Tekijä: Heikki

Kirjoittaja Julkaistu

Mitä enemmän suunnittelee, sen paremmin onnistuu. Takanani alkaa olla sen verran kokemusta tältä alalta, että voin lähteä maastoon melko pienellä etukäteispohdinnalla varsinkin jos olen matkassa yksin. Silloinkin aikarajan puitteissa suunnittelen mukaan otettavan muonan tarkkaan ja teen luettelon kaikesta mukaan otettavasta. Sitä luetteloa seuraten ja yliviivaten rinkan pakkaan.

Tilanne mutkistuu heti jos mukaan tulee muita. Harvoin teen päätöksiä liikkeelle lähdöstä noin vain. Joskus kuitenkin niinkin olen tehnyt. Kerran juhannusviikolla päätimme vaimoni kanssa lähteä juhannussaunaan Luirojärvelle. Päivällä ostettiin tarvittava muona, aatonaattoiltana oltiin Luirojokivarressa ja juhannusaattona sauna pantiin kuumaksi Luirolla kuten oli suunniteltu.

Useimmiten pohdiskelen tulevia vaelluksia pitkin vuotta ja lueskelen karttaa ikään kuin hyvää kirjaa. Samaan tapaan oli tehnyt yksinvaelluksella ollut vanhempi mies, jonka porukkani kanssa tapasin Rautuojan varressa vuonna 1963.

 

 

Asianomainen kertoi valmistelleensa vaellustaan koko edellisen syksyn ja talven sekä silloin neuloneensa mm takanaan näkyvän laavunsa käsin, siis silmäneulaa käyttäen. Kun pitkään harkitsee, niin useimmiten kaikki tulee otettua huomioon. Tarkka suunnittelu on mielestäni myös hauskaa.

Aloittaa voi kahdesta kehyksestä valiten. Jos aika on rajallinen, niin se määrää maastossa kiinnostuksen kohteet. Jos aika ei ole määräävä tekijä, niin sitten voi huoletta miettiä kiinnostavia kohteita ja suunnitella reittiä ja suhteuttaa sitten siihen aikakehystä.

Kun vaellukseen käytettävä aika on saatu määriteltyä, alkaa ensimmäiseksi mukaan otettavan muonan suunnittelu. Lasken tarkkaan mitä nautin aamiaiseksi, välipaloiksi, pääaterioilla jne. Viikon vaellukselle otan yhden ylimääräisen päivän muonan ja kahdelle viikolle kahden. Mikäli on pitemmästä vaelluksesta kyse, teen reitille risteyskohtia, jonne jätän osan muonasta. Saatan myös joskus tehdä tulevaa vuotta varten maastoon joitakin varastoja jos kantamus sen sallii. Hyvin ne ovat säilyneet. Vain kerran Siulalta hävisi joku säilykepurkki, kun tein kätkön vähän huolimattomasti.

Itse tiedän kykyni kantaa ja keskimääräisen etenemisvauhtini maastossa, joten osaan tehdä paikkansa pitävän suunnitelman joka pitää käytettävissä olevan ajan kanssa. Jos mukana on fyysiseltä kyvyltään "tuntemattomia" retkikumppaneita, niin kovin vaativia päivämatkasuunnitelmia ei kannata laatia. Kyky edetä selviää vasta ensimmäisten päivien aikana. Sen vuoksi ehdottomia etappitavoitteita ei pidä asettaa. Sama koskee tietenkin myös ensikertalaisia tai vähän vaeltaneitakin. Resurssit eivät alussa voi kovin hyvin olla selvillä.

Vaikka reittisuunnitelmankin teen tarkkaan etukäteen, niin voin siitä poiketa paikan päällä jos niin haluan. Silloin muutoksen on kuitenkin sovittava aikakehykseen, sillä muonan riittävyydestä siinä on kysymys. Kansallispuiston alueella en oikeastaan ole suunnistamisessa pitkään aikaan karttaa tarvinnut, mutta se on hyväksi miettiessä paikan päällä erilaisia kulkuvaihtoehtoja kuten tässä aviosiippani tekee rajavyöhykkeen tuntumassa Iso-ojan latvoilla.

 

 

Mikäli on tullut hankittua uusia jalkineita, ne on riittävän pitkän ajan kuluessa ajettava "sisään". Sain kerran 70-luvulla lahjaksi merkkilenkkarit, joita en ennättänyt lainkaan kokeilla ennen vaellusta. Sen ensimmäisen ja ainoan kerran oli jalassani kengät, joissa sain jalkapohjiinkin rakkoja.

Ulkoiluvaatteet ovat kehittyneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana huikeasti. Niistä on helppo tehdä vuodenaikaan sopivat valinnat. On vain syytä muistaa, että varaa riittävästi lämmintä sillä pohjoisen säät saattavat tuottaa hyytävän räntäsateen vaikkapa heinäkuulla.

