2

Kaikista Metsähallituksen rakentamista tuvista ja tulipaikoista sekä puuhuollosta huolimatta, Kiilopää - Saariselän retkeilykeskus linjan itäpuolinen kansallispuiston alue on erämaata. Kesäaikaan siellä voi liikkua turvallisesti ensikertalainenkin.

Itseäni hätkähdytti tieto, että Rautulammen kämpän tuhouduttua tulipalossa, olivat jotkut paikalle tulleet hälyttäneet itselleen pelastusretkikunnan, kun eivät päässeet lepäämään Rautulammella kämpän suojissa. Siitä syystä puisto lakkasi huoltamasta lammen kautta kiertävää latua, ettei sinne näitä heikkokuntoisia menisi.

Kiilopäälle ei sentään ole matkaa kuin kymmenkunta kilometriä. Ihmisten jotka ovat näin avuttomia tai huonokuntoisia, ei pidä lähteä massamatkailulle tarjottujen palveluitten ulkopuolelle. Se on vaarallista, sillä lähestulkoonkaan joka paikasta ei saa puhelimella pelastajiin yhteyttä.

Joku kyseli näihin aikoihin myös mahdollisuudesta päästä Kiertämäjärville. Hän mainitsi, ettei ymmärrä suksista muuta kuin sen, että miten päin ne pannaan jalkaan ja tästä syystä kyseli voiko käyttää lumikenkiä.

Jos talvisessa luonnossa aikoo mennä liikkumaan, niin kannattaisi vähän harjoitella muualla ennakkoon ja totutella erilaisiin liikkumistapoihin, eikä heti lähteä alueelle, jossa luonnonvoimat saattavat olla hyvin vaativia. Ilmasto ei ole muuttunut leppeämmäksi tällä alueella, vaikka yleisistä muutoksista puhutaankin.

Kansallispuistoissa on liikkumista hyvin vähän rajoitettu ja sinne on mm syntynyt kulkemista helpottavia polkuja. Monet eivät tunnu ymmärtävän, että palvelut eivät ulotu juuri sitä pitemmälle ja että jokainen liikkuja on siellä omalla vastuullaan ja näin se tulee olemaan, ellei puistoa koskevaa lakia ja muita säännöksiä muuteta.

Sen vuoksi kannattaa ensikertalaisen tai vähän taitoja omaavan, tutustua alueeseen varovaisesti, pala kerrallaan. Sinne voi lähteä varsinkin kesällä pienten lapsienkin kanssa, liikuntarajoitteisena ja huonokuntoisenakin, kun pitää järjen matkassa.

Aittajärvi on mainio paikka lähiretkeilylle. Siitä esimerkkinä vaikkapa vuoden 2012 retkemme vaimoni kanssa, josta hiljakkoin kerroin. Alakuvassa tyttärentyttäreni Aittajärven laavun edustalla virvelöintiä harjoittelemassa vuonna 2010.

Romuvarastoani penkoessani, tuli vastaani joku vanha nojatuolinpohja. Se oli 12 mm paksuista taivutettua vaneria. Vähän se oli tarkoitukseeni turhan jykevää, mutta muutakaan sopivaa kun ei löytynyt, niin sahailin siitä sopivan kokoisen palasen ja liitin rakkineeseeni neljällä kulmaraudan palasella sekä ruuveilla.

Alustarakenne on alakuvan mukainen, mutta sukset kylläkin hieman leveämmät Peltosen "metsäsukset".

Aiemmin jossakin hiljakkoin kirjoittamissani höpinöissä, totesin 2018 keväällä poikenneeni Siulalla, jonka kämppäkirjasta luin naishenkilön valituksen siitä, että puusuojassa ei ollut kirvestä. Kyse oli 2018 talvesta. Naisparan oli pitänyt koettaa saada kamiinassa syttymään niin suuria klapeja, että ne hänen mukaansa hädin tuskin mahtuivat luukusta sisälle.

On se hienoa, että näiltä kämpiltä löytyy yleensä sahoja ja kirveitä. Tahvolla näin peräti puolentusinaa rautalapiotakin jos kohta syytä en siihen käsittänyt.

Näistä palveluista huolimatta painotan sitä, että jokaisen talvella liikkuvan täytyy kuljettaa mukanaan oma perusvarustus, johon sisältyy vähintäänkin se kirves, mieluummin vielä saha sekä lumilapio.

Vaikka suunnittelisi yöpymistä kämppien varaan, niin pitäisi varautua myös siihen, ettei se jostakin syystä onnistu. Siksi mukana pitäisi olla teltta, laavu tai loue ja makuupussi sitä mukaa, että sen varassa voi yöpyä kaikkein ankarimmillakin pakkasilla ulkosalla mukavasti.

Ahkion tai reen voi lastata huomattavasti kesävaelluksen rinkkaa raskaammin ja silti matka taittuu mukavasti. Näinollen mukana voi helposti kuljettaa kaikki tarvittavat varusteet.

Se on turvallisuutta, mukavuutta ja vapautta.

