäneeltä.
Tulimme Kiilopäältä tulevan mönkijäuran varteen ja kuljimme sitä myöten Aitaojan tulipaikalle.
Käännyimme tästä Suomun vartta alavirran suuntaan kohti Salonlammen puulaavua. Sinne saapuessamme oli laavu miehitetty, mutta siitä kohta poistui kolmen hengen porukka Tuiskukurun suuntaan. Mekin harkitsimme jatkamista, mutta tauolla ollessamme alkoi vähän sataa tihuuttaa ja päätimme jäädä laavulle yöksi.
Seuranamme laavulla yöpyi yksinvaeltaja, jonka kanssa mielipiteitä vaihdettiin eräelämästä ja vaeltamisesta yleensä. Aika kului joutuisasti tulilla siihen saakka kunnes kömmimme makuupusseihimme.
Satoi vain ajoittain mutta tuuli yltyi myrskypuuskaiseksi. Yön mittaan se toi mukanaan saderintaman. Aamulla satoikin reippaasti. Me päätimme kulkea aluksi Tuiskukuruun siitä huolimatta. Yöpymiskumppanimme päätti jäädä odottelemaan sateen loppumista.
Olin hankkinut Erätukun loppuunmyynnistä uuden vedenpitävän vaellusasun. Sadetta se piti tunnin verran. Tuiskukurun kämpälle tullessamme olinkin melko läpi kastunut. Kämppää piti hallussaan kolmen miehen porukka, mutta mahduimme kamiinan kupeelle hieman kuivattelemaan ja myöhemmin ateriaakin valmistelemaan. Saimme kuulla, että Luiron suuntaan oli matkannut noin kolmenkymmenen hengen porukka ja lisäksi Tuiskulta oli lähtenyt kahdeksan muuta, joten muutimme suunnitelmaa kulkea itään Luirojärven kautta.
Sade taukosi puolen päivän aikoihin ja me suuntasimme etelään ajatuksena kulkea Karapuljun kämpälle, jossa oletimme hyvällä onnella pääsevämme kuivailemaan kosteita varusteitamme. Matkan varrella satuimme rauhoitetulle maakotkan pesäpuulle. Muistaakseni kyltissä pesänumero oli 59. Asukkeja ei näkynyt. Parinkymmenen vuoden takaisilla vaelluksilla melkein aina pääsi kotkia näkemään varsinkin jos nousi hieman ylemmäksi, mutta tämän vuosituhannen puolella ne tuntuvat kovasti harventuneen. Lokalle siirtyneet merikotkatkin "kummallisesti" hävisivät sieltä nopeaan tahtiin aikoinaan.
Taival oli minulle entuudestaan kovin tuttu. En käyttänyt kompassia enkä lukenut karttaakaan. Olisi silti kannattanut vilkaista, sillä tullessamme ikivanhan poroerotuspaikan jäänteille, minun ei olisi vielä kannattanut suunnata Harrihaaran aukean suuntaan. Siellä loppuvaiheissa jouduimme turhaan pehmeikköjä kahlailemaan. Vastaan tuli sitten itä-länsisuuntainen poroaita, jossa piti hieman etsiskellä sopivaa alituspaikkaa. Sen toisella puolella oli useita mönkijäuria. Laskeskelin seitsemän rinnakkaista saman suuntaista mönkijätietä sadan metrin matkalla.
Me suuntasimme tästä vanhan tukkitien varteen ja kuljimme sitä myöten Luirojoen aukealle. Länsipuolen ranta oli märkä ja mutainen. Sitä olivat vielä lukemattomat mönkijät möyhentäneet, mutta pääsimme kuitenkin Karapuljun kämpän tuntumassa olevalle kahlaamolle ja yli joen.
Toiveemme päästä kuivattelemaan kamppeitamme luhistuivat kämpälle tullessamme, sillä sinne oli tuntia aiemmin majoittunut Orposesta tullut seniori-porukka, joka oli nähtävästi kokenut matkallaan melko kovia. He olivat hieman eksyneetkin ja muutama joutunut Luirossa uimasilleen.
Me pystytimme teltamme kämpän tuntumaan ja jätimme kuivatuspuuhat seuraavaan päivään. Aamulla tuulettelimme telttaamme Karapuljun kämpän kupeella ja valmistelimme aamupalaa puusuojan edustalla. Kämpässä olijat eivät olleet vielä toipuneet jalkeille.
Karapuljussa saimme tuoreita säätietoja. Olimme hieman harkinneet jatkavamme suoraan kohti Hammaskurua ja sieltä edelleen Jaurulle, mutta tieto tuulen kääntymisestä pohjoisen puolelle sekä räntäsateiden mahdollisuudesta pani kääntämään suunnan Luirojärvelle. Ajattelimme siirtyvämme sinne odottelemaan säätiedon vahvistumista.
Sää oli melko sumuinen ja kostea. Sumuun kietoutuneessa metsässä oli kuitenkin oma viehätyksensä ja tunnelmansa.
Kynttiläojalla pysähdyimme juomaan. Vanhin pojanpoikani on vahvasti sitä mieltä, että purossa virtaa maailman parasta juomavettä.
Kynttiläojan tuntumassa panimme merkille myös tikan työmaan.
Tullessamme Luirojärvelle, suurimmat väenpaljoudet olivat jo lähteneet ja sytytin tulet keskuskämppä Hilltonin kuivaushuoneeseen, jossa saimme nopeasti kuivaa aikaan. Saunaan kannoimme vedet ja sen lämmitessä ennätimme ruokailla. Emme silti saunoneet vaan pelkästään peseydyimme.
Otimme varusteemme ja suuntasimme Luirojoen kahluupaikalle. Siellä on uusi silta. Nähtävästi sen rakennuspuuhissa ranta on mutaantunut mönkijöiden alla. Mutakohdan päälle oli vedetty kumimatto jonkinlaiseksi suojaksi. Mieleen tuli kyllä aika monta muutakin vaihtoehtoa. Tämä näyttää vähän säälittävältä yritykseltä.
Siirryimme länsirannan tulipaikalle, johon pystytimme telttamme. Päivä oli ollut sumuinen mutta poutainen. Illalla selkeni senverran, että Lupukatkin alkoivat näkyä. Sokostin suunnalla pilvi makasi puoleen väliin rinnettä. Apujoukkojen vaaran rinne oli juuri ja juuri näkyvissä.
Iltaa istuttiin tulilla ja mietittiin jatkoa. Päätimme luopua enemmästä sekä palata takaisin. Luvassa ollut perjantaiaamun runsas räntäsade ei suuremmin kiinnostanut kokea kauempana maastossa.
Yöllä pisaroi vähän vettä, mutta pääosin oli poutaa. Aamulla lähdimme kohti Tuiskukurua. Nousimme polkua Ampupään taitteeseen. Näkyvyys ylhäällä oli sumun vuoksi olematon. Tuiskukurun kämppä oli tyhjillään sinne tullessamme. Valmistimme aterian ja kuivasimme sillä välin telttaamme.
Tuiskulla ollessamme sumu alkoi pyyhkiytyä pois ja täysin näkymättömissä olleet Pikkutunturitkin ilmestyivät näkyviin.
Väkeä alkoi myös lappaa paikalle sekä idästä että lännestä. Me sopivasti pääsimme alta pois ja nousimme Tuiskukurusta länteen sekä laskeuduimme Harrihaaran aukealle. Sen pohjalla oli jo mukavaa punerrusta.
Näillä kohden kulkee Luirojärven ja Kiilopään välinen mönkijäura, jota muut retkeilijät näyttävät pääosin käyttävän. Pohja vaikuttaa paljon kuljetulta ja melko hyvältä, mutta kosteikkojen kohdilla ovat mönkijät möyhentäneet leveitä mutakenttiä. Kovin vähällä vaivalla nämä ylityskohdat voitaisiin tehdä sellaisiksi, ettei jokaisella ajokerralla tarvitsisi mutakenttää laajentaa.