Kantoväline on tärkeä asia. Itselläni on aina ollut omatekoinen metallirunkoinen rinkka. Menossa on vasta järjestyksessä toinen kehitelmä. Tosin olen molempia hieman matkan varrella muutellut kulloisenkin tarpeen mukaan. Hiljakkoin ilahduin nähdessäni eräässä liikkeessä asiallisen tuntuisen rinkan. Siinäkin oli metallirunko ja kekseliäitä säätömahdollisuuksia. Sen koko vain oli pieni, vetoisuudeltaan 70 litrainen. Oli siinä paha ongelmakin. Tyhjäpaino oli 4,4 kg. Nykyisin kantovälineitä on kaupallisessa tarjonnassa kymmenittäin. Suurin osa niistä on mielestäni melko kehnoja. Kantovälineen ei tarvitse olla lainkaan monimutkainen. Runko voi olla suoraviivainen kuten ensimmäisessä vähän "modifioidussa" rinkassani.

 

 

Rinkan rungon alaosa on 10 mm rautaputkea. Yläosa taas on lasikuitusauvan pätkistä ja "välipuu" ylhäällä bambua. Rakennetta pitää kasassa ristikkäin kiristetty nailonlanka. Kaksiosaisessa pussissa on sekä ulkopuoliset että sisäpuoliset taskut sivuilla sekä ylemmän pussin leveydellä ulkopuolinen iso tasku. Kangas on kevyttä ja lujaa puuvillakangasta, joka ei pidä kylläkään vettä, mutta siitä huolehtii muovinen suoja, jonka reunaan on neulottu kurenauha, joka pitää sen varusteiden päällä. Viilekkeet ovat kiväärin kantohihnat, joihin on pujotettu umpisolumuovista leikatut "levikkeet".

Toisen rinkkani runko on haponkestävää terästä, jossa on saman tyyppinen pussiosa, jonka saa rungosta irti. Runkoa olen hieman taivutellut saadakseni sen paremmin selkään sopimaan. Kuvassa se on pullollaan pitkän vaelluksen alkutaipaleella Vintilänojan varrella. Kuvan näkymästä olen runkoa kylläkin hieman madaltanut.

 

 

Lantiovyö on nykyisessä rinkassa, mutta en käytä sitä. Se toimii vain ristiselän pehmikkeenä. Samaa ajoi edellisessä rinkassani eräänlaisiin korvakkeisiin kiinnitetty 12 cm levyinen kiristettävä vyö, joka työnsi rinkan alaosaa hieman etäämmälle lantionseudulta ja painoi samalla rungon väliin pingotettua ja kiristettävää kantokangasta selkää ja hartioita vasten.

Yöpymisvälineitä on kaupallisessa tarjonnassa myös pilvin pimein. Olisi telttaa, laavua ja louetta. Kesäaikaan teltta on paras sääskien ja muitten ötököitten vuoksi. Saatavilla olevissa teltoissa on yleensä se vika, että ne eivät tuuleta hengitysilmaa riittävästi ja vesi tiivistyy sadekankaaseen sisäpuolelle.

Olen ratkaissut tämän ongelman erillisellä sadekankaalla. Se on kevyttä synteettistä veden pitävää tuulikangasta. Allaolevassa kuvassa teltta on Siulavaaran ja Karhuvaaran välissä olevalla tulipaikalla. Sadekankaan alla on tuolla kerralla pieni 17 euroa maksanut kahden hengen kupoli. Kun sadekankaan pingottaa siten, että telttakankaaseen jää suuri ilmaväli, tuuletus toimii kuten sen pitääkin.

 

 

Ensimmäinen makuupussini oli tehty vanutäytteisestä täkistä. Nykyisin on hyviä, hinnaltaan edullisia kuitupusseja. Hyvää untuvapussia tuskin mikään lyö laudalta, mutta hintaakin on. Nykyisin markkinoidaan myös keveyttä. Tarjolla on noin kilon painoisia makuupusseja sekä alustoja. Tässä on nyrkkisääntönä kuitenkin se, että jos aikoo yöpyä ulkona, niin kesälläkin on oltava kunnollinen pussi. Kilosta ei heltiä lämmikettä. Kuitupussin painon on oltava lähellä kahta ja puolta kiloa, muuten siitä ei ole paljonkaan iloa. Halpa konsti saada toimiva kokonaisuus on panna kaksi kevyttä "kesäpussia" sisäkkäin.

Mukaan otettavat tarvikkeet vaihtelevat tietenkin sen mukaisesti mihin kiinnostus vaelluksella tulee suuntatumaan. Vaelluksen pituus vaikuttaa paljon kokonaispainoon sekä siihen, onko mukaan otettava kuivattua muonaa, joka on oma taiteenlajinsa.

Ensikertalainenkin tajuaa jo vaelluksen alkuvaiheessa, miten tärkeää on pakata kantamukseen vain olennainen tarvittava. Jos mukaan ottaa kaikenlaista varmuuden vuoksi, nousee kokonaispaino äkkiä punaisen viivan tuntumaan.

Perussääntö kaikessa suunnittelussa, on ottaa vaellusreitistä etukäteen selville kaikki mitä siitä on mahdollista saada. Olen aiemmin maininnut huonona esimerkkinä erään Aittajärveltä Muorravaarakan ruoktulle menossa olleen kulkijan, joka oli myöhään iltapäivällä sinne lähdössä ilman yöpymisvarusteita sekä reittisuunnitelmaa luottaen siihen, että "tapaahan näissä autiokämpissä aina patjat olla..." Asianomaisella ei ollut varattuna yöpymistä varauspuolelle, eikä muutenkaan käsitystä mitä kulkureitillä on vastassa. Elokuun yössä alkoi jo olla vaeltajalle melko hämärää jos hän ruoktulle ennätti jos ennätti.