Vuoden 2018 talvi ei ole ollut hiihtovaelluksia ajatellen niin hyvä kuin olisi voinut odottaa. Lunta on ollut riittävästi tai oikeastaan vähän yli tarpeenkin, mutta se ei tiivistynyt ajoissa eikä sää luonut hankia. Tosin lunta on tätä kirjoittaessani toukokuun alussa aivan riittävästi vieläkin ja mikäli sattuu korkeapaineen jakso, jolloin tulee selkeitä pakkasöitä, niin kelit saattavat olla parhaat mahdolliset. Muiden kiireitteni vuoksi en niitä jää silti odottelemaan, vaan suuntaan ajatukseni sulan maan aikaan. Periaatteessa olen jo yhden vaelluksen sopinut alla näkyvälle alueelle.

Perinteinen rinkkavaellus onnistuu jos on fyysisesti kohtuullisessa kunnossa. Jos tässä on puutteita, niin rasitus tahtoo viedä mennessään kulkemisen parhaan anninkin. Nuorena olin rankkojakin vaelluksia ajatellen riittävän hyvässä kunnossa, vaikka en mitenkään ennakkoon fyysiseen puoleen huomiota kiinnittänyt. Ikävuosien kertyessä tilanne muuttui. Joskus olin vaellukselle lähtiessäni aivan onnettomassa vedossa. Silloin yleensä pari kolme ensimmäistä päivää olivat enimmänkin raatamista kuin mukavaa luonnossa kulkemista.

Hyvin huonokuntoinenkin voi toki maastoon lähteä ja saada nautittavan kokemuksen, mutta silloin täytyy ymmärtää omat rajansa ja suunnitella päiväetapit ja kantamukset kunnon mukaisiksi. Tätä en huonokuntoisenakaan silti koskaan malttanut tehdä. Mieli paloi kauemmaksi kuin rahkeet olisivat sallineet.

Hyvän kunnon myötä rajat siirtyvät  kauemmaksi ja yleisesti ottaen kulkeminen on nautittavampaa.

Omalla kohdalla olen nyt toukokuun varannut perus- ja lihaskunnon kohentamiseen. Kuntosalilla käyn pari-kolme kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Erityisesti kiinnitän huomiota jalkojen voimaan, joka tahtoo omassa ikäryhmässäni olla ongelma. Pari kolme kertaa viikossa käyn myös hölkkäämässä. Koska en osaa juosta riittävän hitaasti, niin tasaan pulssia kävelemällä välissä, etten joudu ylirasituksen uhriksi.

Kuntosaliharjoittelussa jalkojen lisäksi toki koetan kiinnittää huomiota koko kehoon siten, että lihasryhmät saavat tasapuolista rasitusta. En käytä lainkaan maksimipainoja, vaan teen toistoja tavoitteena kestävyyden parantaminen.

Kaikessa tämän harjoittelun seuraamisessa on suurena apuna jälkikasvultani lahjaksi saamani Polarin mittari.

Vaellus sitten itsessään on mitä parasta peruskunnon hoitamista mitä voi kuvitella.

Kuume alkaa jo nousta...

 

Tätä kirjoittaessani ollaan huhtikuun puolivälissä 2018. Lueskelin juuri, miten UK-puistossa olevat vaeltajat ovat vaikeuksissa aikataulujensa kanssa ja ovat soitelleet pyytäen muutoksia kämppävarauksiinsa. Ongelmana on paksuhko lumikerros, joka ei vielä ole painunut.

Hieman hämmästelen sitä, että suksimaan lähdetään tällaisella kelillä muualle kuin kelkkaurille. Tietoa on saatavilla tilanteesta vaikka kuinka runsaasti. Ilmatieteen laitos päivittää jatkuvasti sivustojaan ja aina voi kysäistä tilannetta puiston henkilökunnalta. Ahkiota vetävälle keskimäärin metrin paksuinen pehmeä lumi on iso hidaste sekä voimia vaativa. Paikoin lunta on vielä huomattavasti enemmän.

Ei ole mitään järkeä lähteä kantavien urien ulkopuolelle juuri nyt. Tilanne saattaa muuttua nopeastikin parempaan suuntaan. Tarvitaan kuitenkin useita lämpimiä päiviä, ennen kuin pintalumi kostuu riittävästi ja painuu. Jos on onni myötä, niin pakkayöt kovettavat kulkualustan.

Viimeksi mainittua odottelen kaikessa rauhassa. Viikon parin päästä voi olla upeat kelit ja tänä keväänä kaikkein parhaat ehkä toukokuun alkupuolella. Tämä ei silti ole aivan varmaa. Hyvän pohjan muodostuminen vaatii niitä yöpakkasia. Kuivaa pehmeää lunta vielä pahempi vaihtoehto on metrin paksuinen suojalumi. Jos kunnollista pohjaa ei synny, niin odottelen kesää.

Mukava silti olisi vaihteen vuoksi käväistä suksillakin. Tänä vuotena olen alustavasti ajatellut aloittavani Kakslauttasesta tai Kiilopäältä Ruijanpolkua myöten Sompiojärvelle ja sieltä sitten itään. Saas nähdä.

