Vaelluskertomuksia: Lappi Saariselkä

Kesäkuun  toisen päivän illalla pysäköin autoni Marivaaran paljaaksi hakatulle laelle. Oli tuuleton ja aurinkoinen ilma. Ilta oli niin pitkällä, etten vaelluskumppanini Akin kanssa lähtenyt kulkemaan, vaan yövyimme Marivaarassa.

Vaelluskaverini oli sairastellut vuosi takaperin vakavastikin, mutta hän vakuutti olevansa nyt fyysisesti hyvässä kunnossa. Kevään mittaan hän oli ennättänyt tehdä pyörälenkkejäkin lähes 2000 kilometriä.

Itse en ollut kovinkaan hyvässä kulkukunnossa ja sanoinkin, että hän joutuu tyytymään minun vauhtiini. Alustavissa suunnitelmissa oli melko mittava reitti. Erityisenä tavoitteena oli pyörähtää jossakin vaiheessa Kotakönkäällä, joka oli Akilla pysyvästi muistikuvissa vuoden 1966 vaellukseltamme.

Aamulla Saariselän selkeärajainen tunturijuonne näkyi kutsuvana pohjoisessa.

 

 

Taivas pilveili, mutta aurinko pääsi näyttäytymään silloin tällöin ja oli poutaa. Alkuun kuljimme Pajuojalle, jossa keiteltiin aamukahvit. Olin ottanut mukaan uuden trangian, jota en lainkaan ollut kokeillut. Jostakin alennusmyynnistä se oli käteeni tarttunut. En saanut sitä toimimaan mitenkään. Mukanani oli tavallinen pakki ja pienellä oksatulella vesi kiehahti nopeasti.

Vaikka oli varhainen kevät, niin maasto oli melko kuivaa. Marivaaran ja Jaurun välinen reitti voi olla hyvinkin hankala jos maapohjassa on kosteutta. Silloin kenkä uppoaa syvälle pehmeään hiesuun ja eteneminen on hidasta ja raskasta. Nyt oli helppo mennä.

Pajuojan jälkeisen suolahdekkeen yli oli tehty valtava lankkutie. Sitä oli jalkamiehenkin helppo kulkea. Lahdekkeen pohjoisen puolella on itään suuntaava poroaita, jota seurailimme kunnes vanha puutavaran ajoura kääntyi koilliseen menevän poroaidan varteen. Siellä noin kymmenen kilometrin päässä Marivaarasta on oikeastaan ainut "vedenottopaikka" Pajuojan jälkeen. Tankkailimme sielläkin ja kävimme toteamassa lähistöllä olevan piekanan pesän tyhjillään olevaksi.

Jatkoimme sitten sen toisen poroaidan vartta Auhtijoen selälle ja sieltä osapuilleen korkeimmalta kohdalta pujottelimme aidan ali ja suuntasimme Siulalle.

Sitten tapahtui yllätys. Alarinteessä Akin "takki tyhjeni" kerralla. Hänen energiavarastonsa olivat lopussa ja viimeinen parikilometrinen oli työn ja tuskan takana. Lopussa päästiin eteenpäin vain vähän kerrallaan eikä tauotkaan paljon auttaneet. Lopulta Siulan rappuset oli kavuttu ja kämppään päästiin. Siellä yöpyi kanssamme mieskaksikko pääkaupunkiseudulta.

Aki oikaisi laverille kohta kun oli saanut jotakin suuhunsa eikä siitä noussut ennen kuin 12 tuntia oli kulunut. Tässä vaiheessa itse ymmärsin, että saamme heittää romukoppaan suurelliset kulkusuunnitelmat ja edetä paljon varovaisemmin. Kun aamulla lähdimme liikkeelle, päätimme palautella ja siirtyä vain Tahvontuvalle. Aki joka käytteli kameraa, otti otoksen ylärapuista.

 

 

Tahvontuvalle tulimme ongelmitta ja siellä aterioitiin sekä saunottiin. Illansuussa teimme kävelyretken Jaurun varsia alavirtaan muutaman kilometrin päähän. Yövyimme kämpällä kahdestaan.

Aamu valkeni pilvisenä. Koillisesta puhalteli melko viileä tuuli. Tämä vähän harmitti, sillä olimme suunnitelleet kulkevamme lakia myöten Anterinmukkaan, mutta näkyvyys oli melko heikko. Lähdimme silti kohti Vongoivaa. Suuntasin Tahvolta luoteeseen purokurun reunaa. Lähellä vanhaa Moskun työnjohtajana teettämää poroaitaa pidettiin taukoa.

 

 

Siellä myös jatkoin aloittamani vaellusvideon kuvauksia.

 

 

Tämä kulkureitti on hieno väylä Povivaaran jyrkänteen juurelle jos vain ymmärtää aina ajoissa nousta terassilta seuraavalle. Emme nyt kuitenkaan jyrkänteen reunalle kiivenneet, vaan kuljimme kohti Vongoivaa. Lakikupolin juurella päätimme, että jätämme varusteet siihen ja käymme huipulla varusteitta. Siellä totesimme, että ratkaisu oli oikea. Näkyvyyttä ei sanottavasti ollut ja koillisviima oli pureva. Laskeutuessamme lounaan puolella oli vähän parempaa, mutta peittyi kauempana utuun sekin.

 

 

Saatuamme rinkat selkään, lähdimme luoteeseen kohti Vongoivan kotaa. Kuljimme alkuun melko ylhäällä. Rinne on tasainen ja hyväkulkuinen. Alakuvassa taustalla näkyy Pirttikallionvaara.

 

 

Vongoivankodalla nautittiin kevyt kenttäateria.

 

 

Sitten ylitettiin vedenjakaja ja tultiin Anterin laaksoon. "Maantietä" marssittiin viitisen kilometriä ja sitten Anterinmukan seinät meitä tervehtivät. Kulkeminen oli ollut edelleenkin vähän nahkean tuntuista, mutta tuntui siltä että paremmin jaksettiin kuin ensimmäisenä päivänä. Sää oli myös parantunut taivaan seljetessä.

 

 

Anterinmukan patjoilla lepäilimme herroiksi. Vain pari muuta vaeltajaa kanssamme siellä yöpyi. Hyvä säätyyppi jatkui aamulla. Venytimme liikkeelle lähtöä aina yhdeksän paikkeille, jolloin pyyhkäisin videolle vielä näkymän sisätiloista. Kanssayöpyjämme kuuluivat tähän unisten vaeltajien ryhmään, jotka viihtyvät makuupusseissaan pitkälle päivään ja tuhisivat pusseissaan, kun me hiipsimme taipaleelle.

Kamera unohtui tästä eteenpäin Akin rinkkaan, mutta minä kuvasin tasaisesti matkan etenemistä videolle. Päivän etappi oli Muorravaarakassa. Muorravaarakan laakson reunalle oli vielä paksusti lunta, mutta ei sentään alas laskeutuvalla polulla.

Ruoktu oli tyhjillään ja saimme valmistella ateriamme rauhassa. Sitten kulutimme aikaamme lähialueella liikuskellen. Myöhemmin illansuussa kämpälle tuli pariskunta yöpymään avoimelle puolelle ja väkeä myös varausosaan.

Aamulla muiden nukkuessa lähdimme liikkeelle. Sää oli edelleen hyvä. Suunta oli laakson pohjaa pitkin etelään. Kun olimme hetken kävelleet sanoi Aki, että tietää kyllä että varmuudella etelään kuljemme, mutta hänellä itsellään on epämiellyttävä tunne että menemme päinvastaiseen suuntaan.

