Kategoria: Yleinen

Syyskuun alussa telkkarin ajankohtaisohjelma MOT käsitteli porojen laidunmaitten jäkäläkatoa. Ohjelman asiantuntijat katsoivat, että loppuun kaluttujen jäkäläkankaiden syy löytyy ylisuurista poromääristä. Ravinnon puute oli ohjelman tekijöiden mukaan mm ajanut porot syömään vähäiset versot Käsivarren Lapin tunturikoivikkojen tuhoalueella, joten koivutkaan eivät ole päässeet uudistumaan.

Ohjelmassa haastateltiin myös poromiehiä, jotka yksiselitteisesti kielsivät jäkäläkadon johtuvan suurista porolaumoista. Eräs totesi syiksi kaventuneiden laidunmaiden määrän ja sen että jäkälä ei joinakin vuosina kasva. Vähentyneet alueet taas hänen mukaansa johtuivat kullankaivuusta, metsähakkuista ja turismista. Joku oli sitä mieltä, että itseasiassa määriä pitäisi lisätä jättämällä pääluvun laskuista vasat pois.

Ohjelmassa todettiin Saariselän alueella osaksi laiduntavan Lapin paliskunnan asioiden olevan aika hyvällä tolalla. Olen tietenkin seurannut retkeilyalueeni paliskuntien laidunmaitten kuntoa jo reilun 60 vuoden ajan. Muistan hyvin, miten vuonna 1954 teiden varsillakin oli runsas jäkäläkasvusto Saariselän tasolla. 1960 luvulla erämaa-alueella se oli jo vähentynyt ja nykyisin Suomesta ei muualta kangasmailta juuri tapaa niin vähän jäkälää kuin Saariselältä. Toki sen myönnän, että alueen eteläosissa sitä on hieman enemmän. Jos Lapin paliskunnan asiat ovat siis melko hyvin, niin ihmettelen miten huonosti ne ovatkaan muualla.

Yksittäisiä poroja retkeilyalueeltakin voi tavata, mutta vähissä ne ovat.

Poromiehet tuntuvat pitävän itseään ainoina asiantuntijoina ja tietäjinä. Jos ohjelman kaltaista kritiikkiä joku esittää, niin se katsotaan hyökkäykseksi poroelinkeinoa vastaan.

Kun maataloudessa yleensä, joksi poronhoitokin on katsottava, on tarkat säännökset mm eläinten lukumääristä, niin poromiehet ovat pitkään lähteneet siitä, että perinteisiin ei kuulu tarkan määrän ilmoittaminen. Tästähän johtuu, että ne määrät eivät ole olleet lähestulkoonkaan oikeita ja samoin päälukujen kasvaminen kohtuuttomiin mittoihin sekä ravinnon puutteeseen.

Jos tämä lyhytnäköinen asenne jatkuu, niin poronhoito nykyisessä mitassa kuolee ilman muuta pois. Nykyistä kantaa ei voida ylläpitää keinoruokinnalla.

Kun ottaa huomioon, että poronhoitoalue alkaa Kemin eteläpuolelta käsittäen koko Lapin, niin lääniä kyllä perinteiselle poronhoidollekin pitäisi löytyä jos jonkinlainen järki pidettäisiin mukana. Jäkälä alkoi hävitä kauan ennen viimeaikaisen "infrastruktuurin" tuloa, joten sitä ja sen tuomaa uutta on turha syyttää.

Viimeaikaisista maastopohjan vaurioista ja osaltaan jäkälätuhosta voisi mönkijällä ajava poromieskin ottaa omaan piikkiinsä. Mönkijöiden pyörän alla ei jäkälä voi hyvin. Tämä on kuitenkin marginaalista. Perussyy on yksiselitteisesti liian suuri porokanta.

Turismi, mukaan lukien retkeilyn vaikutus tähän jäkäläkatoon, on hyvin vähäistä.

Kun  asuu sellaisessa ilmapiirissä, että käytännössä säännökset eivät rajoita oikeastaan mitään, niin ymmärrän hyvin sen että on kovin vaikea taipua vaikkapa viranomaisen katsantokantaan.

Mieleeni on jäänyt, kun "paikallinen" kolmimiehinen porukka Luirojokivarressa metsästyskauden ulkopuolella suunnitteli lähtevänsä linnustamaan Repolammelle. Yksi sanoi sitten, että jaa... otanpa vielä tuonkin kiväärin matkaan jos sattuisi hirvi tulemaan kohdalle...

Tällä asenteella muidenkaan säännösten ja rajoitusten seuraaminen tuskin kiinnostaa.

Kun jäkälän vuosittainen kasvu on millin puolentoista haarukassa, niin kauan pitää odotella, että laidunmaat korjaantuvat.

 

Lauantaina 22.7.2017 UK-puiston sivuilta oli luettavissa, että puiston työntekijät olivat ahkeroineet sillan Luirojoen yli kahluupaikalle lähelle vanhaa tammea. Kuviakin oli. Lyhyessä ajassa oli ilmaantunut yli 400 "tykkääjää". Muutama kriittinenkin kommentti oli saatteena. Itse kuulun näihin kriitikoihin.

