Vaelluskertomuksia: Lappi Saariselkä

12 päivänä elokuuta 1991 ajelin autoni Saariselän pohjoispuolelle Ahvenjärven länsirannalle. Mukana oli tytär Annukka, vaimo Marja-Leena sekä harmaa pystykorva Muru. Meillä oli venekin peräkärryillä. Se siirrettiin järven rantaan. Auton vierelle pystytettiin iso huvilatelttamme ja kun oli jo myöhäinen ilta, me painuimme makuupusseihimme ja unten maille.

Vietimme järven tuntumassa kolme seuraavaa päivää kulkien lähiympäristössä ja soudellen järvellä. Hilla oli kypsynyt ja sitä kertyi lähialueilta sangollinen. Mustikkaa löytyi myös alueelta runsaasti ja niin paistuivat hilla- ja mustikkapiirakat.

Torstaina 15.8 illansuussa paikalle saapuivat myös poikani Jukka ja miniänalku Sari. Seuraava päivä pyhitettiin verryttelylle. Nuoret lähtivät Suomun varteen ja kulkivat alajuoksun suuntaan. Minä ja Leena ajoimme metsäautotietä Harrimukanjärven lähettyville ja panimme siellä tulet, joilla kuumennettiin vettä joen vartta kulkeneille. Jatkoimme vielä aina Suomuvillen kenttään saakka yhdessä ja vielä siitä jatkettiin lähelle Suomun suuta. Siitä palattiin autolle, jolla huristeltiin takaisin leiripaikallemme.

Lauantaina 17.8 kokoiltiin varusteet Aittajärven parkkipaikalla ja lähdettiin vaeltamaan.

Suomu ylitettiin kahlaamosta ja suunnattiin Maantiekuruun. Puolen välin paikkeilla aterioitiin Chili con carneeta ja jälkiruuaksi napattiin lähituntumasta hillaa mustikoilla koristeltuna.

Sotavaarajoen varteen tultuamme käännyimme itään ja kiipesimme Sarviojan laakson puolelle. Sinne teltat pantiin pystyyn. Sunnuntaiaamulla purimme leirin ja menimme Sarviojan kämpälle keittelemään aamupalaa. Matka jatkui sitten Leenan, Annukan ja minun osaltani kohti Paratiisikurua, Jukan ja Sarin kääntyessä Ukselmakuruun.

Paratiisikurun perukalta nousimme putouksen louhikossa ylös ja käännyimme sieltä kohti Ukselman huippua. Jukka ja Sari tulivat vastaamme, lähdettyään samalle asialle Pirunportilta. Suunta oli sen jälkeen Muorravaarakan laakso ja ruoktu. Kämppä olikin tyhjillään ja saatoimme heti ryhtyä ruuan valmistukseen. Teltat pantiin pystyyn pari sataa metriä yläjuoksun puolelle.

Maanantaiaamu valkeni minkä nyt valkeni, sillä hernerokkasumu oli laskeutunut kaiken ylle. Pohdiskelimme eri reittivaihtoehtoja, ja päätimme lopulta lähteä Anterinmukkaan, jossa ainakin pääsisi saunomaan sumun haittaamatta. Sumu oli koko matkan ajan sankka.

Anterinmukassa oli muita vaeltajia, mutta saunavuorokin järjestyi. Teltat meillä olivat kämpän länsipuolella ja saunomisen jälkeen istuskeltiin tulilla mietiskelemässä.

Joku oli jättänyt keittiön hyllylle sipulikeittopusseja merkinnällä "yleiseen käyttöön". Korjasinkin muutaman pussin muonavarastomme täydennykseksi ja ne tulivat kyllä tarpeeseen.

Myöhemmin illalla Jukka ja Sari suuntasivat Hammaskuruun ja me muut lähdimme Anterijoen latvoille vanhaan leiripaikkaamme, jonne telttamme pystytimme.

Tiistaina 20.8 oli sää kylmän kostea. Sumuistakin oli. Suunnatessamme kohti Vongoivanjoen latvoja satelikin hetkisen oikein reippaasti. Ohitimme kodan pysähtymättä ja pari kilometriä siitä suojaisessa paikassa keitimme kuuman tomaattikeiton, joka teki hyvää siinä säässä. Lihakurunojan jälkeen nousimme laakson reunalle ja kuljimme siitä Siulalle. Pian sinne tulivat Jukka ja Sarikin Hammaskurusta. Keittelimme Siulalla vahvan aterian, jonka jälkeen lähdimme kohti Tahvoa. Vongoivanjoki ylitettiin Hollmanin retkikunnan kämpän raunioitten kohdalla. Hymy oli herkässä siinä taukoa pidettäessä.

Hammaskurussa oli joillakin vaeltajilla ollut radio. Jukka ja Sari toivat tietoa, että Neuvostoliitossa olisi tapahtunut sotilasvallankaappaus. Olihan se huolestuttava tieto, mutta ei se meidän vaellustamme haitannut. Tahvon tuvalle tultiin parin tunnin kulkemisen jälkeen. Kämppä oli tyhjillään ja saatoimme asettua alueella miten halusimme. Sää alkoi osoittamaan parantumisen merkkejä.

Keskiviikkoaamulla pantiin sauna kuumaksi ja Leena teki saunakahvin kanssa nautittavaksi hyvää mustikkapiirakkaa. Alakuvassa hän taluttelee karhunvaroitintamme.

Vaelluksemme jatkui puolen päivän jälkeen Tyyrojan vartta pohjoiseen. Lähdimme kääntymään sieltä kohti Povivaaraa. Pilvet alkoivat kaikkoamaan ja aurinko tulemaan esille. Tullessamme jyrkänteen alapuoliselle kummulle, oli sää mitä hienoin kuten myös näkymä itään.

Jatkoimme tästä Povivaaran lounaiskulmalle, jossa leiri perustettiin. Valtakunnan rajahan menee osapuilleen yläkuvan taustaselänteen kohdalla. Se on nimittäin rajatunturi Talkkunapään eteläistä harjannetta. Helikopterit partioivat rajan tuntumassa. Me  nousimme iltapäivällä Povivaaran päälle. Jukka ja Sari käyttivät jyrkempää nousukohtaa kulkureittinään.

150 metriseltä jyrkänteeltä on etelän ja lounaan suuntiin upeat näkymät

Povivaaralta laskeuduttiin pohjoisen suuntaan ja lähdettiin kohti Vongoivan rinteitä.

Huipulla koillisenpuoleinen viima viilenteli.

Torstaina 22.8 matkattiin sitten Vongoivan kodan kautta Anterijoen varteen ja sitten jälleen Anterinmukkaan. Illalla oli jälleen saunomisen aika. Teltat meillä oli jälleen kämpän länsipuolella.

Perjantaiaamulla 23.8 päätimme alkuun käväistä Anterin lakkautetulla rajavartioasemalla. Asemahan on komea kokonaisuus hienossa ympäristössä. On vahinko jos rakennukset jäävät käytön puutteessa rappiolle. Paluumatkalla nousimme Maalpurinojan vartta, mutta Saria ja Jukka lukuunottamatta me muut käännyimme kohti Anterinmukkaa. Edellämainitut aikoivat käydä putouksia katsomassa.

Anterinmukkaan päästyämme oli ruuanvalmistuksen aika ja sitten Annukka ja Leena lähtivät Kaarreojan varsia kohti Muorravaarakkaa. Odottelin niinkauan että Jukka ja Sari tulivat kattilan pohjaa raapimaan ja sitten lähdin Muorravaarakkaan itsekin.

