Myöhäissyksy on vaelluksien kannalta katsoen epävarmaa aikaa. Lokakuulla ei juuri kannata lähteä pitemmälle jalkaisin, sillä  lumisateet saattavat yllättää. Joku porukka jäi kerran Muorravaarakan ruoktulle lokakuun puolivälissä, kun satoi lyhyessä ajassa puolisen metriä lunta. Ruoktulla oli siihen aikaan ns erämaapuhelin, jolla he saattoivat pyytää apua. Heidän poissaamisensa oli kuitenkin työn ja tuskan takana, sillä lumi ei kantanut moottorikelkkoja, vaan ne aurasivat sitä edellään. Kannattaa siis pitää varansa.

Onkin syytä rauhassa odotella, että selviää milloin voi panna sukset jalkaan. Sillä välin voi tehdä suunnittelutyötä, kehitellä ja parannella varusteita ja muuta tarpeellista rekvisiittaa.

Itse olen aina syksyisin luonut suunnitelmia seuraavasta retkestä ja valmistellut sitä varten tarpeellisia välineitä. Nykyisin on retkeilyvälinepuolella ostettavaksi tarjolla melkein mitä hyvänsä, mutta oma hauskuutensa on omissa kehitelmissä.

Alakuva on heinäkuulta 1963. Se on otettu Rautuojan varrelta.

Keskellä maassa istuva mies oli yksinvaelluksella. Hän kertoi valmistelleensa vaellustaan edellisestä syksystä lähtien. Hän oli mm  tehnyt laavunsa itse, neuloen kaikki saumat käsin silmäneulalla.

Kun 1956 ryhdyimme Huuhkajavartioni kanssa retkeilemään, huomasimme pian miten kovan työn takana oli esimerkiksi Partioaitasta tilatun Matka-Maja teltan kustannuksen kokoon saaminen. Kerjäsimme äideiltämme täytekakkuja ja myimme täytekakkuarpoja, kasvatimme porkkanoita ja retiisejä. Teimme niistä nippuja ja myimme kauppoihin ja oli meillä joulupukkipalvelukin sekä monta muuta yritystä. Mitään emme saaneet valmiiksi pureksittuna ja se oli jälkeenpäin ajatellen melko kasvattavaa.

Jo varhain ryhdyimme pohtimaan miten jotakin tarpeellista voi tehdä itse. Ensimmäisellä vaelluksellani vuonna 1960 oli jo omatekoinen rinkka selässä sekä makuupussi. Varsinkin sitä rinkkaa kehittelin vuosien mittaan muuttuvien tarpeiden mukaiseksi moneen kertaan, vaikka jo ensimmäinenkin oli varsin hyvä versio.

Jälkikasvuni tuntuu toimivan samalla tavalla. Tyttäreni pihamaalla näin kaksi uutta kajakkia ja poikani kyseli olisiko minulla tyhjää rinkan runkoa. Hän oli hankkinut kaksipaikkaisen "puhallettavan" kajakin ja suunnitteli nyt rinkan runkoon kasaan käärittävälle kajakille kannettavaa kuljetuslaitetta ynnä muuta osaa, johon saa muonaa ja muita tarvikkeita. Laite tuntuu olevan aika lähellä valmista ja melontasuunnitelmia sekä lisäksi vaellussuunnitelmia oli kehitteillä.

Asianomaiset erätulilla vuonna 1975. Nuotiotuli tuntuu vetävän puoleensa edelleen.

Kuluvana talvena 2021 joku oli eksynyt Pikkutuntureilla. Uutisesta ei selvinnyt mistä kulkija oli tulossa ja minne menossa. Vaikka karttaote näyttää maaston olevan äkkipäältä aika selkeä, niin ei se silti sitä ole. Vintilänojan varsi on uurteinen ja Pikkutuntureilla on monta matalaa lakea. Siellä voi hyvinkin joutua ihmettelemään jos sää ei ole selkeä. Toisaalta alue on niin pieni ja vieressä oleva Tuiskukuru niin selvä maamerkki, että pelastajien paikalle tilaamista vähän ihmettelen.

Jokainen voi toki eksyä, jos ei ole tarkkana ja varsinkin jos sääolosuhteet ovat heikot. Tuntureita ei tunnista jos pilvet ne peittävät, on sankka lumisade tai sumua. Retkeilykartatkaan eivät ole niin tarkkoja, että niistä kaikki yksityiskohdat näkyisivät. Saariselkä on vielä sellainen, että keväällä ja sateisena kesänä löytyy puroja ja lukuisia matalia lampia, joita ei kartassa näy. Toisaalta karttaan on merkitty puroja, joita ei maastosta löydä.

Kartan yksityiskohtiin siis kannattaa aina suhtautua hieman epäluuloisesti ja miettiä kokonaisuutta.