Itse nyt pohdin siis kesäkuussa 2017 pientä käväisyä Suomujokivarressa heinäkuulla, elokuulla imatralaisten julkaiseman kirjan kunniaksi käyntiä Muorravaarakan ruoktulla ja syyskuulla vähän vaativampaa kierrosta mm Vongoivan alueelle. Ainakin tässä reunalla pitäisi päästä istahtamaan. Kyse siis on Povivaarasta eli Vongoivan eteläisen laen jyrkänteeltä, jota myös Vongoivan räystääksi kutsutaan.

 

 

Käväistä myös pitäisi ainakin täällä...

 

 

...sekä täällä...

 

 

... ja ainakin jossain vaiheessa tämäkin nousu olisi koettava...

 

 

...sekä tänne laskeuduttava...

 

 

Kirjoittaja Julkaistu

Aiemmin ennustelin, että tätä kirjoittaessani 11.6 olisi lumien sulamisjakso vihdoin ohi, mutta arvelu meni pieleen. Maastossa on vielä runsaasti lunta eritoten tunturialueen eteläpuolisilla alueilla. Tässä mennään reilusti kesäkuun jälkipuoliskolle ennen kuin maastot ovat vaeltajalle kauttaaltaan kulkukunnossa.

Pohjoispuolella taas lumet ovat melko hyvin hävinneet. Näinhän on ollut aiemminkin. Yleensä Raja-Joosepin tiestä etelään tunturialueen tyville lumet kaikkoavat ensin. Jokien varret puhdistuvat myös nopeasti ja ovat kulkukelpoisia jalankulkijalle. Luulisi "auringonpuolen" rinteiden lumien sulavan nopeimmin, mutta niin ei vain ole. Ehkäpä tähän on syynä Golf-virran vaikutus.

Joitakin uskaliaita on ollut jo liikkeellä vaeltamassa. Luton varsilla on ollut liikkujia ja eräs Metsäpelto on kahlaillut muutamaa päivää aiemmin Vongoivan alueella ja pari päivää sitten lähettänyt videokuvaa Sokostin huipulta. Aiemmin hän kuvasi Kielitunturin kupeella ja Tahvon tuvalla. Näkymät olivat kovin "haastavia".

Olen muutamaan kertaan ollut myös turhan aikaisin liikenteessä. Lumisuus asettaa rajoituksia liikkumiselle ja joskus aivan ehdottomia esteitäkin. Jokivarsissa silloin kulku onnistuu parhaiten ja jos sieltä on poikettava, niin lakimailla lunta on aina vähemmän, jolloin ei tarvitse kahlailla aivan mahdottomissa nietoksissa.

Kymmenkunta vuotta takaperin katselin keväällä Vongoivan reunalla kohti Korvatunturia. Laskeuduin alas kaakon suuntaan Tyyrojan varteen ja täytyy sanoa, että lunta riitti välillä puolireiteenkin. Jokivarret olivat kuitenkin aivan lumesta puhtaat.

 

 

Lumi siis haittasi liikkumista tuollakin vaelluksella. Olin etukäteen katsellut Ilmatieteen laitoksen sää- ja lumikarttoja, mutta en täysin niihin uskonut. Olisi kyllä kannattanut, sillä nykyisin niistä saa irti luotettavaa ajan tasalla olevaa tietoa.

Sama koskee tiedottamista muutenkin puiston alueella. Muutaman vuoden ajan puiston henkilökunta on näppäillyt liikkuessaan kuvia ja ne tulevat nopeasti puiston Facebook sivulle näkyviin. Sama koskee yksittäisiä retkeilijöitä. Juhani Metsäpellon viimeaikaiset kuvat kertovat nykyhetkestä kaiken olennaisen.

Onhan tämä palvelu tietysti mukavaa, mutta mutta ...suureen tuntemattomaan heittäytyminen, antaa sitä löytöretkeilijän iloa ja kokemusta...

 

Kirjoittaja Julkaistu

Vaelluksistani on yleensä kohtuullisen hyvä dokumentointi olemassa. Niistä löytyy muistiinpanoja, kuvia, kaitafilmejä sekä videoita. On kyllä puutteitakin. Viimeksi kirjaamaani pikaista käyntiä vuoden 1973 syksyllä mietin pitkään, sillä en ollut aivan varma vuodesta. Muutama muukin vaellus seikkailee edelleen pääkoppani pilvipalvelussa. Niistä ei ole olemassa kuvia eikä muutakaan dokumentointia. Koska samankaltaisia vaelluksia on tietenkin useita, niin muistikuvat tahtovat sekoittua. Erityisesti minua vaivaa eräs, josta minulla on muutama tarkka muistivälähdys. Tiedän kulkeneeni vaimoni kanssa Suomun laaksossa Suomujoen itäpuolella, melko kaukana joesta lounaan suuntaan kesällä ja jossakin vaiheessa olemme suunnanneet Hikiojan varteen aikana jolloin siellä ei vielä ole ollut polkua. Toistaiseksi ei ole mitään käsitystä siitä millaisella kierroksella olemme olleet.

Pitkään jouduin myös pohtimaan kuvan ottopaikkaa vuodelta 1970, kunnes jokin muistilokero avautui. Otos on Snellmanilta länteen suuntautuvan niemen painanteesta.

