Vaelluskertomuksia: Lappi Saariselkä

Pudottauduin vaelluskaverini Antin kanssa autosta Aittajärven parkissa illansuussa  kuudentena päivänä kesäkuuta. Olimme päässeet kahden Antin tuttavan auton kyydillä perille. Heillä oli tarkoitus lomailla viikko Saariselän retkeilykeskuksessa ja oli puhetta, että viikon vaelluksemme päätämme Kiilopäälle, josta he taas meidät noutaisivat.

Ilta oli todella kaunis. Kuljimme pari kilometriä Suomun vartta alajuoksun suuntaan lähellä Kolttakenttää olevalle tulipaikalle. Siinä oli silloin pieni puulaavu nykyisen puuceen vaiheilla. Ajattelimme siinä yöpyä. Puoli yhdentoista aikaan illalla aurinko kultasi vastarannan metsikköä.

 

 

Minä aloittelin vaellusvideon tekoa. Kameraa en tälläkään vaelluksella käyttänyt, vaan keskityin videokameran käyttöön. Olin vaelluksilla liikkuvaa kuvaa tallentanut ensin kaitafilmikameralla vuodesta 1967, sitten kuusi ja puolikiloisella videokamera-nauhuri yhdistelmällä vuodesta 1988 alkaen ja tällä vaelluksella oli uusi Panasonic VHS C videokamera käytössäni. Nuotion liekkeihin kuvapätkää alakuvassa lopettelen.

 

 

Sääennusteen mukaan seuraavaksi päiväksi oli luvassa sadetta, mutta aamu oli yhtä kaunis kuin oli ollut iltakin. Alun perin oli tarkoituksemme palata Aittajärven kahlaamolle ja ylittää joki siitä, mutta yöpymispaikkamme lähettyvillä oli uponneena hylätyn näköinen lasikuituvene. Jäät olivat rikkoneet ja halkaisseet sen keulaosan, mutta peräosa vaikutti ehjältä. Kaadoimme veden siitä pois ja koetimme seisoa sen takaosassa niin, että rikkoutunut keula nousi vedestä. Vettä ei tullut sisälle sanottavasti. Se kantoi juuri ja juuri meidät ja rinkat. Sauvoimme Suomun yli vastarannalle ja nostimme veneen kuiville.

Olimme lähellä Snellmanilta tulevan niemen kärkeä. Otimme suunnan kohti Kuotmuttijärveä. Osuimme sopivasti Kuotmuttiojan alkuun ja tasapainoilimme kiviä myöten yli. Vettä oli joessa melkoisesti. Kuotmuttipään rinteillä lännessä näkyi vielä suuria pälviä sulamatonta lunta.

Ahmajärvellä kiehautimme kahvit. Silloin ennusteen mukainen sade alkoi. Se oli kuitenkin vähäistä tihkumista, joka ei suuresti haitannut. Aitavaaran painanteesta pujahdimme Sarviojan laakson reunalle ja sitten Sarviojan kämpälle. Alun perin oli aikomuksemme jatkaa Muorravaarakan ruoktulle saakka, mutta kun satoi reippaammin, niin päätimme jäädä Sarviojalle ja ryhdyimme aterianvalmistus puuhiin. Sade taukosi myöhemmin illalla ja kävimme jalkoja verryttelemässä Sudenpesän edustalla.

 

 

Aamu oli poutainen. Sarvioja oli ääriä myöten täynnä ja senkin ylitys aiheutti vähän ongelmia. Sama tilanne oli Ukselmakurun suulla. Siellä Antti onnistui saamaan toiseen saappaaseensa vettä. Lumi ei kuitenkaan siihen mennessä ollut menoamme haitannut, mutta jo Ukselmakurun alusta alkaen lunta tuli kulkureitille koko ajan enemmän. Kun kuru kääntyy jyrkemmin kaakkoon, lunta alkoi olla yli polven mitan. Nousimme vastakkaiselle puolelle Sollanpään rinteelle ja rupesimme kapuamaan ylöspäin. Lumi siellä oli kovemmaksi pakkautunutta ja huomattavasti helpompi edetä. Lähempänä lakea se oli sulanutkin. Ylitimme selänteen huipun eteläpuolelta. Muorravaarakka tulvi. Se näkyi ylhäälle selvästi. Joutsenlampien kohdalla oli oikein suurempi järvi.

Laskeuduimme alaspäin suuntana ruoktun kohta. Tullessamme puurajalle, osuimme tuoreelle riehumispaikalle. Mesikämmen oli jollekin kiukustunut ja repinyt tunturikoivun juurineen maasta ja pureskellut sen vielä täyteen reikiä. Koivu oli tyvestä tuollainen 7-8 senttinen ja varmasti tukevasti maassa, mutta väkevän kynsissä se joutui otteensa irrottamaan. Kova tohina siinä oli ollut, sillä pintamaakin oli lennellyt sinne tänne.

Vanhan ruoktun kohdalta kahlasimme yli. Koskessa oli tietysti vettä melkoisesti. Ruoktu oli tyhjillään. Avoimen puolen ulko-ovessa oli paperilappu johon oli kirjoitettu "hiirivaara".

Asiantila selvisi heti, kun astuimme sisälle. Valtava rapina kuului kun harmaakuvemyyrien lauma ryntäsi kamiinan takalevyjen taakse piiloon.

Tähän ongelmaan piti tietysti varautua. Otin rinkastani kaiken muonan ja panin sen muovipussiin, jonka sijoitin roikkumaan ylälaverin päädyssä olleesta naulasta. Antti taas suunnitteli uudelle Savotta-rinkalleen olopaikkaa ulkosalle räystään suojaan. Rinkan toinen tasku nojasi kuitenkin hieman yhteen hirteen. Aamulla Antti katseli murheellisena siltä kohdalta taskuun syötyä reikää.

Yöllä oli laverilla vilskettä. Myyriä juoksenteli pitkin ja poikin. En ole kovinkaan hiirikammoinen, muttei kaulan yli hiipparoiva myyrä tietysti miellyttävältä tuntunut. Makailin jossain vaiheessa makuupussissani selälläni siten, että jalkateräni olivat muonapussini alla. Tunsin miten joku kapuaa varpaitteni päällä. Yksi hyväkäs koetti siltä korokkeelta ylettyä pussiin. Makasin hiiskahtamatta ja katselin kun se oikein kahdelle jalalle nousten koetti ylettyä herkkuihin.

Aamu tuli vastaan katkonaisen yön jälkeen. Jatkoimme Tiyhtelmäkuruun. Sää oli kostea vaikka ei satanut. Kaikki paikat olivat vesihärmässä. Kameroita ei huvittanut esille ottaa. Suuremmin taukoilematta kuljimme Anterinmukkaan. Sinne tullessamme sää alkoi paranemaan. Kämpällä oli väkeä runsaasti, mutta sekaan mahduimme.