Vaeltajat eivät siltaa olisi tarvinneet. Puiston ilmoituksen mukaan silta on tehty puiston omiin tarpeisiin kelkoille talvisia huoltoajoja varten. Väite on huvittava, sillä luonto luo talvella tarpeelliset sillat. Helpompaa maastoa moottorikelkalla ajeluun kuin Luirojärven tienoo on vaikea kuvitella. Alakuva on vaelluskaveristani uutuussillan kohdalta. Kuva on, kuten näkyy, elo-syyskuun vaihteesta ja matalan veden aikaan, mutta tulvahuippujenkaan aikana kohdalla ei vaikeuksia ole ollut.

Lueskellessani keväällä Imatran Lapinkävijöitten Muorravaarakka kirjaa, niin osa siitä käsitteli kamppailua, jota käytiin alueen säilyttämiseksi mahdollisimman luonnontilaisena.Kirjassa mm kerrottiin SML:n hankkeista tien tuomiseksi  Luirojärvelle 1950 luvulla.

Se saatiin aikanaan estettyä, mutta kaikessa hiljaisuudessa tie oikeastaan tänä päivänä on sinne jo madellut. Se tulee nimenomaan tämän uuden sillan päähän. Tosin tie on edelleenkin vain mönkijöille soveltuva, mutta pianhan sitä parantaa. Ura on valmis puskukoneiden tasaukseen.

Luirojärven laakson erämaisuus on kauan sitten siirtynyt muistojen joukkoon. Järven eteläpään kämppäkokonaisuus on koko ajan "hienostunut". Aivan naapurissa sijaitsee puiston huoltotuvaksi nimitetty rakennuskompleksi, jota lähinnä kuvailisin puiston henkilöstön yksityiseksi huvila-alueeksi. Se on mm sähköistetty ja rannassa on perämoottorilla varustettu vene. Länsirannaltakin sähkömyllyn masto erottuu.

Itse niemessä on monenlaista "huoltotupaa".

Järven koilliskulmalla on yksityinen "porokylä". Kun aikanaan 60-luvun alussa siellä suunnalla kuljeskelin ja alueella laidunsi porojakin, niin niiden "hoitoon" riitti  Pälkkimäojan varressa parin kodan ruoteet. Nyttemmin kun alueelta on jäkälä ylilaiduntamisen vuoksi syöty tyystin ja porot kadonneet, niin "poronhoitoa" on silti turvattu antamalla luvat rakennuksille. Lähinnä sekin kokonaisuus näyttää yksityiseltä lomakylältä. Kun paikan erotusaitaus oli vielä 60 luvun puolivälissä alakuvan osoittamassa kunnossa, riittivät ne pari kotaa majoituspaikaksi.

Järven itäpuolella sinne suuntaa paljon käytetty mönkijäura. Se tulee sinne lähinnä Orposesta Karapuljun ja Luirojärven kämppäpään kautta. Eroosio on paikoin tähän tieuraan lujasti iskenyt, mutta tietä on helppo leventää ja ura kasvaa.

Edellisessä artikkelissa kirjoittelin maastopyöräilystä ja sen soveltuvuudesta alueelle. Katsellessani tarkemmin niiden reittejä, havaitsin että Suomun ruoktulle saa jo pyöräillä ja Raja-Joosepista peräti Anterinmukkaan saakka. Ennustelen että menee vain hetki, kun pyöräilijöitä saa väistellä Hammaskodalla saakka.

Puiston väki on surutta rikkonut kansallispuistoaan koskevaa lakia ja sen pohjalta tehtyjä säännöksiä. Kun alkuperäisenä tarkoituksena oli luoda Kiilopään ja Saariselän retkeilykeskuksen välille massamatkailua palveleva puskurivyöhyke erämaaosaa vasten, niin tätä kirjoitettaessa sen vyöhykkeen rajan voi jo sanoa kulkevan linjalla Luirojärvi-Hammaskuru-Anterinmukka.

Laissa todetaan, että erämaaosasta ei koskaan voi tulla massamatkailualuetta ja että se säilytetään mahdollisimman koskemattomana, jossa voidaan vaalia eräkulttuuriperinnettä.

Nyttemmin puiston palvelut on kehitetty erämaa-alueellakin sille tasolle, että paikoin puutkin on pätkitty klapimittaisiksi ja kämppien välillä puiston mönkijät ajelevat tiheään vaikka laissa nimenomaan todetaan, että sitä voidaan suorittaa vain poikkeuksellisesti ja jo syntyneitä polkuja pitkin. Uusia mönkijäuria on silti avattu ja "pakolliseksi" on katsottu jopa telaketjuvehkeitten ajo puistoon. Uusavuttomat retkeilijät käyvät nykyään Siulassa vaatimassa, että joku tulee vaihtamaan kämpällä olevaan sahaan terää tai kaukana erämaassa olevan vessan kaukalon vaihtoa uuteen. Vanha eräkulttuuri on jäämässä palveluiden jalkoihin.

Puiston edustaja kirjoitti maastopyöräilystä hiljakkoin. Toiveenaan hän esitti, että tätä kautta saataisiin uusia ja vanhoja retkeilijöitä alueelle. Nuoret kuulemma saattaisivat kiinnostua ja vanhat pääsisivät pyörän avulla alueille, joihin muuten eivät enää jaksaisi. Tähän sanoisin, että tuntuu utopistiselta ajatus jonkun voivan retkeilystä kiinnostua syvemmälti maastopyöräilyn kautta ja ne joiden kunto ei riitä kävelemiseen, olisi parempi tukeutua kävelysauvoihin kuin nousta pyörän satulaan. Huteralle pyöräilijälle maastossa voi käydä hullusti. Lähiretkeilyyn kyllä löytyy huonokuntoisillekin puiston reuna-alueilta mukavia seutuja.