Solustamanselän kupeella osuimme erikoisesti heinittyneen lammen kohdalle.
Me kiersimme Vintilän tunturin lounaiskulman kautta ja laskeuduimme Suomun varteen. Vintilänvaaran rinnettä kulkevaa polkua ovat mönkijät kalunneet, joten se on kivinen ja jalkoja koetteleva kulkea.
Aitaojan tulipaikalla pidimme pienen tauon ja sitten jatkoimme kohti vanhaa Suomun ruoktua. Sieltä nousimme jälleen vaaran yli kohti Kopsusta. Etelän puolelta rinnettä järvi näkyikin jo hyvin.
Kopsuslammelle tullessamme ilta alkoi hämärtyä.
Lammelle emme jääneet, vaan siirryimme järven pohjoisrannan tulipaikan lähettyville. Lammen tyyni peilipinta pani näppäilemään useammankin kuvan, vaikka ilta oli jo melko tummentunut.
Seuraava aamu avautui poutaisena, mutta pian etelärannan puiden latvustoon alkoi työntyä sumua. Yksinäinen joutsen ui luoteisella lahdella ja kohdallamme sotkapariskunta uiskenteli ruokailemassa. Alakuvien näkymät ovat ensin länsirantaa ja seuraava itärantaa kohti.
Telttapaikkamme lähettyvillä juolukat ja riekonmarjan lehdet antoivat maisemaan värikkyyttä.
Juolukoiden ympäröimänä vietti eläkepäiviään vanha puuvene.
Poikkesimme myös vilkaisemassa lammen ja järven välistä pientä puroa, jossa on miniputoukset. Puron varsi on suojainen ja kasvimaailma rehevä.
Liikkeelle lähtiessämme koilliseen kääntynyt ilmavirtaus työnsi edellään märkää sumua, mutta taivaalla kuulsi ensi kerran kulkupäivinämme aurinko. Kopsusjoen varressa maisema näyttikin pohjoiseen katsoen oikein hienolta.
Jonkin aikaa tästä eteenpäinkin oli ajoittain kirkasta, mutta alakuvassakin näkee miten sumupilvi toisensa jälkeen kulki kohti lounasta. Tässä kuvassa se on katoamassa vasempaan laitaan.
Kirkkauden iloa ei meillä kestänyt pitkään. Antoi se silti häivähdyksen siitä, miten värikästä olisi aurinkoisina päivinä voinut olla.
Pian pilvi kattoi koko taivaan ja ilman kosteus oli varmaan sataprosenttinen. Matka taittui nopeasti ja auto löydettiin sinne minne sen jätimmekin. Renkaissa oli ilmaa ja akussa virtaa. Reipas kuntolenkki saatiin päätökseen. Vähän jäi kaivelemaan kierroksen typistäminen, mutta kaikkea ei aina voi saada.
Syyskuun alussa telkkarin ajankohtaisohjelma MOT käsitteli porojen laidunmaitten jäkäläkatoa. Ohjelman asiantuntijat katsoivat, että loppuun kaluttujen jäkäläkankaiden syy löytyy ylisuurista poromääristä. Ravinnon puute oli ohjelman tekijöiden mukaan mm ajanut porot syömään vähäiset versot Käsivarren Lapin tunturikoivikkojen tuhoalueella, joten koivutkaan eivät ole päässeet uudistumaan.
Ohjelmassa haastateltiin myös poromiehiä, jotka yksiselitteisesti kielsivät jäkäläkadon johtuvan suurista porolaumoista. Eräs totesi syiksi kaventuneiden laidunmaiden määrän ja sen että jäkälä ei joinakin vuosina kasva. Vähentyneet alueet taas hänen mukaansa johtuivat kullankaivuusta, metsähakkuista ja turismista. Joku oli sitä mieltä, että itseasiassa määriä pitäisi lisätä jättämällä pääluvun laskuista vasat pois.
Ohjelmassa todettiin Saariselän alueella osaksi laiduntavan Lapin paliskunnan asioiden olevan aika hyvällä tolalla. Olen tietenkin seurannut retkeilyalueeni paliskuntien laidunmaitten kuntoa jo reilun 60 vuoden ajan. Muistan hyvin, miten vuonna 1954 teiden varsillakin oli runsas jäkäläkasvusto Saariselän tasolla. 1960 luvulla erämaa-alueella se oli jo vähentynyt ja nykyisin Suomesta ei muualta kangasmailta juuri tapaa niin vähän jäkälää kuin Saariselältä. Toki sen myönnän, että alueen eteläosissa sitä on hieman enemmän. Jos Lapin paliskunnan asiat ovat siis melko hyvin, niin ihmettelen miten huonosti ne ovatkaan muualla.
Yksittäisiä poroja retkeilyalueeltakin voi tavata, mutta vähissä ne ovat.
Poromiehet tuntuvat pitävän itseään ainoina asiantuntijoina ja tietäjinä. Jos ohjelman kaltaista kritiikkiä joku esittää, niin se katsotaan hyökkäykseksi poroelinkeinoa vastaan.
Kun maataloudessa yleensä, joksi poronhoitokin on katsottava, on tarkat säännökset mm eläinten lukumääristä, niin poromiehet ovat pitkään lähteneet siitä, että perinteisiin ei kuulu tarkan määrän ilmoittaminen. Tästähän johtuu, että ne määrät eivät ole olleet lähestulkoonkaan oikeita ja samoin päälukujen kasvaminen kohtuuttomiin mittoihin sekä ravinnon puutteeseen.
Jos tämä lyhytnäköinen asenne jatkuu, niin poronhoito nykyisessä mitassa kuolee ilman muuta pois. Nykyistä kantaa ei voida ylläpitää keinoruokinnalla.
Kun ottaa huomioon, että poronhoitoalue alkaa Kemin eteläpuolelta käsittäen koko Lapin, niin lääniä kyllä perinteiselle poronhoidollekin pitäisi löytyä jos jonkinlainen järki pidettäisiin mukana. Jäkälä alkoi hävitä kauan ennen viimeaikaisen "infrastruktuurin" tuloa, joten sitä ja sen tuomaa uutta on turha syyttää.
Viimeaikaisista maastopohjan vaurioista ja osaltaan jäkälätuhosta voisi mönkijällä ajava poromieskin ottaa omaan piikkiinsä. Mönkijöiden pyörän alla ei jäkälä voi hyvin. Tämä on kuitenkin marginaalista. Perussyy on yksiselitteisesti liian suuri porokanta.
Turismi, mukaan lukien retkeilyn vaikutus tähän jäkäläkatoon, on hyvin vähäistä.
Kun asuu sellaisessa ilmapiirissä, että käytännössä säännökset eivät rajoita oikeastaan mitään, niin ymmärrän hyvin sen että on kovin vaikea taipua vaikkapa viranomaisen katsantokantaan.
Mieleeni on jäänyt, kun "paikallinen" kolmimiehinen porukka Luirojokivarressa metsästyskauden ulkopuolella suunnitteli lähtevänsä linnustamaan Repolammelle. Yksi sanoi sitten, että jaa... otanpa vielä tuonkin kiväärin matkaan jos sattuisi hirvi tulemaan kohdalle...
Tällä asenteella muidenkaan säännösten ja rajoitusten seuraaminen tuskin kiinnostaa.
Kun jäkälän vuosittainen kasvu on millin puolentoista haarukassa, niin kauan pitää odotella, että laidunmaat korjaantuvat.