Terassilla istuskeli mm Tauno Perttula, joka oli tullut sinne Siulalta. Saimme häneltä kuulla, ettei Vongoivanjoen laaksossa ollut lunta haitaksi saakka. Videoidessani terassin tuntumassa paikallista näkymää Tauno kysäisi mielipidettäni mikä on paras paikka Saariselällä. En oikein siihen osannut vastata muuta kuin, että Vongoivan puolen alue ja Jaurun varret ovat mukavia kuljeskella.

Tauno itse selvitti, että maailman paras paikka on Hammaskota ja sen lähiympäristö. Se julistus tuli niin sydämestä, ettei siihen voinut poikkipuolista arviota kukaan esittää.

Antin ja minun vaellukseni jatkui seuraavana aamuna kohti Siulaa. Aamupäivä oli aurinkoinen. Anterin laakso oli vielä laajalti luminen, mutta lumet eivät kulkua haitanneet. Anterijoen pohja on näillä latvoilla liukaskivinen ja kun vettä oli vähän enemmän, niin ylityskohtia piti kierrellä katselemassa.

 

 

Yli silti suuremmitta vaikeuksitta päästiin. Noustuamme  kohti vedenjakajaa näimme että Pirttikallionvaarankin rinteitä lumet laikuttivat.

 

 

Sää suosi meitä vielä pitäessämme taukoa Vongoivan kodalla.

 

 

Pian tämän jälkeen taivas veti pilveen ja harmaa kostea sumu laskeutui päälle sadellen hiljalleen vettä. Saapuessamme Siulalle oli sää todella ankea. Mutta mitäs siitä. Kamiinaan pantiin tulta, vettä haettiin Jaurusta ja aterian jälkeen paistettiin jälkiruuaksi lettuja.

Seuraavana aamuna säätyyppi oli pahempi sikäli että sumu oli vielä edellistäkin päivää tiheämpi. Kuljimme Hammaskuruun. Vuomapään eteläpuolella oli aamupäivällä oudon pimeää ja sumussa oli aivan sinisenmusta vivahde. Hammaskurun kämpällä pidimme ateria- ja kahvitauon. Totesimme, että kämppäkirjan merkintöjen mukaan olimme olleet kämpällä edellisen kerran päivälleen vuotta aiemmin. Silloin oli ollut säätyyppi päinvastainen.

Jatkoimme sitten vielä Luirojärvelle. Lähes koko matkan sateli hiljalleen. Siitä syystä emme juuri taukoilleet. Luirolla saunottiin ja yövyttiin.

Aamulla sää oli onneksi poutaantunut. Suunnittelimme kulkua Lankojärvelle. Luirojoen kahluupaikalla oli paikoin vettä melkein jalan mitalta ja se oli jäistä. Luusuanvaaralta suuntasimme Palovangan latvoille. Siellä Lupukat näkyivät poutasäässä pohjoisessa.

 

 

Palovangan "puolivälin" tulipaikalla pidettiin kahvitauko ja Antti kiehisiä veistäessään veisti myös haavan käteensä. Vamma ei ollut vakava. Paasjoessa vettä riitti ja lähestyessämme suupuolta, vahvistui käsitys ettei Suomun kahlaamosta ollut yli yrittämistä. Vauhdikkaasti se Palovangakin lopetteli menoaan.

 

 

Sillan kupeelta sain hyvää videonauhaa suupuolen "torahampaista".

 

 

Jatkoimme Kotakönkään sillalle ja sieltä yli. Suomu pani sielläkin parastaan ja melkoinen jyminä oli könkäässä. Tulipaikalla pidettiin kahvitauko ja sitten marssittiin kohti Lankojärveä. Rautuojalla oli vielä riisuttava housut ennen kuin yli pääsimme.

Lankojärvellä pääsimme asettumaan kämppään ja aterian valmistukseen. Sää kun oli poutainen, niin yövyin kuitenkin teltassa. Vaelluskaverini taas viehättyi enemmän kämpän laverista.

Aamulla vaellus jatkui kohti Rautulampea. Aivan alussa oli hetken poutaa, mutta sitten tihkui vettä. Sää oli myös melko kylmä. Rautulammen kämpällä hetki taukoiltiin ja sitten jatkettiin kohti Luulampia. Heti kun pääsimme suojaavan Kutturapään liepeen kiertämään ja käännyimme laaksoa luoteeseen, vastaamme iski kova luoteistuuli joka lennätti vaakatasossa alijäähtynyttä vettä. Meidän vaatetuksemme ei sitä piiskaamista kovin kauan kestänyt, vaan kastuimme.

Nousimme Luulammille johtavaa latu-uraa kohti Kiilopäätä. Täytyy sanoa että latu-uraa, sillä latu oli vielä paikoin näkyvissä ja luntakin väliin melko paksusti. Meillä alkoi olla vilu. Jos päämäärä ei olisi ollut niin lähellä, ei olisi tullut mieleenkään jatkaa niissä olosuhteissa, vaan oltaisiin etsiydytty suojaiseen paikkaan ja tehty tulet.

Eräkeskuksen pihamaalle tultuamme puhelimme, että heti pitää saada jotakin kuumaa juotavaa. Antti sanoi että hänellä on lähellä rinkan taskussa muovitasku, jossa "pinnin" pitelemänä sadan markan seteli. Sillä ostettaisiin kuumaa mehua.

Hän sai muovitaskunsa esille, mutta kohmeisilla sormillaan ei mitenkään kyennyt saamaan setelistä otetta, vaan sysäsi taskun minulle. Yritin muutaman kerran juuri samoin tuloksin. Nöyrryimme ja veimme muoviläpyskän seteleineen myyjälle.

Saimme mehumme...

Maanantaina 28.7 ajelin vaimoni kanssa Luirojoen varteen Sentinojantien päähän illansuussa. Yöpymään veneilimme Tammikämpälle ja tiistaina taiteilimme vähillä vesillä parin kilometrin päähän Karapuljun kämpästä, johon ulottuvat Luirojärvelle suuntautuvan polun päähän tehdyt pitkospuut.

 

 

Oli helle. Etukäteen olimme ajatelleet pitävämme Karapuljun kämppää tai sen tuntumaa tukikohtana, josta kokeiltaisiin tehdä päivälenkkejä. Olimme siihen mennessä aina tehneet "kierrostyyppisiä" vaelluksia, mutta nyt halusimme kokeilla millaiselta tällainen retkeily tuntuisi.

Hieman arvelutti se, että periaatteessa vielä oli pahin räkkäaika ja tukikohtamme olisi suurten soitten reunamilla. Kuitenkin jo venematkamme aikana ja Tammikämpällä huomasimme, että sääskiä ei juuri ollut ollenkaan eikä sanottavasti paarmojakaan.