Akanhärkäkurussa pysähdyimme tutkimaan kurun yksityiskohtia ja katselimme selvästi näkyvää Ukselmaa ja Sollanpäätä sekä Muorravaarakan laakson eteläpäätä, mutta Aki ei saanut ilmansuuntia kohdilleen.

Hammaskurun kämpällä valmistimme aterian ja jatkoimme sitten Vuomapään lounaiskulmalle, josta osoitin Akille Marivaaran jossa automme odotteli. Kysäisin onko pää asettunut. Hän vain pudisteli päätään.

Hopeaojan tulipaikalla pidimme kahvitauon ja siitä kuljimme ongelmitta Siulalle. Oikeastaan vasta silloin olivat "paikat" tulleet vaelluskuntoon. Yövyimme Siulalla ja aamulla herättyämme olivat napa-alueet Akin korvien välissä asettuneet oikeille kohdilleen.

Aamutuimiin ylitimme Jaurun kämpän kohdalta ja nousimme rinteen poroaidalle sekä palasimme tuloreittiämme Marivaaraan. Kulku-uramme varteen pesänsä siirtänyt piekana oli meille vähän kiukkuinen, mutta havaitessaan meidän etääntyvän pesältä jätti meidät rauhaan.

Loppumatka sujui ongelmitta eikä "väsy" iskenyt kuten tulopäivänä. Kierros jäi paljon suunniteltua lyhyemmäksi, mutta kuitenkin juuri sen hetkisen peruskunnon mukaiseksi.

Olin istuskellut koulunpenkillä talvikauden. Kesälomani alkoi heinäkuun alussa. Pakkasin rinkkani ja lähdin Saariselälle. Yhteensattumista johtui, ettei kavereita ollut matkassa. Toisaalta en ole kovin seurallista sorttia. Tulen varsin hyvin toimeen itsenikin kanssa. Rinkka oli painava. Itseasiassa siitä tuli vaellushistoriani raskain kantamus. Puntari näytti 41 kg vaikka minulla ei ollut telttaakaan matkassa.

Olin kuitenkin melko hyväkuntoinen, eikä taakka mitenkään mahdottomalta tuntunut kun sitä tunnustelin. Yöjunalla matkasin Rovaniemelle ja aamulinjurilla eteenpäin. Se oli postiauto. Monikaan ei taida muistaa tai edes tiedä rahastajien ammattikuntaa. Tässä postiautossa oli muiden vastaavien tapaan sellainen. Rahastaja kulki matkustajalta toiselle ja myi matkalipun kulkijan haluamaan kohteeseen. Tässä pohjoisen postiautossa rahastajalla oli vielä toinenkin tehtävä. Kuljettaja tämän tästä avasi täydessä vauhdissa oven ja oviaukosta rahastaja heitti rullalle käärityn sanomalehden "avosuiseen" postilaatikkoon. Harvoin heitosta tuli "huti", mutta jos sattui tulemaan, ei sitä palattu korjaamaan. Touhu näytti varsin hurjalta.

Illansuussa pysäytin auton ns Söderströmin sahanpaikan luona. Se oli ollut Kopsusjärven polun päässä ja kulki sillä nimellä, vaikka tätä kenttäsirkkeliä ei 1960 luvullakaan enää siinä ollut toiminnassa. Paikan saattoi arvata vanhasta sahanpurusta ja rimanpätkistä.

Sää oli hyvä. Nostin taakan hartioille ja kuljin Kopsukselle. Perillä Kopsuslammen kämpällä olin hyvissä ajoin 22 korvilla. Yövyin kämpässä. Muita ei näkynyt. Aamulla kiertelin Kopsusjärven rantoja tutkimassa, mutta jo ennen puolta päivää nousin vaaran yli Suomujoen laakson puolelle Suomun ruoktulle, jonka pihamaalla valmistelin aterian.

Olin vaelluksillani aiemmin tästä jatkanut tuntureiden yli kohti Luirojärveä, mutta nyt lähdin kulkemaan Suomujoen pohjoisrantaa alajuoksun suuntaan. Etenin aika hitaasti ja tutkailin kohdalle sattuessani pohjoisesta laskevien purojen varsia aina jonkin matkaa.

Ryhdyin sitten pyrkimään Suomun yli. Eräässä kapeikossa pienen nivan kohdalla, ryhdyin raahaamaan oksatonta keloa yli joen. Juuri ja juuri sitä jaksoin liikutella. Sainkin pala palalta siirrettyä sitä eteenpäin ja yli joen, mutta välillä piti vetää henkeä. Ottaessani taas kerran uudelleen otetta puusta, päälläni olleen anorakin rintatasku "sylttääntyi" ylös ja kun se oli unohtunut auki, sieltä putosi veteen muutama tulitikkurasia. Vesi nivassa virtasi vauhdikkaasti ja tulitikut menivät menojaan. Minulle toki jäi yksi rasia, mutta kyllähän harmitti.

Silta tuli valmiiksi ja siitä joen ylitin. Näin jälkeenpäin en ole enää aivan varma paikasta mutta jossain Sihtiojan ja Hikiojan välissä silloin olin. Suuntasin yli päästyäni koilliseen tasaisille männikkökankaille ja kuljin osapuilleen Ahkiokurun suun kohdilta kohti Paasjokea. Joelle saakka en kuitenkaan edennyt, vaan jäin leiriin mukavalle paikalle.

Majoittumisongelmani ratkaisin siten, että panin rinkkaani vasten viistosti kolmimetrisen puunrangan, jonka yli levitin muovinkappaleen. Tuin sen reunoiltaan pikkukivin teltan tapaiseksi. Alle heitin makuupussini. Hyvin siellä uni maitti. Vaikka oli heinäkuu, niin hyttysiä ei ollut juuri ollenkaan.

Minulla ei ole tältä vaellukselta ensimmäistäkään valokuvaa. Olin talvella hankkinut itselleni Canonin kaitafilmikameran ja tein retkifilmin. Osaksi melkoinen rinkan paino johtuu siitä, että matkassa oli paitsi ko kamera, niin myös melko painava jalusta ja ilmanpaineella toimiva kaukolaukaisin.

Filmin teko oli melko vaivaloista, kun vertaa nykykuvaamisen helppouteen. Filmi oli kolmen minuutin kaseteissa. Ne piti lähettää kehitettäväksi Saksaan. Sitten ne piti "leikata" ja liimata. Kolmen minuutin pätkä maksoi 30 markkaa. Saadakseni aikaan puolen tunnin filmin, piti lompakkoa kaivaa melko syvältä, sillä filmiähän piti olla reilustikin yli tuon puolen tunnin verran.

Seuraavana päivänä jatkoin Palovangan varteen ja kuljin sen vartta jonkinmatkaa, kunnes lähdin nousemaan Vasanlyömäpäille. Kaakkoispuolen rinteellä on kalliota. Siellä hieman kolhin itseäni. Kompastuin ja löin polveani, joka sai senverran tälliä, että turposi. Pääsin silti kävelemään ja kiskaisin sopivan tunturikoivun juuriltaan. Siitä veistelin itselleni kävelykepin. Juurakko-osasta sain mukavan kädensijan. Sen varassa onnahtelin Luirojärven "kämppäpäähän".

Siellä parantelin pari päivää polveani. Jalka kärsi silti kävellä ja turvotuskin laski melko nopeasti. Käväisin Sokostin keskiselänteelläkin maisemia katselemassa. Järvellä oli vähän väkeä. Rajankämpässä oli pari miestä, joilta sain täydennystä tulitikkuvarastooni. He lähtivät pian kohti länttä.