 

Tätä kirjoittaessani marraskuun puolivälissä 2017, ensimmäiset talvivaelluksille aikovat ovat joko jo lähteneet tai sitten ovat aikeissa. Lunta lienee tällä hetkellä keskimäärin parisen kymmentä senttiä. Se ei keveytensä vuoksi oikeastaan kanna lainkaan, mutta ei siitä esteeksikään ole. Kulku on periaatteessa mahdollista.

Sellaisen joka on myöhäissyksyllä ensi kerran lähdössä, kannattaa huomioida, että näkyvyyttä päiväsaikaan on heikosti. Varsinkaan pilvisäällä sitä ei tahdo olla. "Päivänvaloa" riittää nelisen tuntia. Toisaalta lumi heijastaa siten, että pimeälläkin voi liikkua, mutta tiheässä metsässä ja varsinkin kuusikoissa on haasteensa.

Nykyään puiston kelkkamiehet ajelevat ahkerasti huoltoajojaan, mutta pitää muistaa että kämppien välillä ei pidetä tällaisia uria vakituisesti auki ja satunnaiset kelkan jäljet saattaa lunta juoksuttava tuuli hetkessä pyyhkäistä näkymättömiin. Pitää siis osata suunnistaakin.

Turvallisuudestaan tarkka vaeltaja lähtee siitä, että tulee toimeen maastossa omin neuvoin ja varustein kaikenlaisissa olosuhteissa. Silloin ei pääse tapahtumaan viimeaikaisia surullisia vahinkoja.

Ensinnä pehmeille lumille lähtevän on pantava jalkoihinsa kantavat sukset. Leveys ei ole pahitteeksi ja pituutta pitäisi olla noin kaksi ja puoli metriä. Varusteet olisi syytä pakata ahkioon tai johonkin siihen verrattavaan. Rinkkakin toki käy jos hartiapankki sen kestää.

Varusteista kaikkein tärkein on mielestäni makuupussi. Sen on oltava sellainen, että sinne kömpivä pysyy lämpimänä kaikissa kuviteltavissa säissä. Jos pussinsa ominaisuuksia ei etukäteen tunne, niin se kannattaa ennen lähtöä testata mahdollisimman vaativissa olosuhteissa.

Vaikka suunnittelisi yöpyvänsä alueen kämpissä, niin pitää varautua siihen, että se onnistuu muuallakin. Siispä matkassa pitää olla teltta, laavu tai loue sekä taito niiden pystyttämiseen lumessa.

Varusteissa pitää olla kirves, saha sekä lumilapio.

Vaatetuksen pitää olla tuulenpitävä mutta hengittävä. Kädet ja jalat on tarkkaan suojattava. "Laskettelulasit" ovat välttämättömät.

Saariselän vedet ovat vilkkaasti juoksevia ja tulevat suurista rinteistä. Useat joet ja purot ovat avoinna läpi talven. Tosin esimerkiksi Suomujoessa vesi laskee suuresti ja virtaus vähenee, jolloin varsinkin suvantopaikoilla vesi jäätyy. Silti jokia pitkin hiihdellessä tai niitä ylitettäessä kannattaa olla varovainen. Lumisillan alta ei aina jäätä löydy.

Aluetta halkovat osapuilleen itä-länsisuunnassa muutamat poroaidat. Portit kannattaa huomioida etukäteen, sillä aitaa on jokseenkin mahdoton talviaikaan ylittää tai alittaa muualta.

Kaikesta rakennetusta "infrastruktuurista" huolimatta Saariselkä on talviaikaan huonojen sääolosuhteiden sattuessa vaativaa retkeilyaluetta. Jos kuitenkin on etukäteen varautunut talvimyrskyihin ja pakkasiin, niin tuskin kenelläkään suurempia ongelmia eteen tulee. Kovilla tuulilla vain pitää välttää tunturiselänteitä ja suuria aukeita. Pakkanen sinällään ei ole ongelma ilman kuivuuden takia. Miinus 40 astetta ei välttämättä tunnu missään.

Neljännesvuosisata sitten näihin aikoihin syksystä hiihtelin useana vuotena Saariselän retkeilykeskuksesta Kiilopään kautta itään. Muiden kulkujälkiä ei sanottavasti näkynyt satunnaisia kelkkauria lukuunottamatta. Kämpilläkään ei yleensä kukaan ollut käynyt kuukauteen puoleentoista. Ne olivatkin kuin pakastinkaappeja. Ei sellaisilla yöpyminen ole kovinkaan mukavaa. Teltta tai laavu hyvän makuupussin kanssa on mielestäni sopivampi. On hienoa yöpyä huikeassa pakkasessa tähtikirkkaan taivaan alla jos ei tarvitse hytistä vilusta.

Kevätpuolella valoa alkaa maastoon tulvia. Silloin uuden lumen aikaan on hienoa hiihdellä vaikkapa tässä Sotavaarajoen varsilla.

...tai nousta itäiselle selänteelle katselemaan Joukhaispään otsaa...