Tavallaan se on "luettavissa" allaolevasta kuvasta, jossa Marja-Leena tutustuu Karapuljun kämpän edustalla lainaksi saamamme kameran ohjekirjaan. Räkkä ei tunnu olevan vaivana.

 

 

Jo venematkan aikana olimme huomanneet Luirojoen veden olevan poikkeuksellisen lämmintä. Karapuljun kohdallahan on joessa sopiva uimasuvanto ja kun veden lämpötila siinäkin oli ilman muuta reilusti yli 20 asteen, niin heti alkuun pulahdimme veteen vilvoittelemaan. Alakuva on uimasuvannon kohdilta kohti pohjoista.

 

 

Keskiviikkoaamuna teimme ensimmäisen "päiväretken". Mukaan otimme vain päivän tarpeet ja alkuun kuljimme parisen tuntia Luiron kankailla kulkevaa polkua, kun Luirojärvi vilahti näkyviin. Aamupäivä oli alussa pilvinen sekä vähän viileämpikin ja kulkuilmaksi oikein sopiva.

Hilltonissa kiehautettiin kahvit ja sitten suunnattiin kohti Sokostia. Ajattelimme kiivetä sinä päivänä korkeimmalle huipulle.

Alkumatkan pienillä lammilla oli reunussammaleissa jo vähän värikkyyttä ja niillä uiskenteli vesilintuperheitä.

 

 

Sokostin alarinteillä pysähdyimme "tutun" petäjän luo taukoilemaan.

 

 

Luoteessa Joukhaispää alkoi erottua.

 

 

Vähän ylempänä rinteellä etelä-kaakon suunnalla näkyi Hietapään laki.

 

 

Sokostin laen länsireunalta on hyvät näkymät mm Luirojärvelle ja vaikkapa sen koillislahdelle. Raappanan lampi on etualalla.

 

 

Huipun länsireunalla istuskeli perässämme tullut pari katsellen lännen hieman utuisia näkymiä. Lämpö oli jälleen kohonnut hellerajan yli.

 

 

Lakitasanteen itäreunalla näkyi puhelinmasto aurinkopaneeleineen.

 

 

Paluumatkalla poikkesimme saunarannassa uimassa. Vesi oli tietysti järvessäkin poikkeuksellisen lämmintä.

 

 

Karapuljuun palattuamme helteinen sää pani heti meidät uudelleen uimasille Luiron suvantoon. Olimme Karapuljussa kahdestaan. Yövyimme tästä syystä kämpässä, kun siellä tuntui olevan vähän viileämpää. Teltta meillä kuitenkin oli pystyssä kämpän eteläpuolella.

Torstaina lähdimme kulkemaan vanhoja puunkuljetusuria myöten itään. Kaihtimiojan "aukealla" tutkimme löytyisikö hilloja. Jokunen marja siellä täällä näkyikin.

 

 

Hellesää janotti, mutta nestettä tankattiin.

 

 

Poikkesimme parilla pienellä erämaisella lammella. Niidenkin vesi oli matalalla.

 

 

Palattuamme tukikohtaamme, siirryimme Luirojoen yli länsipuolelle ja etsiskelimme edelleen aamupuuron päälle hillaa. Lopulta sellainen paikka löytyikin parin kilometrin päässä pohjoiseen päin aivan jokivarresta. Näppäsin kuvan siltä kohdalta. Taustalla näkyy Ruotmutin selännettä ja sen yläpuolella Sokosti.

 

 

Perjantaipäivän ohjelmassa oli uudelleen Sokosti. Tällä kerralla Sokostinojan pitkospuilta tähyilimme pohjoishuippua, jolle edellisen kerran olin kiivennyt tasan 40 vuotta aiemmin.

 

 

Kuljimme Sokostinojan vartta Jauratuskuruun ja lähdimme kiipeämään kohti huippua, jota nykyään nimitetään Riitelmäpääksi. Välillä on kuitenkin väliterassi, jonka reunalla hieman rakkaa ja pieniä pahtoja sekä hyvät näkymät järvelle. Helle seurasi meitä tänäkin päivänä ja siitä syystä ilmassa oli melkoisesti utua.

 

 

Tältä kohdin Lupukoille on hyvät näkymät. Pikkuluirojärvi pilkottaa oikeassa reunassa.

 

 

Riitelmäpäällä tuuli melkoisesti lounaasta ja piti koettaa pysytellä pahtojen suojissa.

 

 

Näkymät huipulta ovat mielestäni paremmat kuin Sokostin keskiselänteeltä. Käyntimme aikana utu haittasi, kuten näkyy myös itään ottamastani kuvasta.

 

 

Laskeutuessamme alas, viilentävän tuulen vaikutus lakkasi ja Luirojärvelle tullessamme oli jälleen käytävä uimassa saunarannassa. Parin tunnin taivallus Karapuljuun sai aikaan saman "efektin". Jokisuvannossa polskittiin.

Lauantaiaamulla olimme jälleen matkassa. Nyt kahlasimme Luirojoen yli ja Ampukankaan länsireunaman vanhaa puutavaran ajotietä poroaidalle saakka. Siitä pujottelimme aidan ali sekä ikivanhalle erotusaitaukselle. Suuntasimme sieltä kohti Tuiskukurua. Välillä osuimme kangasmailla tälle ontolle kannolle. Seinämillä ei ole paksuutta kuin sentin verran, mutta ne ovat kovaa puuta. Ikää on.

 

 

Tuiskukurun kämppä oli tyhjillään. Siellä nautittiin aamupäivän välipalaa.

 

 

Vaikka edellisetkin päivät olivat olleet helteisiä, niin tämä päivä oli ehkä kaikkein kuumin vaikka tuuli melko navakasti. Ylhäällä kiisi suuria pilvilinnoja ukkosta enteillen. Kun nousimme Ampupään rinnettä, aurinko paahtoi oikealta kasvoihin niin, että oli pakko niitä jollain vaatteella vähän suojata.

Matka taittui kuitenkin nopeasti, kun kantamusta ei käytännössä harteilla juuri ollut. Luusuanvaaran itärinteellä istuskeltiin järven jo pilkottaessa.

 

 

Luirojärvellä oli jälleen uimisen aika ja ateria valmisteltiin Hilltonissa. Päivän päätteeksi oli Luirojoen suvannon vuoro viilentää olotilaa.

Sunnuntaipäivä käytettiin paluumatkaan. Vesi oli joessa todella vähissä, mutta venematkasta selvittiin välillä kuitenkin pohjaa raappien. Vaikka oli myöhä kun vene lopulta oli peräkärryillä, lähdimme ajamaan etelää kohti. Lähtöaika oli hyvin valittu. Sadepisarat ilmestyivät tuulilasiin ja ne iskeytyivät siihen seuraavien tuntien aikana taukoamatta...