Leenalla oli akillesjänne kipeytynyt ja tästä syystä sain parin kiinni melko pian. Koska kulkemisessa ei silti ollut pahoja ongelmia, kunhan he etenivät hitaasti, niin jätin heidät taakseni ja kiirehdin Muorravaarakan ruoktulle ja keittelin heille valmiiksi iltajuomaa. He saapuivat perille sopivasti, kun kattaus oli valmis. Siihen sopivasti tulivat Jukka ja Sarikin. Kämpällä ja alueella muutenkin oli runsaanlaisesti väkeä, joten jatkoimme joen vartta muutaman sata metriä alavirtaan ja panimme sinne leirin pystyyn. Oli alkanut tuulla etelän suunnalta ja puiden huminan saattelemina purjehdimme höyhensaarille.

Lauantaina 24.8 aamulla tuntui, että tuuli oli voimistunut ja se kiidätteli pilvimassoja vinhaa vauhtia pohjoiseen päin. Oli silti poutaa. Saatuamme aamupalan nautittua ja leirin pakettiin, suuntasimme mekin pohjoiseen päin. Taivalsimme hitaasti, sillä Leenan nilkka vaivasi edelleen. Ennen Muorravaarakan keskivaiheen suvantoja olevalla tulipaikalla, pysähdyimme päiväkahville.

Polku tästä parani ja Leenan oli helpompi edetä. Harrijoen yhtymäkohdan harjulle tulimmekin joutuin. Nuotion kämpän kohdalla oli hieman tuulelta suojaisempi paikka ja ryhdyimme siinä ruokailupuuhiin. Ollessamme juuri lähdössä, tuli paikalle neljän tsekkiläisen ryhmä, jotka kyselivät reittiä Muorravaarakan suulle. Me siirryimme joen länsirannalle ja parin kilometrin päässä poroaidasta läpi päästyämme, jäimme joen varrelle leiriin.

Illalla saatiin ihailla täysikuuta.

Iltanuotiolla olisi kuun kohotessa itäisten vaarojen ylle, ollut muuten oikein mukavakin olla, elleivät paikalla vaanineet polttiaiset olisi käyneet kimppuumme miljoonaisina laumoina. Ei auttanut kuin rynnätä teltan suojiin.

Sunnuntaiaamu oli yhtä polttiaisten sävyttämä kuin iltakin. Jonkinlaiset aamusärpimet saatiin sentään valmisteltua ja hätäisesti nautittua ennen kuin leiri kiireesti purettiin ja suoriuduttiin taipaleelle. Sää oli pilvipoutainen ja polku hyväkulkuinen. Kuotmuttiojan risusillan yli päästiin onnellisesti, vaikka Jukka olikin rinkkoineen tuiskahtaa siinä nokilleen. Oikaisimme siitä Suomun varteen ja Snellmanin kohdalle. Kosken yläpuolelta kahlasimme Suomun yli.

Kämpällä oli tilaa lettujenkin paistoon.

Sillä välin nuoriso tutustui kämppäkirjan merkintöihin.

Sää oli mukavan aurinkoinen ja kämpän edustalla pääsin vähän tuulettelemaan jalkojani.

Kun letut oli nautittu mustikoiden kera, lähdimme kohti Aittajärveä. Aina vähän helpottaa kun näkee, että auton ikkunat ovat edelleen ehjinä ja renkaissa on ilmaa muuallakin kuin yläpuolella. Näillä mielin otimme vaihtovaatteet mukaan ja painuimme siistiytymään laavun rantaan. Olimme kahdella autolla liikkeellä ja sovittiin ajosta Kaunispään ylämajalle lopettajaisiin kahvikupin ääreen.

Mutta mutta... auto ei käynnistynyt. Puolentoista tunnin ahertamisen jälkeen selvisi, että akku oli Kuutuan tien tärinöissä mennyt oikosulkuun ja kokeilujen jälkeen kone jyrähti käyntiin ja kotimatka alkoi ilman akkua.

Olihan siinä puurtamista ratin ääressä. Yli 900 kilometriä eikä konetta saanut enää sammuttaa. Aamulla uni maistui...

Keväällä 1963 kolme koulukaveriani alkoi esittämään minulle vaellushalukkuuttaan. Asia kiinnosti kyllä, mutta olin palkattomassa työharjoittelussa ja aivan rahaton. Vaelluskokeilu poltteli erityisesti kahta tyttökaveria, jotka olivat valmiit matkalippuni maksamaan ja niin harjoitusjaksoni päätyttyä heinäkuulla, lähdettiin matkaan. Eihän meillä ollut kenelläkään ajokorttia autosta puhumattakaan, joten junalla kolkuteltiin Rovaniemelle ja sieltä linja-autolla Kopsusjärven tienhaaraan. Kumppaneikseni tulivat Maisa, Raija sekä Ossi. Kaikki olivat ensikertalaisia, joten suunnittelu ja suunnistaminen jäi minun huolekseni. Illansuussa oltiin järvelle johtavan polun päässä ja siinä vielä rinkan viilekkeitä vähän säädettiin.

Illaksi saavuttiin Kopsukselle ja yöksi mentiin Kopsuslammen kämppään.

Aluksi tutustuttiin Kopsusjärveen ja sen lähiympäristöön. Lammesta järveen johtavan puron miniputouksiakin käytiin ihastelemassa.

Sitten pakkasimme varusteet ja lähdimme ylittämään lammen takana nousevaa jyrkkärinteistä vaaraa. Vaaran terasseilla oleviin lampiin riitti sinä kesänä vettä.

Suomun ruoktulla pidettiin tutustumistaukoa.

Matkaa jatkettiin Suomun vartta alaspäin. Aitaojalle tultaessa käännyttiin etelään. Sen itäreunalla on komeita kallioita.

Kapusimme kallioiden yläpuolella olevalle terassille ja leiriydyimme sinne. Sieltä on hieno näkymä Aitalammen suuntaan.

Alkuun meitä täällä ylhäällä sääsket kiusasivat, mutta sitten ne häipyivät ehkä vähän nuotiosavunkin karkottamina ja Maisakin pääsi  riisumaan huppua päästään.

Olimme tässä teltassa yötä ja sitten jatkoimme itäänpäin, aiemmin kulkemiani melko rankkoja reittejä noudatellen. Tuiskukuruun laskeuduttiin ja kiivettiin suoraan rakkahuipulle. Siellä oli sitten kolme auringonpalvojaa.

Pahdat ovat siellä käymisen arvoisia.

Luirojärvelle tultiin Vasanlyömäpäitten eteläpuolen lampien helminauhan kautta. Sää järvelle tultaessa oli hieno ja Sokosti näytti upealta.

Asetuimme leiriin länsirannalle järven keskivaiheille. Koivun oksassa on muuten riippumassa tyttöjen kuljettama ainakin kolmikiloinen transistoriradio.

Luirojärvellä kierrellessä kului pari päivää. Kävimme mm Joukhaispään huipulla, jolta matkalta allaolevakuva on otettu.

Ossin kanssa kahdestaan kiipesimme Sokostin pääselänteelle, tyttöjen ollessa kiertelemässä järven eteläpään suunnilla. Kun illalla leirissä selvisi missä olimme olleet, jouduimme melkoisen painostuksen jälkeen lähtemään Sokostille uudelleen noin 22 aikoihin. Kiersimme järven pohjoispään kautta ja nyt lähdimme kapuamaan pohjoishuipulle. Väliterassilta syntyi kuva järvestä.

Huipulla olimme vähän puolen yön jälkeen. Oli lämmin kesäyö ja näkyvyys oli hyvä. Istuskelimme pitkään maisemia ihaillen. Huipulla oli muitakin. Pieniä nyrkin kokoisia jäniksenpoikasia juoksi meitä pakoon hippulat vinkuen. Lopulta maltoimme palata leiriin. Pälkkimäojalta lähdin vähän muita reippaammin etenemään, tehdäkseni tulet ja keittääkseni vaelluskumppaneilleni aamuyön kahvit. Siihenkin aikaan järven rantoja kiersi jo polku ja luoteiskulmalla hölkätessäni olin astua lihavan kyyn päälle. Se oli ensimmäinen laatuaan, mitä Saariselällä näin. Kahvi oli valmiina muiden päästessä perille.