Kun tunsin, että polvi kestää rinkan painon, lähdin kohti Sudenpesää. Kuljin järven itäpuolta. Sää oli edelleen aurinkoinen ja lämmin. Nykyistä "porokylää" ei ollut vielä olemassakaan. Joitakin kodan ruoteita oli siellä täällä Pälkkimäojan varrella. Siellä keittelin itselleni aamupäiväkahvit. Suuntasin Pälkkimäpään ja Lupukoitten väliseen painanteeseen ja nousin sieltä Seisomakivenselälle.

Kohta olinkin Sudenpesällä. Siellä hyöri väkeä. Ennakkoon sen arvasinkin, sillä olin pannut Rajankämpän kämppäkirjasta merkille, että "latulaisten" ryhmä oli sinne päin menossa. Sitä veti tuttu rovaniemeläinen Kimmo.

Leiripaikkani panin pystyyn Sudenpesän lähettyville Sarviojan varteen. Sudenpesällä kului taas pari päivää. Kuvasin filmini alkutekstin Sarviojan varressa hiekalla, johon kirjaimet piirsin ja kuvasin muutaman ruudun ja piirsin lisää. Kävin kuvausmatkalla myös Kaarnepään laella. Siellä katsellessani näin, että etelän puolelta minua kohti lentää jokin suurehko "mötiäinen". Panin sen merkille jo 20-30 metrin päästä. Se lensi loivasti kaarrellen suoraan kohti, enkä arvannut tehdä muuta kuin seistä paikallani. Sen enempää kiertelemättä, se iski vasempaan silmääni. En ehtinyt tajuta mikä se oikein oli ja minne se sitten hävisi. Silmäluomessani näkyi punainen piston jälki ja pikkuhiljaa sain komean mustansilmän. Silmä muurautui melkein umpeenkin ja siinä oli mustan lisäksi hienoja punaisen, keltaisen ja vihertävän sävyjä.

Sudenpesällä tutustuin tähän latulaisten porukkaan ja totesin heidät oikein mukavaksi sakiksi. Yhden yönseudun tarinoimme kämpässä ja kun havaittiin, että suurin osa oli omilla asuinseuduillaan kuorolaulun harrastajia, niin laulu kaikui pitkin yötä. Takkakivellä höyrysi kahvipakillinen toisensa jälkeen ja edelleen väellä riitti tarinoinnin ja laulamisen tarvetta. Itsekin höystin hämärän kämpän tunnelmaa kummitusjutuillani. Taisi kello lähennellä viittä ennen kuin yöpuulle ruvettiin vääntäytymään.

Ryhmä jäi Sudenpesälle kun itse lähdin jatkamaan matkaa. Siirryin seuraavaksi Porttikoskelle. Siellä oli Metsähallituksen pystyttämä uusi kämppä. Eteisosassa oli pieni saunakin. Saunavesi kuumennettiin pihamaalla 200 litran tynnyrin puolikkaalla. Lämmittelin saunan ja kuumensin veden sekä saunoin. Latulaisten väkikin ehätti siihen paikalle ja pääsi lauteille. Joessa riitti kämpän kohdalla vettä pieneen uimiseenkin.

Yövyin kämpän tuntumassa ja aamulla jatkoin Porttikosken sillan kautta Lankojärvelle. Siellä koin yllätyksen. Lankojärvelle oli rakennettu uusi kämppä, joka oli viittä vaille valmis. Istuskelin kämpän edustalla, kun Meänteisen saaren takaa itse isäntä meloi ruuhellaan alavirtaan. Vain lierihattu oli päässä ja yläruumis paljas. Ei siis siihenkään mennessä ollut hyttysistä haittaa. Kämppä oli tyhjillään, mutta en siihen jäänyt vaan jatkoin Rautuojan varteen, johon leirini pystytin.

Käsittämättömän hieno ja tasainen kesäsää tervehti minua jälleen aamulla. Jatkoin Rautuojan vartta ylöspäin, mutta en nytkään mennyt lammelle, vaan nousin Kutturapään selänteelle ja sitä myöten etenin Luulammille. Luulammilla vietin viimeisen yöni ja suunnistelin päivän mittaan Laanilaan.

Olin edennyt tarkoituksella melkoisen hitaasti ja latulaisten ryhmä saikin minut vielä Laanilassa kiinni. Istuskelimme yhdessä kahvilassa odotellessani Rovaniemelle menevää linja-autoa. Suurin osa porukasta oli helsinkiläisiä. Sain heidän nimensä ja osoitteensakin. Anja, Sirpa, Leena, Ritva, Irja ja Tapio olivat helsinkiläisiä ja Pekka ja Seppo hämeenlinnalaisia.

Kun auto sitten aikanaan saapui, porukka piti vielä hauskaa. He saattoivat minut autolle. Pari ihmistä tomutti minulle valittua istuinta ja muut antoivat hämmentyneelle kuljettajalle ohjeita kuljetukseni suhteen.

Kiitos vielä kaikille hauskoista hetkistä, jos jonkun tämä vielä tavoittaa.

Palasin sitten kotikonnuille mutta kohta uudelleen takaisin. Silloin oli mukanani tuleva elämänkumppani ensimmäisellä matkallaan.

 

 

 

 

 

 

Elokuun lopussa astelin Aittajärven rantaan Suomua silmäilemään. Oli ollut sateita loppukesästä. Suomu tulvi melkoisesti. Tilannetta oli katselemassa kanssani vaellukselle aikovat Aki ja Unto. Aki oli tehnyt kanssani vaelluksen 21 vuotta aiemmin ja Untoon olin tutustunut palvellessamme rauhanturvatehtävissä samassa yksikössä Nicosiassa vuonna 1964.

Olin tulvaan varautunut. Mukanani oli muovivene, jota olin jo muutaman kerran menestyksellä käyttänyt. Joen ylitys sujui meiltä haavereitta hieman puulaavusta alavirran suuntaan. Kyydissä on Unski.

 

 

Veneen peittelimme huolellisesti vastarannalle ja oletimme ettei sitä kukaan sieltä löydä. Jatkoimme Maantiekuruun ja Sarviojan kämpälle. Sää oli sateinen, muttei sitä sentään kaatamalla tullut.

Sarviojan kämppä oli tuohon aikaan lähellä jokea ja nykyistä ylityspaikkaa pääty jokeen päin. Siellä yövyttiin. Aamulla oli säätyyppi edelleen ikävänlainen.

 

 

Kuljimme Ukselmakuruun. Siellä aavistuksen verran sää alkoi paranemaan, mutta sadevaatteita tarvittiin.

 

 

Ylöspäin kavuttaessa Ukselmakurunojassa riitti edelleen vettä.

 

 

Pirunportin louhikolle saavuttiin.

 

 

Muorravaarakan ruoktulla pidettiin ateriatauko ja varusteet pakkailtiin kuntoon ja jatkettiin kohti Hammaskurua.

 

 

Tähän saakka oli oma kulkukuntoni hyvin riittänyt, mutta seuraavalla etapilla alkoi tulla ongelmia. Olin vaellusta edeltävällä viikolla vähän kuumeillut, mutten siihen ollut mitään huomiota kiinnittänyt, kun mitään muita oireita ei ollut. Taustalla oli kuitenkin vakavampi vaiva, josta en niihin aikoihin mitään tiennyt. Päivän ohjelmahan oli kohtuullisen rasittava ja päästessämme Vuomapään kuvetta kiertävälle tielle alkoi takkini olla tyhjä. Kuume alkoi nousta, enkä tahtonut jaksaa paria viimeistä kilometriä Hammaskurun kämpälle mitenkään.