Kesäkuun puolimaissa 1972 pysähdyimme vaimoni kanssa Tankavaaran turistihuuhtomolla. "Remmissä" olivat vielä silloin vanhat konkarit Raumala ja Korhonen. Kuvassa Korhonen opastaa aviosiippaani vaskoolin käytössä.

 

 

Pian olimme Kopsusjärven polun päässä purkamassa autostamme vaellusvarusteita. Tarkoitus oli tehdä lyhyt käynti Kopsuksen kautta Tuiskukuruun ja sitten palata takaisin.

 

 

Heti alkumatkasta polun tuntumassa hätistimme maassa olleen kotkan lentoon. Se tulla viuhtoi meitä kohti tiheähkössä metsikössä melkoisella ryminällä. Miksi se maassa oli, se ei selvinnyt. Tutkimme näillä paikkeilla, olisiko siinä ollut joku haaska muttei sellaista löytynyt.

 

 

Pian olimme vähän väljemmillä maisemilla polun noustessa ylemmäksi. Kuvan kivikasa oli osapuilleen samanlaisena, kulkiessani sen ohi ensi kerran 11 vuotta aiemmin.

 

 

Asetuimme Kopsuslammelle ja oleilimme tällä alueella pari päivää mm tutustuen Kopsusjoen alkupuolen varsiin. Kalojakin koetimme narrailla, mutta tuloksettomasti. Sää suosi. Aamulla oli mukava istuskella Kopsuslammen kämpän edustan tulipaikalla aamukahvia siemailemassa.

 

 

Tai sitä keittelemässä...

 

 

Sää oli edelleen kaunis noustessamme lammen pohjoispuolen vaaralle.

 

 

Siirryimme vaaran yli Suomujoen puolelle. Siellä Tankavaaran käynti innoitti jokisoran tutkintaan.

 

 

Kuljimme pitkin Tuiskukurun länsireunan selänteitä. Taustalla Ampupää.

 

 

Yövyimme Tuiskukurun kämpällä. Siellä oli melkoinen väenpaljous, mutta mahduttiin lavereille. Molemmat osat olivat käytössä, mutta ymmärsin ettei kenelläkään ollut avaimia varauspuolelle, vaan joku oli "tiirikoinut" lukon auki. Niinä vuosina tämä oli yleistä. Lukon kielekkeissä oli tästä käytännöstä selkeät merkit.

Palasimme Suomulle takaisin ja Yövyimme Salonlammella. Keskiyön auringon kajoa tuli puiden latvojen takaa.

 

 

Sitten kuljimme takaisin autolle ja palasimme etelään. Poikkesimme kuitenkin vielä ohimennen Tankavaarassa. Nappasin kuvan nätistä koiranpennusta. Luullakseni tästä kasvoi mainetta saanut Tankavaaran "isäntäkoira", jonka aikanaan jotkut kelkkamiehet talvella polkivat kelkoillaan hengiltä.

 

Heinäkuun loppupuolella 1984 yövyin perheeni kanssa Suomujoen varressa vajaat kaksi kilometriä Snellmanin kämpältä itään. Meillä oli suojana vaimoni neuloma harjateltta, jota oli jatkettu puolisen metriä jälkeläistemme kasvaessa. Teltan päällä oli erillinen sadekangas, joka oli osoittautunut monessa mielessä hyväksi ratkaisuksi. Se vain oli jäänyt pituudeltaan hieman lyhyeksi, kun telttaa oli jatkettu. Puute korvattiin muovin kappaleella.

 

 

Olimme valinneet kyseisen paikan kokeillaksemme hankkimaamme pientä muovivenettä joen ylityksessä. Meillä oli satakunta metriä ohutta nailonnarua, jolla arvelimme voivamme vedellä venettä edestakaisin joen yli rinkka ja ihminen kerrallaan. Alkuun vene tietysti piti soutaa toiselle rannalle ja sitä varten tarvittiin airot. Alueella oli runsaasti suurempia ja pienempiä "tuulenkaatoja", joista löytyi sopivaa materiaalia.

 

 

Sitten olivatkin vuorossa koeajot, kuten aluksilla yleensä on.

 

 

 

 

Vaikka hieman pilveili, niin aluksi oli poutaa. Virveliäkin saattoi kokeilla Suomun varressa kohtuullisessa säässä.

 

 

 

Vähän myöhemmin alkoi sataa. Se ei estänyt aterian valmistusta.

 

 

 

Suomujokihan on raakkujoki. Leiripaikkamme lähettyvillä oli melko tuore kasa avattuja raakkuja, arviolta 200-300. Raakkuhan rauhoitettiin jo 1950 luvulla, mutta joku ei ollut malttanut mieltään.

Me odottelimme sään paranemista ja seuraavana aamuna olikin poutaista ja aurinkoistakin. Sää heinäkuiseksi oli kyllä melko kylmä. Suomun ylitys onnistui suunnitelmien mukaan. Kuljimme veneinemme Muorravaarakan ja Kuotmuttiojan yhtymäkohdan vaiheille ja panimme siihen uuden leiripaikan.

 

 

Venettä kokeilimme Muorravaarakan suukosken yläpuolisilla suvannoilla, ennen kuin peittelimme sen piiloon ja jätimme odottamaan paluutamme. Suvannot houkuttelivat jälkikasvuani uimaan vaikka sää oli kylmä ja vesi keskikesästä huolimatta myös poikkeuksellisen kylmää.

 

 

Jätimme poutasään ja auringon tälle leiripaikalle, jatkaessamme matkaa Muorravaarakan varsia ylävirtaan. Tämä oli vähän outoa, sillä kuunnellessamme radiosta säätiedotuksia, ne kertoivat alueella olevan poutaa ja lähemmäs kahdenkymmenen asteen lämpötiloja. Taivas oli kuitenkin jatkuvasti paksussa pilvessä, joka makasi tuntureiden huipuilla ja lämpötila ei tainnut kymmeneen asteeseen yltää.

Muorravaarakan ruoktun tuntumassa virittelimme muovinkappaletta laavun tapaiseksi sateen suojaksi.

 

 

Illallakin siinä kostuneita kamppeita kuivateltiin. Pilvikerroksen paksuudesta kertoo osaltaan se, että ilta oli heinäkuiseksi melko pimeä.

 

 

Päätarkoituksemme oli tällä vaelluksella kiivetä alueen korkeille huipuille, mutta säätilan ollessa tällainen, se ei huvittanut. Odottelimme Muorravaarakassa pari yötä tilanteen muuttumista, mutta kun siihen ei muutosta tullut, lähdimme aikamme kuluksi Anterinmukkaan.

 

 

Anterinmukassa tietysti saunottiin ja keittokatoksessa aikaa kulutettiin sekä sadetta pidettiin.