Lähtiessämme jatkamaan kulkua, suuntasimme pohjoiseen Lupukoiden itäpuolelta ja laskeuduimme Sotavaarajoen varteen ja kuljimme sitä seuraten länsirantaa pitkin. Latvapuolella oli "miniputouksia".

... ja alempana varsinaisilla putouksilla oli siihenkin aikaan retkeilijöiden aikaansaama tulipaikka, jossa taukoiltiin...

Porttikoskella oli silta, josta pääsimme yli.

Lankojärvelle tulimme kun ilta oli jo pitkällä. Asetuimme leiriin suvannon keskivaiheille.

Lankojärvellä kului toinenkin päivä ja yö. Asetuimme länsipään pieneen saareen, jossa Meänteisellä oli maakorsu. Isäntä ei ollut kotosalla. Asumus oli kelohongista sisältä vuorattu, siellä oli makuulaveri, perällä takka ja lauta toimitti kirjahyllyn virkaa. Sinikantiseen vihkoon asunnon haltija oli kynäillyt ajatuksiaan. Ossi uskaltautui yöpymään kammissa ja me muut naapurissa teltassa. Tässä hän aamulla on silmät sikkarassa aamuun kömpimässä.

Tässä hieman toisesta kulmasta otettu kuva.

Lankojärveltä lähdimme seurailemaan Rautuojan vartta. Siellä tapasimme kangaslaavullaan yksinkulkijan. Hän kertoi valmistelleensa vaellustaan edellisen syksyn ja talven ja neuloneensa käsin laavunsa saumat.

Rautulammelle emme menneet, vaan nousimme Kutturapäitten rinteeseen ja kuljimme siellä tasaista sammalpeitteistä lakea kohti Luulampia. Välillä otimme rennosti.

Luulammet olivat vielä silloin kovin koskemattomat. Siellä vietettiin viimeinen erämaayö.

Lähtiessämme aamulla jatkamaan matkaa, tapasimme vielä Kiilopään rinteen kallioiden suojassa keskikesän luntakin.

Tulimme tästä ongelmitta Laanilaan ja sieltä linja-autolla Rovaniemelle. Aikataulut kun eivät oikein sopineet, niin hakeuduimme Rovaniemen leirintäalueelle, jossa vielä teltta pantiin pystyyn. Aamulla saapasteltiin rautatieasemalle ja junalla kohti etelää. Junathan saattoivat viipyä siihen aikaan asemilla vaikka miten pitkään. Muistaakseni junamme piti seisoa Oulussa tunnin verran. Tytöt lähtivät kaupungille ja kuinka ollakaan, näyteikkunaostoksilla aika hujahti niin, että juna lähti ja he myöhästyivät.

Olihan siinä sitten pohtimista. Olimme Ossin kanssa junassa neljän rinkan kanssa ja vailla matkalippuja, sillä ne olivat tyttöjen hallussa. Ei ollut sanottavasti rahaakaan. Mietimme kuumeisesti, mitä sanomme kun matkalippujamme tullaan tiukkaamaan. Jostain syystä konduktööriä ei ilmestynyt vaunuumme vielä Oulaisissakaan ja siellä päätimme rinkkoinemme hypätä junasta. Toivoimme, että myöhästyjät saapuvat seuraavalla ja jäimme asemalaiturille odottelemaan.

Parin tunnin päästä seuraava juna tulikin ja tytöt arvasivat aikeemme ja olivat ikkunoissa katselemassa, näkyisikö tuttuja. Siitä eteenpäin ei sitten kommelluksia päässyt sattumaankaan.

Kumppaneitani en jälkeenpäin juuri enää ole nähnyt. Olimme elämän alussa. Opiskelu ja työpaikat suuntautuivat muualle. Maisan kuulin nukahtaneen poiskin kolmisen vuotta takaperin ja Ossi ulkomailla tehdyn työuran jälkeen on palaillut hiljakkoin kotimaahan.

Kesäkuun alussa ajelin poikani Jukan ja pojanpoikani Tapion kanssa illansuussa Kiilopään parkkipaikalle. Kun parkkilupalappu oli saatu, nostettiin rinkat harteille ja noustiin Kiilopään pohjoisselänteen yli Luulammelle suuntaavaa kulku-uraa myöten. Sinne emme kuitenkaan menneet, vaan käännyimme kulkemaan kohti Rautulampea. Kevät ei ollut vielä kunnolla kääntynyt kesän puolelle. Lumiläikkiä oli siellä täällä ja koivun lehti tunturiylängöllä pysytteli visusti silmussaan.

Rautulammelle ennätettyämme, oli ilta jo pitkällä. Teltta pystytettiin kämpän lähistölle ja mentiin unten maille. Yö oli melko viileä. Oli myös kostea keli vaikkei varsinaisesti satanut. Rautulammen kämpällä ei ollut vielä aamulla väkeä. Saatoimme siellä nauttia aamupalaa.

Rautulammelta jatkoimme Hikiojan latvoille ja sen vartta Kotakönkäälle. Jo alkumatkasta vähäinen sade vauhditti matkaamme. Kotakönkään laavulla ruokailimme ja sade hellitti hetkeksi, joten saatoimme  kierrellä paikan hiidenkirnuja katselemassa. Sitten vesipisarat jälleen alkoivat tipahdella taivaalta. Olimme kahden vaiheilla, lähteäkö Luirojärveä kohti Palovangan kautta ja jäädä yöpymään johonkin jokivarteen vai suunnatako Tuiskukuruun. Sade alkoi yltymään ja niin päätimme mennä Tuiskukurun kämpälle ja yöpyä siellä mikäli tilaa sattuisi löytymään. Taival oli reippaan sateen siivittämä. Kämpältä tilaa löytyi ja yö vietettiin siellä.

Aamulla oli pilvistä ja usvaista. Ampupään selänteellä saattoi kuitenkin nähdä, että Pikkutuntureiden laet alkoivat ilmestyä pilvestä ja ilma kulkijalle parani muutenkin. Luirojärvelle tullessamme, olikin jo puolipilvinen ja aurinkoinen sää. Luirolla pidimme pienen tankkaustauon ja jatkoimme kulkua kohti Hammaskurua. Kärppäjärvillä taukoiltiin. Sää alkoi osoittaa merkkejä taas sateisempaan suuntaan. Kunnollinen sade kuitenkin alkoi vasta parilla viimeisellä kilometrillä. Vettä tuli kyllä rankasti. Pääsimme kuitenkin Hammaskurun kämpän suojiin. Muita ei ollut kämpässä eikä sen tuntumassa.

Seuraavana aamuna kämpän nurkalla ollut lämpömittari näytti hädintuskin kahta astetta. Ei sentään satanut. Verryttelimme jalkoja käväisemällä Hammaskodan raunioilla. Siellä oli rakennustarvikkeita varastoituna, joten näytti silti että uusi kota oli suunnitteilla.

Meillä oli suunnitelmissa mennä seuraavaksi Vongoivan kodan kautta Reutupäälle ja sieltä Anterinmukkaan. Sää vain oli edelleen kovin epävakainen. Kiertäessämme Keinopäätä etelän puolelta, Reutu oli kokonaan pilvessä. Ajattelimme, että sellaisella säällä ei kannata nousta tunturiin, kun ei kerran mitään kuitenkaan näe. Niinpä lähdimme "maantietä" myöten kohti Anterinmukkaa. Anterin tulipaikalla pidettiin taukoa.

Tässä kohden etelänpuolella olivat selänteet jälleen näkyvissä ja meitä vähän harmitti, mutta eipä mennyt kauan kun taas pilvimassat ympäröivät huiput.