Kun lopulta raahauduin kämpän pöydän ääreen ja sain eteeni kuuman teekupin olin jokseenkin poikki. Kämpässä oli muitakin vaeltajia. Vastapäätäni istui nainen, joka katseli tarkkaavaisesti ja kysäisi olenko sairas. Myöntelin että jotakin tuntemuksia on. Hän kaivoi varusteistaan auringonhattu-uutetta ja tiputti sitä teeheni.

Pystytimme teltan kämpän lähettyville. Jäin siihen yöksi ja vaelluskumppanit kämppään. Join runsaasti ja napsin asperiineja. Yöllä hikosin kuumeen pois. Vaatteet olivat aivan hiestä märkänä. Aamulla oli olo hutera, mutta selkeästi parempi. Yöllä oli satanut lunta. Sitä oli kymmenkunta senttiä, mutta se suli nopeasti pois.

Katsoin voivani jatkaa kulkua ja lähdimme kohti Siulaa. Sinne rauhallista tahtia edettiin ja päätettiin majoittua.

 

 

Tahvontuvalla tietysti päätettiin pyörähtää saunomassa. Varusteet jätimme Siulalle ja vain saunavehkeitten kanssa Tahvolla kävimme. Sauna pantiin kuumaksi. Itse en löylyihin mennyt vaan pelkästään peseydyin. Kaverit sen sijaan kunnolla pääsivät hinkkaamaan ihon pintaa. Kämpän edustalla sitten vilvoiteltiin.

 

 

Siulalta oli tarkoitus edetä Anterinmukkaan. Kuljimme kuitenkin aluksi Lihakurunojalle saakka ja jätimme siihen varusteemme. Lähdimme käymään Povivaaralla. Aki tässä alkuun hivuttelee Vongoivanjoen yli puunrunkoa myöten.

 

 

Nykykarttoihin on tämä jyrkänne merkitty Vongoivan räystään nimellä ja sen alapuolinen kumpu Povivaaraksi, mutta kun alakuvaa katsoo, niin voi kysyä että mitenkähän on...

 

 

Jyrkänteen reunalle pääsimme maisemia silmäilemään, mutta sää ei kyllä ollut kovinkaan hyvä, poutainen kylläkin.

 

 

Pilvisäästä huolimatta paluumatkalla rinteellä värikkyys tuli esille.

 

 

Lihakurunojalle palattuamme, matkamme jatkui kohti Vongoivanjoen latvoja.

 

 

Vongoivankodalla otimme oikein ryhmäkuvan.

 

 

Vedenjakajan ylitettyämme Unski jäi tähyilemään Anterin laakson pohjukan näkymiä. Hänen päänsä takana on Anteripään laki.

 

 

Anterijoki ylitettiin ja päästiin Anterinmukkaan johtavan kulku-uran varteen.

 

 

Anterinmukan hienolle kämpälle tultiin ja mahduttiin sinne majoittumaankin.

 

 

Sää oli hitaasti muuttunut vähän kuivempaan suuntaan eikä koko aikaa tarvinnut olla sadevarusteisena. Säätila oli ehkä vähän säikyttänyt kulkijoita eikä väkeä ollut liikkeellä kovinkaan paljon. Anterinmukkaan kulkijoita kuitenkin riitti, mutta hyvin mahduimme kämppään ja lähiympäristöön tutustumaan.

 

 

Seuraavana aamuna oli vuorossa Kaarreojan varsi jonka varsia seuraillen tulimme Muorravaarakan laakson reunalle. Pilvet olivat onneksi nousseet tuntureiden yläpuolelle ja näkyvyys parani. Voisi kuvitella hienoa värien hehkua jos vähän olisi aurinko tähän säteitään ulottanut.

 

 

Tiyhtelmää tultiin Muorravaarakan ruoktulle. Kämpän eteläpäädyltä oli myrsky kaatanut suuren puun.

 

 

Kun matkaa jatkettiin, Muorravaarakka ylitettiin ja lähdettiin seurailemaan Lumikurunojan varsia. Suuret rinteet työnsivät siihen kovasti vettä.

 

 

Käännyimme Lumikurunojan läntiselle haaralle ja nousimme siitä Ukselman ja Lumipään välistä painannetta kohti. Idässä alkoi näkyä sään paranemisen merkkejä.

 

 

Pääsimme Paratiisikurun putouksen ja lammen yläpuolelle.

 

 

Laskeuduimme louhikon haavereitta kurun pohjalle.

 

Pitäessämme ylhäällä rinteellä taukoa, oli Akilla hetkisen ilmansuunnat hieman sekaisin ja Paratiisikurussa hän vielä selvitteli päätään karttaa tutkimalla.

 

 

Edellisessä kuvassa jo näkee, että aurinko alkoi meitä hellittelemään. Se alempana Paratiisikurussa myös esitteli aiempaa paremmin syksyn värejä.

 

 

Sarviojalla taukoilimme jokivarressa lähellä Sudenpesää.

 

 

Sudenpesän kohdalla näppäsimme otoksen tulosuuntaamme. Uusi Sudenpesä oli tähän aikaan ollut parisen vuotta pystyssä.

 

 

Jatkoimme kohti länttä ja nousimme Kaarnepään eteläiselle selänteelle. Sieltä kuvasimme Kaarnepään etelärinnettä.

 

 

Sotavaarajoen varteen tultuamme, lähdimme kulkemaan kohti Maantiekurua ja Aittajärveä. Siihen aikaan Maantiekurun polku ei vielä ulottunut aivan Sotavaarajoelle saakka ja huomaamatta ohitin kurun suun. Vaelsimme aina Sotavaarajoen putouksille saakka. Vettä oli paljon Sotavaarajoessakin ja pärskeet putouksilla sen mukaiset.

 

 

Suunnistelin sitten Sotapään ja Sotavaaran välistä Maantiekuruun ja kuljimme Suomun varteen. Siellä meitä kohtasi yllätys. Joku oli hoksannut veneemme ja se oli vastarannalla. Ylittäjä oli menetellyt kyllä sikäli fiksusti, että oli jättänyt nailonnarun meidän puolellemme ja sitonut sen kiinni puuhun ja jännittänyt sen toiselle puolelle puun tappiin, jonka oli iskenyt rantamännyn juuren taakse. Ajatus oli sellainen, että kun kiskomme narusta, niin tappi irtoaa ja voimme hilata veneen omalle puolellemme.

Ajatus oli hyvä, mutta toteutus vähän huonompi. Tappi oli isketty niin syvälle, ettei se maasta irronnut. Päätin kokeilla kahlaamon kohdalta vaikka vettä melkoisesti olikin. Onnistuin sieltä joen ylittämään, vaikka syvimmillään vesi nousi lantioille ja rinkan pohja kastui. Minulla oli apuna pitkä seiväs, jolla kaukaa alavirrasta hain tukea siirtyessäni. Parisen kertaa virta nosti minut pohjasta ylös, mutta seipään varassa sain joten kiemurreltua uudelleen jalkani alas. Tipalla oli.

Päästyäni muoviveneemme luo, irroitin tapin ja kaverini saatiin lautturoitua onnellisesti sillä joen yli.

Keuruulainen veneen lainaaja oli jättänyt lappusen, jossa pyyteli anteeksi sitä, että oli vahingossa puhkaissut oksalla veneeseen reiänkin, mutta oli sitten jättänyt sen paikkaamiseksi ilmastointiteippiä, jossa sattui kyllä olemaan sen verran hyvää liimaa, että se juuri reikää riittävästi tukki, että yli päästiin.

Loppu hyvin kaikki hyvin...

