Karttaote on Suomen Taloudellisesta kartasta vuodelta 1945 mittakaava 1:100000. Tätä karttaa käyttivät useimmat vaeltajat aina 1960 luvun alkuun saakka. Alue on useimmille kulkijoille tuttu. Ylhäällä näkyy Aittajärvi ja Suomujoki, jotka on melko hyvin karttaan kuvattu. Punainen viiva vasemmassa laidassa kuvaa vanhaa polkua, joka kulkee Maantiekurua myöten.

Kartassa Sorvusjoki on nykyisin Sarvijoki. Luulenpa, ettei monikaan hahmota tätä aluetta tuota  karttaa katsomalla. Kullervo Kemppinen Lumikurukirjassaan antoi vinkin Sudenpesän sijainnista, katsoen että se olisi Kuotmuspää kirjoituksen m-kirjaimesta sentti etelään. Ei se sillä vinkillä olisi kyllä löytynyt.

Itse käytin tätä karttaa kolmella ensimmäisellä vaelluksellani. Kemppisen Lumikurulle annan suuren arvon sikäli, että ymmärsin sen perusteella olla karttaan lainkaan luottamatta. Silloiset vaellukset olivat mitä suurimmassa määrin löytöretkeilyä.

Nyt on toisin. Karttoja on saatavilla pilvin pimein. Kannattaa silti ymmärtää, etteivät maastokartat ole sataprosenttisia. Mittakaava on yleensä niissä sellainen, ettei kovin yksityiskohtaista tietoa voi niihin sisällyttää ja muutenkin niissä voi olla virheitä. Yrjö Teeriaho kirjassaan Kartan kanssa kairassa, luo selvitystä Saariselänkin kartoituksen historiaan ja karttojen puutteisiin.

Kun aloittelijat vaellusreittiään suunnittelevat, niin kannattaa katsella karttaa tarkkaan ja selvittää itselleen aluksi karttamerkit. Joku oli nyt kesäkaudella 2020 kuvitellut Zalandon karttaan merkityn moottorikelkkareitin tarkoittavan kahlaamoa, kun reitti ylitti Luton. Siellä oli joku joutunut sitten uimasilleenkin.

Nykykartat ovat pääosin hyviä eikä niiden avulla kulkemisen pitäisi olla kenellekään ylivoimaista. Kovin huolettomasti ei kuitenkaan pidä liikkua. Karttaa pitää kulkiessa "lukea" ja koettaa pitää sijainti selvillä. Kuljettua matkaa pitää arvioida ja ilmansuunnat pitää selvillä. Jos on toimiva gps, niin mikäpä siinä, mutta hyvä on olla mukana tavallinen kompassi siltä varalta että virta loppuu tai kapine joutuu hukkaan. Olen sellaisenkin maastosta löytänyt.

Vanhassa koulun lukukirjassa on tarina, jossa karhu, Herra Vinkkeli Väkevä Mies ja Susi-Hukkanen oli kutsuttu Ilvolan punaiseen pirttiin juhla-aterialle. Pöydällä oli suuri keko hyvää ruokaa ja ylimmäisenä kaalinkerä, joka lähti vierimään ja putosi lattialle. Herra Vinkkeli Väkevä Mies ja Susi-Hukkanen pelästyivät kovin ja juoksivat ulos ovesta ja metsään eikä heitä enää nähty.

Tarinassa on totuuden siemen. Karhu ja susi varovat outoja asioita ja usein pötkivät varmuuden vuoksi pakoon.

Parissa telkkarin uutislähetyksessä on esitelty erään naisen kokemuksia, hänen oltuaan 150 päivää teltassa susien reviirillä. Hän kertoi lapsena pelänneensä sutta, mutta nyt ei enää. Koska sudet eivät olleet häntä telttaretkensä aikana ahdistelleet,  hän katsoi, että susi ei ole ihmiselle vaarallinen, mutta ihminen kyllä on.

Itse en ole koskaan pelännyt susia, karhuja enkä ihmisiä, mutta vaarattomina en pidä niistä ainuttakaan. Paljon riippuu olosuhteista ja tilanteista. Ihmiselle, joka on liian hyväuskoinen, käy ennemmin tai myöhemmin kalpaten.