Anterinmukkaan päästiin pääosin poutasäässä. Siellä saunottiin ja yövyttiin. Aamulla matka kääntyi kohti länttä ja Muorravaarakkaa. Sain jälleen kameraakin käsiini. Olin sen käytön vähän unohtanut kuvatessani matkapäiväkirjaa videolle. Muorravaarakan laakson reunalla kamera oli myös käsissäni.

Tiyhtelmää tultiin alaspäin.

...ja pian oltiin Muorravaarakan loivalla alaterassilla.

Murravaarakan ruoktu oli tyhjillään sinne tullessamme. Saimme rauhassa valmistella aterian ja päälle paistaa räiskäleitä. Jälkeläiseni kauhistelivat kylläkin 400 gramman painoista mansikkahillopulloani, mutta tuntui hillo heillekin kelpaavan. Joessa ei vettä tulvaksi saakka ollut, joten ylitys oli helppo. Tässä ollaan ylityksen jälkeen matka-aikeissa.

Olimme menossa Pirunportin suuntaan. Puolivälin purolla pysähdyttiin. Ateria vielä vähän janotti.

Tullessamme viimeisten mäntyjen kohdalle puurajalle, alkoi kaakon puolella jälleen näkyä uhkaavia pilviä. Sää olikin Anterinmukasta lähdön jälkeen ollut oikein mukavan tuntuinen, mutta nyt näytti siltä, että vettä saattaa tulla niskaan.

Kun Pirunportti näytti kovin lumiselta ja sohjoiselta, päätimme nousta sen vierestä Ukselman puolelta. Ylhäälle päästessämme sadekuurot iskivät niskaamme. Ukselman kupolin pohjoislaidalla oli vielä isoja melko kantavia lumikenttiä, joita myöten oli helppo edetä. Juuri Pirunportin louhikon kohdalla, sieltä suunnalta tulivat tuoreet viisivarpaiset jäljet. Oli vähän kahta mieltä. Ahmako vai saattoiko Muorravaarakan kämppäkirjan parin päivän takaisesta merkinnästä, jonka mukaan eraus oli nähty juuri kämpän lähettyvillä vetää jotakin johtopäätöstä.

Jälkien jättäjää ei näkynyt. Se oli suunnannut suoraan kupolia kohti ja me taas jatkoimme länteen. Tulimme Paratiisikurun reunalle. Putous oli alaosastaan jo näkyvillä.

Saimme juuri tätä ennen taas vettä niskaan, mutta kääntyessämme kuvaamaan kohti länttä, alkoi aurinko jo heittelemään säteitään Paratiisikurun suupuolelle.

Suuntasimme tästä kohti Hattupäätä, mutta emme sinne nousseet, vaan laskeuduimme Paratiisikurun ojan varteen, ylitimme sen ja kuljimme Sarviojalle, jossa pidettiin taas tankkaustaukoa.

Jatkoimme edelleen kulkua. Ohittaessamme Sarviojan suvantolampia oli taas hetkellisesti poutaa.

Ylitimme Kaarnepään pohjoisen matalan selänteen ja laskeuduimme Sotavaarajoen varteen. Lähellä Maantiekurun polun risteystä, päätimme jäädä leiriin. Jälleen satoi, mutta tuli pieni tauko, jolloin pääsimme teltan pystyttämään ja saatoimme siirtyä levolle. Seuraavana aamuna ukkosensekaiset pilvet kiisivät edelleen lounaan puolelta kohti koillista. Alkuun ei näyttänyt kulkusää kovinkaan hyvältä, mutta jatkaessamme Sotavaarajoen vartta alavirtaan, sää poutaantui.

Sotavaarajoen putouksille tullessamme sää oli mitä ihanteellisin.

Suuntasimme tästä Peurapäitten painanteesta kohti Porttikoskea. Metsässä oli jälkiä ammoin kulkeneesta kulosta.

Porttikosken kämpällä valmisteltiin ateria. Sinne tullessamme, oli pihamaalla kolme mönkijää. Yhdellä oli perässään teliperäkärrykin. Niillä ajeli kolme miestä, joista kaksi ulkomaalaista opiskelijaa. He lähtivät ylittämään Suomua satakunta metriä kämpästä ylävirtaan. Tätä ihmettelin, sillä juttelin puiston suomalaisen työntekijän kanssa ennakkoon, jolloin yhdessä olimme todenneet ettei siitä pääse, vaan on mentävä osapuilleen kilometri yläjuoksulle. Kaksi etummaista kyllä yli pääsi ja kolmas kaatui. Vettä oli niinkin paljon että ylösalaisin olleesta mönkijästä näkyi hädintuskin pyörät. Mies oli vyötäisiään myöten vedessä ja levitteli käsiään. Vintturilla he laitteen vedestä kiskoivat ja saivat käyntiinkin. Ylitys oli vaarallinen, sillä ajurihan olisi saattanut jäädä koneen alle ja vaikka hukkua. Minulla sattui olemaan videokamera käsillä ja taisin saada varsin hupaista tallennusta aikaan.

Me taas jatkoimme Suomun etelärantaa ylävirtaan ja ylitimme joen runsaan kilometrin päässä olevan tulipaikan kohdalta. Pohjoisesta Suomuun laskee sillä kohden Taimenlammelta virtaava puro. Vaikka Porttikoskella ollessamme välillä satoi rankasti ja idässä jyrisi ukkonen, niin jatkaessamme sää oli jälleen lämmin ja aurinkoinen. Suomun ylityksen jälkeen heitimme vähän arpaa, kulkeako kohti Taajostuvan tulipaikkaa vai mennäkö Lankojärvelle. Suunnaksi valittiin Lankojärvi. Suomun varret ovat näillä kohdin kauniit.

Joutsenpariskunta "souteli" Suomua myös ylävirtaan

Melko pian tämän kuvan ottamisen jälkeen yllemme vyöryivät jälleen paksut ukkospilvet ja alkoi sataa. Lankojärvelle tultuamme sade ei ollut enää kuurottaista, vaan jatkuvaa. Pidimme hetken lepotauon Lankojärven kämpän räystään suojissa. Kämppä oli muuten aivan tupaten täynnä. Me jatkoimme edelleen kohti Rautulampea. Omaa matkantekoani hidasti "jalkavaiva". Suomun varressa jalkani luiskahti liukkaalla kivellä ja akillesjänteeni alkoi oireilemaan. Hitaanlaisesti pääsin perille Rautulammelle. Jännettä vähän lääkittiin teltassa ja sitten päästiin ajelehtimaan unten maille.

Aamulla oli maailma sumussa. Käärimme leirimme pakettiin ja suuntasimme kohti Kiilopään eräkeskusta. Oikaisimme eteläselänteiden yli. Mönkijät ovat kuluttaneet sille välille kauhistuttavan uran. Paikoin se on moottoritien levyinen. Siellä sumussa nämä kolme Porttikosken urhoa jälleen tulivat koneillaan meitä vastaan. Niilanpään juurella pidettiin pieni voileipätauko. Tosin esittelin muille yhdistelmän, joka koostuu ruisleivästä ja mansikkahillosta. Erittäin epäluuloisina he sitä maistelivat, mutta myönsivät sen yllättäen maistuneen aivan kelvolliselta.

Kiilopäällä lunastimme sauna- ja suihkuvuoron ja tulimme jälleen ihmismäiseen ja kotimatkalle kelvolliseen kuntoon.

Keskiviikkona 2 päivänä elokuuta ajelin kolmen kaverini kaimani Heikin, Hannun ja Juhan kanssa Kopsusjärven tienhaaraan herroiksi taksilla. Olimme lähdössä vaellukselle. Kotipaikaltani taksimies Antti oli samaan aikaan menossa Pohjois-Norjaan kalamatkalle tuttunsa Armaksen kanssa ja me olimme päässeet siivellä mukaan. Mersussa oli ahdasta. Vieläkään en oikein ymmärrä, miten neljä rinkkaa ja muut tavarat mukaan mahtuivat. Ilta oli pitkällä autosta noustessamme. Olimme tehneet lisälenkin Haaparannan kautta, joten ajomatka oli venynyt. Sovittiin, että Antti palatessaan viikon kuluttua, ottaa meidät Laanilasta uudelleen kyytiin.