 

Pudottauduin vaelluskaverini Antin kanssa autosta Aittajärven parkissa illansuussa  kuudentena päivänä kesäkuuta. Olimme päässeet kahden Antin tuttavan auton kyydillä perille. Heillä oli tarkoitus lomailla viikko Saariselän retkeilykeskuksessa ja oli puhetta, että viikon vaelluksemme päätämme Kiilopäälle, josta he taas meidät noutaisivat.

Ilta oli todella kaunis. Kuljimme pari kilometriä Suomun vartta alajuoksun suuntaan lähellä Kolttakenttää olevalle tulipaikalle. Siinä oli silloin pieni puulaavu nykyisen puuceen vaiheilla. Ajattelimme siinä yöpyä. Puoli yhdentoista aikaan illalla aurinko kultasi vastarannan metsikköä.

 

 

Minä aloittelin vaellusvideon tekoa. Kameraa en tälläkään vaelluksella käyttänyt, vaan keskityin videokameran käyttöön. Olin vaelluksilla liikkuvaa kuvaa tallentanut ensin kaitafilmikameralla vuodesta 1967, sitten kuusi ja puolikiloisella videokamera-nauhuri yhdistelmällä vuodesta 1988 alkaen ja tällä vaelluksella oli uusi Panasonic VHS C videokamera käytössäni. Nuotion liekkeihin kuvapätkää alakuvassa lopettelen.

 

 

Sääennusteen mukaan seuraavaksi päiväksi oli luvassa sadetta, mutta aamu oli yhtä kaunis kuin oli ollut iltakin. Alun perin oli tarkoituksemme palata Aittajärven kahlaamolle ja ylittää joki siitä, mutta yöpymispaikkamme lähettyvillä oli uponneena hylätyn näköinen lasikuituvene. Jäät olivat rikkoneet ja halkaisseet sen keulaosan, mutta peräosa vaikutti ehjältä. Kaadoimme veden siitä pois ja koetimme seisoa sen takaosassa niin, että rikkoutunut keula nousi vedestä. Vettä ei tullut sisälle sanottavasti. Se kantoi juuri ja juuri meidät ja rinkat. Sauvoimme Suomun yli vastarannalle ja nostimme veneen kuiville.

Olimme lähellä Snellmanilta tulevan niemen kärkeä. Otimme suunnan kohti Kuotmuttijärveä. Osuimme sopivasti Kuotmuttiojan alkuun ja tasapainoilimme kiviä myöten yli. Vettä oli joessa melkoisesti. Kuotmuttipään rinteillä lännessä näkyi vielä suuria pälviä sulamatonta lunta.

Ahmajärvellä kiehautimme kahvit. Silloin ennusteen mukainen sade alkoi. Se oli kuitenkin vähäistä tihkumista, joka ei suuresti haitannut. Aitavaaran painanteesta pujahdimme Sarviojan laakson reunalle ja sitten Sarviojan kämpälle. Alun perin oli aikomuksemme jatkaa Muorravaarakan ruoktulle saakka, mutta kun satoi reippaammin, niin päätimme jäädä Sarviojalle ja ryhdyimme aterianvalmistus puuhiin. Sade taukosi myöhemmin illalla ja kävimme jalkoja verryttelemässä Sudenpesän edustalla.

 

 

Aamu oli poutainen. Sarvioja oli ääriä myöten täynnä ja senkin ylitys aiheutti vähän ongelmia. Sama tilanne oli Ukselmakurun suulla. Siellä Antti onnistui saamaan toiseen saappaaseensa vettä. Lumi ei kuitenkaan siihen mennessä ollut menoamme haitannut, mutta jo Ukselmakurun alusta alkaen lunta tuli kulkureitille koko ajan enemmän. Kun kuru kääntyy jyrkemmin kaakkoon, lunta alkoi olla yli polven mitan. Nousimme vastakkaiselle puolelle Sollanpään rinteelle ja rupesimme kapuamaan ylöspäin. Lumi siellä oli kovemmaksi pakkautunutta ja huomattavasti helpompi edetä. Lähempänä lakea se oli sulanutkin. Ylitimme selänteen huipun eteläpuolelta. Muorravaarakka tulvi. Se näkyi ylhäälle selvästi. Joutsenlampien kohdalla oli oikein suurempi järvi.

Laskeuduimme alaspäin suuntana ruoktun kohta. Tullessamme puurajalle, osuimme tuoreelle riehumispaikalle. Mesikämmen oli jollekin kiukustunut ja repinyt tunturikoivun juurineen maasta ja pureskellut sen vielä täyteen reikiä. Koivu oli tyvestä tuollainen 7-8 senttinen ja varmasti tukevasti maassa, mutta väkevän kynsissä se joutui otteensa irrottamaan. Kova tohina siinä oli ollut, sillä pintamaakin oli lennellyt sinne tänne.

Vanhan ruoktun kohdalta kahlasimme yli. Koskessa oli tietysti vettä melkoisesti. Ruoktu oli tyhjillään. Avoimen puolen ulko-ovessa oli paperilappu johon oli kirjoitettu "hiirivaara".

Asiantila selvisi heti, kun astuimme sisälle. Valtava rapina kuului kun harmaakuvemyyrien lauma ryntäsi kamiinan takalevyjen taakse piiloon.

Tähän ongelmaan piti tietysti varautua. Otin rinkastani kaiken muonan ja panin sen muovipussiin, jonka sijoitin roikkumaan ylälaverin päädyssä olleesta naulasta. Antti taas suunnitteli uudelle Savotta-rinkalleen olopaikkaa ulkosalle räystään suojaan. Rinkan toinen tasku nojasi kuitenkin hieman yhteen hirteen. Aamulla Antti katseli murheellisena siltä kohdalta taskuun syötyä reikää.

Yöllä oli laverilla vilskettä. Myyriä juoksenteli pitkin ja poikin. En ole kovinkaan hiirikammoinen, muttei kaulan yli hiipparoiva myyrä tietysti miellyttävältä tuntunut. Makailin jossain vaiheessa makuupussissani selälläni siten, että jalkateräni olivat muonapussini alla. Tunsin miten joku kapuaa varpaitteni päällä. Yksi hyväkäs koetti siltä korokkeelta ylettyä pussiin. Makasin hiiskahtamatta ja katselin kun se oikein kahdelle jalalle nousten koetti ylettyä herkkuihin.

Aamu tuli vastaan katkonaisen yön jälkeen. Jatkoimme Tiyhtelmäkuruun. Sää oli kostea vaikka ei satanut. Kaikki paikat olivat vesihärmässä. Kameroita ei huvittanut esille ottaa. Suuremmin taukoilematta kuljimme Anterinmukkaan. Sinne tullessamme sää alkoi paranemaan. Kämpällä oli väkeä runsaasti, mutta sekaan mahduimme.

Terassilla istuskeli mm Tauno Perttula, joka oli tullut sinne Siulalta. Saimme häneltä kuulla, ettei Vongoivanjoen laaksossa ollut lunta haitaksi saakka. Videoidessani terassin tuntumassa paikallista näkymää Tauno kysäisi mielipidettäni mikä on paras paikka Saariselällä. En oikein siihen osannut vastata muuta kuin, että Vongoivan puolen alue ja Jaurun varret ovat mukavia kuljeskella.

Tauno itse selvitti, että maailman paras paikka on Hammaskota ja sen lähiympäristö. Se julistus tuli niin sydämestä, ettei siihen voinut poikkipuolista arviota kukaan esittää.