 

...tai vilkaista samaan Lupukoiden tunturiryhmään kuuluvaa täydellistä kupolia vastakkaisesta eli Palovangan suunnasta...

Mitä enemmän suunnittelee, sen paremmin onnistuu. Takanani alkaa olla sen verran kokemusta tältä alalta, että voin lähteä maastoon melko pienellä etukäteispohdinnalla varsinkin jos olen matkassa yksin. Silloinkin aikarajan puitteissa suunnittelen mukaan otettavan muonan tarkkaan ja teen luettelon kaikesta mukaan otettavasta. Sitä luetteloa seuraten ja yliviivaten rinkan pakkaan.

Tilanne mutkistuu heti jos mukaan tulee muita. Harvoin teen päätöksiä liikkeelle lähdöstä noin vain. Joskus kuitenkin niinkin olen tehnyt. Kerran juhannusviikolla päätimme vaimoni kanssa lähteä juhannussaunaan Luirojärvelle. Päivällä ostettiin tarvittava muona, aatonaattoiltana oltiin Luirojokivarressa ja juhannusaattona sauna pantiin kuumaksi Luirolla kuten oli suunniteltu.

Useimmiten pohdiskelen tulevia vaelluksia pitkin vuotta ja lueskelen karttaa ikään kuin hyvää kirjaa. Samaan tapaan oli tehnyt yksinvaelluksella ollut vanhempi mies, jonka porukkani kanssa tapasin Rautuojan varressa vuonna 1963.

 

 

Asianomainen kertoi valmistelleensa vaellustaan koko edellisen syksyn ja talven sekä silloin neuloneensa mm takanaan näkyvän laavunsa käsin, siis silmäneulaa käyttäen. Kun pitkään harkitsee, niin useimmiten kaikki tulee otettua huomioon. Tarkka suunnittelu on mielestäni myös hauskaa.

Aloittaa voi kahdesta kehyksestä valiten. Jos aika on rajallinen, niin se määrää maastossa kiinnostuksen kohteet. Jos aika ei ole määräävä tekijä, niin sitten voi huoletta miettiä kiinnostavia kohteita ja suunnitella reittiä ja suhteuttaa sitten siihen aikakehystä.

Kun vaellukseen käytettävä aika on saatu määriteltyä, alkaa ensimmäiseksi mukaan otettavan muonan suunnittelu. Lasken tarkkaan mitä nautin aamiaiseksi, välipaloiksi, pääaterioilla jne. Viikon vaellukselle otan yhden ylimääräisen päivän muonan ja kahdelle viikolle kahden. Mikäli on pitemmästä vaelluksesta kyse, teen reitille risteyskohtia, jonne jätän osan muonasta. Saatan myös joskus tehdä tulevaa vuotta varten maastoon joitakin varastoja jos kantamus sen sallii. Hyvin ne ovat säilyneet. Vain kerran Siulalta hävisi joku säilykepurkki, kun tein kätkön vähän huolimattomasti.

Itse tiedän kykyni kantaa ja keskimääräisen etenemisvauhtini maastossa, joten osaan tehdä paikkansa pitävän suunnitelman joka pitää käytettävissä olevan ajan kanssa. Jos mukana on fyysiseltä kyvyltään "tuntemattomia" retkikumppaneita, niin kovin vaativia päivämatkasuunnitelmia ei kannata laatia. Kyky edetä selviää vasta ensimmäisten päivien aikana. Sen vuoksi ehdottomia etappitavoitteita ei pidä asettaa. Sama koskee tietenkin myös ensikertalaisia tai vähän vaeltaneitakin. Resurssit eivät alussa voi kovin hyvin olla selvillä.

Vaikka reittisuunnitelmankin teen tarkkaan etukäteen, niin voin siitä poiketa paikan päällä jos niin haluan. Silloin muutoksen on kuitenkin sovittava aikakehykseen, sillä muonan riittävyydestä siinä on kysymys. Kansallispuiston alueella en oikeastaan ole suunnistamisessa pitkään aikaan karttaa tarvinnut, mutta se on hyväksi miettiessä paikan päällä erilaisia kulkuvaihtoehtoja kuten tässä aviosiippani tekee rajavyöhykkeen tuntumassa Iso-ojan latvoilla.

 

 

Mikäli on tullut hankittua uusia jalkineita, ne on riittävän pitkän ajan kuluessa ajettava "sisään". Sain kerran 70-luvulla lahjaksi merkkilenkkarit, joita en ennättänyt lainkaan kokeilla ennen vaellusta. Sen ensimmäisen ja ainoan kerran oli jalassani kengät, joissa sain jalkapohjiinkin rakkoja.

Ulkoiluvaatteet ovat kehittyneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana huikeasti. Niistä on helppo tehdä vuodenaikaan sopivat valinnat. On vain syytä muistaa, että varaa riittävästi lämmintä sillä pohjoisen säät saattavat tuottaa hyytävän räntäsateen vaikkapa heinäkuulla.