Vuosi 2017 oli melko poikkeuksellinen sään puolesta. Katselin pitkin kesää sopivaa tasaista sääennustetta, mutta sitä ei tuntunut löytyvän. Lopulta elokuun puolen välin jälkeen päätin vanhan koulukaverini Heikin kanssa lähteä kokeilemaan, pääsemmekö luovimaan sadekuurojen välissä jonkinlaista kierrosta. Koska kaimallani on sairautensa vuoksi hapensaannissa ongelmia, niin koetimme laatia vaelluksen tasaiselle pohjalle. Ajelimme keskiviikkoillalla 16.8 Kuutuan tietä kohti Aittajärveä. Tie oli kehnossa kunnossa, mutta sää näytti lupaavalta.
Matkaan lähdimme torstaiaamulla Aittajärveltä 17.8. Kahlaamolla oli vesi vähissä, joten ylityksessä ei ollut ongelmaa. Museokämpällä viivähdimme hetkisen.
Etenimme Maantiekurua etelään ja poroaidan tulipaikalla pidimme jo keittotaukoa. Puron varressa valokki, lakka eli hilla oli täydessä kypsyydessä. Maantiekurussa on upeita keloja niin kumossa kuin pystyssäkin.
Sotavaarajoki tuli aikanaan vastaan ja nousu Sarviojan laakson reunalle onnistui, vaikka happea piti välillä vähän pysähtyä haukkaamaan. Näkymät etelään avautuivat. Taustalla Siliäselkä.
Sarviojan latvan suvannoissa kuvastui osittain aurinkoinen päivä.
Sudenpesän tienoo oli valittu ensimmäiseksi yöpymispaikaksi. Vaikka ensimmäisen kerran Sudenpesällä olin yli 50 vuotta takaperin ja yhden yön vietin siellä erään latulaisporukan kanssa lauleskellen, kummitusjuttuja kertoillen Paulaharjun henkeen sekä kahvia keitellen, niin nukkunut en kämpässä ollut koskaan. En tavallaan nukkunut nytkään, sillä sisällä olleen sääskipaljouden vuoksi viritimme vaellustelttamme laverille.
Vanhan kämpän näköispainos muuten on hieno jos kohta uuden takan malli ei vertoja vanhalle vedä alkuunkaan.
Teltassa siis yövyttiin. Kämpän kupeelle oli yöllä ilmestynyt teltta ja samanlainen Sarviojan toiselle rannalle, mutta teltassa olijat vielä uinailivat, kun me aamulla jatkoimme matkaa. Sarviojan kämpän pihamaalla pääsimme yhteiskuvaan avuliaan yksivaeltajan napatessa pari otosta.
Tästä matkailimme Ukselmakuruun. Ylempänä kurussa on varsin karut näkymät.
Sitä myöten kuljimme rauhallisesti Pirunportin tuntumaan. Sinne jätimme rinkkamme ja nousimme Ukselman laelle. Sää tässä meitä suosi. Oli melko kirkasta eikä tuullut nimeksikään. Lakitasanteella oli yksittäinen sarvekas paikallinen asukas.
Laelta oli upeat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin. Alakuva on länteen.
Tämä taas pohjoiseen. Taustan tunturi on Ruopimapää.
Koillisessa erottuu mm Kuikkapään kyömy ja Hirvaspäitten lakia.
Ukselman poro saattoi ihmetellä, kuten minäkin, itäkaakosta pyyhältävää suurehkoa lentokonetta, jota saattoi ylempänä hävittäjä. Saatettava saattoi olla pommikone tai tiedustelukone ja uskaltaisin väittää hävittäjän olleen Suhoi 27. Länsi-Luoteessa olevaan pilviharsoon koneet katosivat. Sinne suuntaan maisemia ihaili vaelluskaverinikin, mutta kuvanottohetkellä sai puhelimeensa Dna:lta hyvän matkan toivotuksen Venäjälle.
Pirunportin suulle olivat rinkat jääneet odottelemaan. Ne aseteltiin taas matkakuntoon.
Louhikko ylitettiin onnistuneesti. Sen niskalla kamera oli taas ahkerassa käytössä.
Jälleen kerran päästiin ihailemaan portilta Muorravaarakan laaksoon avautuvaa näkymää.
Alaosassa porttia oli vielä melkoisesti lunta. Paksuutta saattoi olla reilut parikin metriä.
Vaikka alarinteeseen mentiinkin, niin meidän ikäisemme vaeltajat kaipaavat siinäkin tauon paikkoja.
Muorravaarakan ruoktulla oli jonkin verran väkeä. Vastaamme tulivat joella varauspuolen yöpymiskumppanimmekin. Iltaa kulutimme ylävirran puoleisen katoksen tuntumassa tulilla.
Poutainen ilta tummeni jo aikaisin elokuun tapaan.
Lauantaina 19 päivänä olikin säätyyppi muuttunut. Selänteet olivat pilvessä ja satoikin vähän. Sää näytti melko toivottomalta. Olimme heittäneet arpaa, lähdemmekö Anterinmukkaan saunomaan vai ei ja säätyyppi ilmoitti että ei. Yöpymiskumppanimme lähtivät kuitenkin tähän säähän tavoitteenaan nousta Lumikurua Ukselman taakse ja sieltä Paratiisikuruun. Mekin lähdimme verryttelemään Tiyhtelmän varteen ja nousimme lähdelammelle saakka. Pilvi sakeni siellä niin, ettei näkynyt edes viidenkymmenen metrin päässä ollutta vastarinnettä. Alas laskeutuessamme sää selkeni. Tässä puolivälissä laskeutumista sumu on jo melkein kaikonnut.
Uskomattoman nopeasti ilma poutaantui ja aurinko pilkisti esille. Ennen kämpälle tuloa näytti Pirunportin suunnalla jo näin hyvältä.
Aterioinnin jälkeen käväisimme Muorravaarakan alajuoksun puolella olevilla Joutsenlammilla jaloittelemassa. Kaimani sai kameraansa pilvien lomasta hienot värisuihkut maisemaa värittämään. Sollanpää taustalla.
Paikka on varsin hieno kolmen pienen lammen yhdistelmä, joiden välillä on "pienois-punkaharjut".
Säätieteilijät eivät olleet tahtoneet kyetä oikeastaan koko kesänä laatimaan pitemmälle luotettavia ennusteita. Nytkin ne vaihtelivat laidasta laitaan muutaman tunnin välein. Niiden perusteella muutimme kuitenkin suunnitelmiamme. Seuraavaksi yöksi menimmekin varaamaamme Muorravaarakan vanhaan ruoktuun viettämään nostalgista iltaa ja yötä. Ensin istuskeltiin iltaa ruoktun edustan tulipaikalla. Kaima hymyilee veistämälleni lettulastalle. Muotoilussa taisi olla viimeistelyn tarvetta.
Kammissa oli kamiinan yläpuolella lappu, jossa varoiteltiin siinä olevasta reiästä. Emme kamiinaa tarkemmin tutkineetkaan, vaan virittelimme tulen takkaan. Se veti huonosti ja katon yläosiin jäi savu leijumaan. Tunnelmaa se kuitenkin loi.
Sunnuntaina luvassa olevien sateiden vuoksi päätimme kulkea Jyrkkävaaraan. Aamulla alkuun vettä vihmoikin, mutta se loppui kymmeneen mennessä ja sää nytkin yllättävän pian selkeni. Matka joutui alavirran suuntaan joutuisasti, vaikka polulla pehmeikköjä onkin. Ensimmäisen tulipaikan kohdalla oli runsaasti hillaa, josta saimme sopivaa puuron kuorrutusta. Näkymät Sollanpään suuntaan olivat Yläjängän suvannoilla jo kovin poutaiset.
Nuotion kämpän tulipaikalla, jota nykyisin Muorakanmutkaksi nimitetään, oli jokseenkin loppuun lahonneet istuinpuut. Ne samat puut olivat siinä jo nelisenkymmentä vuotta aiemmin. Tulipuita ei oltu paikalle toimitettu, mutta kivikehässä oli 70-80 sentin mittainen puolentoista tuuman PVC-muovinen putki, jonka tarkoitusta en kyllä ymmärtänyt. Otin sen mukaani ja vein Jyrkkävaaraan ja roskalaatikkojen viereen. Tulipaikalla kuitenkin taukoiltiin.