 

 

Kauan sitten edesmenneessä leipätyössäni olin paljon tekemisissä ihmisten muistin parissa ja ensimmäisiä oppimiani asioita oli se, että ihmisten havainnointiin ja muistikuviin ei sanottavasti ole luottamista silloinkaan, kun he ovat vilpittömiä. Eri ihmiset kokevat nähtävästi saman tapahtuman useasti hyvinkin toisistaan poikkeavasti. Muistikuviin vaikuttavat myös saman tapahtuman tai asian kokeneet muut ihmiset jos siitä vaihdetaan tavalla tai toisella mielipiteitä. Lopputulema ei välttämättä ole se "absoluuttinen totuus".

Jos samalla vaelluksella olevan ryhmän jäsenet kirjoittaisivat kokemuksistaan oman version kuulematta lainkaan muiden mielipidettä, kertomukset todennäköisesti painotuksiltaan ja yksityiskohdiltaan poikkeaisivat suuresti toisistaan.

Joillakin on huono kasvomuisti, mutta toisilta puuttuu myös kyky hahmottaa maastoa. Parin vaelluskumppanin olen huomannut täydellisen kykenemättömäksi tunnistamaan paikkaa, jossa olemme vaikkapa puoli tuntia aiemmin olleet. He eivät myöskään valokuvien yksityiskohdista muista, että paikka olisi jotenkin heille tuttu. Jouduinkin aikanaan jyrkästi kieltämään näiltä kavereilta yksin liikkumisen esimerkiksi leiripaikoilla ollessamme. Muutoin eksyminen olisi ollut varmaa.

Joissakin kohdin voi maasto myös jotenkin harhauttaa. Allaolevan kuvan maisemissa eksyi mm Kullervo Kemppinen aikoinaan pyrkiessään Sudenpesälle. Tuntien kierrosten jälkeen hän tuli uudelleen tälle järvelle, josta oli aiemmin liikkeelle lähtenyt. Aluksi hän ei lainkaan tunnistanut paikkaa, mutta aikansa sitä katsellessaan, alkoivat palaset loksahdella kohdalleen. Saman erheen havaitsin Muorravaarakan ruoktun rakentajiin kuuluneen ryhmän tehneen tällä alueella myös Sudenpesälle matkalla ollessaan. He kylläkin haksahtivat Kemppistäkin pahemmin. Järvi  on nykyisin harvojen kulkijoiden suosima syystä jota en oikein ymmärrä. Se sopii kylläkin kovasti minun piirustuksiini, sillä tämä rauhallinen alue kuuluu nykysuosikkeihini.

 

 

 

Kirjoittaja Julkaistu

Olin vaihtanut syksyllä 1972 työpaikkakuntaa. Oli monenlaista kiirettä. Vasta syys-lokakuun vaihteessa  1973 ehdimme vaimoni kanssa lähteä lyhyelle "pääntuuletus" matkalle pohjoiseen.

Ajelimme silloinkin Ivalo-Raja-Jooseppi tieltä pohjoisesta käsin Luton yli etelään johtavia puutavaranajoteitä pitkin niin pitkälle kuin ne silloin olivat ajokelpoisia ja sitten jätimme auton ja otimme rinkat hartioille. Maasto oli vielä lumeton mutta oli melko kylmää.

Olimme aikoneet vain oleskella Suomujoen tuntumassa muutaman päivän, sillä ajankohtahan oli sellainen että periaatteessa jalankulkijan olisi voinut talven tulo yllättää milloin tahansa.

Ensimmäisenä päivänä tavoitimme vielä silloin pystyssä olleen Ahvenlammen kämpän, jonne jäimme yöpymään. Kämppä oli jo silloin melko huonossa kunnossa.

 

 

Ahvenjärveä kattoi muutaman sentin vahvuinen lasinkirkas jää ja sen alla vilahteli ahvenia. Kopauttelin niistä muutamia pökerryksiin ja saimme kala-aterian ainekset.

Seuraavana päivänä siirryimme Kolttakentän kautta Snellmanille.

 

 

Kun taivas oli osittain pilvessä, niin alkoi olla päivisinkin jo melko hämärää. Silloinkin Snellmanin tulipaikka sijaitsi kämpän länsipuolella, jos kohta on todettava että se oli enemmänkin perinteinen malli kuin nykyinen.

 

 

Viivyimme alueella vain pari päivää ja sitten palasimme autollemme. Säät pysyivät tasaisen poutaisina, tuulettomina ja melko viileinä. Pakkasen puolella taidettiin olla koko ajan.

Kirjoittaja Julkaistu

Otsikon tapaisen vastauksen tiuskaisi äkäinen vanha ukko Moskulle eli Aleksi Hihnavaaralle, joka halusi tietää parhaan reitin määränpäähänsä alueella, jota hän ei aiemmin tuntenut. Vastaus oli Moskua kovasti huvittanut ja hän toisteli sitä mielellään myöhemmin. Mosku lienee ollut itse aikansa parhaita reitin tuntijoita Koilliskairan eteläosissa. Kuvassa hänen asuinkenttänsä.

UK-puiston Facebook sivulla on linkki "Peltsi" Peltoseen, joka kuulemma tulevaisuudessa perjantaisin julkaisee kolme hyvää vaellusreittiehdotusta.