Suuret petoeläimemme ovat kovin hoksaavaisia. Kun niitä nykyään ei juuri ahdisteta, niin ne tottuvat pitämään ihmistä vaarattomana. Ei kannata laskea sen olettaman varaan, ettei saalistamassa oleva susilauma käy ihmisen kimppuun, koska ihminen ei kuulu suden luontaiseen ruokavalioon. Ei myöskään kannata laskea sen hokeman varaan, että susi ei ole ihmistä syönyt sataan vuoteen. Se olisi ollut jokseenkin vaikeaakin, sillä susia ei maassa sanottavasti ole ollut tänä aikana. Aina on myös sairaita yksilöitä, jotka voivat käyttäytyä hyökkäävästi.

Karhu hyvin harvoin käy ihmisen kimppuun, mutta monista eri syistä saattaa sen tehdä ja silloin on leikki kaukana. Herra Vinkkeli Väkevä Mies on huomattavasti arvaamattomampi kuin susi.

Pohjois-Amerikassa oli karhuista kovin kiinnostunut mies. Hän kuvasi niitä videolle, eli niiden parissa ja kävi esitelmöimässä koululaisille niiden vaarattomuudesta. Sitten tuli karhu, joka söi hänet. Siitä on olemassa karmea videonauhoite, sillä kamera oli käynnissä tapahtuman alkaessa. Karhu ei jostain syystä tappanut miestä heti, vaan haukkasi lihanpalasia ja söi. Mies huusi apuun naisystäväänsä, mutta tämä jäykistyi kauhusta eikä osannut tehdä mitään. Karhu söi aikansa ja sitten meni pois, mutta palasi hetken kuluttua ja tappoi naisenkin ja söi hänet.

Ihmisen vaarallisuudesta, jokainen saa tietoa päivittäin mediasta tai omakohtaisesta kokemuksesta. Itselläni on sitä huomattavasti keskivertoihmistä enemmän.

Kaikesta huolimatta, en pelkää sutta, karhua enkä ihmistäkään. Suhtaudun silti näihin kaikkiin järkevällä varovaisuudella.

Monet arvelevat, että lapset eivät viihdy retkeilemässä, koska aika ei heillä kulu ja toisekseen he eivät jaksa. Nykyisen lenkkipolkuni varren metsikössä kokoontuu useasti parinkin päiväkodin väkeä. Kaikilla tuntuu olevan valtavan hauskaa, vaikka siellä ei ole mitään muuta kuin tavallinen metsämaasto. Päiväkotien työntekijät ovatkin jo vuosia hyödyntäneet metsää toiminnassaan, koska ovat oivaltaneet sen merkityksen.

Olen aiemminkin tästä kirjoittanut, mutta se on jossakin juttujeni sekamelskan piilossa, joten nostan aiheen uudelleen esille.

Omat lapseni olivat ensi kerran mukana vaelluksella viisi ja kuusivuotiaina. Luonnosta löytyi jatkuvasti heille mielenkiinnon kohteita eikä pienintäkään kyllästymistä voinut havaita. Olimme matkassa vuoden päästä uudelleen, jolloin pidensimme kuljettua matkaa. Pisin päivämatka oli silloin 17 kilometriä. Lapsilla ei ollut vaikeuksia jaksamisen kanssa. Lähinnä ne ongelmat kulminoituivat aikuisille, jotka joutuivat taakoittamaan itseään vähän enemmän. Ruokahaluakaan ei ulkosalla olo vähentänyt.

 

 

Lapsenlapseni myös aloittivat luonnossa kulkemisen melko aikaisin. Pyhä-Nattasella maisemia silmäili vanhempi pojanpoikani seitsemän ikäisenä ja sinne samalla kerralla kapusi myös pikkuveli kolmivuotiaana. Rinteen puolivälissä kolmivuotias sai lisäenergiaa äitinsä tarjoilemista rusinoista ja se riitti huipulle saakka.

Lenkkejä maltillisesti pidennettiin ja kuusivuotiaana nuorempi pojanpoika jo totesi noustuaan Ukselman rinteen Paratiisikurun lammelta huipulle, että oli helppo nakki.

Kartanlukua ja suunnistusta ruvettiin vähän myöhemmin harjoittelemaan. Tässä ollaan Luiron kankailla Karapuljun tuntumassa.

Elämyksiä ei tarvitse erikseen haeskella. Niitä on joka puolella, myös Raappananlammella.