Harrijoen ylityksen jälkeen mönkijäjälkiä tuli vastaan. Olin niitä pannut merkille Muorravaarakan ruoktunkin tuntumassa useita sinne tänne suuntautuvia. Jyrkkävaaraan nekin jäljet lopulta johtivat jos kohta alueella oli ajeltu laajalti. Kämpällä saimme kuivatella kamppeitamme rauhassa, sillä muita ei paikalla ollut eikä sinne tullut.
Seuraavana aamuna päätimme suunnata kohti Aittajärveä, koska ennusteiden mukaan runsaiden sateiden ennustettiin alkavan illalla ja jatkuvan pitkään. Lähdimmekin kohti karttaan merkittyä kahlaamoa, jota en aiemmin ollut käyttänyt. Sinne haarautui karttaan merkitty polku. Haaran löysimme helposti, mutta polkua ei ollut helppo seurata, sillä mönkijä oli sotkenut sen alleen. Sitten kävikin niin, että emme havainneet missä se erkani mönkijän jäljestä ja renkaiden uraa seuratessamme tulimmekin Muorravaarakkajoen rantakosteikkoihin. Sopivan ylityspaikan silti löysimme melko läheltä Muorakanmutkaa. Kuvassa olemme jo joen yli päässeet ja vaihdamme sopivammat kulkujalkineet alle.
Pääsimme pian länteen suuntaavan poroaidan varteen, jota seurailimme Ahmajärvelle saakka. Siellä sää viileni nopeasti. Pidimme taukoa järven koilliskulmalla.
Laskeuduimme tästä alas Kuotmutille ja suunnistimme järven itäpäästä Suomujärven tulipaikalle, jossa pidettiin ateriatauko.
Pian olikin kohdalla Aittajärven kahlaamo. Loppuilta kului rannassa puulaavulla lettukesteissä. Sitten alkoi se luvattu sade.
Sade rummutti teltan kattoon koko yön, mutta aamulla laantui siinä määrin, että saatoimme leirin purkaa. Sitten autoon ja mukava minivaellus saatiin päätökseen.
Kaimalla oli puhelimessaan sovellus, josta saatiin kokonaismatka reitille. Sen mukaisesti 65 km oli kierroksella pituutta ja kokonaisnousua hiukka vaille 1800 metriä. Kun laite kuitenkin mittaa kuljettua matkaa kymmenen metrin välein, niin todellisuudessa matka taisi olla hieman pitempi. Korkeusmittari taas näytti siltä, että Aittajärven parkkipaikan kohdalla olisimme jääneet leijumaan kuutisen kymmentä metriä lähtötasoa ylemmäksi, mutta kun ottaa huomioon että satelliitti joka avaruudessa kiitää huimaa vauhtia ja antaa signaaleja puhelimeen, niin virhe oli melko pieni. Oltiin siihenkin antiin tyytyväisiä.
Lauantaina 22.7.2017 UK-puiston sivuilta oli luettavissa, että puiston työntekijät olivat ahkeroineet sillan Luirojoen yli kahluupaikalle lähelle vanhaa tammea. Kuviakin oli. Lyhyessä ajassa oli ilmaantunut yli 400 "tykkääjää". Muutama kriittinenkin kommentti oli saatteena. Itse kuulun näihin kriitikoihin.
Vaeltajat eivät siltaa olisi tarvinneet. Puiston ilmoituksen mukaan silta on tehty puiston omiin tarpeisiin kelkoille talvisia huoltoajoja varten. Väite on huvittava, sillä luonto luo talvella tarpeelliset sillat. Helpompaa maastoa moottorikelkalla ajeluun kuin Luirojärven tienoo on vaikea kuvitella. Alakuva on vaelluskaveristani uutuussillan kohdalta. Kuva on, kuten näkyy, elo-syyskuun vaihteesta ja matalan veden aikaan, mutta tulvahuippujenkaan aikana kohdalla ei vaikeuksia ole ollut.
Lueskellessani keväällä Imatran Lapinkävijöitten Muorravaarakka kirjaa, niin osa siitä käsitteli kamppailua, jota käytiin alueen säilyttämiseksi mahdollisimman luonnontilaisena.Kirjassa mm kerrottiin SML:n hankkeista tien tuomiseksi Luirojärvelle 1950 luvulla.
Se saatiin aikanaan estettyä, mutta kaikessa hiljaisuudessa tie oikeastaan tänä päivänä on sinne jo madellut. Se tulee nimenomaan tämän uuden sillan päähän. Tosin tie on edelleenkin vain mönkijöille soveltuva, mutta pianhan sitä parantaa. Ura on valmis puskukoneiden tasaukseen.
Luirojärven laakson erämaisuus on kauan sitten siirtynyt muistojen joukkoon. Järven eteläpään kämppäkokonaisuus on koko ajan "hienostunut". Aivan naapurissa sijaitsee puiston huoltotuvaksi nimitetty rakennuskompleksi, jota lähinnä kuvailisin puiston henkilöstön yksityiseksi huvila-alueeksi. Se on mm sähköistetty ja rannassa on perämoottorilla varustettu vene. Länsirannaltakin sähkömyllyn masto erottuu.
Itse niemessä on monenlaista "huoltotupaa".
Järven koilliskulmalla on yksityinen "porokylä". Kun aikanaan 60-luvun alussa siellä suunnalla kuljeskelin ja alueella laidunsi porojakin, niin niiden "hoitoon" riitti Pälkkimäojan varressa parin kodan ruoteet. Nyttemmin kun alueelta on jäkälä ylilaiduntamisen vuoksi syöty tyystin ja porot kadonneet, niin "poronhoitoa" on silti turvattu antamalla luvat rakennuksille. Lähinnä sekin kokonaisuus näyttää yksityiseltä lomakylältä. Kun paikan erotusaitaus oli vielä 60 luvun puolivälissä alakuvan osoittamassa kunnossa, riittivät ne pari kotaa majoituspaikaksi.
Järven itäpuolella sinne suuntaa paljon käytetty mönkijäura. Se tulee sinne lähinnä Orposesta Karapuljun ja Luirojärven kämppäpään kautta. Eroosio on paikoin tähän tieuraan lujasti iskenyt, mutta tietä on helppo leventää ja ura kasvaa.
Edellisessä artikkelissa kirjoittelin maastopyöräilystä ja sen soveltuvuudesta alueelle. Katsellessani tarkemmin niiden reittejä, havaitsin että Suomun ruoktulle saa jo pyöräillä ja Raja-Joosepista peräti Anterinmukkaan saakka. Ennustelen että menee vain hetki, kun pyöräilijöitä saa väistellä Hammaskodalla saakka.
Puiston väki on surutta rikkonut kansallispuistoaan koskevaa lakia ja sen pohjalta tehtyjä säännöksiä. Kun alkuperäisenä tarkoituksena oli luoda Kiilopään ja Saariselän retkeilykeskuksen välille massamatkailua palveleva puskurivyöhyke erämaaosaa vasten, niin tätä kirjoitettaessa sen vyöhykkeen rajan voi jo sanoa kulkevan linjalla Luirojärvi-Hammaskuru-Anterinmukka.
Laissa todetaan, että erämaaosasta ei koskaan voi tulla massamatkailualuetta ja että se säilytetään mahdollisimman koskemattomana, jossa voidaan vaalia eräkulttuuriperinnettä.