 

 

Yövyimme Anterinmukassa. Väkeä kämpässä oli tavanomaisen paljon.

 

 

Jatkoimme sitten toiveikkaina kohti Hammaskurua, vaikka säätyypissä ei muutosta ollutkaan. Vuomapää oli yksi lakiretkeilymme kohteista, mutta kulkiessamme näimme senkin olevan edelleen pilvien peittämän. Hammaskurusta käsin käväisimme kodalla. Se oli ränsistyneessä kunnossa. Vähän ränsistynyt oli tunnelmanikin, kuten kuvasta saattaa päätellä. Suunnitelmat olivat menossa myttyyn. Onneksi nuoriväki sentään oli hyvällä tuulella.

 

 

Palatessamme oli äidin ja tyttären välillä jotain pientä mielipiteen vaihtoa Hammaskurun kämpän päädyllä.

 

 

Hammaskurussakin ollessamme säätiedotus kertoi poudasta ja 20 asteen lämpötilasta. Kun lähdimme täältä kohti Muorravaarakkaa, Keinopään satulasta lounaaseen katsellessa näkyikin selvästi että 50-60 kilometrin päässä oli auringon kajoa. Päällämme vain lepäsi liikahtamatta raskaat pilvimassat, joita suuret tunturit pitivät otteessaan.

Muorravaarakan ruoktulla kului jälleen yö ja sitten päätettiin lähteä Sarviojalle ja luopua lopullisesti toiveista päästä katselemaan näkymiä lakimailta. Ukselmakuruun päästyämme alkoi sataa. Vaikka sadetta olikin koko vaelluksemme ajan ollut silloin tällöin, niin se oli yleensä ollut melko vähäistä. Ukselmakurussa tuli vettä todenteolla. Pian polulla oli vettä niin paksusti, ettei niitä pitkin juuri voinut kulkea. Taukoja ei huvittanut pitää.

Sarviojan kämpälle tullessamme vettä tuli aivan kaatamalla. Kämppä oli tupaten täynnä. Jatkoimme saman tien matkaa ja kuljimme Sarviojan vartta itäsuuntaan vielä puolitoista-pari kilometriä. Ankarassa sateessa jännitimme aluksi teltan sadekatoksen puiden väliin ja sitten saimme sen alle teltan kuivana pystyyn, makuupussit telttaan sekä itsemme sinne suojaan. Aamulla oli sade tauonnut.

 

 

Sarviojaa leiripaikaltamme itäänpäin.

 

 

Aamulla kokosimme varusteemme ja lähdimme kohti Muorravaarakkaa. Sen varteen tultuamme lähdimme kulkemaan sen vartta alavirtaan. Sää oli edelleen pilvinen mutta poutainen. Muorravaarakan kankailla teimme pienet tulet kaatuneen puun juurakon suojaan.

 

 

Eipä aikaakaan kun olimme muoviveneemme kätköpaikalla, siirryimme Suomun varteen ja ylitys tapahtui nytkin onnistuneesti. Snellmanille tullessamme aurinko ensi kerran valaisi ympäristöä kunnolla.

 

 

Automme oli Aittajärvellä. Sinne saimmekin kulkea mukavassa säässä. Toisaalta eräretki antaa aina enemmän kuin ottaa, vaikka sää olisikin vähän kehno. Emme voineet suunnitelmiamme toteuttaa ollenkaan, mutta näissä maisemissa on aina mukava kulkea vaikka olosuhteet vähän koettelisivat.

Poikani perhe päätti tehdä matkan erämaan kulmille, kun pojanpoikani olivat kolme ja kuusivuotiaat. Tutustuminen ajateltiin tehdä hieman pehmeästi ja tukijoukoksi lähdin "mummun" kanssa.

Perhe ajeli majoittumaan Tankavaaraan, mutta me ikäihmiset menimme jo nuuskimaan tuulia Nattasten tuntumaan, jonne oli aikomus tehdä tunturiretki. Aamulla keittelimmekin jo kahvit tulilla lähellä Nalinojaa.

 

 

Pian saapuivat myös paikalle tunturin valloitukseen aikovat retkeläiset. Ajoimme rinteeseen nousevien pitkospuitten päähän ja lähdimme kapuamaan. Nuoremman 3-vuotiaan Juhon jalat olivat välillä hänen mukaansa "väsyksissä", mutta kun pidettiin sopivasti taukoja ja äidillä oli silloin tällöin antaa rusina tai pari, niin Pyhä-Nattasen huippu läheni.

 

 

Sää meitä sopivasti suosi ja huipun erikoiseen maailmaan saattoi rauhassa tutustua. Itsellenikin oli käynti "nostalginen", sillä en ollut siellä käynyt 44 vuoteen. Mökki oli paikallaan, mutta se oli nyt saanut lautaisen ulkovuorauksen.

 

 

Ympärillä levisivät hienot näkymät. Muut Nattaset näkyivät pohjoisen suunnalla. Ne muodostavat eräänlaisen hevosenkengän, jota keskellä matalampi Serrikainen jakaa. Se peittää näkyvistä pohjoisempana olevat Hietajärvet, mutta etualan Sukkulajärvi näkyy hyvin Pyhä-Nattaselle.

 

 

Nattasille tyypilliset komeat pahdat ovat juuri mökin pohjoispuolella.

 

 

Hienoa oli päästä korkeimman pahdan päällekin.

 

 

 

Etelä-kaakon puolella on tasaisempaa. Sompiojärven pyöreä  muoto oli säilynyt vaikka vedenpinta oli noussutkin ja sen taustalla näkyy Lokan altaan selkä.

 

 

Laskeutuminen onnistui haavereitta. Nuorin oli urakan päättymisesta helpottunut ja autot nähdessään pitkoksien päässä, hän kohotti spontaanisti kolminkertaisen "hurraa" huudon.

Tunturin valloitus on voimia kuluttavaa ja menetettyjä voimavaroja koetettiin palauttaa makkaranpaistolla ja letuilla Sompiojärven laavulla.

 

 

Seuraavaksi ajettiin Tankavaaraan, jossa vierailtiin museossa ja kivinäyttelyssä. Nuorin oli kivistä kovin kiinnostunut, mutta luokitteli suurin piirtein kaikki näytteet "valkovartseiksi". Geologian tuntemus taisi olla vielä hieman puutteellinen.

Matkaa jatkettiin seuraavaksi Aittajärvelle ja teltat pantiin pystyyn puulaavun länsipuolelle.

Aittajärvikin näytteli uusille tulokkaille parasta puoltaan.

 

 

Illalla niemennokassa koeteltiin virveliä.

 

 

Aamulla oli unisimmilla hieman vilu, mutta Mummun sylissä pärjäiltiin. Sitä paitsi isoveli  oli veistänyt varsin hienon puuveitsen lahjaksi omalla puukollaan.