Heitimme rinkat hartioille ja läksimme kulkemaan polkua kohti Kopsusjärveä. Pari kilometriä edettiin ja sitten kuljettiin polulta vähän sivummalle ja pantiin teltta pystyyn sekä ryhdyttiin yöpuulle. Taivas oli pilvessä ja aavistuksen tihutteli vettä. Aamulla tilanne oli samankaltainen, mutta sentään poutainen. Yhdeksän aikoihin oli leiri purettu ja me valmiina matkan tekoon. Leiripaikkaamme ilmestyi yllättäen jostakin pari koiraa, joten muitakin oli lähistöllä. Itse ylemmässä kuvassa tarjoilen näkkileipää ja kaimani alemmassa kuvassa  taputtelee seurallista kaveria. Mukaamme koirat eivät yritelleet, vaan häipyivät jonnekin meidän jatkaessamme matkaa.

Koska minä olin tehnyt reittisuunnitelman, niin myös huolehdin suunnistuksesta. Hetken kuljettuani ihmettelin, miksi polku jolta erkauduimme ei tulekaan vastaan. Vilkaisin kompassia ja se näytti menneen sekaisin. Neula osoitti aivan outoja suuntia. Arvelin, että paikalla on jokin magneettikenttä neulaa sotkemassa. Lopulta määräsin meistä ketterimmän nousemaan puuhun ja kertomaan missä suunnassa Nattasten keilat näkyvät. Kun hän osoitti suunnan suostuin uskomaan, että kompassi on kunnossa, mutta päässäni on vikaa. Käännyimme päinvastaiseen suuntaan ja pian olimme tavoittelemallamme polulla. Sen noustessa ylemmäksi ja nähdessäni etelän suunnan maisemia, naksahti päänikin kohdalleen. Siihenkin aikaan joillakin kulkijoilla oli tarvetta tehdä "maamerkkejä".

Kopsusjärvi tuli vastaan, auringon alkaessa pilkistellä pilvien raosta. Muutenkin olimme päässeet taivaltamaan poutaisessa säässä ja saatoimme heti ryhtyä leirin perustamiseen. Teltta pantiin pystyyn järven pohjoispuolen kankaalle.

Näkymää Kopsusjärven pohjoispuolen rantakankailta.

Pakit kiehuivat kohta nuotiolla ja kun ateria oli tullut nautittua, kaivettiin mukana olleet virvelit esille ja lähdettiin niiden kera kulkemaan järven rantoja. Saalista ei tullut. Kopsuslampi ja kämppä löytyi pienen haarukoinnin jälkeen.

Järven ja lammen välistä miniputousta käytiin ihmettelemässä.

Seuraavana aamuna matka jatkui kämpän takaa vaaralle nousevaa polkua pitkin. Kuvausta varten ryhmittäydyttiin lammen pohjoispuolen ensimmäiselle terassille.

Pian oltiin Suomujoen varressa ja päästiin tutustumaan Suomun ruoktuun, joka oli harvoja senaikaisia "autiomajoja".

Suomun vartta kuljimme tästä alavirtaan. Pysähtelimme tämän tästä kaloja narraamaan mutta tuloksetta.

Pitempään emme tässä viipyneet, vaan jatkoimme Suomun vartta alajuoksun suuntaan. Aitalammelle tultuamme, nousimme Aitaojan vartta jonkinmatkaa ylöspäin ja sitten kapusimme ylös rinteelle. Vaikka ilma oli poutainen, niin se oli melko utuinen.

Otin kompassilla yleisuuntaa itään ja kohtahan laskeuduimme vaaran itäpuolelta Suomuun laskevan vähäisen puron uurtamaan laaksoon. Siellä pideltiin ruokatulia.

Nousimme sitten melko korkealle Vintiläntunturin selänteelle ja laskeuduimme Vintilänojan varteen, kohdalle jossa on vesi uurtanut melkoisen murtomaaston. Sieltä kuitenkin löytyi uomien välistä sopiva tasanne yöpymispaikaksi.

Illalla pideltiin kurun pohjalla ruokatulia.

Aamulla tiskailin hampaitani muiden ollessa vielä teltassa. Aivan läheltä kuului voimakasta ärinän tapaista rykimistä. Karhu tuli ensimmäiseksi mieleen ja vilkaisin jo puita johon pääsisin pakoon kiipeämään. Saman tien koivutiheiköstä astahti esille komeasarvinen kookas poro, joka edelleen äänteli oudosti mutta juoksi tiehensä.

Kun aamuateria oli syöty ja muut aamutoimet tehtyä, leiri purettiin ja lähdettiin taivaltamaan itään. Nousimme Pikkutuntureiden rinteitä. Selänteellä Tuiskupään rakkainen laki oli selvästi tunnistettavissa. Meillä oli mukana parikin kiikaria, joiden avulla tallensin mieleeni maaston muotoja. Käyttämästäni Taloudellisen kartan lehdistä ei ollut kovinkaan paljon apua yksityiskohtaisempaan suunnistamiseen eikä muuhunkaan paikantamiseen.

Tuiskukurun reunalle tullessamme, piti ihmetellä jyrkkää rinnettä. Samalla kiikaroimme vastarinteestä sopivaa nousukohtaa.

Kotkankin havaitsimme liitelevän yllämme Tuiskun reunamalla ollessamme.

Vaikka aurinko pilkahtelin pilvien lomasta silloin tällöin, niin vesi pilvissä oli herkässä. Saimme tämän tästä niskaamme pieniä sadekuuroja. Kurun pohjalla pidimme ateriataukoa ja sitten nousimme Tuiskupäälle. Sen jälkeisellä Ampupään pohjoisliepeeltä näimme Sokostin. Kuljimme Vasanlyömäpäitten eteläpuolelta pienten lampien kautta Luirojärven luoteispäähän. Näkymä oli vähän ankea, sillä Sokosti oli tällä välin ennättänyt kääriytyä melkein juurta myöten pilveen.

Taivas uhkaili selkeästi sadetta ja ryhdyimme heti järven rantaan saavuttuamme teltan pystytyspuuhiin. Sen onnistuimme tekemään ja varusteemme muuten suojattua, kun sadekuuro alkoi. Saimme kuitenkin vielä illalla poutasäässä ryhtyä ruuanlaittoon ja vaatteita kuivattelemaan.

Sunnuntaiaamu 6.8 oli edelleen kovin kostea, pilvinen ja sumuinenkin. Onneksi ei sentään kovasti satanut, vaikka tämän tästä taivaalta vähän vettä tippuikin. Itse kiertelin pohjoispään kautta itärannalle paikkoja tutkimaan ja muut tekivät samaa länsirannalla. Virvelit meillä oli kaikilla mukanamme, mutta kalaa ei saatu.

Myöhemmin tapasimme järven länsirannalla keskivaiheilla pari miestä, joiden veneen olimme jo järvellä nähneet. He olivat haeskelemassa kohoja mukana olleisiin verkkoihinsa. Veneen pohjalla näytti olevan ainakin kolmikiloinen hauki. Miehet kertoivat nousseensa Luirojokea myöten järvelle  loppumatkan ollessa kovin työläs veden vähäisyyden vuoksi. Heidän mielipiteensä oli, että siihen aikaan oli rannalta turha kalaa yrittää, koska ne oleilevat järven syvänteissä. Heillä oli radio matkassa ja he kertoivat säätiedotuksen lupailleen säiden paranemista.

Miesten käsityksistä huolimatta, kokeilimme vielä kalavehkeitämme Luirojoen padon kohdilla, mutta turhaan.