Maastopyöräilystä tulee mieleeni sellainenkin näkökohta, että Anterin Rajavartioasemalta länteen en enää pyöräillen etenisi. Kävelyvauhti olisi turvallisempaa. Vaikka ollaankin vilkkaalla retkeilyalueella, niin siellä ollaan myös karhujen reviireillä. On parempi antaa mesikämmenelle aikaa väistää eikä luoda mielikuvaa nopeasti lähestyvästä hyökkääjästä tai pakenevasta saaliista.

Mönkijöiden ja moottorikelkkojen käyttökieltoon on myös puiston asetuksessa niin paljon poikkeuksia, että käytännössä vilkas liikenne vallitsee alueella ympäri vuoden. Laillisten liikennöijien lisäksi kankailla näyttää huristelevan sellaisiakin, joille ei edes teoreettista oikeutta löydy.

Omilta vaellusreiteiltäni Luirojärvi taitaa pysyvämmin jäädä sivuun. Alue on tullut liian rauhattomaksi minun makuuni. Tuo rakennettu silta kertoo pitkälti puiston kehityksen suunnan. Se ei miellytä.

Onneksi alueelta löytyy vieläkin reittimahdollisuuksia, jossa on mahdollista kokea melko koskematonta luontoa. Niille reiteille täytyy suunnata.

 

 

Maastopyöräilyn suosio on kasvussa. UK-puiston palveluksessa taitaa olla parikin merkittävää asianharrastajaa, ehkä useampikin. Ehkäpä osittain tästä syystä reittejä on harrastajille lisätty. Puiston raja-alueilla on sellaiseen liikkumiseen hyvinkin kelvollisia alueita. Itselläni ei ole mitään maastopyöräilyä vastaan, mutta toivon kyllä etten varsinaisilla vaellusalueilla polkupyöriä näe.

En toivo siellä näkeväni kyllä muitakaan pyörällä varustettuja kulkuvälineitä, enkä varsinkaan mönkijöitä, puhumattakaan telaketjuilla varustetuista koneista. Viimeksi pari vuotta sitten huomasin tuoreen telaketju-uran johtavan Aittajärveltä Suomun yli etelään.

Pyöräilystä käytiin hiljakkoin keskustelua UK-puiston Facebook sivustolla puolesta ja vastaan. Joku tuohtui toteamaan, että pyörä ei kuluta maastoa yhtään enempää kuin jalankulkijakaan. Kaikki kulkeminen sitä maapohjaa kuitenkin syö ja kun useimmissa kohdissa pintakerros on ohut, se rikkoutuu herkästi ja vesi alkaa syventää vauriota.

Allaoleva kuva on Niilanpään ja Rautupään välisestä laaksosta. Kuva on Niilanpäältä itään. Mönkijäjälki on leventynyt vastarinteellä paikoin valtatien levyiseksi ja levenee jatkuvasti, koska eroosion syömää pohjaa ei ole mukava ajaa vaan otetaan parempi alusta entisen jäljen vierestä.

2017 keväällä näin puiston tiedotteen, jonka mukaan luontovalvojat olivat pyrkineet mönkijöillä Anterista Hammaskuruun, mutta lumiesteen vuoksi olivat joutuneet kääntymään takaisin. Vaikka niiden käyttämä ura oli luultavasti ennen sotia tehty puutavaran ajotie, niin turha sitäkään on mönkijöillä kuluttaa. Huoltoajot voidaan ja pitää tehdä talviaikaan.

Ymmärrän toki sen, että kesäaikaan voidaan ajella esimerkiksi pelastustehtävissä, mutta muuten ei sitä pitäisi tehdä. Vuosi vuodelta puistossa kuitenkin on yhä enemmän mönkijäliikennettä. Sen liikenteen jälki on pitkään säilyvää. Vuoden 2016 keväällä mm surukseni totesin, miten Sokostin länsipuolella kulkevan mönkijäuran olivat sulamisvedet monesta kohden pyyhkäisseet mennessään ja muutama pikkupuro oli tästä syystä muuttanut pysyvästi uomaansa. Hyvältä eivät näytä myöskään Luirojärven ja Hammaskurun välisen uudehkon uran aikaansaamat vauriot. Nehän ovat pahenemaan päin.

Imatran Lapinkävijöitten mainiossa Muorravaarakkaa koskevassa historiikissa on  UK-puiston edustajan kommentti, jossa todetaan siihen tapaan että kansallispuistoa kehitetään ajan vaatimusten mukaisesti. Mikäpäs siinä, jos se tapahtuu ensisijaisesti luonnon ehdoilla.