Nyttemmin puiston palvelut on kehitetty erämaa-alueellakin sille tasolle, että paikoin puutkin on pätkitty klapimittaisiksi ja kämppien välillä puiston mönkijät ajelevat tiheään vaikka laissa nimenomaan todetaan, että sitä voidaan suorittaa vain poikkeuksellisesti ja jo syntyneitä polkuja pitkin. Uusia mönkijäuria on silti avattu ja "pakolliseksi" on katsottu jopa telaketjuvehkeitten ajo puistoon. Uusavuttomat retkeilijät käyvät nykyään Siulassa vaatimassa, että joku tulee vaihtamaan kämpällä olevaan sahaan terää tai kaukana erämaassa olevan vessan kaukalon vaihtoa uuteen. Vanha eräkulttuuri on jäämässä palveluiden jalkoihin.
Puiston edustaja kirjoitti maastopyöräilystä hiljakkoin. Toiveenaan hän esitti, että tätä kautta saataisiin uusia ja vanhoja retkeilijöitä alueelle. Nuoret kuulemma saattaisivat kiinnostua ja vanhat pääsisivät pyörän avulla alueille, joihin muuten eivät enää jaksaisi. Tähän sanoisin, että tuntuu utopistiselta ajatus jonkun voivan retkeilystä kiinnostua syvemmälti maastopyöräilyn kautta ja ne joiden kunto ei riitä kävelemiseen, olisi parempi tukeutua kävelysauvoihin kuin nousta pyörän satulaan. Huteralle pyöräilijälle maastossa voi käydä hullusti. Lähiretkeilyyn kyllä löytyy huonokuntoisillekin puiston reuna-alueilta mukavia seutuja.
Maastopyöräilystä tulee mieleeni sellainenkin näkökohta, että Anterin Rajavartioasemalta länteen en enää pyöräillen etenisi. Kävelyvauhti olisi turvallisempaa. Vaikka ollaankin vilkkaalla retkeilyalueella, niin siellä ollaan myös karhujen reviireillä. On parempi antaa mesikämmenelle aikaa väistää eikä luoda mielikuvaa nopeasti lähestyvästä hyökkääjästä tai pakenevasta saaliista.
Mönkijöiden ja moottorikelkkojen käyttökieltoon on myös puiston asetuksessa niin paljon poikkeuksia, että käytännössä vilkas liikenne vallitsee alueella ympäri vuoden. Laillisten liikennöijien lisäksi kankailla näyttää huristelevan sellaisiakin, joille ei edes teoreettista oikeutta löydy.
Omilta vaellusreiteiltäni Luirojärvi taitaa pysyvämmin jäädä sivuun. Alue on tullut liian rauhattomaksi minun makuuni. Tuo rakennettu silta kertoo pitkälti puiston kehityksen suunnan. Se ei miellytä.
Onneksi alueelta löytyy vieläkin reittimahdollisuuksia, jossa on mahdollista kokea melko koskematonta luontoa. Niille reiteille täytyy suunnata.
Maastopyöräilyn suosio on kasvussa. UK-puiston palveluksessa taitaa olla parikin merkittävää asianharrastajaa, ehkä useampikin. Ehkäpä osittain tästä syystä reittejä on harrastajille lisätty. Puiston raja-alueilla on sellaiseen liikkumiseen hyvinkin kelvollisia alueita. Itselläni ei ole mitään maastopyöräilyä vastaan, mutta toivon kyllä etten varsinaisilla vaellusalueilla polkupyöriä näe.
En toivo siellä näkeväni kyllä muitakaan pyörällä varustettuja kulkuvälineitä, enkä varsinkaan mönkijöitä, puhumattakaan telaketjuilla varustetuista koneista. Viimeksi pari vuotta sitten huomasin tuoreen telaketju-uran johtavan Aittajärveltä Suomun yli etelään.
Pyöräilystä käytiin hiljakkoin keskustelua UK-puiston Facebook sivustolla puolesta ja vastaan. Joku tuohtui toteamaan, että pyörä ei kuluta maastoa yhtään enempää kuin jalankulkijakaan. Kaikki kulkeminen sitä maapohjaa kuitenkin syö ja kun useimmissa kohdissa pintakerros on ohut, se rikkoutuu herkästi ja vesi alkaa syventää vauriota.
Allaoleva kuva on Niilanpään ja Rautupään välisestä laaksosta. Kuva on Niilanpäältä itään. Mönkijäjälki on leventynyt vastarinteellä paikoin valtatien levyiseksi ja levenee jatkuvasti, koska eroosion syömää pohjaa ei ole mukava ajaa vaan otetaan parempi alusta entisen jäljen vierestä.
2017 keväällä näin puiston tiedotteen, jonka mukaan luontovalvojat olivat pyrkineet mönkijöillä Anterista Hammaskuruun, mutta lumiesteen vuoksi olivat joutuneet kääntymään takaisin. Vaikka niiden käyttämä ura oli luultavasti ennen sotia tehty puutavaran ajotie, niin turha sitäkään on mönkijöillä kuluttaa. Huoltoajot voidaan ja pitää tehdä talviaikaan.
Ymmärrän toki sen, että kesäaikaan voidaan ajella esimerkiksi pelastustehtävissä, mutta muuten ei sitä pitäisi tehdä. Vuosi vuodelta puistossa kuitenkin on yhä enemmän mönkijäliikennettä. Sen liikenteen jälki on pitkään säilyvää. Vuoden 2016 keväällä mm surukseni totesin, miten Sokostin länsipuolella kulkevan mönkijäuran olivat sulamisvedet monesta kohden pyyhkäisseet mennessään ja muutama pikkupuro oli tästä syystä muuttanut pysyvästi uomaansa. Hyvältä eivät näytä myöskään Luirojärven ja Hammaskurun välisen uudehkon uran aikaansaamat vauriot. Nehän ovat pahenemaan päin.
Imatran Lapinkävijöitten mainiossa Muorravaarakkaa koskevassa historiikissa on UK-puiston edustajan kommentti, jossa todetaan siihen tapaan että kansallispuistoa kehitetään ajan vaatimusten mukaisesti. Mikäpäs siinä, jos se tapahtuu ensisijaisesti luonnon ehdoilla.
Koko sen ajan jolloin itse olen ollut alueesta kiinnostunut, niin taloudellinen hyöty on kuitenkin ollut tunkemassa etusijalle. 1950 luvulla tie oli linjattu jo Luirojärvelle saakka, mutta onneksi hanke kaatui. 1980 luvun puolivälin suuren myrskyn jälkeen Metsähallituksen piti väen väkisin päästä Jaurujoelle puunkorjuuseen, muttei silloin onnistunut. 90-luvulla tehtiin kartoitusta kämppien "tason" nostamisesta nähdäkseni jonkinlaiselle erämaahotellitasolle, mutta onneksi kiinnostus hiipui.
Valitettavasti aiemmin Metsähallituksen linjaukset siitä, miten Saariselän aluetta pitäisi hoitaa, johtivat kämppäverkoston ja niiden välille polkuverkoston syntymiseen. Puiston nykyinen väki pitää kämppäverkostoa erinomaisena. Olen itse sitä mieltä, että harvempi majoituskapasiteetti olisi suunnannut vaeltajia oman majoittumisen kehittämiseen, vähentänyt samojen kulku-urien käyttöä sekä pienentänyt maaston kulumista. 1960 luvulla aloitettu rakentaminen onkin johtanut monissa paikoin ylenmääräiseen maaston kulumiseen, jota erilaiset pyörillä varustetut kulkuvälineet ovat suuressa määrin tehostaneet. Olen ennättänyt nähdä vaellusvuosinani maastossa autoista ja moottoripyöristä lähtien kaikenlaista liikkujaa. Toivottavasti pyörillä varustettujen vempeleiden käyttöä koetetaan rajata sellaisille alueille jossa ne vähiten vahinkoa aiheuttavat. Toivon mukaan rajausten piiriin otettaisiin myös jollakin tavalla "paikkakuntalaisten" erioikeudet.