Jäin vähän tätä asiaa pohtimaan. Ensinäkemältä ajatus tuntui mukavalta. Joku siis tarjoaa hyviä vaellusreittejä kokeiltavaksi muillekin. Mutta sitten tuli mieleeni, että mikä se "hyvä" tässä tapauksessa oikein on.

Aivan hiljakkoin tapasin tutun, joka on viehättynyt Käsivarren Lapin avariin maisemiin. Samoin muistelen jotakin toistakin, joka katsoi Käsivarren olevan  "Mansikkapaikan". Itse taas en pidä niistä seuduista ollenkaan, koska vaelluksilleni kaipaan myös kunnon metsää. Joku haluaa kiivetä tunturiin ja toinen taas mieluummin kulkee laaksojen pohjia ja jokivarsia. Jollakin saattaa olla fyysisiä esteitä vaikeakulkuisissa paikoissa, eivätkä ne välttämättä silloin tunnu hyviltä. Jos ei siis tunne henkilöä, niin vaikea on mainostaa jotakin vaellusreittiä tai kohdetta hyväksi tai kokemisen arvoiseksi.

Suomessa on lukemattomia hienoja paikkoja luonnossa liikkumiseen. Saariselkä, johon tällä sivustolla olen etupäässä keskittynyt, on laajuudeltaan parhaita. Se ei rajoitu pelkästään nykyisen kansallispuiston alueeseen, vaan siihen liittyy melko saumattomasti suhteellisen koskematonta luontoa joka puolella, myös itärajan takana. Tätä kokonaisuutta voi yleisesti suositella kaikille, jotka tuota laajuutta ja vaihtelevuutta kaipaavat.

Mutta mitä voisi tuolta alueelta jollekin tarkemmin mainostaa. Ne, jotka ovat suunnistus- ja kartanlukutaidoiltaan vähän epävarmoja, voivat käyttää kämppien välille syntynyttä polkuverkostoa hyväkseen. Onhan selvää, että polut kulkevat etupäässä helppokulkuisimpien maisemien kautta. Niille, jotka vähän paremmin osaavat suunnistaa, voisi suositella kulkua vähän sivummalla josta löytyy vähän kuljettua luontoa. Mutta mistä ihmiset yleisesti pitävät. Sitä en osaa niin tarkkaan  sanoa, että  kykenisin "rankkaamaan" jotakin kierrosta parhaitten joukkoon kuuluvaksi. Edesmennyt Tauno Perttula oli leimautunut Hammaskodan alueeseen. Se oli hänelle "maailman paras paikka". Tuskin hänkään sentään ajatteli kaikkien muidenkin siihen samalla tavalla suhtautuvan. Makuja ja tarpeita on monia.

Itse pidän yllätyksistä ja "löytöretkeilystä". Jos itselleni tarjotaan jotakin kovin valmiiksi pureksittua suunnitelmaa, niin en ole kovin kiinnostunut. Tottahan toki on hyvä tietää etukäteen joistakin suunnitellun vaelluksen erikoisuuksista tai ongelmakohdista, mutta ei välttämättä kovin tarkkaan.

2

Kirjoittaja Julkaistu 2 kommenttia

Tätä kirjoittaessani 24.5.2017 nettikameroiden kuvat kertovat, että vieläkin olisi meneillään suksivaeltajien kausi. Lunta riittää maastossa, pälviä ei ole kuin vähän eikä edes lakimailta ole lumi vielä hävinnyt. Onhan tämä outoa muutaman vuoden takaisiin ajankohtiin verrattuna, kun huhtikuun alkupuolellakin on joskus suksen alle löytynyt vain upottavaa sosetta. Esimerkiksi vuonna 1989  olin lähdössä 20 huhtikuuta vaellukselle. Tullessani illalla Kiilopään parkkipaikalle satoi päällysteelle kohisten vettä. Lumet olivat häipyneet etelän puolelta ennen Vuotsoa, mutta Kiilopäällä sitä tuntui riittävän. Sateen piiskatessa asfalttia, olin kuitenkin valmis kääntämään auton keulan takaisin etelään heti seuraavana aamuna. Aamuyöstä sade kuitenkin lakkasi, sää kirkastui ja pakasti. Päätin lähteä kokeilemaan suksia lähialueella. Sää oli loistava ja niin myös keli. Hiihtelin Rautulammen kautta Lankojärvelle ongelmitta, karttalaukussa vain vähän eväitä, ja palasin takaisin autolleni, heitin rinkan selkään ja hiihdin vielä uudelleen Rautulammelle, jonne jäin yöpymään kun tupa iltamyöhään oli tyhjä päiväturisteista.

Seuraavana päivänä oli sää taas jotakin muuta. Satoi tihkua ja lumi suli. Lankojärveltä kävin kuitenkin Porttikoskella. Vaikka en viipynyt kämpällä kuin tunnin verran, jouduin takaisin tullessani kanniskelemaan suksiani välillä kymmeniä metrejä kun sillä välin latu ja lumi olivat kadonneet. Lumi suli aivan silmissä. Pienet purotkin alkoivat tulvia ja Lankojärvelle takaisinpääsy oli tiukassa, kun jouduin ylityspaikkoja puroista etsiskelemään kaukaakin. Oli täysin selvää, että vaikkapa Luirojärven suunta olisi silloin ollut sulaa hulluutta. Palasin takaisin Kiilopäälle, ajoin kotiin ja jäin odottelemaan kesää.