Kalojen narraaminen on jännittävää puuhaa myös tytöille.

mutta sen kalavehkeen tarvitse kovin erikoinen olla. Sudenpesän edustalla voi kalastaa kepillä, ruohosta punotulla siimalla ja katajasta saadulla koukullakin.

Tietenkin vaellukselle lasten kanssa mentäessä, pitää ottaa huomioon vanhempien jaksaminen, koska lasten kannettavaksi ei varusteita voi panna. Toki alkuvaiheissa tein jälkeläisilleni kevyet rinkat, mutta niiden sisältönä oli vain henkilökohtaiset pienet tyynyt. Siksipä kannattaa leiriytyä mukavaan paikkaan ja siitä käsin tehdä päivämatkoja eri suuntiin. Vaelluksen henki kannattaa silti säilyttää ja siirtää sitä perusleiriä kerran pari.

Jos vanhempien fyysinen kesto sietää painavampien rinkkojen kantamisen, niin voi tehdä pitkiäkin kierroksia, koska on aivan varmaa että lasten kulkukestävyys ei lopu ennen vanhempien kapasiteettia.

Suomujoen rantapolkujen ja Maantiekurun haarukassa on melkoisen koskemattomana säilynyt alue, vaikka se on lähellä näitä suosittuja retkipolkuja. Kullervo Kemppinen kirjassaan Lumikuru kertoi, miten hän eksyi tällä alueella ollessaan Ahmajärvellä ja pitkän kierroksen jälkeen tuli uudelleen järven rantaan. Nykyisin kartassa lukee järven kohdalla monikossa Helanderinjärvet. Tuota alueella aikanaan porojaan laiduntanutta Helanderia on kartantekijä eri painoksiin tuupannut milloin minnekin. Itse pidän kiinni Ahmajärven nimestä, sillä se sijaitsee Pikku Ahmavaaran kupeella.

Ahmajärven luoteispuolella on Kuotmuttijärvi. Järvet tarjoavat mukavan reitin joko aluetta halkovan poroaidan vierustaa Muorravaarakan varteen tai sitten Sarviojalle. Alkuun kannattaa tulla Suomujärven tulipaikalle ja ottaa  sieltä kompassisuuntaa Kuotmuttijärven itäpäähän, josta Kuotmuttioja saa alkunsa. Satakuntametriä alajuoksun suuntaan on ojassa isohkoja kiviä, joita astellen pääsee helposti ojasta yli.

Suunta kannattaa ottaa tästä Suomujoen kapeikon kohdalta kohti Kuotmuttia. Tulipaikan ja  kapeikon kohdalla on Snellmanilta idästä tuleva pitkä niemi.

Taival Kuotmutille on loivasti kumpuilevaa helppoa kangasmaastoa, joka on pienten lampien täplittämä.

Näkymä alla on Kuotmutin itäpäästä vuodelta 1970 kohti länttä. Taustalla Kuotmuttipään selännettä.

Ahmajärvi sijaitsee tästä kaakkoon noin kilometrin päässä. Se on melkoisesti Kuotmuttia ylempänä ja siitä virtaa puro, jonka vartta sinne kannattaa nousta.

Kuva on Ahmajärven pohjoisrannalta kohti kaakkoispäätä vuodelta 2011. Taustan laki on Ahmavaara. Ahmajärven rannat ovat hyväkulkuisia kangasmaita, joten jos haluaisi jatkaa tästä vaikkapa Muorravaarakan varteen, niin voi tavoitella lähellä järveä sivuavaa poroaitaa. Aita kulkee itä-länsisuunnassa ja melkein sivuaa järveä kaakkoispäässä. Se tavoittaa Muorravaarakan lähellä Muorakanmutkan tulipaikkaa. Joesta pääsee yli kun nousee puolisentoista kilometriä ylävirtaan. Siellä on suvanto ja vähävetinen kahluupaikkaa.

Jos taas haluaisi käydä Sarviojalla tai Sudenpesällä, niin Ahmajärveltä pitää lähteä lounaaseen. Järven lounaispuolelle on merkitty pieni lampi. Ei siihen kyllä kaikinajoin vettä riitä, mutta kivet sentään ovat näkyvissä. Karttaan on myös merkitty Aitavaaran suunnasta laskeva puro, mutta sitä saa kyllä turhaan etsiä jos ei kevättulvien aika satu olemaan. Lammelta kuitenkin voi ottaa suuntaa Aitavaaran kohdalla näkyviä pieniä lampia kohti. Se on hyvä reitti. Kuivana aikanakin niissä on vettä.