Antin ja minun vaellukseni jatkui seuraavana aamuna kohti Siulaa. Aamupäivä oli aurinkoinen. Anterin laakso oli vielä laajalti luminen, mutta lumet eivät kulkua haitanneet. Anterijoen pohja on näillä latvoilla liukaskivinen ja kun vettä oli vähän enemmän, niin ylityskohtia piti kierrellä katselemassa.

 

 

Yli silti suuremmitta vaikeuksitta päästiin. Noustuamme  kohti vedenjakajaa näimme että Pirttikallionvaarankin rinteitä lumet laikuttivat.

 

 

Sää suosi meitä vielä pitäessämme taukoa Vongoivan kodalla.

 

 

Pian tämän jälkeen taivas veti pilveen ja harmaa kostea sumu laskeutui päälle sadellen hiljalleen vettä. Saapuessamme Siulalle oli sää todella ankea. Mutta mitäs siitä. Kamiinaan pantiin tulta, vettä haettiin Jaurusta ja aterian jälkeen paistettiin jälkiruuaksi lettuja.

Seuraavana aamuna säätyyppi oli pahempi sikäli että sumu oli vielä edellistäkin päivää tiheämpi. Kuljimme Hammaskuruun. Vuomapään eteläpuolella oli aamupäivällä oudon pimeää ja sumussa oli aivan sinisenmusta vivahde. Hammaskurun kämpällä pidimme ateria- ja kahvitauon. Totesimme, että kämppäkirjan merkintöjen mukaan olimme olleet kämpällä edellisen kerran päivälleen vuotta aiemmin. Silloin oli ollut säätyyppi päinvastainen.

Jatkoimme sitten vielä Luirojärvelle. Lähes koko matkan sateli hiljalleen. Siitä syystä emme juuri taukoilleet. Luirolla saunottiin ja yövyttiin.

Aamulla sää oli onneksi poutaantunut. Suunnittelimme kulkua Lankojärvelle. Luirojoen kahluupaikalla oli paikoin vettä melkein jalan mitalta ja se oli jäistä. Luusuanvaaralta suuntasimme Palovangan latvoille. Siellä Lupukat näkyivät poutasäässä pohjoisessa.

 

 

Palovangan "puolivälin" tulipaikalla pidettiin kahvitauko ja Antti kiehisiä veistäessään veisti myös haavan käteensä. Vamma ei ollut vakava. Paasjoessa vettä riitti ja lähestyessämme suupuolta, vahvistui käsitys ettei Suomun kahlaamosta ollut yli yrittämistä. Vauhdikkaasti se Palovangakin lopetteli menoaan.

 

 

Sillan kupeelta sain hyvää videonauhaa suupuolen "torahampaista".

 

 

Jatkoimme Kotakönkään sillalle ja sieltä yli. Suomu pani sielläkin parastaan ja melkoinen jyminä oli könkäässä. Tulipaikalla pidettiin kahvitauko ja sitten marssittiin kohti Lankojärveä. Rautuojalla oli vielä riisuttava housut ennen kuin yli pääsimme.

Lankojärvellä pääsimme asettumaan kämppään ja aterian valmistukseen. Sää kun oli poutainen, niin yövyin kuitenkin teltassa. Vaelluskaverini taas viehättyi enemmän kämpän laverista.

Aamulla vaellus jatkui kohti Rautulampea. Aivan alussa oli hetken poutaa, mutta sitten tihkui vettä. Sää oli myös melko kylmä. Rautulammen kämpällä hetki taukoiltiin ja sitten jatkettiin kohti Luulampia. Heti kun pääsimme suojaavan Kutturapään liepeen kiertämään ja käännyimme laaksoa luoteeseen, vastaamme iski kova luoteistuuli joka lennätti vaakatasossa alijäähtynyttä vettä. Meidän vaatetuksemme ei sitä piiskaamista kovin kauan kestänyt, vaan kastuimme.

Nousimme Luulammille johtavaa latu-uraa kohti Kiilopäätä. Täytyy sanoa että latu-uraa, sillä latu oli vielä paikoin näkyvissä ja luntakin väliin melko paksusti. Meillä alkoi olla vilu. Jos päämäärä ei olisi ollut niin lähellä, ei olisi tullut mieleenkään jatkaa niissä olosuhteissa, vaan oltaisiin etsiydytty suojaiseen paikkaan ja tehty tulet.

Eräkeskuksen pihamaalle tultuamme puhelimme, että heti pitää saada jotakin kuumaa juotavaa. Antti sanoi että hänellä on lähellä rinkan taskussa muovitasku, jossa "pinnin" pitelemänä sadan markan seteli. Sillä ostettaisiin kuumaa mehua.

Hän sai muovitaskunsa esille, mutta kohmeisilla sormillaan ei mitenkään kyennyt saamaan setelistä otetta, vaan sysäsi taskun minulle. Yritin muutaman kerran juuri samoin tuloksin. Nöyrryimme ja veimme muoviläpyskän seteleineen myyjälle.

Saimme mehumme...

Maanantaina 28.7 ajelin vaimoni kanssa Luirojoen varteen Sentinojantien päähän illansuussa. Yöpymään veneilimme Tammikämpälle ja tiistaina taiteilimme vähillä vesillä parin kilometrin päähän Karapuljun kämpästä, johon ulottuvat Luirojärvelle suuntautuvan polun päähän tehdyt pitkospuut.

 

 

Oli helle. Etukäteen olimme ajatelleet pitävämme Karapuljun kämppää tai sen tuntumaa tukikohtana, josta kokeiltaisiin tehdä päivälenkkejä. Olimme siihen mennessä aina tehneet "kierrostyyppisiä" vaelluksia, mutta nyt halusimme kokeilla millaiselta tällainen retkeily tuntuisi.

Hieman arvelutti se, että periaatteessa vielä oli pahin räkkäaika ja tukikohtamme olisi suurten soitten reunamilla. Kuitenkin jo venematkamme aikana ja Tammikämpällä huomasimme, että sääskiä ei juuri ollut ollenkaan eikä sanottavasti paarmojakaan.

Tavallaan se on "luettavissa" allaolevasta kuvasta, jossa Marja-Leena tutustuu Karapuljun kämpän edustalla lainaksi saamamme kameran ohjekirjaan. Räkkä ei tunnu olevan vaivana.

 

 

Jo venematkan aikana olimme huomanneet Luirojoen veden olevan poikkeuksellisen lämmintä. Karapuljun kohdallahan on joessa sopiva uimasuvanto ja kun veden lämpötila siinäkin oli ilman muuta reilusti yli 20 asteen, niin heti alkuun pulahdimme veteen vilvoittelemaan. Alakuva on uimasuvannon kohdilta kohti pohjoista.

 

 

Keskiviikkoaamuna teimme ensimmäisen "päiväretken". Mukaan otimme vain päivän tarpeet ja alkuun kuljimme parisen tuntia Luiron kankailla kulkevaa polkua, kun Luirojärvi vilahti näkyviin. Aamupäivä oli alussa pilvinen sekä vähän viileämpikin ja kulkuilmaksi oikein sopiva.

Hilltonissa kiehautettiin kahvit ja sitten suunnattiin kohti Sokostia. Ajattelimme kiivetä sinä päivänä korkeimmalle huipulle.

Alkumatkan pienillä lammilla oli reunussammaleissa jo vähän värikkyyttä ja niillä uiskenteli vesilintuperheitä.

 

 

Sokostin alarinteillä pysähdyimme "tutun" petäjän luo taukoilemaan.

 

 

Luoteessa Joukhaispää alkoi erottua.

 

 

Vähän ylempänä rinteellä etelä-kaakon suunnalla näkyi Hietapään laki.

 

 

Sokostin laen länsireunalta on hyvät näkymät mm Luirojärvelle ja vaikkapa sen koillislahdelle. Raappanan lampi on etualalla.