Ensimmäisen kesäkuisen vaelluksen tein vuonna 1966. Silloisella pariviikkoisella retkellä helteiset säät vallitsivat ensimmäiset kymmenkunta päivää. Vaelluskaverini saattoi kokeilla Salonlammen rannassa olleen kopukan kantavuutta keveissä tamineissa. Sääsketkään eivät olleet vaivoina.

 

 

Yleensä kevätvaellukseni jatkossakin sattuivat jollekin hellejaksolle kuten vaikkapa vuonna 1970. Lumet olivat silloinkin hävinneet ja vain pieniä pälviä saattoi löytää suojaisten pohjoisrinteiden taskuista. Sollanpään laelta näkymä itään yli Muorravaarakan laakson. Ei näy lumen hiventäkään.

 

 

1970-luvulla aloitin vaellukset kesäkuun alkupuolella joka kolmas vuosi. Sää suosi joka ainut kerta. Vuonna 1972 istuskelin upeassa kesäaamussa Kopsuslammen rannalla.

 

 

Vuonna 1983 olin perheeni kanssa liikkeellä vasta juhannusviikolla. Ilmat olivat melko viileät alusta alkaen. Öisin telttakangas oli jäässä. Juhannusaattona pidimme ruokatulia Joutsenlammilla, reilun kilometrin Muorravaarakan ruoktusta pohjoiseen. Siinä meidät yllätti raekuuro ja illalla myöhemmin satoi reilusti räntää. Juhannuspäivänä tunturien kyljet olivat huikaisevan valkoiset. Alakuva on Joutsenlammilta ensimmäisen raeryöpyn jälkeen.

 

 

Kolme vuotta myöhemmin toukokuun lopussa satoi vielä räntää, mutta tullessani 2.6 Aittajärvelle, oli 25 astetta lämmintä. Maastossa ei ollut lunta nimeksikään. Koivujen silmut eivät olleet vielä auenneet, mutta ensimmäisen päivän illalla ne olivat jo suurella hiirenkorvalla. Muutamaa päivää myöhemmin vaeltaja saattoi ottaa rennosti matkalla Vongoivan alueelle. Taustalla Kielitunturi.

 

 

Vuoden 1994 keväällä joet tulvivat. En kaverini kanssa päässyt yli Anterijoestakaan vasta kuin latvapuolella. Tiukkaa teki Jaurunkin ylitys Peuraselässä. Lunta ei silti sanottavasti ollut vaivana alamailla. Paluumatkalla Tiyhtelmäkurussa olisi silti voinut vaikka lasketella.

 

 

Vuonna 1996 olin vaelluskaverini Antin kanssa erikoisessa keväässä. Yritimme alkuun Aittajärvelle, mutta sulamisvedet olivat katkaisseet tien. Lähdimmekin liikkeelle Raja-Joosepista. Ensimmäiset parikymmentä kilometriä oli lumetonta, mutta Anterin laakson reunalla tuli vastaan talvi. Anterin laakso oli kauttaaltaan lumen peittämä ja sitä oli paksusti. Anterinmukan saunanäkymäkin on perin talvinen. Vuomapään, Keinopään ja Pirttikallionvaaran välissä oli lunta paikoin lähes kaksi metriä. Jalan mitta ei riittänyt kun kahlasimme Hammaskurun kämpän kohdalta puron varresta kämpälle.

 

 

Kesäkuun alussa 2007 lähdin Marivaarasta kohti Tahvontupaa. Auhtijoen selälle noustaessa lumipälvet olivat vähän haittana, mutta lähempänä Jaurua ne olivat sulaneet. Jokivarret muutenkin olivat kulkukelpoisia, mutta ylempänä talvi vielä piteli valtikkaa. Kiivetessämme Vongoivan räystäälle lännen suunnan näkymät olivat vielä kovin lumiset. Taustalla Siulapää.

 

 

Vuotta myöhemmin keväällä 2008 olin nousemassa Luirojokea vanhimman pojanpoikani ja vaimoni kanssa samoihin aikoihin kuin edellä. Talvesta ei ollut tietoakaan. Tammikämpän yläpuolelta otettu otos kohti Vuomapäätä kertoo hyvin tilanteesta.

 

 

Kesäkuun alussa 2011 koko maassa oli melkoiset helteet. Lähdin Aittajärveltä matkaan 27 asteen lämpötilassa. Illalla vilkaisin Sarviojan kämpän lämpömittarista lukemat 28 astetta noin klo 18 aikaan. Lähdin varhain liikkeelle seuraavana aamuna, mutta aikaisin oli lämpökin kumppanina. Pirunportilta kuvasin Muorravaarakan laakson näkymää edelleen lähelle 30 asteen lämpötilassa.