Saariselällä on yleisesti ottaen helppo suunnistaa ja kohteet löytää. Nykyisin on vielä kesäaikaan kämppien välillä polkuverkosto ja monesti talvisin yleisimmillä reiteillä moottorikelkan jälki. Jälkimmäisiä ei silti kannata summamutikassa ruveta seurailemaan, vaan silloinkin itse huolehtia suunnistamisesta, sillä joskus voi kelkan jälki olla poromiehen tms jättämä ja se voi suunnata aivan muualle kuin retkeilijän tavoittelemaan kohteeseen.

Kun vaellusta suunnittelee, kannattaa katsoa kartasta kokonaisuus. Maasto on selväpiirteinen. Tunturialuetta halkovat suuret jokilaaksot. Maantiet rajaavat aluetta ja idässä valtakunnan raja. Pääilmansuunnat täytyy pitää mielessä koko ajan. Jos kulkee polkujen ja kelkkaurien ulkopuolella, niin kompassi tai gps on oltava käytössä ja kuljettua matkaa pitää arvioida.

Vesien virtaussuuntien täytyy sopia oletukseen mihin ollaan menossa.

Useimmilla ihmisillä on melko hyvä suuntavaisto, mutta koskaan ei pidä siihen luottaa ehdottomasti, vaan aina tarkistaa kompassista, sopiiko sen lukema oletukseen.

Sitten on niitä, joilla ei sitä suuntavaistoa ole lainkaan. Yksi vaelluskavereistani on sellainen. Kun se aikanaan minulle selvisi, niin koskaan en voinut päästää häntä yksikseen näköpiiristäni. Hän olisi eksynyt välittömästi.

Hyväkin suunnistaja voi eksyä jos on huolimaton, kulkee välinpitämättömästi eikä kirjaimellisesti siis suunnista. Silloin kannattaa pysähtyä, rauhoittua ja tehdä tarkka analyysi mitä on tullut sinä päivänä tehtyä sekä pohtia eri vaihtoehtoja missä sillä hetkellä voisi olla. Talvella varmin tapa on palata omaa latua, kunnes on selvillä missä on. Kesällä voi nousta rinteille saadakseen paremman näköalan jos tuntureita on lähistöllä. Monet huiput ovat kuitenkin oudon näköisiä jos niitä katselee sellaisesta suunnasta, jossa ei aiemmin ole ollut. Parhaimpia "majakoita" ovat Nattaset, jotka etäällä sijaitessaan tunnistaa helposti eikä sekoita muihin.

Vaarallisinta on se, että eksyessään hätääntyy ja alkaa "rynnätä" eteenpäin löytääkseen tavoittelemansa kohteen. Muutaman kerran on käynyt niin, että on näin kuljettu nääntymiseen saakka. Jos on ollut talvi, niin silloin on käynyt huonosti.

Kymmenien vuosien jälkeen, tunnen Saariselän alueen siten, että minut voitaisiin viedä silmät sidottuna minne tahansa, ilman karttaa ja kompassia, niin varsin pian olisin selvillä missä olen ja kykenisin vaivatta kulkemaan minne haluaisin. Silti levitän joskus karttaa ja lueskelen sitä kuin kirjaa ja painan mieleeni kartan yksityiskohtia. Suosittelen sitä kyllä muillekin. Mitä paremmin karttaan perehtyy ja reittinsä suunnittelee, sen paremmin perille myös pääsee.

 

Kuva on Saariselän kuusikkovyöhykkeeltä helmikuulta 1983. Nyt, vuonna 2021, on meneillään talvivaellus "buumi". Maastoon on lähtemässä kuuleman mukaan runsaasti ensikertalaisia. Metsähallitus on kehottanut hankkimaan etukäteen tietoa sekä valistanut muutenkin. Sieltä on opastettu myös aloittamaan talvivaellus "pienin askelin". Neuvot ovat hyviä. Valitettavasti kaikki eivät niitä lue.

Kesäretkeilyyn verrattuna talvivaellukset ovat periaatteessa aina vaarallisia. Hyvinkin varustautuneita on aina silloin tällöin menehtynyt. Usein on ollut kyse omien voimavarojen yliarvioinnista ja taitamattomuudestakin.

Pakkanen myös yllättää. Muistan retkeilyni alkuajoilta, miten yksinäinen hiihtovaeltaja löydettiin istumassa suksiensa päältä kuoliaaksi paleltuneena aivan läheltä Rumakurun kämppää. Vieressä oli avoin reppu ja siinä leivänkannikka.

Keskivertoihminen asuu nykyisin lämpimissä asunnoissa ja kävelee kylmässä säässä niin lyhyitä matkoja, ettei hänelle kerry tietoa, mitä tapahtuu silloin kun oleskellaan pitempiä aikoja ulkosalla.