Illalla vielä tutkailin karttaa. Alun perin olin ajatellut suunnata jatkossa Sotavaarajoen varteen ja tulla sieltä Suomulle, mutta rupesin epäilemään ennättäisimmekö sitä kautta keskiviikoksi Laanilaan. Niinpä maanantaiaamulla matkaan lähtiessämme suunnistelin Palovangan latvoille. Maanantaiaamu oli yhtä sumuinen kuin aiemminkin, mutta noustessamme Vasanlyömäpään rinnettä, alkoi aurinko pilkahdella näkyviin ja Sokostikin oli enää puoleen väliin pilvessä. Päästessämme Paasjoen latvakurun niskalle, Lupukoiden huippu oli vielä pilvessä, mutta sitten pilvet pyyhkiytyivät pois. Jokivarressa oli sitten jo mukavan aurinkoinen kulkusää.

Joki virtasi pienten kallionselkien yli.

...ja kallioilta löysimme muualtakin lepohetken paikkoja...

Mustakeron tasolla on hieman soista.

Geologien tutkimuskämppä Padagova pian ohitettiin. Siellä näytti majailevan muita retkeilijöitä, joita emme halunneet häiritä ja tulimme kohta suuputouksille, jossa hyvä tovi viivähdettiin.

Kahvitkin putousten tuntumassa keiteltiin ennen kuin jatkettiin. Suomu päästiin ylittämään tältä kohden. Matka jatkui sitten sen vartta alajuoksun suuntaan Rautuojalle saakka. Leiri perustettiin siihen.

Tiistaina 8.8 aamu valkeni poutaisena. Kuljimme Rautuojan laaksoa länteen. Ylempänä oli vähän hankala päätellä mikä on oikea suunta Rautulammelle ja vedin porukan vähän ennen lampea kohti Kutturapäitä. Hoksasin kohta virheeni, mutta nousimme rinteeseen ja ohitimme Rautulammen pohjoispuolelta. Tunturin selänne oli siellä oikein mukavakulkuista sammalpeitteistä pohjaa ja pysyttelimme samalla korkeuskäyrällä aina Luulampien tuntumaan saakka. Luulammet näkyivät selänteelle jo kaukaa.

Lammen rannalle leiri pantiin pystyyn. Lähistön pienissä puroissa narrattiin taas kalaakin ja yllättäen tammukka vieheeseen iskikin. Ne toivat sopivaa täydennystä muonavaroihimme. Lampeenkin koetin lipukkaa heittää, mutta se ei siellä renkaita tehneille kaloille kelvannut.

Aamulla sää oli aurinkoinen ja kaunis.

Meillä oli muona hieman vähissä. Sitä auttoi kovasti viimeisen päivän kalaonnemme. Nypimme läheisistä pienistä puroista perholla tammukan toisensa jälkeen. Ne pilkottiin palasiksi ja paistettiin pannulla jonkinlaisten murojen kanssa eräänlaiseksi pizzaksi. Hyvin kelpasi.

Yksinäinen poro liikuskeli lampien rantahietikolla. Se piehtaroi hiekalla ja ryntäili sinne tänne oudosti. Jotkut pistiäiset sitä varmaan kiusasivat. Lopulta se tuli täyttä vauhtia meitäkin päin. Hajaannuimme koivujen suojaan, mutta poro painui meistä välittämättä eteenpäin eikä enää palannut.

Sää Luirojärveltä lähdettyämme oli pysynyt hyvänä ja sitä se oli viimeisenä päivän keskiviikkona, jolloin tästä kohdin suunnistelin Laanilaan. Perille pääsimme kommelluksitta ja taksikin saapui paikalle sovitusti.

Matkalla sain ensimmäisen kosketuksen ja tuntuman läntiseen Saariselkään, kiikaroidessani jokaisella selänteellä ympäristöä. Mieleeni painui kokonaiskuva alueen "luonteesta" ja siitä oli minulle jatkossa kovasti hyötyä.

Elokuun 10 päivänä 1960 lähdin kahden kaverini Jussin ja Karin kanssa ensimmäiselle vaelluksellemme Saariselälle. Näin oli alkuperäinen tarkoitus, mutta matkalla suunnitelmat muuttuivat.

Astuimme junaan Seinäjoella ja Kokkolan vaiheilla Kari paljasti olevansa kuumeessa, mutta pelättyään matkan peruuntuvan ei ollut asiasta kertonut. No oli vähän muitakin terveysongelmia. Jussilta oli leikattu viikkoa aikaisemmin umpisuoli. Eivät nämä asiat huolettomia kovin paljon vaivanneet. Toki alkuperäinen suunnitelma mennä Kopsusjärven tienhaarasta Luirojärvelle ja lopettaa vaellus Laanilaan, meni uusiin puihin.

Katsellessamme karttaa, päätimmekin suunnata Nattasille ja helpottaa sillä konstin rasitusta jos Karin kuume ei heti alkuun antaisi periksi. Mieleemme ei juolahtanutkaan, että Sompion luonnonpuistossa, jonne olimme nyt menossa, oli liikkuminen siihenkin aikaan kielletty.

Aikanaan tulimme Tankavaaraan. Käytössämme olleen Taloudellisen kartan 1:100 000 karttalehden perusteella, suunnistelimme Jorpulipään pohjoisrinteelle, jonne ensimmäinen leiri perustettiin. Siellä aloitettiin kuumesairaan hoito hikoiluttamalla makuupussissa ja juottamalla vuoroin teetä, mehua ja kahvia aspiriinin kera. Kuumehan laski.

Olimme saksalaisten sodan aikana tekemällä itään suuntaavalla tiellä ja lähtiessämme kohti Seinänattasta, saatoimme käyttää ensimmäisen puron ylittävää siltaakin. Sitten olimme omillamme. Alussa oli vähän jännityksen tuntuakin, sillä ollessamme lähestymässä Riestonaavan reunaa kuului murahduksia ja ryskettä. Pian tulimme jäljille, joista näimme säikäyttäneemme mesikämmenen liikkeelle. Se oli jäljistä päätellen laukannut tiehensä.

Seinänattanen tuli vastaan nopeasti. Vähän Riestojen latvoilla piti etsiskellä ylityspaikkaa, muttei suurempia ongelmia ollut.

Kun päästiin Nattastuntureiden laaksoon, leiri perustettiin Sukkulajärven pohjoispäähän. Seuraavien päivien aikana tutustuttiin lähiseutuun ja kiipeiltiin kaikille huipuille. Meillä oli kalavehkeet mukana. Virveleitä koeteltiin ja kala söi mukavasti sekä Sukkulajärvessä että Serrikaisen pohjoispuolella olevilla Hietajärvillä.

Kiivetessämme Pyhänattasen huipulle, tapasimme siellä olevassa mökissä palovartijan ja vierailulla myös olleen lintututkijan. Kehuskelimme kalaonnellamme vaikka lintumies palovartijan takana koetti antaa kieltäviä käsimerkkejä. Kyllähän sitten selvisi, että miksi mutta vartija oli leppoisa kaveri ja sanoi ymmärtävänsä, ettei meillä ollut tietoa alueen rajoituksista.

Vaikka olimme pohjoisessa vaelluksen tapaisella ensimmäistä kertaa, niin olimme varsin kokeneita luonnossa kulkijoita, sillä varsinkin partioharrastuksemme myötä olimme useita vuosia kotipaikallamme retkeilleet metsissä joskus hyvinkin vaativissa olosuhteissa. Osasimme yhtä ja toista muutakin. Rinkat teimme itse ja Jussilla ja minulla oli omatekoiset makuupussitkin.

Ruuanlaittotaidoissa oli kyllä vähän toivomisen varaa. Osasimme toki paistaa "tikkuleipää" nuotion paahteessa ja räiskäleet kääntyivät pannulla vaikka miten monella kiepauksella, mutta muuten perustaidot olivat vähän heppoisia.