Mitä pienempiä ryhmiä alueella yhdessä liikkuu, sen parempi. Mitä enemmän ihmiset hajautuvat pois polkujen varrelta, sen parempi. Mitä vähemmän alueelle rakennetaan majoituskapasiteettia tai "huoltotupia," sen parempi.
Ihmetystäni ovat herättäneet myös Pälkkimäojan uudisrakennukset. Mitenkähän ne sopivat kansallispuiston säännöksiin. Maapohja kun on laajalti kaluttu jäkälästä, niin menee kyllä pitkään ennen kuin alueella voi poroja laiduntaa. Siksipä Pälkkimäojan uudet rakennukset tuntuvat enemmänkin yksityiseltä lomakylältä kuin poronhoidon toimivuuden turvaamiselta. Sinne myös näyttää suuntaavan vilkas mönkijäliikenne. Miksi...
Pohjoisen aurinko valaisee alkukesästä yltäkylläisesti, mutta kaamoksen aikaan ei lainkaan. Keskiyön auringon säteet tulevat matalalta taivaanrannalta ja luovat punertavia sävyjä Luironjoen varteen Juurisatkonselän kohdalla Juhannusaattona.
Aurinko on korkealla kesäkuussa muutenkin. Valosuihkut on kuvattu Kaarnepään eteläiseltä liepeeltä kohti luodetta 20.6 klo 23 aikaan.
Joskus kuvasin keskiyön aurinkoa innokkaasti, mutta kun minulla ei silloin ollut asiaankuuluvia suodattamia, niin luonnosta koetin niitä etsiä. Aurinkoa saattoi piilottaa ohuen pilviverhon taakse.
Salonlammen rannalla yötaivaan ollessa kirkas, tein "suodattimen" puun latvustosta.
Heinäkuullekin "yötöntä yötä" ja päivän kirkkautta riittää kolmisen viikkoa. Valon ja varjon leikkiä heinäkuussa Ukselman laelta lounaaseen.
Yö on lyhyt elokuun alkupuolellakin, mutta kuun puolen välin jälkeen alkavat myöhäisillat tummentua. Täysikuu Muorravaarakalla.
Syyskuulla päivä on lyhentynyt jo selvästi, mutta aurinko valaisee vielä hienosti upeana hehkuvaa maapohjaa - jos on ollut sen syntymiselle suosiolliset säät. Otos on Ukselmakurusta kohti Ruopimapäätä.
Jos ei kuitenkaan ole aurinkoinen päivä, niin syksyisen hämärän jo alkaa aavistaa. Näpäys on Vongoivanjoelta.
Syyskuulla iltaruskot ennustavat kylmää yötä.
Syyskuun puolivälissäkin kuitenkin aurinkoisena päivänä valoa riittää. Kuvassa Anteripää Keinopään suunnasta kuvattuna.
Lokakuulla on jo keskipäivälläkin hämärää. Vaeltajalle tämä alkaa olla riskialtis kuukausi, sillä vaikka jalkaisin useimmiten on mahdollista liikkua, niin ankarakin lumimyräkkä saattaa yllättää. Kuvassa ollaan vielä lumettomalla pohjalla liikkeellä Suomujoen varressa Snellmanin kämpän tulipaikalla.
Illat ja yöt pimenevät lokakuulta alkaen nopeasti kaamoksen lähestyessä. Marraskuun loppupuolella piti työporukkani kerran leikkimielisen hiihtokilpailun Saariselän retkeilykeskuksessa. Kisan jälkeisenä aamuna lähdin rinkkani kanssa valaistua latua kohti Kiilopäätä. Oli aivan pimeää. Tullessani Kiilopään eräkeskukseen noin 10.30 aikoihin, pimeys oli hävinnyt. Jatkoin kohti Rautulampea. Taivas oli paksussa pilvessä ja satoi hieman pieniä lumijyväsiä. Kirkkaimmillaankin oli melko hämärää. Vähän ennen kahta iltapäivällä alkoi jo pimeys levitä ja juuri ja juuri ennen kuin eteneminen alkoi mennä sen vuoksi hankalaksi, ennätin Lankojärven kämpälle. Yöksi taivas selkeni, pakasti noin 20 asteeseen ja taivas oli huikean näköinen tähtineen. "Valosaasteet" eivät vaivanneet.
Nämä ajat ovat juuri valon puutteen vuoksi huonointa vaellusaikaa. Toki muitakin ongelmia on. Turistikeskuksissa on kuitenkin hyväkuntoiset ladut kuntoilijoita varten ja vaikka luonnonvaloa on heikonpuoleisesti, niin keinovalaistusta riittää latujen varteen. Kuva on Retkeilykeskuksen ja Kiilopään väliltä joulukuulta.
Vuoden vaihtuessa kaamosaikakin pian päättyy ja valo alkaa uudelleen tulvia erämaahan. Maaliskuussa valoa riittää hyvinkin vaeltajalle ilta kahteenkymmeneen. Tosin oheinen kuva Vasanlyömäpäältä Sokostin suuntaan on otettu maaliskuun lopussa klo 18. Ilta on jo tummentunut. Pakkastakin on melkoisesti.
Maaliskuussakin on jo päivällä valoisaa aurinkoisella säällä, mutta huhtikuulla maisema on sitä tulvillaan. Silloin voi löytää timantteja koivun oksilta ja hangen pinnalta.
...sekä puhdasta valkoista erämaaluontoa...
Mitä enemmän suunnittelee, sen paremmin onnistuu. Takanani alkaa olla sen verran kokemusta tältä alalta, että voin lähteä maastoon melko pienellä etukäteispohdinnalla varsinkin jos olen matkassa yksin. Silloinkin aikarajan puitteissa suunnittelen mukaan otettavan muonan tarkkaan ja teen luettelon kaikesta mukaan otettavasta. Sitä luetteloa seuraten ja yliviivaten rinkan pakkaan.
Tilanne mutkistuu heti jos mukaan tulee muita. Harvoin teen päätöksiä liikkeelle lähdöstä noin vain. Joskus kuitenkin niinkin olen tehnyt. Kerran juhannusviikolla päätimme vaimoni kanssa lähteä juhannussaunaan Luirojärvelle. Päivällä ostettiin tarvittava muona, aatonaattoiltana oltiin Luirojokivarressa ja juhannusaattona sauna pantiin kuumaksi Luirolla kuten oli suunniteltu.
Useimmiten pohdiskelen tulevia vaelluksia pitkin vuotta ja lueskelen karttaa ikään kuin hyvää kirjaa. Samaan tapaan oli tehnyt yksinvaelluksella ollut vanhempi mies, jonka porukkani kanssa tapasin Rautuojan varressa vuonna 1963.
Asianomainen kertoi valmistelleensa vaellustaan koko edellisen syksyn ja talven sekä silloin neuloneensa mm takanaan näkyvän laavunsa käsin, siis silmäneulaa käyttäen. Kun pitkään harkitsee, niin useimmiten kaikki tulee otettua huomioon. Tarkka suunnittelu on mielestäni myös hauskaa.
Aloittaa voi kahdesta kehyksestä valiten. Jos aika on rajallinen, niin se määrää maastossa kiinnostuksen kohteet. Jos aika ei ole määräävä tekijä, niin sitten voi huoletta miettiä kiinnostavia kohteita ja suunnitella reittiä ja suhteuttaa sitten siihen aikakehystä.
Kun vaellukseen käytettävä aika on saatu määriteltyä, alkaa ensimmäiseksi mukaan otettavan muonan suunnittelu. Lasken tarkkaan mitä nautin aamiaiseksi, välipaloiksi, pääaterioilla jne. Viikon vaellukselle otan yhden ylimääräisen päivän muonan ja kahdelle viikolle kahden. Mikäli on pitemmästä vaelluksesta kyse, teen reitille risteyskohtia, jonne jätän osan muonasta. Saatan myös joskus tehdä tulevaa vuotta varten maastoon joitakin varastoja jos kantamus sen sallii. Hyvin ne ovat säilyneet. Vain kerran Siulalta hävisi joku säilykepurkki, kun tein kätkön vähän huolimattomasti.