Olen itse aloittanut talviretkeilyn aakkosten opettelun 1950 luvun puolivälissä tekemällä kavereitteni kanssa retkiä, johon sisältyi yksi yöpyminen itse rakentamissamme havulaavuissa melko olemattomin varustein. Vaati kekseliäisyyttä, että selvisimme kovista pakkasista, kun lisälämmikkeenä saattoi olla vain huopa.

Suosittelenkin aloittelijoille edes yhtä yöpymistä kotinurkilla ulkosalla. Makuupussin, alustan ja vaatteiden testaaminen etukäteen ehdottomasti kannattaa silloinkin, kun aikoo yöpyä kämpissä, sillä aina se ei ole mahdollista silloinkaan, kun on tehnyt varaukset. Sääolosuhteiden vuoksi saattaa olla, että suunniteltua majapaikkaa ei tavoitakaan.

Usea kesävaeltaja panostaa rinkkansa keveyteen, mutta talvella ei rinkkaa kannata harteille nostaa, vaan vetää tarvikkeensa ahkiossa tai sen tapaisessa. Tavarat kulkevat perässä paljon keveämmin ja voi ottaa mukaan kaikenlaista kaiken varalta.

Monia kauhistuttaa talvella teltassa nukkuminen, eikä sitä välttämättä tarvitse nykyään tehdäkään jos ei halua, koska kämppäverkostot ovat niin kattavia. Silti teltta tms on välttämätön varuste, sillä myrsky saattaa yllättää ja silloin voi eksyäkin. Siitä syystä matkassa pitää olla kirves ja mieluummin myös saha jos alkaa tulla tarvetta tulien sytyttämiseen. Sellaisen joka aikoo yöpyä ainakin osaksi ulkosalla, kannattaa ottaa lumilapio matkaan.

Toistaiseksi Saariselällä on nyt suhteellisen vähän lunta, mutta se on pehmeää. Siksi tarvitaan ns metsäsukset. Leveyttä ja pituutta pitää olla. Vähän hiihtäjän painosta tietysti riippuu, mutta kyllä alaraja on siinä kahden ja puolen metrin vaiheilla liikkuu. Erilaiset lumikengät ovat kätevä varuste lyhyemmille vaelluksille, mutta ei niistä nähdäkseni oikein pitkille reissuille ole. Eteneminen on ainakin itselleni liian hidasta.

Teltta, laavu tai loue. Kaikki sopivat jos muut yöpymisvarusteet ovat kelvolliset. Jos pakkanen hiipii makuupussiin, niin kaksi jälkimmäistä ovat parhaat koska niissä voidaan yöpyä tulilla.

Monista varusteiden yksityiskohdista voisi kirjoittaa kymmeniä sivuja, mutta kiteytän tämän vain siihen, että jokaisen kannattaa miettiä sitä, että läheltä ei ole saatavissa apua jos jotakin sattuu tai jokin repsahtaa. Mukana pitää tästä syystä olla vaikkapa narua, muutama naula, ilmastointiteippiä yms.

Minulle on mieleeni hyvin jäänyt, kun hiihtokengistäni yllättäen irtosi pohja. Istuin hyvän tovin varusterekeni päällä ja mietin millä ihmeellä voin kiinnittää suksen jalkaani ja miten selviän takaisin. Minulla oli mukana rulla ilmastointiteippiä ja sillä se onnistui. Varasukset ja sauvat olivat kyllä reessä, mutta niistäpä ei ollut apua, kun kenkä repsahti.

Vaikka ei vaelluksellekaan aio, mutta hyväkuntoisena ajattelee hiihdellä pienen repun tai vyölaukun kanssa vähän kauempana, niin ohuesti vaatetettuna ei saa lähteä liikkeelle. Tuuli voi nousta äkisti ja peittää nopeasti aukeilla ladut. Matkanteko hidastuu ja voi silloin eksyäkin. Varsinkin Kiilopäätä pidän tässä suhteessa hankalana tunturina, vaikka se niin lähellä asutusta onkin. Kun voimakas tuuli pyyhkii sen rinteitä joko pohjoisen tai etelän suunnalta, niin on leikki poissa.

Olen viime vuosina tavannut niin vähäisen tietämyksen varassa vaellukselle lähteviä, että on suoranainen ihme, ettei onnettommuksia ole sattunut enempää.

Olenkin sitä mieltä, että paitsi Karthago olisi hävitettävä, niin kansallispuistojen erämaa-alueille pääsyä pitäisi rajoittaa. Yksin retkeileviltä pitäisi vaatia osaamiskoe ja ryhmissä liikkuvilta ainakin yhdellä sellainen olisi oltava.

 

 

Joulukuussa 2020 tiedusteli urheilutoimittaja "Peltsi" Peltolalta, että miten on mahdollista olla metsässä viikko ilman vessaa ja suihkumahdollisuutta. Peltsi koetti vähän taustoja availla. Tyttäreni muisteli kuinka eräs hänen työkaverinsa kyseli kiinnostuneena, että miten maaseudulla voi tulla toimeen kun siellä ei ole katuvalojakaan. Työkaveri oli paljasjalkainen helsinkiläinen ja tietoon oli tullut, että tyttäreni oli lapsuutensa viettänyt maaseutupitäjässä.