Vaikka reitiltä ei selkeää purouomaa löydykään, niin se on helppo suunnistettava. Etelänpuolella nousevat vaaran rinteet, jonne ei vahingossa harhaudu. Tultaessa Aitavaaran itä- ja länsihuippujen välisen painanteen kohdalle on rinteessä puuton nousukohta painanteeseen, josta kannattaa nousta ylös. Ylhäältä on hieno näkymä vastakkaisella puolella Sarviojan laaksoa kohoavalle Ruopimapäälle.

Sarviojan laakson pohjoisrinne on melkoisen jyrkkä, mutta muuten hyväpohjainen ja kuljettava. Suosittelen reittiä vaihtoehdoksi Maantiekurun kuluneelle uralle.

Tietenkin Kuotmutilta voi kiertää järven länsipään kautta ja suunnata puron vartta kohti Aitavaaran ja Kaarnepään välistä satulaa, mutta Kuotmutin länsipäässä on pehmeikköjä, joita löytyy myös puron varresta. Itse kuljen mieluummin Ahmajärven kautta.

Aikaisemmin vain kokeneet vaeltajat uskaltautuivat Vongoivan alueelle. Nykyään kuka tahansa pääsee sinne helposti. Syntyneet polut ovat nopeuttaneet kulkuvauhtia ja suunnistusta. Useat kuitenkin pitäytyvät poluilla, pistäytyvät alueen kämpillä eivätkä juuri tutustu alueeseen niiden ulkopuolella.

Annan tässä vinkin vilkaista rajavyöhykkeen tuntumassa olevaan Naalipään häntää ja sen lännenpuolista lähialuetta. Se on tutustumisen arvoinen. Alue on Peuraselän lähettyvillä eikä Tahvoltakaan sinne ole pitkä matka.

Jos haluaa kulkea Presidentinkuruksi nimitetyn kurun pohjaa, niin helpoimmin sinne pääsee kun ylittää Iso-ojan sen suupuolelta ja kiertää kuruun nimettömän vaaran "71" itäpuolelta.

Jos taas haluaa nähdä hyviä maisemia, on syytä ylittää Iso-oja vähän ylempää ja nousta 70 ja 71 vaarojen välistä ja kiertää sieltä Naalipään häntää vastapäätä. Näkymä sieltä vastapäiselle Naalipäänhännälle on alla.

Samalta kohdalta kaakon suuntaan avautuvat nykyään rajan takaiset maisemat. Jauru siellä pilkahtaa näkyviin ennen kääntymistään koilliseen.

Koillissuunnassa näkyy rajatunturi Talkkunapää.

Tällä pienellä kurun lännenpuolisella vaaralla on vielä vähän erämaista tuntua. Sinne on helppoa nousta kertomastani suunnasta, mutta rinteet ovat jyrkkiä ja eteläpäässä on jyrkkyyden lisäksi rapautunutta kalliota, joten kulkija saa olla tarkkana.

Suosittelen poikkeamista alueelle.

Juhannuksen lähestyessä 2019, olen jo kahdesti joutunut perumaan vaellukselle lähdön eri syistä. Toiveikkaasti porukkani rinkat ovat kuitenkin edelleen esillä ja olennainen mukaan tuleva siinä vierellä pakkaamista odotellen. Ehkäpä  heinäkuun puolella päästään matkaan.

Tässä odotellessa jälleen kerran kertailen niitä vaaroja, joita retkeilyä harrastavalla saattaa olla edessään, jos lähtee etäämmäksi ihmisten ilmoilta.

Juuri äsken tuli telkkarista uusintana menestyksekkään suunnistajaparin talvivaellus Käsivarresta. Henki dokumentissa on hieman sellainen, että oli huonoa tuuria mutta hienoa selviytymistä. Itse yhteenvetona melkein hengen vieneestä tapahtumasarjasta totean, ettei ollut alkuunkaan taitoa eikä tietoa. Varusteet olivat täysin sopimattomat ja puutteelliset ja taktiikka myrskyn yllättäessä väärä. Koskaan ei pitäisi kulkea tuollaisessa tilanteessa nääntymisen lähellekään, vaan pitää jäädä paikalleen, suojautua kaivautumalla lumeen ja kahden ihmisen ollessa kyseessä painautua siellä lähekkäin. Kun vielä on voimat tallella, lämpimänä pysyminen onnistuu huomattavasti paremmin.