Koko sen ajan jolloin itse olen ollut alueesta kiinnostunut, niin taloudellinen hyöty on kuitenkin ollut tunkemassa etusijalle. 1950 luvulla tie oli linjattu jo Luirojärvelle saakka, mutta onneksi hanke kaatui. 1980 luvun puolivälin suuren myrskyn jälkeen Metsähallituksen piti väen väkisin päästä Jaurujoelle puunkorjuuseen, muttei silloin onnistunut. 90-luvulla tehtiin kartoitusta kämppien "tason" nostamisesta nähdäkseni jonkinlaiselle erämaahotellitasolle, mutta onneksi kiinnostus hiipui.

Valitettavasti aiemmin Metsähallituksen linjaukset siitä, miten Saariselän aluetta pitäisi hoitaa, johtivat kämppäverkoston ja niiden välille polkuverkoston syntymiseen. Puiston nykyinen väki pitää kämppäverkostoa erinomaisena. Olen itse sitä mieltä, että harvempi majoituskapasiteetti olisi suunnannut vaeltajia oman majoittumisen kehittämiseen, vähentänyt samojen kulku-urien käyttöä sekä pienentänyt maaston kulumista. 1960 luvulla aloitettu rakentaminen onkin johtanut monissa paikoin ylenmääräiseen maaston kulumiseen, jota erilaiset pyörillä varustetut kulkuvälineet ovat suuressa määrin tehostaneet. Olen ennättänyt nähdä vaellusvuosinani maastossa autoista ja moottoripyöristä lähtien kaikenlaista liikkujaa. Toivottavasti pyörillä varustettujen vempeleiden käyttöä koetetaan rajata sellaisille alueille jossa ne vähiten vahinkoa aiheuttavat. Toivon mukaan rajausten piiriin otettaisiin myös jollakin tavalla "paikkakuntalaisten" erioikeudet.

Mitä pienempiä ryhmiä alueella yhdessä liikkuu, sen parempi. Mitä enemmän ihmiset hajautuvat pois polkujen varrelta, sen parempi. Mitä vähemmän alueelle rakennetaan majoituskapasiteettia tai "huoltotupia," sen parempi.

Ihmetystäni ovat herättäneet myös Pälkkimäojan uudisrakennukset. Mitenkähän ne sopivat kansallispuiston säännöksiin. Maapohja kun on laajalti kaluttu jäkälästä, niin menee kyllä pitkään ennen kuin alueella voi poroja laiduntaa. Siksipä Pälkkimäojan uudet rakennukset tuntuvat enemmänkin yksityiseltä lomakylältä kuin poronhoidon toimivuuden turvaamiselta. Sinne myös näyttää suuntaavan vilkas mönkijäliikenne. Miksi...

 

Pohjoisen aurinko valaisee alkukesästä yltäkylläisesti, mutta kaamoksen aikaan ei lainkaan. Keskiyön auringon säteet tulevat matalalta taivaanrannalta ja luovat punertavia sävyjä Luironjoen varteen Juurisatkonselän kohdalla Juhannusaattona.

 

 

Aurinko on korkealla kesäkuussa muutenkin. Valosuihkut on kuvattu Kaarnepään eteläiseltä liepeeltä kohti luodetta 20.6 klo 23 aikaan.

 

 

Joskus kuvasin keskiyön aurinkoa innokkaasti, mutta kun minulla ei silloin ollut asiaankuuluvia suodattamia, niin luonnosta koetin niitä etsiä. Aurinkoa saattoi piilottaa ohuen pilviverhon taakse.

 

 

Salonlammen rannalla yötaivaan ollessa kirkas, tein "suodattimen" puun latvustosta.

 

 

Heinäkuullekin "yötöntä yötä" ja päivän kirkkautta riittää kolmisen viikkoa. Valon ja varjon leikkiä heinäkuussa Ukselman laelta lounaaseen.

 

 

Yö on lyhyt elokuun alkupuolellakin, mutta kuun puolen välin jälkeen alkavat myöhäisillat tummentua. Täysikuu Muorravaarakalla.

 

 

Syyskuulla päivä on lyhentynyt jo selvästi, mutta aurinko valaisee vielä hienosti upeana hehkuvaa maapohjaa - jos on ollut sen syntymiselle suosiolliset säät. Otos on Ukselmakurusta kohti Ruopimapäätä.

 

Jos ei kuitenkaan ole aurinkoinen päivä, niin syksyisen hämärän jo alkaa aavistaa. Näpäys on Vongoivanjoelta.

 

Syyskuulla iltaruskot ennustavat kylmää yötä.

 

 

Syyskuun puolivälissäkin kuitenkin aurinkoisena päivänä valoa riittää. Kuvassa Anteripää Keinopään suunnasta kuvattuna.

 

 

Lokakuulla on jo keskipäivälläkin hämärää. Vaeltajalle tämä alkaa olla riskialtis kuukausi, sillä vaikka jalkaisin useimmiten on mahdollista liikkua, niin ankarakin lumimyräkkä saattaa yllättää. Kuvassa ollaan vielä lumettomalla pohjalla liikkeellä Suomujoen varressa Snellmanin kämpän tulipaikalla.