Olen ollut jo pitempään hieman huolestunut eräänlaisesta rajoittuneisuudesta, joka tuntuu vaivaavan yllättävän monia suomalaisia. Vaikka tietämystä on useilla ns etelän matkailusta, niin monella ei ole vähäistäkään käsitystä mitä maassamme eteläisen Suomen lisäksi on.

Monen helsinkiläisen mielestä erämaa alkaa välittömästi kehä kolmosen pohjoispuolelta ja jo Hyvinkäällä on arveluttavaa heinähattuisuutta Tampereesta puhumattakaan. Usea on vielä sitä mieltä, että kehä kolmosen ulkopuolella ei ole enää juuri mitään ja moni empaattinen sääliikin niitä olentoja, jotka periferiassa joutuvat asumaan.

Mutta aina on ollut niitä, jotka uhmaavat erämaita ja lähtevät vaikeisiin olosuhteisiin, jossa ei ole tarjolla suihkua, vessaa eikä edes sitä käsienpesumahdollisuutta, jota joku taannoin toivoi Rautulammen uudelle levähdyskämpälle.

Näille uskalikoille kerron, että viikko tai kaksi menee aivan helposti ilman suihkua. Kesäaikaan varsinkin, vesiä löytyy Saariselän alueelta lukuisista puroista, joista, lammista ja järvistä. Jokien ja purojen yli kahlatessa, pysyvät jalat puhtaina ja vesiin voi pulahtaa uimasilleen, kuten alakuvassa Muorravaarakan pohjoispuolen suvannoissa.

Tuleepa mieleen vielä, että jos suihku aivan välttämätön on, niin yksi hyvä löytyy Kuikkapään eteläpuolelta ns Maalpurinojan putouksilta.

Talvella on hieman karumpaa, mutta lumi toimii hyvin pesuaineena. Eräät tsekkiläiset tulivat iltahämärissä Luirojärvelle ja kysyivät, voivatko he päästä Hilltoniin majoittumaan. Hyvin sinne sopi. Ennen sisääntuloaan, he vetäisivät yläruumiinsa paljaaksi ja pesivät itsensä lumella kämpän edustalla. Toistakymmentä oli miinusta mittarissa. He eivät pimeässä ehkä nähneet, että muutama laiskuri oli vähentänyt painettaan kämpän edustan lumipenkkaan. Ei siitä varmaan haittaa aiheutunut, sillä muskettiaikanahan piipusta irroitettiin karstat, kun pyssyn omistaja kevensi itseään suuntaamalla virtsasuihkun piippuun. Kyllä sillä vaelluksen karstatkin karisevat.

Entäs se vessa. Urheilutoimittaja tuntui olevan tästä kovin huolissaan. Onhan se viikko kauhean pitkä aika pantata sitä vessakäyntiä. Saariselkä on tässä mielessä ihannepaikka, sillä vessoja on siroteltu ympäri aluetta ja niille osuu tämän tästä jos polkujen varressa pysyy. Jos kuitenkin ylivoimaisen kova hätä yllättää, niin kaivetaan kenttälapiolla pieni kuoppa tai jos ei ennätetä, niin etsitään joku painanne johon tarpeet suoritetaan ja sitten ne huolella peitellään. Käytettyjä sen paremmin kuin käyttämättömiäkään papereita ei saa jättää tuulen vietäväksi.

Vakavasti puhuen, puhtaanapito on vielä tärkeämpää kuin kotosalla. Varsinkin jaloista pitää huolehtia, sillä muuten saattaa syntyä hiertymiä ja tulehduksia. Sama koskee muitakin "strategisia" ruumiinosia. Käsidesiä ei ole mutta vettä riittää.

Mahtavatko tietoni pitää paikkaansa ? Hyvin voitte vakuutteluihin luottaa, sillä olen paljasjalkainen helsinkiläinen. Kaikkihan tietävät, että pääkaupungissa asuvat ovat älykkäämpiä ja tietävämpiä kuin muut. Tähän täytyy kuitenkin jättää pieni varaus, sillä olen pitkään asunut muualla. Voi vähän olla tästä syystä alentunutta ymmärrystä.

Karttaote on Suomen Taloudellisesta kartasta vuodelta 1945 mittakaava 1:100000. Tätä karttaa käyttivät useimmat vaeltajat aina 1960 luvun alkuun saakka. Alue on useimmille kulkijoille tuttu. Ylhäällä näkyy Aittajärvi ja Suomujoki, jotka on melko hyvin karttaan kuvattu. Punainen viiva vasemmassa laidassa kuvaa vanhaa polkua, joka kulkee Maantiekurua myöten.