Huippusuunnistustaidoista ei ole paljonkaan apua lumimyrskyssä, kun ei ole näkyvyyttä eikä maastossa minkäänlaista kiinnekohtaa.

Mieleeni tuli kauan sitten Grönlannissa sattuneen suomalaisen retkiporukan murheellinen kohtalo, jossa onnettomuus perustui samankaltaiseen taitamattomuuteen.

Kun norjalainen Amundsen aikanaan retkeili napa-alueilla, hän tutustui etukäteen tarkkaan siihen, miten paikalliset eskimot silloin menettelivät. Hän ammensi tietoa pukeutumisesta ja liikkumisesta. Päinvastaisesti menettelivät britit. Siihen aikaan he katsoivat olevansa henkisesti ja fyysisesti muiden yläpuolella niin paljon, ettei muilla ole heille mitään annettavaa. Scottin poniretki etelänapamantereella päättyikin koko retkikunnan menehtymiseen.

Juuri nyt ollaan Saariselällä kunnostamassa Muorravaarakan tupaa. Tämä kämppäverkosto tarjoaa suojaa ja turvallisuutta varsinkin talviaikaan, mutta saattaa tuudittaa kokematonta kulkijaa myös vaarallisen huolettomuuden tilaan. Juhannusaattona vuonna 1983 satoi lunta maan valkoiseksi Muorravaarakassa. Se suli kuitenkin jo juhannuspäivänä jokivarresta pois. Saunakin saatiin lämpimäksi.

Pirunportille silloinkin riitti lunta. Taitaa sitä olla siellä nytkin.

Vaikka nykyään alueella on tiheä tupaverkosto ja niiden lisäksi tulipaikkoja, niin sää on edelleenkin yhtä arvaamaton ja koetteleva kuin aikaisemminkin ja talviaikaan olosuhteet joskus vaarallisetkin. Ei se napaseutujen vaarojen tuntumaan yllä. Ei sinne päinkään, mutta hengenvaarallinen joskus kuitenkin. Siitä on lähivuosinakin kovin surullisia esimerkkejä.

Kannattaa etukäteen valmistautua retkiin kyselemällä kokeneilta neuvoja ja lueskelemalla alan dokumentteja ja miettimällä sitä pahinta mahdollista skenaariota ja miten siitä selviäsi.

3

Kaikista Metsähallituksen rakentamista tuvista ja tulipaikoista sekä puuhuollosta huolimatta, Kiilopää - Saariselän retkeilykeskus linjan itäpuolinen kansallispuiston alue on erämaata. Kesäaikaan siellä voi liikkua turvallisesti ensikertalainenkin.

Itseäni hätkähdytti tieto, että Rautulammen kämpän tuhouduttua tulipalossa, olivat jotkut paikalle tulleet hälyttäneet itselleen pelastusretkikunnan, kun eivät päässeet lepäämään Rautulammella kämpän suojissa. Siitä syystä puisto lakkasi huoltamasta lammen kautta kiertävää latua, ettei sinne näitä heikkokuntoisia menisi.

Kiilopäälle ei sentään ole matkaa kuin kymmenkunta kilometriä. Ihmisten jotka ovat näin avuttomia tai huonokuntoisia, ei pidä lähteä massamatkailulle tarjottujen palveluitten ulkopuolelle. Se on vaarallista, sillä lähestulkoonkaan joka paikasta ei saa puhelimella pelastajiin yhteyttä.

Joku kyseli näihin aikoihin myös mahdollisuudesta päästä Kiertämäjärville. Hän mainitsi, ettei ymmärrä suksista muuta kuin sen, että miten päin ne pannaan jalkaan ja tästä syystä kyseli voiko käyttää lumikenkiä.