 

 

Illat ja yöt pimenevät lokakuulta alkaen nopeasti kaamoksen lähestyessä. Marraskuun loppupuolella piti työporukkani kerran leikkimielisen hiihtokilpailun Saariselän retkeilykeskuksessa. Kisan jälkeisenä aamuna lähdin rinkkani kanssa valaistua latua kohti Kiilopäätä. Oli aivan pimeää. Tullessani Kiilopään eräkeskukseen noin 10.30 aikoihin, pimeys oli hävinnyt. Jatkoin kohti Rautulampea. Taivas oli paksussa pilvessä ja satoi hieman pieniä lumijyväsiä. Kirkkaimmillaankin oli melko hämärää. Vähän ennen kahta iltapäivällä alkoi jo pimeys levitä ja juuri ja juuri ennen kuin eteneminen alkoi mennä sen vuoksi hankalaksi, ennätin Lankojärven kämpälle. Yöksi taivas selkeni, pakasti noin 20 asteeseen ja taivas oli huikean näköinen tähtineen. "Valosaasteet" eivät vaivanneet.

Nämä ajat ovat juuri valon puutteen vuoksi huonointa vaellusaikaa. Toki muitakin ongelmia on. Turistikeskuksissa on kuitenkin hyväkuntoiset ladut kuntoilijoita varten ja vaikka luonnonvaloa on heikonpuoleisesti, niin keinovalaistusta riittää latujen varteen. Kuva on Retkeilykeskuksen ja Kiilopään väliltä joulukuulta.

 

 

Vuoden vaihtuessa kaamosaikakin pian päättyy ja valo alkaa uudelleen tulvia erämaahan. Maaliskuussa valoa riittää hyvinkin vaeltajalle ilta kahteenkymmeneen. Tosin oheinen kuva Vasanlyömäpäältä Sokostin suuntaan on otettu maaliskuun lopussa klo 18. Ilta on jo tummentunut. Pakkastakin on melkoisesti.

 

 

Maaliskuussakin on jo päivällä valoisaa aurinkoisella säällä, mutta huhtikuulla maisema on sitä tulvillaan. Silloin voi löytää timantteja koivun oksilta ja hangen pinnalta.

 

 

...sekä puhdasta valkoista erämaaluontoa...

 

 

 

Aiemmin ennustelin, että tätä kirjoittaessani 11.6 olisi lumien sulamisjakso vihdoin ohi, mutta arvelu meni pieleen. Maastossa on vielä runsaasti lunta eritoten tunturialueen eteläpuolisilla alueilla. Tässä mennään reilusti kesäkuun jälkipuoliskolle ennen kuin maastot ovat vaeltajalle kauttaaltaan kulkukunnossa.

Pohjoispuolella taas lumet ovat melko hyvin hävinneet. Näinhän on ollut aiemminkin. Yleensä Raja-Joosepin tiestä etelään tunturialueen tyville lumet kaikkoavat ensin. Jokien varret puhdistuvat myös nopeasti ja ovat kulkukelpoisia jalankulkijalle. Luulisi "auringonpuolen" rinteiden lumien sulavan nopeimmin, mutta niin ei vain ole. Ehkäpä tähän on syynä Golf-virran vaikutus.

Joitakin uskaliaita on ollut jo liikkeellä vaeltamassa. Luton varsilla on ollut liikkujia ja eräs Metsäpelto on kahlaillut muutamaa päivää aiemmin Vongoivan alueella ja pari päivää sitten lähettänyt videokuvaa Sokostin huipulta. Aiemmin hän kuvasi Kielitunturin kupeella ja Tahvon tuvalla. Näkymät olivat kovin "haastavia".

Olen muutamaan kertaan ollut myös turhan aikaisin liikenteessä. Lumisuus asettaa rajoituksia liikkumiselle ja joskus aivan ehdottomia esteitäkin. Jokivarsissa silloin kulku onnistuu parhaiten ja jos sieltä on poikettava, niin lakimailla lunta on aina vähemmän, jolloin ei tarvitse kahlailla aivan mahdottomissa nietoksissa.

Kymmenkunta vuotta takaperin katselin keväällä Vongoivan reunalla kohti Korvatunturia. Laskeuduin alas kaakon suuntaan Tyyrojan varteen ja täytyy sanoa, että lunta riitti välillä puolireiteenkin. Jokivarret olivat kuitenkin aivan lumesta puhtaat.

 

 

Lumi siis haittasi liikkumista tuollakin vaelluksella. Olin etukäteen katsellut Ilmatieteen laitoksen sää- ja lumikarttoja, mutta en täysin niihin uskonut. Olisi kyllä kannattanut, sillä nykyisin niistä saa irti luotettavaa ajan tasalla olevaa tietoa.

Sama koskee tiedottamista muutenkin puiston alueella. Muutaman vuoden ajan puiston henkilökunta on näppäillyt liikkuessaan kuvia ja ne tulevat nopeasti puiston Facebook sivulle näkyviin. Sama koskee yksittäisiä retkeilijöitä. Juhani Metsäpellon viimeaikaiset kuvat kertovat nykyhetkestä kaiken olennaisen.

Onhan tämä palvelu tietysti mukavaa, mutta mutta ...suureen tuntemattomaan heittäytyminen, antaa sitä löytöretkeilijän iloa ja kokemusta...