Jussilla oli jostain tullut haave "Rosvopaistin" valmistamisesta. Hän oli ennen matkaa hankkinut parin kilon tuoreen lihan palan, vähän tinapaperia ja kukkapurkin. Kun ajattelee miten vähän kylmälaitteita oli tuohon aikaan, niin voi olettaa, ettei se lihanpalanen ollut kovin hyvässä voinnissa matkaan lähtiessämmekään. Kun vielä muistaa, että matkasimme lämpimissä kulkuneuvoissa puolisentoista vuorokautta, eikä siitä eteenpäinkään ilma mitenkään kylmä ollut, ja oltuamme muutaman päivän innostuneena tutkimassa aluetta ennen kuin Jussille tuli lihanpalasensa mieleen, niin ei se välttämättä miltään osin kovin terveellistä ravintoa enää ollut.

Kuoppa kuitenkin kaivettiin Sukkulajärven rantahietikolle ja nuotiota poltettiin päällä hyvän aikaa. Muistan miten Jussi oli pettynyt kovin kutistuneen ja mustaksi palaneen lihanpalasensa nähtyään. "Miten se on mennyt noin pieneksi" hän toisteli. Syötiin se silti eikä ongelmia tullut. Oli se siinä määrin "kypsynyt".

Olin eräänä aamuna peseytymässä järven rannassa, muiden vielä torkkuessa teltassa. Jussin kömpiessä ulos, hän tuli siihen uskoon että olen ollut uimassa. En oikonut tätä väärää käsitystä. Hän ei halunnut olla pekkaa pahempi ja meni uimasilleen. Järven vesihän on hyytävän kylmää, koska se sijaitsee aika korkealla. Jussi kangistui niin, ettei tahtonut saada vaatteitakaan päälleen. Kohta hän oli kuumeessa ja taas sairasta lääkittiin kuten edellisellä kerrallakin.

Siirryimme sitten kohti Vuotsoa. Nalinojan varteen pantiin vielä leiri ja kierreltiin sen tuntumassa. Tammukka ja harri puri kovasti vieheeseen sielläkin.

Ainuttakaan valokuvaa ei ole tästä ensimmäisestä retkestämme. Karin piti ottaa kamera mukaan ja me muut ostimme sitä varten filmiä. Filmit olivat kyllä kierroksella, mutta kamera kuulemma jäi keittiön pöydälle. Sattuuhan sitä.

53 vuotta jälkeenpäin vuonna 2013 ruska-aikaan otin Pyhänattasen huipulta muutamia kuvia.

Seinänattasen "muuri" vasemmalla, Sukkulajärvi oikealla

Sukkulajärvi, jonka pohjoispäässä leirimme oli.

Pyhänattasen huipun pahtoja.

"Palovartijan mökki", joka käyntimme aikana oli kylläkin hirsiseinäinen.

Näkymä mökin kulmalta Sompiojärven suuntaan.

Otos huipulta länsisuuntaan.

10 päivänä kesäkuuta 1966 olin kotini pihamaalla rinkkani kanssa valmiina kävelemään tien varteen odottelemaan linja-autoa, jolla pääsisin Seinäjoen rautatieasemalle, josta klo 22.20 lähtevällä yöjunalla oli edelleen tarkoitus matkata Rovaniemelle. Vaikka olin jo hyvän aikaa valmistellut neljättä vaellustani Saariselälle, niin lähdin matkaan vähän empien, sillä olin vastikään tutustunut tulevaan vaimooni.

Liikkeelle kuitenkin pääsin ja naapuripitäjästä linjuriin astui koulukaverini Aki. Matka sujui suunnitellusti. Aamulla oltiin Rovaniemellä ja sitten asettauduttiin pohjoiseen matkaavaan linja-autoon. Vaikka tämä postiauto ajeli vauhdikkaasti eikä pysähdellyt postia jakaessaankaan, vaan "postiljooni" heitti tiukasti rullalle käärityt lehdet ynnä muun postin täydessä vauhdissa avatusta ovesta sitä varten laadittuihin avarasuisiin laatikkoihin, niin vasta illan suussa olimme perillä Kopsusjärvelle johtavan polun päässä. Postin jakelusta voin mainita, että kyllä muutamat heitot taisivat mennä ohi laatikonkin, mutta ei se menoa näyttänyt haittaavan. Auringon heitellessä melko pitkä varjoja, vahvistauduimme voileivillä ennen patikkataipaleen alkua.

Sää oli poutainen ja aurinkoinen. Kuljimme vanhaa sodanaikaista huoltopolkua Kopsusjärvelle sekä lammelle. Kopsuslammen kämppään asettauduimme yöpuulle. Kello oli ennättänyt jo vähän yli puolen yön.

Aamulla kämpän edustan tulipaikalla keiteltiin aamukahvit.

Sitten tutustuttiin lähiympäristöön. Meillä oli virvelit mukanamme ja lipukoita koetettiin tarjota Kopsusjärven kaloille. Välillä siimakin vähän sotkeentui, jota Aki selvittelee järven männikkökankaalla.

Kalaa ei yrityksistä huolimatta vieheisiimme tarttunut. Aika kuitenkin yrittäessä kului mukavasti ja toinenkin yönseutu vierähti Kopsuksella. Aamulla lähdimme nousemaan lammen takana kohoavaa jyrkkää vaaran rinnettä kohti Suomun ruoktua. Sää oli edelleen hyvä kuten saattaa päätellä lähdön hetkellä kämpän takaa otetusta kuvasta Nattasten suuntaan.

Vaaran pohjoisrinteen alapäässä päästiin purolla sammuttamaan janoa.

Suomun ruoktun seinustalla viivähdettiin hetki.

Jatkoimme Suomun vartta alavirtaan Salonlammen eli nykykartoissa Kotalammen nimeä kantavan lammen rannalle, johon pystytimme telttamme. Tervasta riitti nuotioon, jolla sika-nauta käristyi jotenkuten nautittavaan muotoon.

Edelleen oli kirkasta ja yöllä saattoi kuvata keskiyön aurinkoa.

Aamulla Aki kokeili rannassa jonkun tekemää kopukkaa. Vaatetuksesta saattaa päätellä, että verenimijöistä ei ollut suurempaa vaivaa.

Matka jatkui tästä kohti Luirojärveä aiempien reitinvalintojeni tapaan eli ylitimme Vintilän tunturin ja Pikkutunturit, laskeuduimme Tuiskukuruun ja kiipesimme Tuiskupään yli sekä Vasanlyömäpäitten eteläpään lampien kautta Luirojärven luoteiskulmalle. Alakuvassa Aki kurkistelee reittiä alas Tuiskukurun reunalla.

Luirojärvelle tultiin edelleen mainion sään saattelemana. Asettauduimme Rajan kämppään, jota myöhempien retkeilijöiden taitaa olla hieman vaikea kuvasta tunnistaa. TV oli siihen aikaan vielä uutta tekniikkaa. Joku huumorimies oli aikansa kuluksi tehnyt päädylle puusta antenniharavan.

Kuluttelimme Luirojärvellä aikaa mm virveleitä veteen tarjoillen, mutta kuten Kopsuksella, tuloksetta. Löysin perästään hajonneen pienen veneen raiskan, joka kuitenkin piti vettä, kun asetuin keulaan ja peräosa nousi vedestä. Airon puolikkaan avulla meloskelin sillä järvellä. Kun oli tyyntä, saattoi nähdä miten syvä järvi kauempana itseasiassa on, vaikka rannalta virvelöidessä tuntuu siltä, että pohja ei laske ollenkaan.

Kämpässä ei tuohon aikaan ollut kamiinaa, vaan pieni takka. Tunnelmatulia vähän pidettiin.

Sokostille kiivettiin. Koska oltiin vasta kesäkuun puolen välin korvilla, rinteiltä löytyi suuriakin lumikenttiä.

Näkyvyyttä huipulla riitti.