Kantoväline on tärkeä asia. Itselläni on aina ollut omatekoinen metallirunkoinen rinkka. Menossa on vasta järjestyksessä toinen kehitelmä. Tosin olen molempia hieman matkan varrella muutellut kulloisenkin tarpeen mukaan. Hiljakkoin ilahduin nähdessäni eräässä liikkeessä asiallisen tuntuisen rinkan. Siinäkin oli metallirunko ja kekseliäitä säätömahdollisuuksia. Sen koko vain oli pieni, vetoisuudeltaan 70 litrainen. Oli siinä paha ongelmakin. Tyhjäpaino oli 4,4 kg. Nykyisin kantovälineitä on kaupallisessa tarjonnassa kymmenittäin. Suurin osa niistä on mielestäni melko kehnoja. Kantovälineen ei tarvitse olla lainkaan monimutkainen. Runko voi olla suoraviivainen kuten ensimmäisessä vähän "modifioidussa" rinkassani.

 

 

Rinkan rungon alaosa on 10 mm rautaputkea. Yläosa taas on lasikuitusauvan pätkistä ja "välipuu" ylhäällä bambua. Rakennetta pitää kasassa ristikkäin kiristetty nailonlanka. Kaksiosaisessa pussissa on sekä ulkopuoliset että sisäpuoliset taskut sivuilla sekä ylemmän pussin leveydellä ulkopuolinen iso tasku. Kangas on kevyttä ja lujaa puuvillakangasta, joka ei pidä kylläkään vettä, mutta siitä huolehtii muovinen suoja, jonka reunaan on neulottu kurenauha, joka pitää sen varusteiden päällä. Viilekkeet ovat kiväärin kantohihnat, joihin on pujotettu umpisolumuovista leikatut "levikkeet".

Toisen rinkkani runko on haponkestävää terästä, jossa on saman tyyppinen pussiosa, jonka saa rungosta irti. Runkoa olen hieman taivutellut saadakseni sen paremmin selkään sopimaan. Kuvassa se on pullollaan pitkän vaelluksen alkutaipaleella Vintilänojan varrella. Kuvan näkymästä olen runkoa kylläkin hieman madaltanut.

 

 

Lantiovyö on nykyisessä rinkassa, mutta en käytä sitä. Se toimii vain ristiselän pehmikkeenä. Samaa ajoi edellisessä rinkassani eräänlaisiin korvakkeisiin kiinnitetty 12 cm levyinen kiristettävä vyö, joka työnsi rinkan alaosaa hieman etäämmälle lantionseudulta ja painoi samalla rungon väliin pingotettua ja kiristettävää kantokangasta selkää ja hartioita vasten.

Yöpymisvälineitä on kaupallisessa tarjonnassa myös pilvin pimein. Olisi telttaa, laavua ja louetta. Kesäaikaan teltta on paras sääskien ja muitten ötököitten vuoksi. Saatavilla olevissa teltoissa on yleensä se vika, että ne eivät tuuleta hengitysilmaa riittävästi ja vesi tiivistyy sadekankaaseen sisäpuolelle.

Olen ratkaissut tämän ongelman erillisellä sadekankaalla. Se on kevyttä synteettistä veden pitävää tuulikangasta. Allaolevassa kuvassa teltta on Siulavaaran ja Karhuvaaran välissä olevalla tulipaikalla. Sadekankaan alla on tuolla kerralla pieni 17 euroa maksanut kahden hengen kupoli. Kun sadekankaan pingottaa siten, että telttakankaaseen jää suuri ilmaväli, tuuletus toimii kuten sen pitääkin.

 

 

Ensimmäinen makuupussini oli tehty vanutäytteisestä täkistä. Nykyisin on hyviä, hinnaltaan edullisia kuitupusseja. Hyvää untuvapussia tuskin mikään lyö laudalta, mutta hintaakin on. Nykyisin markkinoidaan myös keveyttä. Tarjolla on noin kilon painoisia makuupusseja sekä alustoja. Tässä on nyrkkisääntönä kuitenkin se, että jos aikoo yöpyä ulkona, niin kesälläkin on oltava kunnollinen pussi. Kilosta ei heltiä lämmikettä. Kuitupussin painon on oltava lähellä kahta ja puolta kiloa, muuten siitä ei ole paljonkaan iloa. Halpa konsti saada toimiva kokonaisuus on panna kaksi kevyttä "kesäpussia" sisäkkäin.

Mukaan otettavat tarvikkeet vaihtelevat tietenkin sen mukaisesti mihin kiinnostus vaelluksella tulee suuntatumaan. Vaelluksen pituus vaikuttaa paljon kokonaispainoon sekä siihen, onko mukaan otettava kuivattua muonaa, joka on oma taiteenlajinsa.

Ensikertalainenkin tajuaa jo vaelluksen alkuvaiheessa, miten tärkeää on pakata kantamukseen vain olennainen tarvittava. Jos mukaan ottaa kaikenlaista varmuuden vuoksi, nousee kokonaispaino äkkiä punaisen viivan tuntumaan.