 

Vaelluksistani on yleensä kohtuullisen hyvä dokumentointi olemassa. Niistä löytyy muistiinpanoja, kuvia, kaitafilmejä sekä videoita. On kyllä puutteitakin. Viimeksi kirjaamaani pikaista käyntiä vuoden 1973 syksyllä mietin pitkään, sillä en ollut aivan varma vuodesta. Muutama muukin vaellus seikkailee edelleen pääkoppani pilvipalvelussa. Niistä ei ole olemassa kuvia eikä muutakaan dokumentointia. Koska samankaltaisia vaelluksia on tietenkin useita, niin muistikuvat tahtovat sekoittua. Erityisesti minua vaivaa eräs, josta minulla on muutama tarkka muistivälähdys. Tiedän kulkeneeni vaimoni kanssa Suomun laaksossa Suomujoen itäpuolella, melko kaukana joesta lounaan suuntaan kesällä ja jossakin vaiheessa olemme suunnanneet Hikiojan varteen aikana jolloin siellä ei vielä ole ollut polkua. Toistaiseksi ei ole mitään käsitystä siitä millaisella kierroksella olemme olleet.

Pitkään jouduin myös pohtimaan kuvan ottopaikkaa vuodelta 1970, kunnes jokin muistilokero avautui. Otos on Snellmanilta länteen suuntautuvan niemen painanteesta.

 

 

Kauan sitten edesmenneessä leipätyössäni olin paljon tekemisissä ihmisten muistin parissa ja ensimmäisiä oppimiani asioita oli se, että ihmisten havainnointiin ja muistikuviin ei sanottavasti ole luottamista silloinkaan, kun he ovat vilpittömiä. Eri ihmiset kokevat nähtävästi saman tapahtuman useasti hyvinkin toisistaan poikkeavasti. Muistikuviin vaikuttavat myös saman tapahtuman tai asian kokeneet muut ihmiset jos siitä vaihdetaan tavalla tai toisella mielipiteitä. Lopputulema ei välttämättä ole se "absoluuttinen totuus".

Jos samalla vaelluksella olevan ryhmän jäsenet kirjoittaisivat kokemuksistaan oman version kuulematta lainkaan muiden mielipidettä, kertomukset todennäköisesti painotuksiltaan ja yksityiskohdiltaan poikkeaisivat suuresti toisistaan.

Joillakin on huono kasvomuisti, mutta toisilta puuttuu myös kyky hahmottaa maastoa. Parin vaelluskumppanin olen huomannut täydellisen kykenemättömäksi tunnistamaan paikkaa, jossa olemme vaikkapa puoli tuntia aiemmin olleet. He eivät myöskään valokuvien yksityiskohdista muista, että paikka olisi jotenkin heille tuttu. Jouduinkin aikanaan jyrkästi kieltämään näiltä kavereilta yksin liikkumisen esimerkiksi leiripaikoilla ollessamme. Muutoin eksyminen olisi ollut varmaa.

Joissakin kohdin voi maasto myös jotenkin harhauttaa. Allaolevan kuvan maisemissa eksyi mm Kullervo Kemppinen aikoinaan pyrkiessään Sudenpesälle. Tuntien kierrosten jälkeen hän tuli uudelleen tälle järvelle, josta oli aiemmin liikkeelle lähtenyt. Aluksi hän ei lainkaan tunnistanut paikkaa, mutta aikansa sitä katsellessaan, alkoivat palaset loksahdella kohdalleen. Saman erheen havaitsin Muorravaarakan ruoktun rakentajiin kuuluneen ryhmän tehneen tällä alueella myös Sudenpesälle matkalla ollessaan. He kylläkin haksahtivat Kemppistäkin pahemmin. Järvi  on nykyisin harvojen kulkijoiden suosima syystä jota en oikein ymmärrä. Se sopii kylläkin kovasti minun piirustuksiini, sillä tämä rauhallinen alue kuuluu nykysuosikkeihini.

 

 

 

Otsikon tapaisen vastauksen tiuskaisi äkäinen vanha ukko Moskulle eli Aleksi Hihnavaaralle, joka halusi tietää parhaan reitin määränpäähänsä alueella, jota hän ei aiemmin tuntenut. Vastaus oli Moskua kovasti huvittanut ja hän toisteli sitä mielellään myöhemmin. Mosku lienee ollut itse aikansa parhaita reitin tuntijoita Koilliskairan eteläosissa. Kuvassa hänen asuinkenttänsä.

UK-puiston Facebook sivulla on linkki "Peltsi" Peltoseen, joka kuulemma tulevaisuudessa perjantaisin julkaisee kolme hyvää vaellusreittiehdotusta.

Jäin vähän tätä asiaa pohtimaan. Ensinäkemältä ajatus tuntui mukavalta. Joku siis tarjoaa hyviä vaellusreittejä kokeiltavaksi muillekin. Mutta sitten tuli mieleeni, että mikä se "hyvä" tässä tapauksessa oikein on.

Aivan hiljakkoin tapasin tutun, joka on viehättynyt Käsivarren Lapin avariin maisemiin. Samoin muistelen jotakin toistakin, joka katsoi Käsivarren olevan  "Mansikkapaikan". Itse taas en pidä niistä seuduista ollenkaan, koska vaelluksilleni kaipaan myös kunnon metsää. Joku haluaa kiivetä tunturiin ja toinen taas mieluummin kulkee laaksojen pohjia ja jokivarsia. Jollakin saattaa olla fyysisiä esteitä vaikeakulkuisissa paikoissa, eivätkä ne välttämättä silloin tunnu hyviltä. Jos ei siis tunne henkilöä, niin vaikea on mainostaa jotakin vaellusreittiä tai kohdetta hyväksi tai kokemisen arvoiseksi.