 

 

Muutamaa päivää myöhemmin lämpötila laski nollan tuntumaan ja Maantiekurussa taivaltaessani kohti Aittajärveä, aika-ajoin hiukkoi taivaalta lumihiutaleita. Viisi vuotta myöhemmin 2016 olin liikkeellä tyttärenpoikani kanssa myös kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Joet tulvivat. Pari päivää ennen lähtöämme itä-myrsky satoi räntälunta alueelle kymmenisen senttiä, mutta suli heti pois. Ylittäessämme Ukselmaa, vanhaa ja uutta lunta oli vielä yläosissa, mutta alempana ei. Säät olivat kylläkin melko viileät. Akanhärkäkurusta otettu näpäys Ukselman suuntaan kertoo paljon silloisesta yleistilanteesta.

 

 

Ne, jotka haluavat lähteä vaellukselle alkukesästä, saavat yleensä nauttia sääskettömästä suvesta. Keväällä luonto on kuitenkin epävakaimmillaan. Kaikkeen täytyy varautua. Saattaa käydä niin, että talvivaeltaja joutuu taivaltamaan jo huhtikuun alussa toivottomassa lumisohjossa ja kesä-heinäkuun vaihteessa vielä voi yllättää räntäsade ja kaikkea tältä väliltä. Usein huhtikuun lopulla kuitenkin voi olla upeat hanget ja kesäkuulla mitä parhaat hellesäät, jossa luonto herää parhaimmilleen. Vähän tarvitaan vain onnea. Usein yrittävää se onni kohtaa.

Kirjoittaja Julkaistu

 

Kuva on Imatran Lapinkävijöitten toukokuussa 2017 julkaiseman kirjan kannesta. Tuoreeltaan ahmin sen kannesta kanteen. Se käsittelee Muorravaarakan ruoktun rakennushistoriaa, mutta muutenkin Saariselälle suuntautuvaa retkeilyä 1950 luvun alkupuolelta aina nykypäiviin saakka.

Teksti on juohevaa, vanhat kuvat upeita ja "kämppäkirjasta" otetut valinnat runoineen, kuvineen ja kommentteineen sopivat hienosti kokonaisuuteen. Kirja oikein tihkuu nostalgiaa positiivisessa mielessä.

Olen useasti pohtinut ruoktun ohi kulkiessani sitä valtavaa työpanosta, joka sen rakentamiseen on täytynyt aikanaan uhrata, ottaen senkin huomioon että tekijät tulivat paikkaan nähden melkein kaukaisimmasta Suomen kolkasta. En kuitenkaan osannut miettiessäni sittenkään arvata sitä urakoinnin määrää, joka aikanaan tarvittiin.

Toisaalta, kyllähän kirjan sivuilta selkeästi on luettavissa myös se ilo ja hauskuus, jota osallistujat, kaikista rasituksista huolimatta, itselleen ammensivat.

Vaikka olin itse aloittanut vaellukset Saariselällä jo vuonna 1960, niin Muorravaarakkaan poikkesin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin. Silloin oli lukko ruoktun ovella ja ajattelin, että se on aina ollut varattu vain imatralaisten käyttöön. Kirjasta selvisi, ettei näin suinkaan ollut asianlaita, vaan Metsähallitus oli sen varannut omiin tarkoituksiinsa ja sinä kymmenvuotiskautena sen kunto heikkeni. Olen itse aina ihmetellyt näiden "valvontatupien" määrää ja tarvetta. Mielestäni paljon vähäisemmälläkin määrällä voisi tulla toimeen. Kyllähän ruoktukin oli pitkälti tyhjän panttina, jos se pääosin oli varattu Luppomatin käyttöön.

1980 luvulla vaellukseni useasti suuntautuivat ruoktun kautta suuntaan jos toiseen, mutta koskaan en päässyt vilkaisemaan sisälle. Vasta vuoden 2016 keväällä sen tein, ollessani vaelluksella tyttärenpoikani Petterin kanssa. Ruoktussa majaili silloin pariskunta, jolta siihen sain luvan. Ruoktu oli siisti ja hyvässä kunnossa.

 

 

Saunassa sitä vastoin pääsin löylyihin monta kertaa.

 

 

Kansallispuiston hallinto on pitkään valitellut varojen ja sen kautta henkilöstön puutetta. Olisikohan sittenkin ollut aikanaan parempi jättää nämä vanhat kämpät  yksityisten retkeilijäporukoiden hoitoon ja tarvittaessa tukea niitä ylläpidossa. Muorravaarakan ruoktukin olisi tullut varmuudella hyvin hoidetuksi sekä saunan kiuas aikanaan uusituksi ja ehkäpä kemiläisten Taajostupakin olisi vielä pystyssä.

Myös se terve asenne retkeilyyn, joka yllämainitun kirjan sivuilta henkii voisi olla nykypäivänä paremmin voimissaan. Silloin olisi vähemmän sitä valituksen tapaista nurinaa, jota tämän tästä puiston facebook-sivulta joutuu lukemaan sellaisista asioista, joita satunnainen ohikulkija itse voisi panna kuntoon. On mielestäni paljon kertovaa, että puiston väkeä pyydetään vaihtamaan viidenkymmenen kilometrin päähän sahaan terää tai vessaan kaukaloa. Tätä retkeilyn "uusavuttomuutta" eivät imatralaiset poteneet.

Mutta kirjaan palatakseni, se seikka että sellainen on saatu aikaan, kertoo että imatralaisten asenne on edelleen se oikea ja Imatran Lapinkävijät purjehtii  hyvässä myötäisessä.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille "alan ihmisille". Siitä on vaikea panna paremmaksi.