Perussääntö kaikessa suunnittelussa, on ottaa vaellusreitistä etukäteen selville kaikki mitä siitä on mahdollista saada. Olen aiemmin maininnut huonona esimerkkinä erään Aittajärveltä Muorravaarakan ruoktulle menossa olleen kulkijan, joka oli myöhään iltapäivällä sinne lähdössä ilman yöpymisvarusteita sekä reittisuunnitelmaa luottaen siihen, että "tapaahan näissä autiokämpissä aina patjat olla..." Asianomaisella ei ollut varattuna yöpymistä varauspuolelle, eikä muutenkaan käsitystä mitä kulkureitillä on vastassa. Elokuun yössä alkoi jo olla vaeltajalle melko hämärää jos hän ruoktulle ennätti jos ennätti.

Itse nyt pohdin siis kesäkuussa 2017 pientä käväisyä Suomujokivarressa heinäkuulla, elokuulla imatralaisten julkaiseman kirjan kunniaksi käyntiä Muorravaarakan ruoktulla ja syyskuulla vähän vaativampaa kierrosta mm Vongoivan alueelle. Ainakin tässä reunalla pitäisi päästä istahtamaan. Kyse siis on Povivaarasta eli Vongoivan eteläisen laen jyrkänteeltä, jota myös Vongoivan räystääksi kutsutaan.

 

 

Käväistä myös pitäisi ainakin täällä...

 

 

...sekä täällä...

 

 

... ja ainakin jossain vaiheessa tämäkin nousu olisi koettava...

 

 

...sekä tänne laskeuduttava...

 

 

 

Kuva on Imatran Lapinkävijöitten toukokuussa 2017 julkaiseman kirjan kannesta. Tuoreeltaan ahmin sen kannesta kanteen. Se käsittelee Muorravaarakan ruoktun rakennushistoriaa, mutta muutenkin Saariselälle suuntautuvaa retkeilyä 1950 luvun alkupuolelta aina nykypäiviin saakka.

Teksti on juohevaa, vanhat kuvat upeita ja "kämppäkirjasta" otetut valinnat runoineen, kuvineen ja kommentteineen sopivat hienosti kokonaisuuteen. Kirja oikein tihkuu nostalgiaa positiivisessa mielessä.

Olen useasti pohtinut ruoktun ohi kulkiessani sitä valtavaa työpanosta, joka sen rakentamiseen on täytynyt aikanaan uhrata, ottaen senkin huomioon että tekijät tulivat paikkaan nähden melkein kaukaisimmasta Suomen kolkasta. En kuitenkaan osannut miettiessäni sittenkään arvata sitä urakoinnin määrää, joka aikanaan tarvittiin.

Toisaalta, kyllähän kirjan sivuilta selkeästi on luettavissa myös se ilo ja hauskuus, jota osallistujat, kaikista rasituksista huolimatta, itselleen ammensivat.

Vaikka olin itse aloittanut vaellukset Saariselällä jo vuonna 1960, niin Muorravaarakkaan poikkesin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin. Silloin oli lukko ruoktun ovella ja ajattelin, että se on aina ollut varattu vain imatralaisten käyttöön. Kirjasta selvisi, ettei näin suinkaan ollut asianlaita, vaan Metsähallitus oli sen varannut omiin tarkoituksiinsa ja sinä kymmenvuotiskautena sen kunto heikkeni. Olen itse aina ihmetellyt näiden "valvontatupien" määrää ja tarvetta. Mielestäni paljon vähäisemmälläkin määrällä voisi tulla toimeen. Kyllähän ruoktukin oli pitkälti tyhjän panttina, jos se pääosin oli varattu Luppomatin käyttöön.

1980 luvulla vaellukseni useasti suuntautuivat ruoktun kautta suuntaan jos toiseen, mutta koskaan en päässyt vilkaisemaan sisälle. Vasta vuoden 2016 keväällä sen tein, ollessani vaelluksella tyttärenpoikani Petterin kanssa. Ruoktussa majaili silloin pariskunta, jolta siihen sain luvan. Ruoktu oli siisti ja hyvässä kunnossa.

 

 

Saunassa sitä vastoin pääsin löylyihin monta kertaa.

 

 

Kansallispuiston hallinto on pitkään valitellut varojen ja sen kautta henkilöstön puutetta. Olisikohan sittenkin ollut aikanaan parempi jättää nämä vanhat kämpät  yksityisten retkeilijäporukoiden hoitoon ja tarvittaessa tukea niitä ylläpidossa. Muorravaarakan ruoktukin olisi tullut varmuudella hyvin hoidetuksi sekä saunan kiuas aikanaan uusituksi ja ehkäpä kemiläisten Taajostupakin olisi vielä pystyssä.

Myös se terve asenne retkeilyyn, joka yllämainitun kirjan sivuilta henkii voisi olla nykypäivänä paremmin voimissaan. Silloin olisi vähemmän sitä valituksen tapaista nurinaa, jota tämän tästä puiston facebook-sivulta joutuu lukemaan sellaisista asioista, joita satunnainen ohikulkija itse voisi panna kuntoon. On mielestäni paljon kertovaa, että puiston väkeä pyydetään vaihtamaan viidenkymmenen kilometrin päähän sahaan terää tai vessaan kaukaloa. Tätä retkeilyn "uusavuttomuutta" eivät imatralaiset poteneet.