 

 

Erämiehen taitoihin kuuluvat puukkotyöt. Vanhempi pojanpoikani Tapio tässä vakavana esittää kisällityötään purjeella varustettua kaarnavenettä. Ei voi moittia laatua.

 

 

Veneen juhlallinen vesillelasku tapahtui laavurannan tuntumassa.

 

 

Ensikosketus retkeilyyn taisi olla myönteinen. Kaarnaveneen valmistaja teki ensimmäisen "oman" vaelluksensa Saariselällä elokuulla 2016.

Minulla oli kesäkuulla 1983 lomaa. Reväytin juoksulenkillä nilkkani nivelsiteet pahasti ties kuinka monennen kerran tai siitä syystä. Harmitti kovasti. Mikäli halusin olla lomalla, piti täyttyä kaksi asiaa. Ensinnä en saanut olla kotona ja toiseksi piti olla puhelimen tavoittamattomista.

Kun jalassa näkyi polvesta alaspäin kaikenlaisia värisävyjä mustasta punaiseen ja väliltä kaikkea muutakin, niin tuntui mahdottomalta päästä suunnitellulle vaellukselle pohjoiseen. Lopulta neuvoteltiin perheen kanssa sellaisesta kokeilusta, että ajellaan nyt vaikka Lutolle riippusillan tuntumaan ja leireillään lähituntumassa joen penkereillä jos en kykene rinkan kanssa kävelemään.

Juhannusviikolla pysäköinkin automme ajateltuun paikkaan ja pystytimme telttamme sillan lähettyville. Sää oli viileähkö, mutta aurinkoinen. Sitä se oli seuraavanakin aamuna. Päätimme koettaa vähän kulkea. Sillan jälkeen menimme ensin rajamiesten käyttämää kulku-uraa kohti rajavyöhykettä, mutta sitä ei oikein huvittanut kävellä, joten käännyimme kohti Kiertämäojan vartta.

 

Kävely ei minulta oikein luonnistanut, joten jäimme pian erään pienen lammen vierelle ja perustimme siihen leirin. Teltalle tehtiin oikein vanhaan malliin "pohja" tuulenkaadon oksanpäistä ja saatiin pehmeä patja.

 

 

Lammella pesi joutsenpariskunta, jotka kätkeytyivät hyvin pesäsaarekkeeseensa, mutta toisesta lajitoverista saatiin kuva.

 

 

Yön jälkeen nilkka oli vähän parempi ja onnahtelin Kiertämäojan polun varteen ja lähdimme nousemaan sitä ylävirtaan. Pääsimme Ylemmän Kiertämän kämpällekin, jossa taukoiltiin. Palasimme sitten takaisin poroaidan tuntumaan, jossa ylitimme Kiertämäojan.

 

 

Vaikka aurinko oli hyvin esillä, niin se ei paljon lämmittänyt. Ilmavirtaus oli Jäämeren suunnilta. Panimme kahvitulet kaatuneen puun paljastamaan hietikkoon.

 

 

Kun nyt tuntui siltä, että kykenen jotenkuten konkkaamaan eteenpäin, niin suunnistelimme länteen ja ajattelimme ylittää Hangasselän ns Mikkolan Hangaskurusta. Sinne saakka juuri ja juuri nilkkani kesti ja leiri taas pantiin pystyyn.

 

 

Yöllä käytiin pakkasen puolella, mutta aamu oli jälleen samankaltainen poutainen kuin edellinenkin. Kasasimme varusteemme ja jatkoimme Harrijoen laaksoon. Lähdimme nousemaan Muorravaarakan laakson reunalle Kannattamannoskan eteläpuolen painanteesta. Rinteessä otsalle nousi tuskan hikeä. Selänteelle noustiin ja laskeuduttiin alas. Päästyämme puolisentoista kilometriä Muorravaarakan ruoktulta pohjoiseen oleville Joutsenlammille, pysähdyimme siihen ateriatauolle. Ollessamme lopettelemassa ruokailua, panin merkille laakson pohjoispäässä oudon harmaan pilven, joka jotenkin pyörteili. Pian selvisi mikä on kyseessä. Rakeita satoi hetken rankasti kankaalla olleet lautasemmekin reunoja myöten täyteen. Oli tietysti myös kylmä. Ruokatulillamme piti sormia vähän lämmitellä.

 

Kokosimme varusteet ja kuljimme ruoktulle. Se oli tyhjillään. Olihan juhannusaatto. Ilmanala ei sitä mitenkään ilmentänyt. Alkoi sataa räntää. Tästä syystä majoittauduimme ruoktulle. Aamuun mennessä sade oli tauonnut, mutta taivas oli paksussa pilvessä ja Sollanpään rinnekin vielä aivan valkoisena. Joen tasolla räntä oli suurimmaksi osaksi sulanut.

 

 

Kun jokivarressa ei räntälumi mitenkään ollut haittana, jatkoimme kohti Hammaskurua, kun nilkkani alkoi olla vähän parempi. Akanhärkäkurussa tuli mieleemme katsoa millainen on reitti louhikon kautta. Sitä kokemusta ei ole tarvinnut uusia.

 

 

Ylhäällä kurun niskalla tiesimme olevan korkeuden kiintopisteen. Se sattumalta havaittiin. Ukselmalta ja Sollanpäältä olivat lumet jo suurimmalta osalta sulaneet.

 

 

Hammaskuruun tullessamme sää oli muuttunut aurinkoisemmaksi ja lämpeni nopeasti. Oheinen otos kertoo filmin kehittäneen firman virheistä. Jotain erikoista oli prosessissa tapahtunut ja otokset olivat valottuneet epätasaisesti ja löytyi mekaanisia vahinkoja ja filmin repeämistäkin. Sain aikanaan lohdutukseksi pari filmirullaa. Ei se paljon lämmittänyt. Muutama kymmenen kuvaa meni jokseenkin täysin piloille. Kuva muuten on Hammaskurun kämpän edustan tulipaikalta.

 

 

Hammaskurussakaan ei ollut muita, joten saimme pitää sitä itsellämme pari päivää. Minulla oli kaitafilmikamerani matkassa ja jatkoimme heti alussa aloittamani retkifilmin tekoa. Aikamme kuluksi pyörähdimme myös Siulalla. Siulalle oli saatu uusittua rinneraput.

 

 

Yhden yön jälkeen kokoiltiin taas varusteet ja palattiin Hammaskuruun.

 

 

Paluumatkalla meillä oli hieno sää ja matkanvarren yksityiskohtia oli mukava pysähdellä tutkimaan.

 

 

Kuljimme Siulavaaran ja Karhuvaaran välisen kurun pohjoisrinnettä ylhäällä. Kurun pohjalle on suurimman osan matkaa hienot näkymät.