Kirjoittaja Julkaistu

Noin huudahti  Cicero runsaat pari tuhatta vuotta sitten, kuultuaan hänen murhaamistaan suunnittelevasta salaliitosta. Nyt ei sentään ole kuolemanvakavasta asiasta kyse. UK-puiston Facebook sivun mukaan maalis-huhtikuun vaihteessa 2017 Luirojärven huoltoalueen lukittuun saunaan oli murtauduttu. Koska nähtävästi mitään ei oltu anastettu, poliisi tutkii asiaa vahingontekona. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että alkuun rikosnimikkeen pitää olla varkauden yritys ja jos tutkinnan aikana muuta ilmenee, niin se muuttuu sen mukaan. Rikosnimikkeellä tässä tapauksessa on nimittäin käytännön merkitystä.

UK-puiston sivusto tältä kohdin täyttyi retkeilijöiden paheksuvista ilmauksista. Suurin osa ei käsittänyt, että joku vaeltaja on niin halpamainen, että on mennyt tuollaista tekemään. Voihan olla, että joku vaelluksella ollut on murron tehnytkin, mutta samoissa ajatuksissa on voinut olla muukin kuin retkeilijä. Luirojärvellä käy talviaikaan moottorikelkkailijoita, joilla on alueella niin sanottuja paikkakuntaoikeuksia. Hyvin vahva kelkkaura yleensä kulkee Karapuljun suunnasta Luirojärvelle ja edelleen koilliseen juuri huoltoalueen ohi.

 

 

Oli tekijä(t) kuka tahansa, niin kertoohan se piittaamattomuudesta ja häikäilemättömyydestä. Joku asiaa kommentoinut arveli sisääntunkeutujan etsineen olutta. Olen taipuvainen yhtymään ajatukseen. Murtautuminen  on näillä seuduilla harvinaista anastuksista puhumattakaan.

Retkeilijöiden pääosa korjaili ja siivosi kämpät tarkkaan ennen kansallispuiston perustamista ja piti huolta niiden lähiympäristöstäkin. Nykyisenlainen kämppien huolto on saanut aikaan osan kulkijoista välinpitämättömiksi ja melko vaateliaiksi. Osalle ei tule edes mieleenkään, että itse voisi tehdä jotakin siisteyden eteen, pienestä korjailusta puhumattakaan.

Joskus 60-70 luvuilla oli aika yleistä, että lukoilla varustettuihin varaustupiin joku meni luvatta, varsinkin jos avoin puoli oli täynnä. Tulin niihin aikoihin silmäilleeksi näiden lukkojen "kieliä" ja saatoin todeta kaikkien kuluneen suorastaan syville kuopille "piikkimurtojen" myötä. Lainvastaisia tekojahan nämäkin olivat, mutta ovat ne silti eri kategoriassa kuin anastustarkoituksessa tehdyt.

Vanhojen kämppien vaatimaton varustus pysyi paikallaan ennenaikaan. Jos jokin kului loppuun, niin yleensä joku täydensi varustusta omistaan. Tästä kulttuurista poikkesi yleensä tietämätön ulkomaalainen. Joskus 1970 luvun alkupuolella satuin vanhalle Suomun ruoktulle, kun saksalaisryhmä keräsi kämpästä kaikki kuhmuiset alumiinikattilat omiin tarpeisiinsa.

Nykyisin ovat suomalaistenkin käsitykset hämärtyneet siitä, mikä on omaa, mikä vierasta ja mikä yhteistä. Sen huomaa mm kämppien, tulipaikkojen yms perusvarustuksen ajoittaisista puutteista.

O tempora o mores...

Kirjoittaja Julkaistu

Jos ei satu olemaan kasveista kovin kiinnostunut, niin luontoa tulee silmäilleeksi yleisluontoisemmin. Joskus sellaisenkin vaeltajan kannattaa laskeutua sopulin tai harmaakuvemyyrän tasolle. Sieltä saattaa avautua värikäs ja kiinnostava maailma. Yöllinen pakkanen on punerruttanut juolukan lehdet.

 

 

Vaikka juolukka ei kovin maukas marja olekaan, niin hieno sitäkin on läheltä tarkastella.

 

 

Ukselmakurun mustikkaa jo sitten kannattaa poimia suuhunkin.

 

 

Tämäkin makrotasolle painunut on syötävää, muttei sentään vaeltajan lautaselle enää kelpaavaa.

 

 

Maalpurinojan putouksen viereisellä kalliolla viihtyvät upeat sammalet.

 

 

Joskus on kangasmailla puolukkaakin maa punaisena.

 

 

Kaikki punainen ei kuitenkaan ole suuhun pantavaa.

 

 

Karuun kallioonkin tarttuu moni. Vongoivanjoen varressa Honkatehtaanojan suupuolen komeilla kallioilla viihtyvät sammalet ja alueella valitettavan harvinaiseksi kulunut jäkälä.

 

 

Makrotaso se maiseman maalaa karullakin pohjalla ja Pirunportinkin tuntumassa.

 

 

Vanhakaan kulkija ei sitä väsy katselemaan. Pitää istahtaa silmäilemään.

 

 

Koillisen suuntakin on kuin paras maisemamaalaus ja mikä parasta, luonto vaihtaa väriä ja tunnelmaa harmoniassa.