Kartassa Sorvusjoki on nykyisin Sarvijoki. Luulenpa, ettei monikaan hahmota tätä aluetta tuota  karttaa katsomalla. Kullervo Kemppinen Lumikurukirjassaan antoi vinkin Sudenpesän sijainnista, katsoen että se olisi Kuotmuspää kirjoituksen m-kirjaimesta sentti etelään. Ei se sillä vinkillä olisi kyllä löytynyt.

Itse käytin tätä karttaa kolmella ensimmäisellä vaelluksellani. Kemppisen Lumikurulle annan suuren arvon sikäli, että ymmärsin sen perusteella olla karttaan lainkaan luottamatta. Silloiset vaellukset olivat mitä suurimmassa määrin löytöretkeilyä.

Nyt on toisin. Karttoja on saatavilla pilvin pimein. Kannattaa silti ymmärtää, etteivät maastokartat ole sataprosenttisia. Mittakaava on yleensä niissä sellainen, ettei kovin yksityiskohtaista tietoa voi niihin sisällyttää ja muutenkin niissä voi olla virheitä. Yrjö Teeriaho kirjassaan Kartan kanssa kairassa, luo selvitystä Saariselänkin kartoituksen historiaan ja karttojen puutteisiin.

Kun aloittelijat vaellusreittiään suunnittelevat, niin kannattaa katsella karttaa tarkkaan ja selvittää itselleen aluksi karttamerkit. Joku oli nyt kesäkaudella 2020 kuvitellut Zalandon karttaan merkityn moottorikelkkareitin tarkoittavan kahlaamoa, kun reitti ylitti Luton. Siellä oli joku joutunut sitten uimasilleenkin.

Nykykartat ovat pääosin hyviä eikä niiden avulla kulkemisen pitäisi olla kenellekään ylivoimaista. Kovin huolettomasti ei kuitenkaan pidä liikkua. Karttaa pitää kulkiessa "lukea" ja koettaa pitää sijainti selvillä. Kuljettua matkaa pitää arvioida ja ilmansuunnat pitää selvillä. Jos on toimiva gps, niin mikäpä siinä, mutta hyvä on olla mukana tavallinen kompassi siltä varalta että virta loppuu tai kapine joutuu hukkaan. Olen sellaisenkin maastosta löytänyt.

Vanhassa koulun lukukirjassa on tarina, jossa karhu, Herra Vinkkeli Väkevä Mies ja Susi-Hukkanen oli kutsuttu Ilvolan punaiseen pirttiin juhla-aterialle. Pöydällä oli suuri keko hyvää ruokaa ja ylimmäisenä kaalinkerä, joka lähti vierimään ja putosi lattialle. Herra Vinkkeli Väkevä Mies ja Susi-Hukkanen pelästyivät kovin ja juoksivat ulos ovesta ja metsään eikä heitä enää nähty.

Tarinassa on totuuden siemen. Karhu ja susi varovat outoja asioita ja usein pötkivät varmuuden vuoksi pakoon.

Parissa telkkarin uutislähetyksessä on esitelty erään naisen kokemuksia, hänen oltuaan 150 päivää teltassa susien reviirillä. Hän kertoi lapsena pelänneensä sutta, mutta nyt ei enää. Koska sudet eivät olleet häntä telttaretkensä aikana ahdistelleet,  hän katsoi, että susi ei ole ihmiselle vaarallinen, mutta ihminen kyllä on.

Itse en ole koskaan pelännyt susia, karhuja enkä ihmisiä, mutta vaarattomina en pidä niistä ainuttakaan. Paljon riippuu olosuhteista ja tilanteista. Ihmiselle, joka on liian hyväuskoinen, käy ennemmin tai myöhemmin kalpaten.

Suuret petoeläimemme ovat kovin hoksaavaisia. Kun niitä nykyään ei juuri ahdisteta, niin ne tottuvat pitämään ihmistä vaarattomana. Ei kannata laskea sen olettaman varaan, ettei saalistamassa oleva susilauma käy ihmisen kimppuun, koska ihminen ei kuulu suden luontaiseen ruokavalioon. Ei myöskään kannata laskea sen hokeman varaan, että susi ei ole ihmistä syönyt sataan vuoteen. Se olisi ollut jokseenkin vaikeaakin, sillä susia ei maassa sanottavasti ole ollut tänä aikana. Aina on myös sairaita yksilöitä, jotka voivat käyttäytyä hyökkäävästi.

Karhu hyvin harvoin käy ihmisen kimppuun, mutta monista eri syistä saattaa sen tehdä ja silloin on leikki kaukana. Herra Vinkkeli Väkevä Mies on huomattavasti arvaamattomampi kuin susi.