Sokostinojalla ei ollut vielä siltaa eikä alueella pitkospuita. Matalan veden aikana ojan ylityksen saattoi tehdä näinkin.

Raappanan kammi oli hyvässä kunnossa. Tätä kirjoittaessani on aika ja vesi tehnyt tuhojaan.

Luirolla kului pari päivää mukavasti. Sää alkoi lämmetä lähtiessämme pohjoiseen kohti Sudenpesää. Pälkkimäojalla sammutin janoani.

Kulun edetessä Joukhaispää näytti parasta puoltaan.

Kun lähestyimme vedenjakajaa alkoi helle olla uuvuttavaa. Eteläpään lammilla olikin syytä ottaa rennommin.

Nousimme tästä ylös Seisomakiven selälle, jota myöten kuljettiin eteenpäin. Kaarnepää näyttäytyy sieltä edustavana.

Sarviojan suvantolammet olivat sileinä kun Sudenpesä lähestyi.

Sudenpesän tuntumaan sitten asettauduttiin.

Kämpän edustalla oli tulipaikka, jolla kiehahtivat tervetuliaiskahvit.

Sudenpesällä majaili kemiläinen Samppa, joka kertoi saaneensa muutamaa kuukautta aiemmin sydäninfarktin, jota oli retkeilemällä hoitelemassa. Hän sanoi lepäilleensä vähäistä aikaisemmin Sarviojan varressa muutama satametriä alajuoksun suuntaan erään suuren männyt juurella, kun karhu oli kahlannut etelän puolelta yli Sarviojan ja kulkenut sitten Kaarnepään rinteeseen. Etäisyyttä oli Samppaan ollut vain muutama kymmenen metriä, mutta otso ei häntä ollut nähtävästi huomannut.

Mekin lähdimme kohta paikalle kameroinemme, mutta tietenkään emme mitään silmiimme saaneet. Käväisin vielä Kaarnepään laella pienen transistoriradioni kanssa kuuntelemassa säätiedotusta. Siellä kerrottiin Ivalossa mitatun 32 asteen lämpötilan.

Kuumaa kun oli, emme ajatelleetkaan vaeltamista, vaan seuraavan päivänkin lekottelimme varjoisia paikkoja etsiskellen. Suunnittelimme myöhään illalla jatkavamme kulkua ja 23 aikoihin heitimme rinkat selkään ja suuntasimme Kaarnepään eteläiselle matalalle selänteelle. Sinne ennättäessämme, oli taivaalle noussut mahtavia pilvilinnoja, joiden välistä auringon valosuihkut antoivat upean valonäytelmän.

Kuljimme Sotavaarajoelle ja sen vartta putouksille saakka, jossa pantiin tulet ja keiteltiin yökahvit.

Jatkoimme Suomun varteen. Siellä tuli vastaan puulaavu, jossa rakentajat olivat nähtävästi käyttäneet aikaa ja purkaneet taiteellista sisintään. Ehkei Ateneumin opiskelijoista kuitenkaan ollut kyse, vaikka patsaan rinnat näyttävät olevan aavistuksen picassomaisesti eri korkeuksilla.

Porttikosken kämpälle tulimme 3-4 välillä aamuyöllä. Kämpän ovi oli haassa sisäpuolelta. Ei meillä silti sinne ollut tarvettakaan mennä. Laiskuuttamme heitimme teltan makuupussiemme alustaksi kämpän lähettyville kankaalle ja nukahdimme. Yhdeksän korvilla heräsimme vallan toisenlaiseen ilmanalaan, mihin olimme viime päivinä tottuneet. Oli kylmä. Kämpän ikkunalla oli mittari, joka näytti 2,5 astetta plussaa. Olipa lämpötila pudonnut rajusti muutamassa tunnissa. Taivaskin oli pilvessä ja uhkaili vähän sadetta. Yöpyjät olivat saaneet kämpän ovenkin haasta ja mekin pääsimme käväisemään sisällä. Aki oli vetänyt jo Jussi-paitaa päälleen.

Me kuumentelimme aamupalaamme varten vedet kuitenkin ulkona oikealla näkyvällä nuotiolla ja jatkoimme matkaa Suomun vartta yläjuoksun suuntaan. Sää oli tihkusateinen ja kolea. Palovangan suuputouksilla pysähdyttiin nappailemaan kuvia. Silloinen silta oli vailla kaidetta ja vaati hieman uskallusta. Rungot olivat ohuita ja notkuivat melkoisesti.

Nousimme tästä Padagovalle ja jäimme siihen yöpymään. Kämpässä majaili yksinäinen mies, jolla oli iso kattilallinen kaurapuuroa kämpässä. Hän kertoi olevansa lahtelainen, velkaantuneensa onnettomuuksien takia ja lähteneensä velkojiaan pakoon erämaahan. Hänellä oli ns taloudellinen kartta1:100 000, joka kuitenkin kattoi tästä paikasta eteläisemmän alueen. Ei hänellä tuntunut olevan käsitystä missä hän oli. Ei hänellä myöskään ollut juuri muuta syötävää kuin kaurahiutaleet, mutta niitä oli runsaasti. Piirtelin kaverille karttaluonnoksen ja vähän ohjeita, miten päästä maantien varteen jos sinne on halua. Meillä oli vähän ylimääräistä muonaa, jota hänelle jätimme vaihtelua antamaan.  Kuvassa kyseinen mies pilkkoo puita kämpän tuntumassa.

Kun olimme yöpyneet matka jatkui kohti Kotaköngästä. Sieltä arvelin päästävän yli. "Silta" löytyikin jos kohta hieman haastavampi. Olivathan rungot sateen liukastamia ja oksan tynkiä oli päälläkin päin. Astelin ensin yli ja sitten oli Akin vuoro. Häneltä loppui usko keskellä matkaa ja hän laskeutui polvilleen pölkyille. Olin ottanut kameran käsiini ja ennättänyt juuri ottaa alla olevan kuvan. Alkuun minua nauratti, mutta tajusin kohta että nyt oli vaaran paikka. Pitkä koski oli alla. Olimme juuri sen niskalla. Pudotusta veteen oli 2,5 - 3 metriä. Sain jotenkin valetuksi uskoa mieheen ja ojensin hänelle pientä koivun raippaa tueksi. Ei siitä olisi sanottavaa apua ollut jos hän olisi puilta livennyt, mutta vahvisti ehkä vähän uskoa. Yli selvittiin. Monesti hän on jälkeenpäin todennut ylityksen olleen hänen elämänsä kovin koettelemus.

Jatkoimme sitten matkaa Suomun vartta alavirtaan ja käännyimme Rautuojan varsia kohti Rautulampea. Siihen aikaan Rautulammen "kämppä" sijaitsi lammen pohjoisrannalla puolivälissä. Todettakoon, että olihan siellä peräti takkakin.

Yöstä selvittiin aamuun tässäkin majapaikassa. Seuraavana päivänä siirryimme aluksi Luulammille ja lopulta tulimme Rumakurun kämpälle, joka oli tyhjillään. Päätimme majoittua siihen viimeiseksi yöksi. Se oli kylläkin virhe, sillä viritellessämme tulta kamiinaan tulivat savut silmille. Koetimme tuulettaa minkä voimme, mutta savusaunamaisessa ilmapiirissä yö vietettiin. Tukkanikin oli aamulla noesta harmaa.

Saariselän retkeilykeskukseen saavuimme viimeisenä päivänä nousten Luton latvalta ylös Hirvaspirtin kohdalta. Oli sopivasti juhannusaatto. Se vietettiin Laanilassa. Juhannuspäivän kunniaksi otettiin vielä tuntumaa kullankaivuuseen. Tutullamme Kimmolla oli nykyisen hotellialueen polttopisteessä puron varressa pieni ränni. Läkkisangollisesta maantien luiskan soraa saatiin seitsemän kultahippua...