Suomessa on lukemattomia hienoja paikkoja luonnossa liikkumiseen. Saariselkä, johon tällä sivustolla olen etupäässä keskittynyt, on laajuudeltaan parhaita. Se ei rajoitu pelkästään nykyisen kansallispuiston alueeseen, vaan siihen liittyy melko saumattomasti suhteellisen koskematonta luontoa joka puolella, myös itärajan takana. Tätä kokonaisuutta voi yleisesti suositella kaikille, jotka tuota laajuutta ja vaihtelevuutta kaipaavat.

Mutta mitä voisi tuolta alueelta jollekin tarkemmin mainostaa. Ne, jotka ovat suunnistus- ja kartanlukutaidoiltaan vähän epävarmoja, voivat käyttää kämppien välille syntynyttä polkuverkostoa hyväkseen. Onhan selvää, että polut kulkevat etupäässä helppokulkuisimpien maisemien kautta. Niille, jotka vähän paremmin osaavat suunnistaa, voisi suositella kulkua vähän sivummalla josta löytyy vähän kuljettua luontoa. Mutta mistä ihmiset yleisesti pitävät. Sitä en osaa niin tarkkaan  sanoa, että  kykenisin "rankkaamaan" jotakin kierrosta parhaitten joukkoon kuuluvaksi. Edesmennyt Tauno Perttula oli leimautunut Hammaskodan alueeseen. Se oli hänelle "maailman paras paikka". Tuskin hänkään sentään ajatteli kaikkien muidenkin siihen samalla tavalla suhtautuvan. Makuja ja tarpeita on monia.

Itse pidän yllätyksistä ja "löytöretkeilystä". Jos itselleni tarjotaan jotakin kovin valmiiksi pureksittua suunnitelmaa, niin en ole kovin kiinnostunut. Tottahan toki on hyvä tietää etukäteen joistakin suunnitellun vaelluksen erikoisuuksista tai ongelmakohdista, mutta ei välttämättä kovin tarkkaan.

Tätä kirjoittaessani 24.5.2017 nettikameroiden kuvat kertovat, että vieläkin olisi meneillään suksivaeltajien kausi. Lunta riittää maastossa, pälviä ei ole kuin vähän eikä edes lakimailta ole lumi vielä hävinnyt. Onhan tämä outoa muutaman vuoden takaisiin ajankohtiin verrattuna, kun huhtikuun alkupuolellakin on joskus suksen alle löytynyt vain upottavaa sosetta. Esimerkiksi vuonna 1989  olin lähdössä 20 huhtikuuta vaellukselle. Tullessani illalla Kiilopään parkkipaikalle satoi päällysteelle kohisten vettä. Lumet olivat häipyneet etelän puolelta ennen Vuotsoa, mutta Kiilopäällä sitä tuntui riittävän. Sateen piiskatessa asfalttia, olin kuitenkin valmis kääntämään auton keulan takaisin etelään heti seuraavana aamuna. Aamuyöstä sade kuitenkin lakkasi, sää kirkastui ja pakasti. Päätin lähteä kokeilemaan suksia lähialueella. Sää oli loistava ja niin myös keli. Hiihtelin Rautulammen kautta Lankojärvelle ongelmitta, karttalaukussa vain vähän eväitä, ja palasin takaisin autolleni, heitin rinkan selkään ja hiihdin vielä uudelleen Rautulammelle, jonne jäin yöpymään kun tupa iltamyöhään oli tyhjä päiväturisteista.

Seuraavana päivänä oli sää taas jotakin muuta. Satoi tihkua ja lumi suli. Lankojärveltä kävin kuitenkin Porttikoskella. Vaikka en viipynyt kämpällä kuin tunnin verran, jouduin takaisin tullessani kanniskelemaan suksiani välillä kymmeniä metrejä kun sillä välin latu ja lumi olivat kadonneet. Lumi suli aivan silmissä. Pienet purotkin alkoivat tulvia ja Lankojärvelle takaisinpääsy oli tiukassa, kun jouduin ylityspaikkoja puroista etsiskelemään kaukaakin. Oli täysin selvää, että vaikkapa Luirojärven suunta olisi silloin ollut sulaa hulluutta. Palasin takaisin Kiilopäälle, ajoin kotiin ja jäin odottelemaan kesää.

Ensimmäisen kesäkuisen vaelluksen tein vuonna 1966. Silloisella pariviikkoisella retkellä helteiset säät vallitsivat ensimmäiset kymmenkunta päivää. Vaelluskaverini saattoi kokeilla Salonlammen rannassa olleen kopukan kantavuutta keveissä tamineissa. Sääsketkään eivät olleet vaivoina.

 

 

Yleensä kevätvaellukseni jatkossakin sattuivat jollekin hellejaksolle kuten vaikkapa vuonna 1970. Lumet olivat silloinkin hävinneet ja vain pieniä pälviä saattoi löytää suojaisten pohjoisrinteiden taskuista. Sollanpään laelta näkymä itään yli Muorravaarakan laakson. Ei näy lumen hiventäkään.

 

 

1970-luvulla aloitin vaellukset kesäkuun alkupuolella joka kolmas vuosi. Sää suosi joka ainut kerta. Vuonna 1972 istuskelin upeassa kesäaamussa Kopsuslammen rannalla.