Pohjois-Amerikassa oli karhuista kovin kiinnostunut mies. Hän kuvasi niitä videolle, eli niiden parissa ja kävi esitelmöimässä koululaisille niiden vaarattomuudesta. Sitten tuli karhu, joka söi hänet. Siitä on olemassa karmea videonauhoite, sillä kamera oli käynnissä tapahtuman alkaessa. Karhu ei jostain syystä tappanut miestä heti, vaan haukkasi lihanpalasia ja söi. Mies huusi apuun naisystäväänsä, mutta tämä jäykistyi kauhusta eikä osannut tehdä mitään. Karhu söi aikansa ja sitten meni pois, mutta palasi hetken kuluttua ja tappoi naisenkin ja söi hänet.

Ihmisen vaarallisuudesta, jokainen saa tietoa päivittäin mediasta tai omakohtaisesta kokemuksesta. Itselläni on sitä huomattavasti keskivertoihmistä enemmän.

Kaikesta huolimatta, en pelkää sutta, karhua enkä ihmistäkään. Suhtaudun silti näihin kaikkiin järkevällä varovaisuudella.

Monet arvelevat, että lapset eivät viihdy retkeilemässä, koska aika ei heillä kulu ja toisekseen he eivät jaksa. Nykyisen lenkkipolkuni varren metsikössä kokoontuu useasti parinkin päiväkodin väkeä. Kaikilla tuntuu olevan valtavan hauskaa, vaikka siellä ei ole mitään muuta kuin tavallinen metsämaasto. Päiväkotien työntekijät ovatkin jo vuosia hyödyntäneet metsää toiminnassaan, koska ovat oivaltaneet sen merkityksen.

Olen aiemminkin tästä kirjoittanut, mutta se on jossakin juttujeni sekamelskan piilossa, joten nostan aiheen uudelleen esille.

Omat lapseni olivat ensi kerran mukana vaelluksella viisi ja kuusivuotiaina. Luonnosta löytyi jatkuvasti heille mielenkiinnon kohteita eikä pienintäkään kyllästymistä voinut havaita. Olimme matkassa vuoden päästä uudelleen, jolloin pidensimme kuljettua matkaa. Pisin päivämatka oli silloin 17 kilometriä. Lapsilla ei ollut vaikeuksia jaksamisen kanssa. Lähinnä ne ongelmat kulminoituivat aikuisille, jotka joutuivat taakoittamaan itseään vähän enemmän. Ruokahaluakaan ei ulkosalla olo vähentänyt.

 

 

Lapsenlapseni myös aloittivat luonnossa kulkemisen melko aikaisin. Pyhä-Nattasella maisemia silmäili vanhempi pojanpoikani seitsemän ikäisenä ja sinne samalla kerralla kapusi myös pikkuveli kolmivuotiaana. Rinteen puolivälissä kolmivuotias sai lisäenergiaa äitinsä tarjoilemista rusinoista ja se riitti huipulle saakka.

Lenkkejä maltillisesti pidennettiin ja kuusivuotiaana nuorempi pojanpoika jo totesi noustuaan Ukselman rinteen Paratiisikurun lammelta huipulle, että oli helppo nakki.

Kartanlukua ja suunnistusta ruvettiin vähän myöhemmin harjoittelemaan. Tässä ollaan Luiron kankailla Karapuljun tuntumassa.

Elämyksiä ei tarvitse erikseen haeskella. Niitä on joka puolella, myös Raappananlammella.

Kalojen narraaminen on jännittävää puuhaa myös tytöille.

mutta sen kalavehkeen tarvitse kovin erikoinen olla. Sudenpesän edustalla voi kalastaa kepillä, ruohosta punotulla siimalla ja katajasta saadulla koukullakin.

Tietenkin vaellukselle lasten kanssa mentäessä, pitää ottaa huomioon vanhempien jaksaminen, koska lasten kannettavaksi ei varusteita voi panna. Toki alkuvaiheissa tein jälkeläisilleni kevyet rinkat, mutta niiden sisältönä oli vain henkilökohtaiset pienet tyynyt. Siksipä kannattaa leiriytyä mukavaan paikkaan ja siitä käsin tehdä päivämatkoja eri suuntiin. Vaelluksen henki kannattaa silti säilyttää ja siirtää sitä perusleiriä kerran pari.

Jos vanhempien fyysinen kesto sietää painavampien rinkkojen kantamisen, niin voi tehdä pitkiäkin kierroksia, koska on aivan varmaa että lasten kulkukestävyys ei lopu ennen vanhempien kapasiteettia.

Suomujoen rantapolkujen ja Maantiekurun haarukassa on melkoisen koskemattomana säilynyt alue, vaikka se on lähellä näitä suosittuja retkipolkuja. Kullervo Kemppinen kirjassaan Lumikuru kertoi, miten hän eksyi tällä alueella ollessaan Ahmajärvellä ja pitkän kierroksen jälkeen tuli uudelleen järven rantaan. Nykyisin kartassa lukee järven kohdalla monikossa Helanderinjärvet. Tuota alueella aikanaan porojaan laiduntanutta Helanderia on kartantekijä eri painoksiin tuupannut milloin minnekin. Itse pidän kiinni Ahmajärven nimestä, sillä se sijaitsee Pikku Ahmavaaran kupeella.