Mutta kirjaan palatakseni, se seikka että sellainen on saatu aikaan, kertoo että imatralaisten asenne on edelleen se oikea ja Imatran Lapinkävijät purjehtii  hyvässä myötäisessä.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille "alan ihmisille". Siitä on vaikea panna paremmaksi.

Jos ei satu olemaan kasveista kovin kiinnostunut, niin luontoa tulee silmäilleeksi yleisluontoisemmin. Joskus sellaisenkin vaeltajan kannattaa laskeutua sopulin tai harmaakuvemyyrän tasolle. Sieltä saattaa avautua värikäs ja kiinnostava maailma. Yöllinen pakkanen on punerruttanut juolukan lehdet.

 

 

Vaikka juolukka ei kovin maukas marja olekaan, niin hieno sitäkin on läheltä tarkastella.

 

 

Ukselmakurun mustikkaa jo sitten kannattaa poimia suuhunkin.

 

 

Tämäkin makrotasolle painunut on syötävää, muttei sentään vaeltajan lautaselle enää kelpaavaa.

 

 

Maalpurinojan putouksen viereisellä kalliolla viihtyvät upeat sammalet.

 

 

Joskus on kangasmailla puolukkaakin maa punaisena.

 

 

Kaikki punainen ei kuitenkaan ole suuhun pantavaa.

 

 

Karuun kallioonkin tarttuu moni. Vongoivanjoen varressa Honkatehtaanojan suupuolen komeilla kallioilla viihtyvät sammalet ja alueella valitettavan harvinaiseksi kulunut jäkälä.

 

 

Makrotaso se maiseman maalaa karullakin pohjalla ja Pirunportinkin tuntumassa.

 

 

Vanhakaan kulkija ei sitä väsy katselemaan. Pitää istahtaa silmäilemään.

 

 

Koillisen suuntakin on kuin paras maisemamaalaus ja mikä parasta, luonto vaihtaa väriä ja tunnelmaa harmoniassa.

 

2

Maaliskuussa 2017 oli luettavissa UK-puiston sivuilta, että puiston henkilökunta oli purkanut huonokuntoisen Sotavaarajoen sillan ja perusteli sitä mm sillä, että paikka on vähällä käytöllä. Huonokuntoiset ja vaaralliset rakenteet pitää tietenkin purkaa tai kunnostaa, mutta tätä vähäisen käytön arviota täytyy kyllä hieman korjata. Paikka on hyvinkin säännöllisesti kuljettu risteyskohta. Se näkyy mm Sotavaarajoen ylävirtaan kulkevasta idän puolisesta polusta. Putouksien kohdalla olevalla tulipaikalla ei jälkiä näy, koska se on sileällä kalliolla eikä sitä ole puiston puuhuolto  juuri muistanut.

Ensimmäisen kerran taisin kyseisellä tulipaikalla olla vuonna 1963. Siinä oli silloinkin silta ja jokseenkin samat puut, jotka nyt oli kuulemma siitä pois otettu. Sotavaarajoessa ei itse asiassa siltaa ylitykseen vaeltaja tarvitse missään kohdassa, koska se on matala ja kapea. Paljonkaan ei tarvitse etsiskellä kahluupaikkaa vaikka olisi kevättulvien aika.

Silta onkin alun perin tehty leiripaikkaa koskevaan kokonaisuuteen liittyväksi eikä niinkään yleisesti joen ylittämiseen tehtyyn tarpeeseen. Putousten kohdalla oli nuotiopaikka osapuilleen siinä missä se nytkin on, mutta telttailupaikka oli itäpuolella. Sillan kupeelle oli rakennettu huolellisesti valituista kelo-oksista "kalusto". Pari oikein hienoa "laiskanlinnaa" ja "sohva". Sitten joku laiskimus meni ja sahasi ne nuotioon.

Valitettavasti minulla ei ole silloisesta kokonaisuudesta kuvaa, mutta kolme vuotta myöhemmin vuonna 1966 kesäkuun puolivälissä aamuyöllä olen kuvan napannut.

 

 

 

Syyskuun alussa 1987 näkymä oli tällainen.

 

 

19 vuotta myöhemmin 2006 syksyllä sillalla näytti tältä.

 

...ja sitten vuoden 2016 näkymä...

 

 

Vaikka "kaidepuu" oli tuettu nyt maahan itäpuolelta ja yksi rungoista murtunut, niin kesti se silti hyvin ylityksen. Kovinkaan paljon ei tarvitsisi vaivaa nähdä, että pitkään paikalla ollut rakenne toimisi jatkossakin. Paikkahan on muuten käymisen arvoinen. Sen kautta on hyvä kulkea Porttikosken suuntaan tai päinvastoin Peurapäitten painanteesta tai polkua Suomun varteen. Aittajärvelle pääsee mukavasti joen itäpuolta Siikavuopajan kautta ja Sarviojan suunta on siitä luonteva.