 

 

Hammaskuruun tultuamme, päätimme kiivetä Vuomapäälle. Tunturi on Saariselän hienoimpia näköalapaikkoja. Lakirakalta näkymä aluksi länteen.

 

 

...ja itään...

 

 

Lakirakan kerroksia

 

 

Vuomapäällä on länsipuolella "väliterassi" hiukan vajaassa 600 metrissä. Mielestäni sieltä on vieläkin paremmat näkymät kuin aivan ylhäältä. Kuvassa ollaan terassin reunalle katselemassa Repoaavan suuntaan.

 

 

Vuomapäälläkin riitti vielä lunta ainakin lumipalloon saakka.

 

 

Hammaskurussa vietettiin jälleen yksi yö. Juhannuksenseutu oli rauhoittanut alueen emmekä keitään muita tavanneet. Edellisen kesän karhuvieraskaan ei tullut kämpän ikkunasta kurkkimaan. Lähdimme palaamaan Muorravaarakkaan samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Akanhärkäkurun niskalla oli sää paluumatkalla huomattavasti parempi. Anteripään huippu oikealla.

 

 

Muorravaarakkaan oli tehty kaksiosainen puulaavu. Kokeilin jossakin käänteessä pitää siellä tulia, mutta savu pysyi tiukasti sisällä. Luullakseni suunnitteluvirheen huomasivat jotkut muutkin, koska rakennelma ei kauan tässä ollut vaan se purettiin.

 

 

Sauna oli vielä pystyssä ruoktusta etelään ensimmäisessä joenmutkassa.

 

 

Se oli kooltaan pienille porukoille mielestäni juuri sopiva ja harmittelen vieläkin, että se poltettiin.

 

 

Päätimme lähteä käymään Pirunportilla. Puro rinteen puolivälissä on hyvä janonsammuttaja.

 

 

Rinteessä riittää katseltavaa jo alempanakin.

 

 

... ja ylempänä avautuvat mitä hienoimmat laaksonäkymät...

 

 

Lunta riitti sopivasti pieneen lumiukkoonkin.

 

 

Varsinaisesti retken ylös Pirunportille teimme, löytääksemme sopivia savukvartsin kappaleita ja joitakin löytöjä tehtiinkin. Ilta sitten kului niitä ruoktun edustalla arvioitaessa.

Aamulla lähdimme joen vartta pohjoiseen. Yläjängän ruohikkosuvannoilla havaitsimme joutsenia jos kohta niitä on kuvasta vaikea erottaa.

 

 

Harrijoen ja Muorravaarakan yhtymäkohdan tulipaikalla valmisteltiin ateriaa.

 

 

Sitten taivallettiin edelleen kohti Suomujokea. Seuraava tauko pidettiin  Muorravaarakan suukosken yläpuolisten suvantojen rannalla.

 

 

 

Kuljimme vielä Suomun vartta alajuoksun suuntaan Pahaojan suun itäpuolen kankaalle, johon leiri perustettiin. Näkymä siltä kohden jokivarresta.

 

 

Vaelluksen loppupuolellakin tyttäreni muistutti, että eräolosuhteissakaan hammaspyykkiä ei pidä unohtaa.

 

 

Viimeinen vaelluspäivämme sujui ongelmitta pitkin jokivarsia aina Kiertämäojalle saakka. Siellä otin viimeiset kaitafilmipätkät ja onnistuneesti ylitysvaiheen kommelluksista. Oja kahlattiin yli paljain jaloin ja kenkiä heiteltiin toiselle puolelle aina siihen saakka, kunnes tietysti yksi heitto jäi vähän lyhyeksi ja lenkkari alkoi purjehtimaan hyvää vauhtia kohti Luttoa. Tuli hupainen kilpajuoksu paljain jaloin pitkin puronvarren varvikkoa, kunnes karkulainen ajautui rantaan ja saatiin siepattua turvaan.

Riippusillalla oli jälkikasvullani vielä hupia kiusata äitinsä tasapainoa vähän siltaa heiluttaen perässä tullessaan. Jalkanikin kesti jos kohta onnuin vielä autollekin tullessani.

 

 

 

Perjantaina 1.9 melko hätäisten valmisteluitten jälkeen lähdin aviosiippani Marja-Leenan kanssa Saariselälle vilkaisemaan, onko alkava syksy tuonut värejä maisemaan. Pätkimme automatkan kahteen osaan ja niinpä lauantaina 2.9 olimme perillä hyvissä ajoin Suomun Niemivaaran eteläpuolella Harrimukanjärven tuntumassa. Alkuun verryttelimme jalkoja käväisemällä Muorravaarakan yhtymäkohdassa ja sitten pyörähdimme Suomuvillen tilalla. Kun sieltä palasimme ilta jo tummeni. Istuskelimme iltanuotiolla auton lähettyvillä ja sitten painuimme makuupusseihin untenmaille.

Aamulla herättiin kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Lounaasta puhalteli navakka tuuli. Harrimukan järven itäpään kohdalta kahlailtiin Suomusta yli. Vettä oli reiden juureen.

Jyrkkävaarassa nautittiin kevyt välipala ja jatkettiin Muorravaarakan ja Harrijoen yhtymäkohtaan, joka oli suunniteltu ateriapaikaksi. Pihvit ja perunat siinä valmistuivat ja antoivat voimaa ja pontta matkata edelleen. Hakiessani vettä keittopaikalla Muorravaarakkajoen puolelta, näin vedessä alavirtaan matkalla olleen suuren taimenen. Ei ole kalamiehen vale, kun arvioin sen mitaksi ainakin 70 cm. Jatkoimme ruokailun jälkeen Harrijoen vartta.

 

 

Tavoittaessamme Harrijoen lounaaseen kääntyvän haaran, ryhdyimme seurailemaan sitä. Ohitimme nelihenkisen vaellusporukan, joka oli jo leiriytynyt. Me jatkoimme kilometrin verran siitä eteenpäin ja panimme teltan pystyyn. Illalla pidettiin pieniä kynsitulia.

 

 

Maanantaiaamu oli kostea ja sumuinen. Ei silti satanut ja melko pian sumu kaikkosi ja pilvien raoista alkoi näkyä sinistäkin. Vaelluskumppani oli hyvällä tuulella.

 

 

Suuntasimme Kuikkapään pohjoisrinteeseen. Rinteessä oli aivan mahdottomasti mustikoita. Niitä popsien jaksoimme jyrkän nousun ja kiipesimme  huipullekin näkymiä katselemaan. Ilmassa oli vielä vähän sumun henkeä ja kauempana olevat selänteet oli näkyivät utuisina.

 

 

Ylhäällä ollessamme tuli Maalpurinojan suunnasta pieni ryhmä matkaten pohjoiseen. Se antoi hyvän mittarin niin jyrkkyydestä kuin jyrkänteen korkeudestakin.