 

 

Huipun länsireunalla istuskeli perässämme tullut pari katsellen lännen hieman utuisia näkymiä. Lämpö oli jälleen kohonnut hellerajan yli.

 

 

Lakitasanteen itäreunalla näkyi puhelinmasto aurinkopaneeleineen.

 

 

Paluumatkalla poikkesimme saunarannassa uimassa. Vesi oli tietysti järvessäkin poikkeuksellisen lämmintä.

 

 

Karapuljuun palattuamme helteinen sää pani heti meidät uudelleen uimasille Luiron suvantoon. Olimme Karapuljussa kahdestaan. Yövyimme tästä syystä kämpässä, kun siellä tuntui olevan vähän viileämpää. Teltta meillä kuitenkin oli pystyssä kämpän eteläpuolella.

Torstaina lähdimme kulkemaan vanhoja puunkuljetusuria myöten itään. Kaihtimiojan "aukealla" tutkimme löytyisikö hilloja. Jokunen marja siellä täällä näkyikin.

 

 

Hellesää janotti, mutta nestettä tankattiin.

 

 

Poikkesimme parilla pienellä erämaisella lammella. Niidenkin vesi oli matalalla.

 

 

Palattuamme tukikohtaamme, siirryimme Luirojoen yli länsipuolelle ja etsiskelimme edelleen aamupuuron päälle hillaa. Lopulta sellainen paikka löytyikin parin kilometrin päässä pohjoiseen päin aivan jokivarresta. Näppäsin kuvan siltä kohdalta. Taustalla näkyy Ruotmutin selännettä ja sen yläpuolella Sokosti.

 

 

Perjantaipäivän ohjelmassa oli uudelleen Sokosti. Tällä kerralla Sokostinojan pitkospuilta tähyilimme pohjoishuippua, jolle edellisen kerran olin kiivennyt tasan 40 vuotta aiemmin.

 

 

Kuljimme Sokostinojan vartta Jauratuskuruun ja lähdimme kiipeämään kohti huippua, jota nykyään nimitetään Riitelmäpääksi. Välillä on kuitenkin väliterassi, jonka reunalla hieman rakkaa ja pieniä pahtoja sekä hyvät näkymät järvelle. Helle seurasi meitä tänäkin päivänä ja siitä syystä ilmassa oli melkoisesti utua.

 

 

Tältä kohdin Lupukoille on hyvät näkymät. Pikkuluirojärvi pilkottaa oikeassa reunassa.

 

 

Riitelmäpäällä tuuli melkoisesti lounaasta ja piti koettaa pysytellä pahtojen suojissa.

 

 

Näkymät huipulta ovat mielestäni paremmat kuin Sokostin keskiselänteeltä. Käyntimme aikana utu haittasi, kuten näkyy myös itään ottamastani kuvasta.

 

 

Laskeutuessamme alas, viilentävän tuulen vaikutus lakkasi ja Luirojärvelle tullessamme oli jälleen käytävä uimassa saunarannassa. Parin tunnin taivallus Karapuljuun sai aikaan saman "efektin". Jokisuvannossa polskittiin.

Lauantaiaamulla olimme jälleen matkassa. Nyt kahlasimme Luirojoen yli ja Ampukankaan länsireunaman vanhaa puutavaran ajotietä poroaidalle saakka. Siitä pujottelimme aidan ali sekä ikivanhalle erotusaitaukselle. Suuntasimme sieltä kohti Tuiskukurua. Välillä osuimme kangasmailla tälle ontolle kannolle. Seinämillä ei ole paksuutta kuin sentin verran, mutta ne ovat kovaa puuta. Ikää on.

 

 

Tuiskukurun kämppä oli tyhjillään. Siellä nautittiin aamupäivän välipalaa.

 

 

Vaikka edellisetkin päivät olivat olleet helteisiä, niin tämä päivä oli ehkä kaikkein kuumin vaikka tuuli melko navakasti. Ylhäällä kiisi suuria pilvilinnoja ukkosta enteillen. Kun nousimme Ampupään rinnettä, aurinko paahtoi oikealta kasvoihin niin, että oli pakko niitä jollain vaatteella vähän suojata.

Matka taittui kuitenkin nopeasti, kun kantamusta ei käytännössä harteilla juuri ollut. Luusuanvaaran itärinteellä istuskeltiin järven jo pilkottaessa.

 

 

Luirojärvellä oli jälleen uimisen aika ja ateria valmisteltiin Hilltonissa. Päivän päätteeksi oli Luirojoen suvannon vuoro viilentää olotilaa.

Sunnuntaipäivä käytettiin paluumatkaan. Vesi oli joessa todella vähissä, mutta venematkasta selvittiin välillä kuitenkin pohjaa raappien. Vaikka oli myöhä kun vene lopulta oli peräkärryillä, lähdimme ajamaan etelää kohti. Lähtöaika oli hyvin valittu. Sadepisarat ilmestyivät tuulilasiin ja ne iskeytyivät siihen seuraavien tuntien aikana taukoamatta...

Kesäkuun puolimaissa 1972 pysähdyimme vaimoni kanssa Tankavaaran turistihuuhtomolla. "Remmissä" olivat vielä silloin vanhat konkarit Raumala ja Korhonen. Kuvassa Korhonen opastaa aviosiippaani vaskoolin käytössä.

 

 

Pian olimme Kopsusjärven polun päässä purkamassa autostamme vaellusvarusteita. Tarkoitus oli tehdä lyhyt käynti Kopsuksen kautta Tuiskukuruun ja sitten palata takaisin.

 

 

Heti alkumatkasta polun tuntumassa hätistimme maassa olleen kotkan lentoon. Se tulla viuhtoi meitä kohti tiheähkössä metsikössä melkoisella ryminällä. Miksi se maassa oli, se ei selvinnyt. Tutkimme näillä paikkeilla, olisiko siinä ollut joku haaska muttei sellaista löytynyt.

 

 

Pian olimme vähän väljemmillä maisemilla polun noustessa ylemmäksi. Kuvan kivikasa oli osapuilleen samanlaisena, kulkiessani sen ohi ensi kerran 11 vuotta aiemmin.

 

 

Asetuimme Kopsuslammelle ja oleilimme tällä alueella pari päivää mm tutustuen Kopsusjoen alkupuolen varsiin. Kalojakin koetimme narrailla, mutta tuloksettomasti. Sää suosi. Aamulla oli mukava istuskella Kopsuslammen kämpän edustan tulipaikalla aamukahvia siemailemassa.

 

 

Tai sitä keittelemässä...

 

 

Sää oli edelleen kaunis noustessamme lammen pohjoispuolen vaaralle.

 

 

Siirryimme vaaran yli Suomujoen puolelle. Siellä Tankavaaran käynti innoitti jokisoran tutkintaan.

 

 

Kuljimme pitkin Tuiskukurun länsireunan selänteitä. Taustalla Ampupää.

 

 

Yövyimme Tuiskukurun kämpällä. Siellä oli melkoinen väenpaljous, mutta mahduttiin lavereille. Molemmat osat olivat käytössä, mutta ymmärsin ettei kenelläkään ollut avaimia varauspuolelle, vaan joku oli "tiirikoinut" lukon auki. Niinä vuosina tämä oli yleistä. Lukon kielekkeissä oli tästä käytännöstä selkeät merkit.

Palasimme Suomulle takaisin ja Yövyimme Salonlammella. Keskiyön auringon kajoa tuli puiden latvojen takaa.