Jos talvisessa luonnossa aikoo mennä liikkumaan, niin kannattaisi vähän harjoitella muualla ennakkoon ja totutella erilaisiin liikkumistapoihin, eikä heti lähteä alueelle, jossa luonnonvoimat saattavat olla hyvin vaativia. Ilmasto ei ole muuttunut leppeämmäksi tällä alueella, vaikka yleisistä muutoksista puhutaankin.

Kansallispuistoissa on liikkumista hyvin vähän rajoitettu ja sinne on mm syntynyt kulkemista helpottavia polkuja. Monet eivät tunnu ymmärtävän, että palvelut eivät ulotu juuri sitä pitemmälle ja että jokainen liikkuja on siellä omalla vastuullaan ja näin se tulee olemaan, ellei puistoa koskevaa lakia ja muita säännöksiä muuteta.

Sen vuoksi kannattaa ensikertalaisen tai vähän taitoja omaavan, tutustua alueeseen varovaisesti, pala kerrallaan. Sinne voi lähteä varsinkin kesällä pienten lapsienkin kanssa, liikuntarajoitteisena ja huonokuntoisenakin, kun pitää järjen matkassa.

Aittajärvi on mainio paikka lähiretkeilylle. Siitä esimerkkinä vaikkapa vuoden 2012 retkemme vaimoni kanssa, josta hiljakkoin kerroin. Alakuvassa tyttärentyttäreni Aittajärven laavun edustalla virvelöintiä harjoittelemassa vuonna 2010.

Romuvarastoani penkoessani, tuli vastaani joku vanha nojatuolinpohja. Se oli 12 mm paksuista taivutettua vaneria. Vähän se oli tarkoitukseeni turhan jykevää, mutta muutakaan sopivaa kun ei löytynyt, niin sahailin siitä sopivan kokoisen palasen ja liitin rakkineeseeni neljällä kulmaraudan palasella sekä ruuveilla.

Alustarakenne on alakuvan mukainen, mutta sukset kylläkin hieman leveämmät Peltosen "metsäsukset".

Aiemmin jossakin hiljakkoin kirjoittamissani höpinöissä, totesin 2018 keväällä poikenneeni Siulalla, jonka kämppäkirjasta luin naishenkilön valituksen siitä, että puusuojassa ei ollut kirvestä. Kyse oli 2018 talvesta. Naisparan oli pitänyt koettaa saada kamiinassa syttymään niin suuria klapeja, että ne hänen mukaansa hädin tuskin mahtuivat luukusta sisälle.

On se hienoa, että näiltä kämpiltä löytyy yleensä sahoja ja kirveitä. Tahvolla näin peräti puolentusinaa rautalapiotakin jos kohta syytä en siihen käsittänyt.

Näistä palveluista huolimatta painotan sitä, että jokaisen talvella liikkuvan täytyy kuljettaa mukanaan oma perusvarustus, johon sisältyy vähintäänkin se kirves, mieluummin vielä saha sekä lumilapio.

Vaikka suunnittelisi yöpymistä kämppien varaan, niin pitäisi varautua myös siihen, ettei se jostakin syystä onnistu. Siksi mukana pitäisi olla teltta, laavu tai loue ja makuupussi sitä mukaa, että sen varassa voi yöpyä kaikkein ankarimmillakin pakkasilla ulkosalla mukavasti.

Ahkion tai reen voi lastata huomattavasti kesävaelluksen rinkkaa raskaammin ja silti matka taittuu mukavasti. Näinollen mukana voi helposti kuljettaa kaikki tarvittavat varusteet.

Se on turvallisuutta, mukavuutta ja vapautta.

Vuoden 2018 talvi ei ole ollut hiihtovaelluksia ajatellen niin hyvä kuin olisi voinut odottaa. Lunta on ollut riittävästi tai oikeastaan vähän yli tarpeenkin, mutta se ei tiivistynyt ajoissa eikä sää luonut hankia. Tosin lunta on tätä kirjoittaessani toukokuun alussa aivan riittävästi vieläkin ja mikäli sattuu korkeapaineen jakso, jolloin tulee selkeitä pakkasöitä, niin kelit saattavat olla parhaat mahdolliset. Muiden kiireitteni vuoksi en niitä jää silti odottelemaan, vaan suuntaan ajatukseni sulan maan aikaan. Periaatteessa olen jo yhden vaelluksen sopinut alla näkyvälle alueelle.