Ahmajärven luoteispuolella on Kuotmuttijärvi. Järvet tarjoavat mukavan reitin joko aluetta halkovan poroaidan vierustaa Muorravaarakan varteen tai sitten Sarviojalle. Alkuun kannattaa tulla Suomujärven tulipaikalle ja ottaa  sieltä kompassisuuntaa Kuotmuttijärven itäpäähän, josta Kuotmuttioja saa alkunsa. Satakuntametriä alajuoksun suuntaan on ojassa isohkoja kiviä, joita astellen pääsee helposti ojasta yli.

Suunta kannattaa ottaa tästä Suomujoen kapeikon kohdalta kohti Kuotmuttia. Tulipaikan ja  kapeikon kohdalla on Snellmanilta idästä tuleva pitkä niemi.

Taival Kuotmutille on loivasti kumpuilevaa helppoa kangasmaastoa, joka on pienten lampien täplittämä.

Näkymä alla on Kuotmutin itäpäästä vuodelta 1970 kohti länttä. Taustalla Kuotmuttipään selännettä.

Ahmajärvi sijaitsee tästä kaakkoon noin kilometrin päässä. Se on melkoisesti Kuotmuttia ylempänä ja siitä virtaa puro, jonka vartta sinne kannattaa nousta.

Kuva on Ahmajärven pohjoisrannalta kohti kaakkoispäätä vuodelta 2011. Taustan laki on Ahmavaara. Ahmajärven rannat ovat hyväkulkuisia kangasmaita, joten jos haluaisi jatkaa tästä vaikkapa Muorravaarakan varteen, niin voi tavoitella lähellä järveä sivuavaa poroaitaa. Aita kulkee itä-länsisuunnassa ja melkein sivuaa järveä kaakkoispäässä. Se tavoittaa Muorravaarakan lähellä Muorakanmutkan tulipaikkaa. Joesta pääsee yli kun nousee puolisentoista kilometriä ylävirtaan. Siellä on suvanto ja vähävetinen kahluupaikkaa.

Jos taas haluaisi käydä Sarviojalla tai Sudenpesällä, niin Ahmajärveltä pitää lähteä lounaaseen. Järven lounaispuolelle on merkitty pieni lampi. Ei siihen kyllä kaikinajoin vettä riitä, mutta kivet sentään ovat näkyvissä. Karttaan on myös merkitty Aitavaaran suunnasta laskeva puro, mutta sitä saa kyllä turhaan etsiä jos ei kevättulvien aika satu olemaan. Lammelta kuitenkin voi ottaa suuntaa Aitavaaran kohdalla näkyviä pieniä lampia kohti. Se on hyvä reitti. Kuivana aikanakin niissä on vettä.

Vaikka reitiltä ei selkeää purouomaa löydykään, niin se on helppo suunnistettava. Etelänpuolella nousevat vaaran rinteet, jonne ei vahingossa harhaudu. Tultaessa Aitavaaran itä- ja länsihuippujen välisen painanteen kohdalle on rinteessä puuton nousukohta painanteeseen, josta kannattaa nousta ylös. Ylhäältä on hieno näkymä vastakkaisella puolella Sarviojan laaksoa kohoavalle Ruopimapäälle.

Sarviojan laakson pohjoisrinne on melkoisen jyrkkä, mutta muuten hyväpohjainen ja kuljettava. Suosittelen reittiä vaihtoehdoksi Maantiekurun kuluneelle uralle.

Tietenkin Kuotmutilta voi kiertää järven länsipään kautta ja suunnata puron vartta kohti Aitavaaran ja Kaarnepään välistä satulaa, mutta Kuotmutin länsipäässä on pehmeikköjä, joita löytyy myös puron varresta. Itse kuljen mieluummin Ahmajärven kautta.

Aikaisemmin vain kokeneet vaeltajat uskaltautuivat Vongoivan alueelle. Nykyään kuka tahansa pääsee sinne helposti. Syntyneet polut ovat nopeuttaneet kulkuvauhtia ja suunnistusta. Useat kuitenkin pitäytyvät poluilla, pistäytyvät alueen kämpillä eivätkä juuri tutustu alueeseen niiden ulkopuolella.

Annan tässä vinkin vilkaista rajavyöhykkeen tuntumassa olevaan Naalipään häntää ja sen lännenpuolista lähialuetta. Se on tutustumisen arvoinen. Alue on Peuraselän lähettyvillä eikä Tahvoltakaan sinne ole pitkä matka.