Itse tiedän kykyni kantaa ja keskimääräisen etenemisvauhtini maastossa, joten osaan tehdä paikkansa pitävän suunnitelman joka pitää käytettävissä olevan ajan kanssa. Jos mukana on fyysiseltä kyvyltään "tuntemattomia" retkikumppaneita, niin kovin vaativia päivämatkasuunnitelmia ei kannata laatia. Kyky edetä selviää vasta ensimmäisten päivien aikana. Sen vuoksi ehdottomia etappitavoitteita ei pidä asettaa. Sama koskee tietenkin myös ensikertalaisia tai vähän vaeltaneitakin. Resurssit eivät alussa voi kovin hyvin olla selvillä.
Vaikka reittisuunnitelmankin teen tarkkaan etukäteen, niin voin siitä poiketa paikan päällä jos niin haluan. Silloin muutoksen on kuitenkin sovittava aikakehykseen, sillä muonan riittävyydestä siinä on kysymys. Kansallispuiston alueella en oikeastaan ole suunnistamisessa pitkään aikaan karttaa tarvinnut, mutta se on hyväksi miettiessä paikan päällä erilaisia kulkuvaihtoehtoja kuten tässä aviosiippani tekee rajavyöhykkeen tuntumassa Iso-ojan latvoilla.
Mikäli on tullut hankittua uusia jalkineita, ne on riittävän pitkän ajan kuluessa ajettava "sisään". Sain kerran 70-luvulla lahjaksi merkkilenkkarit, joita en ennättänyt lainkaan kokeilla ennen vaellusta. Sen ensimmäisen ja ainoan kerran oli jalassani kengät, joissa sain jalkapohjiinkin rakkoja.
Ulkoiluvaatteet ovat kehittyneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana huikeasti. Niistä on helppo tehdä vuodenaikaan sopivat valinnat. On vain syytä muistaa, että varaa riittävästi lämmintä sillä pohjoisen säät saattavat tuottaa hyytävän räntäsateen vaikkapa heinäkuulla.
Kantoväline on tärkeä asia. Itselläni on aina ollut omatekoinen metallirunkoinen rinkka. Menossa on vasta järjestyksessä toinen kehitelmä. Tosin olen molempia hieman matkan varrella muutellut kulloisenkin tarpeen mukaan. Hiljakkoin ilahduin nähdessäni eräässä liikkeessä asiallisen tuntuisen rinkan. Siinäkin oli metallirunko ja kekseliäitä säätömahdollisuuksia. Sen koko vain oli pieni, vetoisuudeltaan 70 litrainen. Oli siinä paha ongelmakin. Tyhjäpaino oli 4,4 kg. Nykyisin kantovälineitä on kaupallisessa tarjonnassa kymmenittäin. Suurin osa niistä on mielestäni melko kehnoja. Kantovälineen ei tarvitse olla lainkaan monimutkainen. Runko voi olla suoraviivainen kuten ensimmäisessä vähän "modifioidussa" rinkassani.
Rinkan rungon alaosa on 10 mm rautaputkea. Yläosa taas on lasikuitusauvan pätkistä ja "välipuu" ylhäällä bambua. Rakennetta pitää kasassa ristikkäin kiristetty nailonlanka. Kaksiosaisessa pussissa on sekä ulkopuoliset että sisäpuoliset taskut sivuilla sekä ylemmän pussin leveydellä ulkopuolinen iso tasku. Kangas on kevyttä ja lujaa puuvillakangasta, joka ei pidä kylläkään vettä, mutta siitä huolehtii muovinen suoja, jonka reunaan on neulottu kurenauha, joka pitää sen varusteiden päällä. Viilekkeet ovat kiväärin kantohihnat, joihin on pujotettu umpisolumuovista leikatut "levikkeet".
Toisen rinkkani runko on haponkestävää terästä, jossa on saman tyyppinen pussiosa, jonka saa rungosta irti. Runkoa olen hieman taivutellut saadakseni sen paremmin selkään sopimaan. Kuvassa se on pullollaan pitkän vaelluksen alkutaipaleella Vintilänojan varrella. Kuvan näkymästä olen runkoa kylläkin hieman madaltanut.
Lantiovyö on nykyisessä rinkassa, mutta en käytä sitä. Se toimii vain ristiselän pehmikkeenä. Samaa ajoi edellisessä rinkassani eräänlaisiin korvakkeisiin kiinnitetty 12 cm levyinen kiristettävä vyö, joka työnsi rinkan alaosaa hieman etäämmälle lantionseudulta ja painoi samalla rungon väliin pingotettua ja kiristettävää kantokangasta selkää ja hartioita vasten.
Yöpymisvälineitä on kaupallisessa tarjonnassa myös pilvin pimein. Olisi telttaa, laavua ja louetta. Kesäaikaan teltta on paras sääskien ja muitten ötököitten vuoksi. Saatavilla olevissa teltoissa on yleensä se vika, että ne eivät tuuleta hengitysilmaa riittävästi ja vesi tiivistyy sadekankaaseen sisäpuolelle.
Olen ratkaissut tämän ongelman erillisellä sadekankaalla. Se on kevyttä synteettistä veden pitävää tuulikangasta. Allaolevassa kuvassa teltta on Siulavaaran ja Karhuvaaran välissä olevalla tulipaikalla. Sadekankaan alla on tuolla kerralla pieni 17 euroa maksanut kahden hengen kupoli. Kun sadekankaan pingottaa siten, että telttakankaaseen jää suuri ilmaväli, tuuletus toimii kuten sen pitääkin.
Ensimmäinen makuupussini oli tehty vanutäytteisestä täkistä. Nykyisin on hyviä, hinnaltaan edullisia kuitupusseja. Hyvää untuvapussia tuskin mikään lyö laudalta, mutta hintaakin on. Nykyisin markkinoidaan myös keveyttä. Tarjolla on noin kilon painoisia makuupusseja sekä alustoja. Tässä on nyrkkisääntönä kuitenkin se, että jos aikoo yöpyä ulkona, niin kesälläkin on oltava kunnollinen pussi. Kilosta ei heltiä lämmikettä. Kuitupussin painon on oltava lähellä kahta ja puolta kiloa, muuten siitä ei ole paljonkaan iloa. Halpa konsti saada toimiva kokonaisuus on panna kaksi kevyttä "kesäpussia" sisäkkäin.
Mukaan otettavat tarvikkeet vaihtelevat tietenkin sen mukaisesti mihin kiinnostus vaelluksella tulee suuntatumaan. Vaelluksen pituus vaikuttaa paljon kokonaispainoon sekä siihen, onko mukaan otettava kuivattua muonaa, joka on oma taiteenlajinsa.
Ensikertalainenkin tajuaa jo vaelluksen alkuvaiheessa, miten tärkeää on pakata kantamukseen vain olennainen tarvittava. Jos mukaan ottaa kaikenlaista varmuuden vuoksi, nousee kokonaispaino äkkiä punaisen viivan tuntumaan.
Perussääntö kaikessa suunnittelussa, on ottaa vaellusreitistä etukäteen selville kaikki mitä siitä on mahdollista saada. Olen aiemmin maininnut huonona esimerkkinä erään Aittajärveltä Muorravaarakan ruoktulle menossa olleen kulkijan, joka oli myöhään iltapäivällä sinne lähdössä ilman yöpymisvarusteita sekä reittisuunnitelmaa luottaen siihen, että "tapaahan näissä autiokämpissä aina patjat olla..." Asianomaisella ei ollut varattuna yöpymistä varauspuolelle, eikä muutenkaan käsitystä mitä kulkureitillä on vastassa. Elokuun yössä alkoi jo olla vaeltajalle melko hämärää jos hän ruoktulle ennätti jos ennätti.