 

 

Sitten kuljimme takaisin autolle ja palasimme etelään. Poikkesimme kuitenkin vielä ohimennen Tankavaarassa. Nappasin kuvan nätistä koiranpennusta. Luullakseni tästä kasvoi mainetta saanut Tankavaaran "isäntäkoira", jonka aikanaan jotkut kelkkamiehet talvella polkivat kelkoillaan hengiltä.

 

Heinäkuun loppupuolella 1984 yövyin perheeni kanssa Suomujoen varressa vajaat kaksi kilometriä Snellmanin kämpältä itään. Meillä oli suojana vaimoni neuloma harjateltta, jota oli jatkettu puolisen metriä jälkeläistemme kasvaessa. Teltan päällä oli erillinen sadekangas, joka oli osoittautunut monessa mielessä hyväksi ratkaisuksi. Se vain oli jäänyt pituudeltaan hieman lyhyeksi, kun telttaa oli jatkettu. Puute korvattiin muovin kappaleella.

 

 

Olimme valinneet kyseisen paikan kokeillaksemme hankkimaamme pientä muovivenettä joen ylityksessä. Meillä oli satakunta metriä ohutta nailonnarua, jolla arvelimme voivamme vedellä venettä edestakaisin joen yli rinkka ja ihminen kerrallaan. Alkuun vene tietysti piti soutaa toiselle rannalle ja sitä varten tarvittiin airot. Alueella oli runsaasti suurempia ja pienempiä "tuulenkaatoja", joista löytyi sopivaa materiaalia.

 

 

Sitten olivatkin vuorossa koeajot, kuten aluksilla yleensä on.

 

 

 

 

Vaikka hieman pilveili, niin aluksi oli poutaa. Virveliäkin saattoi kokeilla Suomun varressa kohtuullisessa säässä.

 

 

 

Vähän myöhemmin alkoi sataa. Se ei estänyt aterian valmistusta.

 

 

 

Suomujokihan on raakkujoki. Leiripaikkamme lähettyvillä oli melko tuore kasa avattuja raakkuja, arviolta 200-300. Raakkuhan rauhoitettiin jo 1950 luvulla, mutta joku ei ollut malttanut mieltään.

Me odottelimme sään paranemista ja seuraavana aamuna olikin poutaista ja aurinkoistakin. Sää heinäkuiseksi oli kyllä melko kylmä. Suomun ylitys onnistui suunnitelmien mukaan. Kuljimme veneinemme Muorravaarakan ja Kuotmuttiojan yhtymäkohdan vaiheille ja panimme siihen uuden leiripaikan.

 

 

Venettä kokeilimme Muorravaarakan suukosken yläpuolisilla suvannoilla, ennen kuin peittelimme sen piiloon ja jätimme odottamaan paluutamme. Suvannot houkuttelivat jälkikasvuani uimaan vaikka sää oli kylmä ja vesi keskikesästä huolimatta myös poikkeuksellisen kylmää.

 

 

Jätimme poutasään ja auringon tälle leiripaikalle, jatkaessamme matkaa Muorravaarakan varsia ylävirtaan. Tämä oli vähän outoa, sillä kuunnellessamme radiosta säätiedotuksia, ne kertoivat alueella olevan poutaa ja lähemmäs kahdenkymmenen asteen lämpötiloja. Taivas oli kuitenkin jatkuvasti paksussa pilvessä, joka makasi tuntureiden huipuilla ja lämpötila ei tainnut kymmeneen asteeseen yltää.

Muorravaarakan ruoktun tuntumassa virittelimme muovinkappaletta laavun tapaiseksi sateen suojaksi.

 

 

Illallakin siinä kostuneita kamppeita kuivateltiin. Pilvikerroksen paksuudesta kertoo osaltaan se, että ilta oli heinäkuiseksi melko pimeä.

 

 

Päätarkoituksemme oli tällä vaelluksella kiivetä alueen korkeille huipuille, mutta säätilan ollessa tällainen, se ei huvittanut. Odottelimme Muorravaarakassa pari yötä tilanteen muuttumista, mutta kun siihen ei muutosta tullut, lähdimme aikamme kuluksi Anterinmukkaan.

 

 

Anterinmukassa tietysti saunottiin ja keittokatoksessa aikaa kulutettiin sekä sadetta pidettiin.

 

 

Yövyimme Anterinmukassa. Väkeä kämpässä oli tavanomaisen paljon.

 

 

Jatkoimme sitten toiveikkaina kohti Hammaskurua, vaikka säätyypissä ei muutosta ollutkaan. Vuomapää oli yksi lakiretkeilymme kohteista, mutta kulkiessamme näimme senkin olevan edelleen pilvien peittämän. Hammaskurusta käsin käväisimme kodalla. Se oli ränsistyneessä kunnossa. Vähän ränsistynyt oli tunnelmanikin, kuten kuvasta saattaa päätellä. Suunnitelmat olivat menossa myttyyn. Onneksi nuoriväki sentään oli hyvällä tuulella.

 

 

Palatessamme oli äidin ja tyttären välillä jotain pientä mielipiteen vaihtoa Hammaskurun kämpän päädyllä.

 

 

Hammaskurussakin ollessamme säätiedotus kertoi poudasta ja 20 asteen lämpötilasta. Kun lähdimme täältä kohti Muorravaarakkaa, Keinopään satulasta lounaaseen katsellessa näkyikin selvästi että 50-60 kilometrin päässä oli auringon kajoa. Päällämme vain lepäsi liikahtamatta raskaat pilvimassat, joita suuret tunturit pitivät otteessaan.

Muorravaarakan ruoktulla kului jälleen yö ja sitten päätettiin lähteä Sarviojalle ja luopua lopullisesti toiveista päästä katselemaan näkymiä lakimailta. Ukselmakuruun päästyämme alkoi sataa. Vaikka sadetta olikin koko vaelluksemme ajan ollut silloin tällöin, niin se oli yleensä ollut melko vähäistä. Ukselmakurussa tuli vettä todenteolla. Pian polulla oli vettä niin paksusti, ettei niitä pitkin juuri voinut kulkea. Taukoja ei huvittanut pitää.

Sarviojan kämpälle tullessamme vettä tuli aivan kaatamalla. Kämppä oli tupaten täynnä. Jatkoimme saman tien matkaa ja kuljimme Sarviojan vartta itäsuuntaan vielä puolitoista-pari kilometriä. Ankarassa sateessa jännitimme aluksi teltan sadekatoksen puiden väliin ja sitten saimme sen alle teltan kuivana pystyyn, makuupussit telttaan sekä itsemme sinne suojaan. Aamulla oli sade tauonnut.

 

 

Sarviojaa leiripaikaltamme itäänpäin.

 

 

Aamulla kokosimme varusteemme ja lähdimme kohti Muorravaarakkaa. Sen varteen tultuamme lähdimme kulkemaan sen vartta alavirtaan. Sää oli edelleen pilvinen mutta poutainen. Muorravaarakan kankailla teimme pienet tulet kaatuneen puun juurakon suojaan.

 

 

Eipä aikaakaan kun olimme muoviveneemme kätköpaikalla, siirryimme Suomun varteen ja ylitys tapahtui nytkin onnistuneesti. Snellmanille tullessamme aurinko ensi kerran valaisi ympäristöä kunnolla.

 

 

Automme oli Aittajärvellä. Sinne saimmekin kulkea mukavassa säässä. Toisaalta eräretki antaa aina enemmän kuin ottaa, vaikka sää olisikin vähän kehno. Emme voineet suunnitelmiamme toteuttaa ollenkaan, mutta näissä maisemissa on aina mukava kulkea vaikka olosuhteet vähän koettelisivat.