 

 

Vuonna 1983 olin perheeni kanssa liikkeellä vasta juhannusviikolla. Ilmat olivat melko viileät alusta alkaen. Öisin telttakangas oli jäässä. Juhannusaattona pidimme ruokatulia Joutsenlammilla, reilun kilometrin Muorravaarakan ruoktusta pohjoiseen. Siinä meidät yllätti raekuuro ja illalla myöhemmin satoi reilusti räntää. Juhannuspäivänä tunturien kyljet olivat huikaisevan valkoiset. Alakuva on Joutsenlammilta ensimmäisen raeryöpyn jälkeen.

 

 

Kolme vuotta myöhemmin toukokuun lopussa satoi vielä räntää, mutta tullessani 2.6 Aittajärvelle, oli 25 astetta lämmintä. Maastossa ei ollut lunta nimeksikään. Koivujen silmut eivät olleet vielä auenneet, mutta ensimmäisen päivän illalla ne olivat jo suurella hiirenkorvalla. Muutamaa päivää myöhemmin vaeltaja saattoi ottaa rennosti matkalla Vongoivan alueelle. Taustalla Kielitunturi.

 

 

Vuoden 1994 keväällä joet tulvivat. En kaverini kanssa päässyt yli Anterijoestakaan vasta kuin latvapuolella. Tiukkaa teki Jaurunkin ylitys Peuraselässä. Lunta ei silti sanottavasti ollut vaivana alamailla. Paluumatkalla Tiyhtelmäkurussa olisi silti voinut vaikka lasketella.

 

 

Vuonna 1996 olin vaelluskaverini Antin kanssa erikoisessa keväässä. Yritimme alkuun Aittajärvelle, mutta sulamisvedet olivat katkaisseet tien. Lähdimmekin liikkeelle Raja-Joosepista. Ensimmäiset parikymmentä kilometriä oli lumetonta, mutta Anterin laakson reunalla tuli vastaan talvi. Anterin laakso oli kauttaaltaan lumen peittämä ja sitä oli paksusti. Anterinmukan saunanäkymäkin on perin talvinen. Vuomapään, Keinopään ja Pirttikallionvaaran välissä oli lunta paikoin lähes kaksi metriä. Jalan mitta ei riittänyt kun kahlasimme Hammaskurun kämpän kohdalta puron varresta kämpälle.

 

 

Kesäkuun alussa 2007 lähdin Marivaarasta kohti Tahvontupaa. Auhtijoen selälle noustaessa lumipälvet olivat vähän haittana, mutta lähempänä Jaurua ne olivat sulaneet. Jokivarret muutenkin olivat kulkukelpoisia, mutta ylempänä talvi vielä piteli valtikkaa. Kiivetessämme Vongoivan räystäälle lännen suunnan näkymät olivat vielä kovin lumiset. Taustalla Siulapää.

 

 

Vuotta myöhemmin keväällä 2008 olin nousemassa Luirojokea vanhimman pojanpoikani ja vaimoni kanssa samoihin aikoihin kuin edellä. Talvesta ei ollut tietoakaan. Tammikämpän yläpuolelta otettu otos kohti Vuomapäätä kertoo hyvin tilanteesta.

 

 

Kesäkuun alussa 2011 koko maassa oli melkoiset helteet. Lähdin Aittajärveltä matkaan 27 asteen lämpötilassa. Illalla vilkaisin Sarviojan kämpän lämpömittarista lukemat 28 astetta noin klo 18 aikaan. Lähdin varhain liikkeelle seuraavana aamuna, mutta aikaisin oli lämpökin kumppanina. Pirunportilta kuvasin Muorravaarakan laakson näkymää edelleen lähelle 30 asteen lämpötilassa.

 

 

Muutamaa päivää myöhemmin lämpötila laski nollan tuntumaan ja Maantiekurussa taivaltaessani kohti Aittajärveä, aika-ajoin hiukkoi taivaalta lumihiutaleita. Viisi vuotta myöhemmin 2016 olin liikkeellä tyttärenpoikani kanssa myös kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Joet tulvivat. Pari päivää ennen lähtöämme itä-myrsky satoi räntälunta alueelle kymmenisen senttiä, mutta suli heti pois. Ylittäessämme Ukselmaa, vanhaa ja uutta lunta oli vielä yläosissa, mutta alempana ei. Säät olivat kylläkin melko viileät. Akanhärkäkurusta otettu näpäys Ukselman suuntaan kertoo paljon silloisesta yleistilanteesta.

 

 

Ne, jotka haluavat lähteä vaellukselle alkukesästä, saavat yleensä nauttia sääskettömästä suvesta. Keväällä luonto on kuitenkin epävakaimmillaan. Kaikkeen täytyy varautua. Saattaa käydä niin, että talvivaeltaja joutuu taivaltamaan jo huhtikuun alussa toivottomassa lumisohjossa ja kesä-heinäkuun vaihteessa vielä voi yllättää räntäsade ja kaikkea tältä väliltä. Usein huhtikuun lopulla kuitenkin voi olla upeat hanget ja kesäkuulla mitä parhaat hellesäät, jossa luonto herää parhaimmilleen. Vähän tarvitaan vain onnea. Usein yrittävää se onni kohtaa.