Perinteinen rinkkavaellus onnistuu jos on fyysisesti kohtuullisessa kunnossa. Jos tässä on puutteita, niin rasitus tahtoo viedä mennessään kulkemisen parhaan anninkin. Nuorena olin rankkojakin vaelluksia ajatellen riittävän hyvässä kunnossa, vaikka en mitenkään ennakkoon fyysiseen puoleen huomiota kiinnittänyt. Ikävuosien kertyessä tilanne muuttui. Joskus olin vaellukselle lähtiessäni aivan onnettomassa vedossa. Silloin yleensä pari kolme ensimmäistä päivää olivat enimmänkin raatamista kuin mukavaa luonnossa kulkemista.

Hyvin huonokuntoinenkin voi toki maastoon lähteä ja saada nautittavan kokemuksen, mutta silloin täytyy ymmärtää omat rajansa ja suunnitella päiväetapit ja kantamukset kunnon mukaisiksi. Tätä en huonokuntoisenakaan silti koskaan malttanut tehdä. Mieli paloi kauemmaksi kuin rahkeet olisivat sallineet.

Hyvän kunnon myötä rajat siirtyvät  kauemmaksi ja yleisesti ottaen kulkeminen on nautittavampaa.

Omalla kohdalla olen nyt toukokuun varannut perus- ja lihaskunnon kohentamiseen. Kuntosalilla käyn pari-kolme kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Erityisesti kiinnitän huomiota jalkojen voimaan, joka tahtoo omassa ikäryhmässäni olla ongelma. Pari kolme kertaa viikossa käyn myös hölkkäämässä. Koska en osaa juosta riittävän hitaasti, niin tasaan pulssia kävelemällä välissä, etten joudu ylirasituksen uhriksi.

Kuntosaliharjoittelussa jalkojen lisäksi toki koetan kiinnittää huomiota koko kehoon siten, että lihasryhmät saavat tasapuolista rasitusta. En käytä lainkaan maksimipainoja, vaan teen toistoja tavoitteena kestävyyden parantaminen.

Kaikessa tämän harjoittelun seuraamisessa on suurena apuna jälkikasvultani lahjaksi saamani Polarin mittari.

Vaellus sitten itsessään on mitä parasta peruskunnon hoitamista mitä voi kuvitella.

Kuume alkaa jo nousta...

 

Tätä kirjoittaessani ollaan huhtikuun puolivälissä 2018. Lueskelin juuri, miten UK-puistossa olevat vaeltajat ovat vaikeuksissa aikataulujensa kanssa ja ovat soitelleet pyytäen muutoksia kämppävarauksiinsa. Ongelmana on paksuhko lumikerros, joka ei vielä ole painunut.

Hieman hämmästelen sitä, että suksimaan lähdetään tällaisella kelillä muualle kuin kelkkaurille. Tietoa on saatavilla tilanteesta vaikka kuinka runsaasti. Ilmatieteen laitos päivittää jatkuvasti sivustojaan ja aina voi kysäistä tilannetta puiston henkilökunnalta. Ahkiota vetävälle keskimäärin metrin paksuinen pehmeä lumi on iso hidaste sekä voimia vaativa. Paikoin lunta on vielä huomattavasti enemmän.

Ei ole mitään järkeä lähteä kantavien urien ulkopuolelle juuri nyt. Tilanne saattaa muuttua nopeastikin parempaan suuntaan. Tarvitaan kuitenkin useita lämpimiä päiviä, ennen kuin pintalumi kostuu riittävästi ja painuu. Jos on onni myötä, niin pakkayöt kovettavat kulkualustan.

Viimeksi mainittua odottelen kaikessa rauhassa. Viikon parin päästä voi olla upeat kelit ja tänä keväänä kaikkein parhaat ehkä toukokuun alkupuolella. Tämä ei silti ole aivan varmaa. Hyvän pohjan muodostuminen vaatii niitä yöpakkasia. Kuivaa pehmeää lunta vielä pahempi vaihtoehto on metrin paksuinen suojalumi. Jos kunnollista pohjaa ei synny, niin odottelen kesää.

Mukava silti olisi vaihteen vuoksi käväistä suksillakin. Tänä vuotena olen alustavasti ajatellut aloittavani Kakslauttasesta tai Kiilopäältä Ruijanpolkua myöten Sompiojärvelle ja sieltä sitten itään. Saas nähdä.