 

 

Laskeuduimme alas Maalpurinojan varteen ja siirryimme putoukselle. Vettä ei ollut kovinkaan paljon.

 

 

Hieman alempana puron varressa pidimme ruokatulia.

 

 

Hiljalleen kuljimme sitten kohti Anterinmukkaa. Väkeä ei ollut siihen mennessä kovinkaan paljon näkynyt, mutta Anterinmukassa oli täysi hyörinä päällä. Saunaan kuitenkin mahduttiin ja yö kului eteisen leveillä penkeillä. Tiistaiaamuna olimme varhain liikkeellä. Oli ollut kylmähkö yö ja se näkyi tavallaan auringon noustessa ja kullatessa Rovapään lakea. Oli ollut selkeää.

 

Seitsemän aikaan aamulla oli puurot syöty ja oltiin panemassa jalkaa toisen eteen kohti Anterin latvoja. Kuljimme Hammaskuruun kiertäen Keinopään pohjoispuolen painanteesta.

 

 

Hammaskurusta käsin kävimme vilkaisemassa Hammaskotaa. Se oli hieman kehnossa kunnossa.

 

 

Hammaskodalla alkoi olla ruskan sävyjä jo enemmän nähtävissä. Kuvan näkymä Vuomapään suuntaan.

 

Näkymä Hammaskodalta luoteeseen. Sokostin selännettä taustalla.

 

 

Kuva on Hammaskodan lammen takaa koilliseen.

 

 

Hammaskurussa yövyimme ja taivalsimme sitten Siulalle. Puusuojan viereen panimme telttamme pystyyn.

 

 

Seuraavana aamuna oli melko lämmin, mutta taivas oli tumman pilviverhon peittämä. Kulkiessamme kohti Tahvoa pilvet muistuttelivat itsestään ja ennen Vongoivanjoen ylitystä niskaan tippui pisara silloin ja toinen tällöin. Sade antoi odotella itseään ja alkoi onneksi vasta vähän ennen kuin tulimme Tahvontuvalle. Pääsimme kämpän suojiin kahvittelemaan. Kämpälle tuli seuraavien tuntien aikana pienempiä ja suurempia ryhmiä, Peuraselästä peräti 15 hengen VR:n vaellusporukka. Me saimme silti ruokailla aivan rauhassa ja illan suussa pakkailimme taas rinkat kämpän terassilla ja jatkoimme matkaa.

 

 

Ilma oli selkiintynyt. Nousimme Tyyrojan itäpuolen yläterassille ja kuljimme pohjoiseen. Povivaara sieltä käsin näytti hienolta.

 

 

Käännyimme Pirravatselman eteläpuolen kuruun ja nousimme sieltä koilliseen jyrkän rinteen, oikaisten Iso-ojan varteen. Ilma oli oikein hieno pannessamme Iso-ojan varteen leirimme pystyyn. Yöllä jokin iso eläin loiskutteli raskaasti puroa ylittäessään. Mikähän mahtoi olla...

Aamulla kokoilimme varusteitamme aamuaterian jälkeen puronvarren kivikossa.

 

 

Kuljimme Iso-ojan vartta ylävirtaan. Idänpuolen rinteissä oli heti aamusta hienosti värejä.

 

 

Kuusikurun suulla pyörähdimme saadaksemme Talkkunapäästä "edustuskuvan".

 

 

Erämainen on niillä alueilla tunnelma.

 

 

Petteri Punakuonokin taisi olla vaellusmatkalla Korvatunturin suunnilta.

 

 

Kuusikurun tasolta alkaen kulkualusta parani ja auringon noustessa ylemmäksi myös värikkyys tuli enemmän esille. Lähellä vedenjakajaa polku kulki rajavyöhykkeen aitaa myöten. Ajattelimme vähän suurentaa alla olevaa kuvaa ja otsikoida sitä "Leena palaamassa laittomalta vaellukselta Neuvostoliitosta".

 

 

Mustikat olivat täällä aivan parhaimmillaan ne olivat suuria ja makeita.

 

 

Rajavyöhykkeen tunturipäillä oli jo vaimeaa hehkua.

 

 

Puolipää hieman lähempää.

 

 

Käännyimme tästä luoteen suuntaan ja menimme Keinokurun läpi. On se louhikkoinen paikka. Vahingoitta siitä selvittiin ja sitten lasketeltiin Anterijoen varteen ja tulla tupsahdettiin Anterinmukkaan. Pääsimme saunomaan ja Anterinmukassa jälleen yövyttiin.

Perjantaiaamuna oli aluksi Rovapään laella vähän sumua, mutta sää selkeni pian.

 

 

Kahdeksalta olimme valmiita jatkamaan matkaa. Nyt kulkumme suuntautui Muorravaarakkaan. Tiyhtelmällä halusin kokeilla kulkea puron vartta, mutta se osoittautui hankalaksi. Oli rinkalliselle liian ahdasta ja jyrkkää. Ruoktulla oli erämaapuhelin. Odottelimme perheemme nuorimpia vaeltajia koulusta kotiin ja  sopivalla kellonlyömällä saimme puhelimella yhteyden ja kuulostella kuulumiset.

Olimme Muorravaarakassa kahdestaan, mutta juuri ollessamme lähdössä, sinne tuli pari nuorukaista. He kertoivat saaneensa venekyydin lähelle Hammaskotaa ja aloittaneensa sieltä vaelluksensa.

Kuvautin itseni vanhan ruoktun edustalla.

 

 

Muorravaarakkaan saakka oli ollut aurinkoinen sää, mutta sitten sadekuurot alkoivat koettelemaan. Jatkaessamme Muorravaarakan vartta alajuoksun suuntaan, tämän tästä lyhyet sadekuurot kiusasivat.

Illansuussa sateet loppuivat ja sää selkeni. Löysimme tyydyttävän teltanpaikan Yläjängän suvantolammilta. Leiri pantiin pystyyn ja nuotiotulet sytytettiin sekä varusteita kuivateltiin.

 

 

Yöllä oli pakkasta ja teltan sadekatos tuli vahvaan jäähän. Aamulla oli sää kaunis.

 

Jatkaessamme matkaa olivat polku ja varvut jäässä lähelle puolta päivää. Suuntamme oli kohti Jyrkkävaaraa. Siellä lounasta valmisteltiin jo puoli yhdentoista seutuvilla. Sitten matkattiin kohti Harrimukanjärven tasoa Suomulle, kunhan oli varusteita tarkisteltu ja vaatteita vaihdettu kahlaamista silmälläpitäen.

Puolen päivän jälkeen olimme jo ylityspaikalla ja kahlailimme ihmeen lämpimässä vedessä yli joen haavereitta. Syvälläkin kuitenkin käytiin.

 

 

Sitten oli enää lyhyt matka autolle ja pienen sadekuuron siivittämänä tuli varsinainen vaellus päätökseen.