Itse nyt pohdin siis kesäkuussa 2017 pientä käväisyä Suomujokivarressa heinäkuulla, elokuulla imatralaisten julkaiseman kirjan kunniaksi käyntiä Muorravaarakan ruoktulla ja syyskuulla vähän vaativampaa kierrosta mm Vongoivan alueelle. Ainakin tässä reunalla pitäisi päästä istahtamaan. Kyse siis on Povivaarasta eli Vongoivan eteläisen laen jyrkänteeltä, jota myös Vongoivan räystääksi kutsutaan.
Käväistä myös pitäisi ainakin täällä...
...sekä täällä...
... ja ainakin jossain vaiheessa tämäkin nousu olisi koettava...
...sekä tänne laskeuduttava...
Aiemmin ennustelin, että tätä kirjoittaessani 11.6 olisi lumien sulamisjakso vihdoin ohi, mutta arvelu meni pieleen. Maastossa on vielä runsaasti lunta eritoten tunturialueen eteläpuolisilla alueilla. Tässä mennään reilusti kesäkuun jälkipuoliskolle ennen kuin maastot ovat vaeltajalle kauttaaltaan kulkukunnossa.
Pohjoispuolella taas lumet ovat melko hyvin hävinneet. Näinhän on ollut aiemminkin. Yleensä Raja-Joosepin tiestä etelään tunturialueen tyville lumet kaikkoavat ensin. Jokien varret puhdistuvat myös nopeasti ja ovat kulkukelpoisia jalankulkijalle. Luulisi "auringonpuolen" rinteiden lumien sulavan nopeimmin, mutta niin ei vain ole. Ehkäpä tähän on syynä Golf-virran vaikutus.
Joitakin uskaliaita on ollut jo liikkeellä vaeltamassa. Luton varsilla on ollut liikkujia ja eräs Metsäpelto on kahlaillut muutamaa päivää aiemmin Vongoivan alueella ja pari päivää sitten lähettänyt videokuvaa Sokostin huipulta. Aiemmin hän kuvasi Kielitunturin kupeella ja Tahvon tuvalla. Näkymät olivat kovin "haastavia".
Olen muutamaan kertaan ollut myös turhan aikaisin liikenteessä. Lumisuus asettaa rajoituksia liikkumiselle ja joskus aivan ehdottomia esteitäkin. Jokivarsissa silloin kulku onnistuu parhaiten ja jos sieltä on poikettava, niin lakimailla lunta on aina vähemmän, jolloin ei tarvitse kahlailla aivan mahdottomissa nietoksissa.
Kymmenkunta vuotta takaperin katselin keväällä Vongoivan reunalla kohti Korvatunturia. Laskeuduin alas kaakon suuntaan Tyyrojan varteen ja täytyy sanoa, että lunta riitti välillä puolireiteenkin. Jokivarret olivat kuitenkin aivan lumesta puhtaat.
Lumi siis haittasi liikkumista tuollakin vaelluksella. Olin etukäteen katsellut Ilmatieteen laitoksen sää- ja lumikarttoja, mutta en täysin niihin uskonut. Olisi kyllä kannattanut, sillä nykyisin niistä saa irti luotettavaa ajan tasalla olevaa tietoa.
Sama koskee tiedottamista muutenkin puiston alueella. Muutaman vuoden ajan puiston henkilökunta on näppäillyt liikkuessaan kuvia ja ne tulevat nopeasti puiston Facebook sivulle näkyviin. Sama koskee yksittäisiä retkeilijöitä. Juhani Metsäpellon viimeaikaiset kuvat kertovat nykyhetkestä kaiken olennaisen.
Onhan tämä palvelu tietysti mukavaa, mutta mutta ...suureen tuntemattomaan heittäytyminen, antaa sitä löytöretkeilijän iloa ja kokemusta...
Vaelluksistani on yleensä kohtuullisen hyvä dokumentointi olemassa. Niistä löytyy muistiinpanoja, kuvia, kaitafilmejä sekä videoita. On kyllä puutteitakin. Viimeksi kirjaamaani pikaista käyntiä vuoden 1973 syksyllä mietin pitkään, sillä en ollut aivan varma vuodesta. Muutama muukin vaellus seikkailee edelleen pääkoppani pilvipalvelussa. Niistä ei ole olemassa kuvia eikä muutakaan dokumentointia. Koska samankaltaisia vaelluksia on tietenkin useita, niin muistikuvat tahtovat sekoittua. Erityisesti minua vaivaa eräs, josta minulla on muutama tarkka muistivälähdys. Tiedän kulkeneeni vaimoni kanssa Suomun laaksossa Suomujoen itäpuolella, melko kaukana joesta lounaan suuntaan kesällä ja jossakin vaiheessa olemme suunnanneet Hikiojan varteen aikana jolloin siellä ei vielä ole ollut polkua. Toistaiseksi ei ole mitään käsitystä siitä millaisella kierroksella olemme olleet.
Pitkään jouduin myös pohtimaan kuvan ottopaikkaa vuodelta 1970, kunnes jokin muistilokero avautui. Otos on Snellmanilta länteen suuntautuvan niemen painanteesta.
Kauan sitten edesmenneessä leipätyössäni olin paljon tekemisissä ihmisten muistin parissa ja ensimmäisiä oppimiani asioita oli se, että ihmisten havainnointiin ja muistikuviin ei sanottavasti ole luottamista silloinkaan, kun he ovat vilpittömiä. Eri ihmiset kokevat nähtävästi saman tapahtuman useasti hyvinkin toisistaan poikkeavasti. Muistikuviin vaikuttavat myös saman tapahtuman tai asian kokeneet muut ihmiset jos siitä vaihdetaan tavalla tai toisella mielipiteitä. Lopputulema ei välttämättä ole se "absoluuttinen totuus".
Jos samalla vaelluksella olevan ryhmän jäsenet kirjoittaisivat kokemuksistaan oman version kuulematta lainkaan muiden mielipidettä, kertomukset todennäköisesti painotuksiltaan ja yksityiskohdiltaan poikkeaisivat suuresti toisistaan.
Joillakin on huono kasvomuisti, mutta toisilta puuttuu myös kyky hahmottaa maastoa. Parin vaelluskumppanin olen huomannut täydellisen kykenemättömäksi tunnistamaan paikkaa, jossa olemme vaikkapa puoli tuntia aiemmin olleet. He eivät myöskään valokuvien yksityiskohdista muista, että paikka olisi jotenkin heille tuttu. Jouduinkin aikanaan jyrkästi kieltämään näiltä kavereilta yksin liikkumisen esimerkiksi leiripaikoilla ollessamme. Muutoin eksyminen olisi ollut varmaa.
Joissakin kohdin voi maasto myös jotenkin harhauttaa. Allaolevan kuvan maisemissa eksyi mm Kullervo Kemppinen aikoinaan pyrkiessään Sudenpesälle. Tuntien kierrosten jälkeen hän tuli uudelleen tälle järvelle, josta oli aiemmin liikkeelle lähtenyt. Aluksi hän ei lainkaan tunnistanut paikkaa, mutta aikansa sitä katsellessaan, alkoivat palaset loksahdella kohdalleen. Saman erheen havaitsin Muorravaarakan ruoktun rakentajiin kuuluneen ryhmän tehneen tällä alueella myös Sudenpesälle matkalla ollessaan. He kylläkin haksahtivat Kemppistäkin pahemmin. Järvi on nykyisin harvojen kulkijoiden suosima syystä jota en oikein ymmärrä. Se sopii kylläkin kovasti minun piirustuksiini, sillä tämä rauhallinen alue kuuluu nykysuosikkeihini.