Jos haluaa kulkea Presidentinkuruksi nimitetyn kurun pohjaa, niin helpoimmin sinne pääsee kun ylittää Iso-ojan sen suupuolelta ja kiertää kuruun nimettömän vaaran "71" itäpuolelta.

Jos taas haluaa nähdä hyviä maisemia, on syytä ylittää Iso-oja vähän ylempää ja nousta 70 ja 71 vaarojen välistä ja kiertää sieltä Naalipään häntää vastapäätä. Näkymä sieltä vastapäiselle Naalipäänhännälle on alla.

Samalta kohdalta kaakon suuntaan avautuvat nykyään rajan takaiset maisemat. Jauru siellä pilkahtaa näkyviin ennen kääntymistään koilliseen.

Koillissuunnassa näkyy rajatunturi Talkkunapää.

Tällä pienellä kurun lännenpuolisella vaaralla on vielä vähän erämaista tuntua. Sinne on helppoa nousta kertomastani suunnasta, mutta rinteet ovat jyrkkiä ja eteläpäässä on jyrkkyyden lisäksi rapautunutta kalliota, joten kulkija saa olla tarkkana.

Suosittelen poikkeamista alueelle.

Juhannuksen lähestyessä 2019, olen jo kahdesti joutunut perumaan vaellukselle lähdön eri syistä. Toiveikkaasti porukkani rinkat ovat kuitenkin edelleen esillä ja olennainen mukaan tuleva siinä vierellä pakkaamista odotellen. Ehkäpä  heinäkuun puolella päästään matkaan.

Tässä odotellessa jälleen kerran kertailen niitä vaaroja, joita retkeilyä harrastavalla saattaa olla edessään, jos lähtee etäämmäksi ihmisten ilmoilta.

Juuri äsken tuli telkkarista uusintana menestyksekkään suunnistajaparin talvivaellus Käsivarresta. Henki dokumentissa on hieman sellainen, että oli huonoa tuuria mutta hienoa selviytymistä. Itse yhteenvetona melkein hengen vieneestä tapahtumasarjasta totean, ettei ollut alkuunkaan taitoa eikä tietoa. Varusteet olivat täysin sopimattomat ja puutteelliset ja taktiikka myrskyn yllättäessä väärä. Koskaan ei pitäisi kulkea tuollaisessa tilanteessa nääntymisen lähellekään, vaan pitää jäädä paikalleen, suojautua kaivautumalla lumeen ja kahden ihmisen ollessa kyseessä painautua siellä lähekkäin. Kun vielä on voimat tallella, lämpimänä pysyminen onnistuu huomattavasti paremmin.

Huippusuunnistustaidoista ei ole paljonkaan apua lumimyrskyssä, kun ei ole näkyvyyttä eikä maastossa minkäänlaista kiinnekohtaa.

Mieleeni tuli kauan sitten Grönlannissa sattuneen suomalaisen retkiporukan murheellinen kohtalo, jossa onnettomuus perustui samankaltaiseen taitamattomuuteen.

Kun norjalainen Amundsen aikanaan retkeili napa-alueilla, hän tutustui etukäteen tarkkaan siihen, miten paikalliset eskimot silloin menettelivät. Hän ammensi tietoa pukeutumisesta ja liikkumisesta. Päinvastaisesti menettelivät britit. Siihen aikaan he katsoivat olevansa henkisesti ja fyysisesti muiden yläpuolella niin paljon, ettei muilla ole heille mitään annettavaa. Scottin poniretki etelänapamantereella päättyikin koko retkikunnan menehtymiseen.

Juuri nyt ollaan Saariselällä kunnostamassa Muorravaarakan tupaa. Tämä kämppäverkosto tarjoaa suojaa ja turvallisuutta varsinkin talviaikaan, mutta saattaa tuudittaa kokematonta kulkijaa myös vaarallisen huolettomuuden tilaan. Juhannusaattona vuonna 1983 satoi lunta maan valkoiseksi Muorravaarakassa. Se suli kuitenkin jo juhannuspäivänä jokivarresta pois. Saunakin saatiin lämpimäksi.

Pirunportille silloinkin riitti lunta. Taitaa sitä olla siellä nytkin.

Vaikka nykyään alueella on tiheä tupaverkosto ja niiden lisäksi tulipaikkoja, niin sää on edelleenkin yhtä arvaamaton ja koetteleva kuin aikaisemminkin ja talviaikaan olosuhteet joskus vaarallisetkin. Ei se napaseutujen vaarojen tuntumaan yllä. Ei sinne päinkään, mutta hengenvaarallinen joskus kuitenkin. Siitä on lähivuosinakin kovin surullisia esimerkkejä.

Kannattaa etukäteen valmistautua retkiin kyselemällä kokeneilta neuvoja ja lueskelemalla alan dokumentteja ja miettimällä sitä pahinta mahdollista skenaariota ja miten siitä selviäsi.