Suomujoen pohjoisrantaa kuljettaessa voi kokea monia hienoja elämyksiä, vaikka vaihtelua ei saadakaan tunturiin nousemalla. Jo karttaa vilkaistessa Suomun suupuolelta voi aavistaa, että vaihtelevuutta ei puutu. Vaellus kannattaakin aloittaa sieltä, mutta mikäänhän ei estä kulkemasta kumpaan suuntaan hyvänsä. Lähinnä ongelmana on vain se, että kun tällaisella vaelluksella ei olla kierroksella, jossa päätettäisiin vaellus siihen mistä aloitetaan, niin kuljetusta tarvitaan.

Jos tämä kuljetusongelma voidaan jotenkin ratkaista, niin suosittelen vaelluksen aloittamista Suomunniemivaarojen tuntumasta, jonne pääsee ajamaan ns Kuutuan tietä. Tie on mille hyvänsä autolle ajokelpoinen aivan vaaran tuntumaan. Kartasta näkee, että vaaran länsikuvetta kiertää puutavaran ajotie. Se on jo niin vanha, että tielle tehdyt puurummut ovat lahonneet ja sulamisvedet pintaa kuluttaneet. Maasturilla tms pääsee tietä myöten etenemään aivan Harrimukan järven tuntumaan, mutta muiden kannattaa lähteä kävelemään jo muutaman sadan metrin jälkeen. Harrimukanjärven päässä Suomun varressa oleva puulaavu on mukava tukikohta aloittaa vaellus. Laavun vessan takaa lähtee polku kohti Suomuvillen kenttää ja sitä myöten voi käydä aina Suomun suulla saakka ja palata sitten takaisin.

Toinen vaihtoehto on ajaa autolla Suomunniemivaarojen pohjoiskuvetta hieman eteenpäin Niemilammen kohdalle. Siinä on muutama parakki. Siitä voi jatkaa jalkaisin eteenpäin. Polku johtaa Luton varteen ja sieltä voi kiertää Luttokönkään reunamaa Suomukönkään suulle ja lähteä Rupisuolijärvien kautta kohti Villen kenttää. Katselemista kyllä riittää. Kolmaskin vaihtoehto olisi patikoinnin aloittamiseen. Niemilammen kohdalta nousee polku yli vaaran kohti Suomuvilleä. Sieltä riittää näköaloja.

Suomuvillen kenttää lähestyttäessä Luton suunnasta on "Jääkärikämpäksi" mainostettu hirsimökki. Viimeksi siellä käydessäni se oli kyllä huonolla hoidolla. Jääkäriliikkeeseen sillä ei tietääkseni mitään yhtymäkohtia ole, vaikka vanha onkin. Se on rajamiesten käytössä itsenäisyyden alkuaikoina ollut eikä "historia" taida olla mitenkään hohdokas, lähinnä siellä taidettiin keittää pontikkaa.

Suomuvillessä voi pysähtyä tutkimaan osittain erakoituneen miehen asuinpaikkaa. Pari vuotta sitten siellä poiketessani se oli kylläkin vähän epäsiistissä kunnossa. Lahoamassa olevia rakennustarvikkeita harsuuntuneiden muovipeitteiden alla ja vessa sotkuinen kuin mikä. Puisto on ostanut muutama vuosi sitten Villen parinsadan hehtaarin "rintamamiestilan", jonne myöhempi omistaja on rakentanut huvilan ja saunan. Huvila on nykyisin "valvontatupa". Sen edustalla on tulipaikka ja sauna rannassa on siisti, joten siellä voi löylytellä ja pulahtaa Suomuun huuhtomaan vaelluksen hikeä.

 

 

Villen mökki könöttää vielä hiekkatörmässä. Se kaipaisi pientä elvytystä.

 

 

Joskus mittailin kartasta tätä Villelle erotettua tilaa ja sen koko oli parisensataa hehtaaria ja todella hyvin valittu. Se sisälsi osan Suomujokea, lähistön pieniä lampia ja pienoisharjuja. Kämpän takaa nousee polku, joka suuntaa kohti länttä. Alkumatkasta Suomujoki vielä näkyy. Taustalla nousee Könkäänvaaran rinne.

 

 

Harju kääntyy pian hieman kauemmaksi joesta. Polku ei ole kovinkaan kulunut, mutta selvästi näkyvissä.

 

 

Alkumatkasta jää pohjoispuolelle Pirunsylkemän lampi.

 

 

Polku kulkee mukavassa männikössä aina Harrimukan järvelle saakka.

 

 

Sillä kohdalla on Suomujoen rannassa laavu, sen takana puusuoja ja vessa, josta suunnasta Suomuvilleen johtava polku kulkee.

 

 

Harrimukan järvi on melkein joessa kiinni. Siinä oli vielä 1990 luvulla erikoinen kopukka. Se oli kelopuista tehty ja keskimmäinen hirsi oli huomattavasti muita pitempi, joten se pysyi hyvin soudettaessa suunnassa. Siihen oli rakennettu noin 50 cm korkuinen istuin sekä soutamista varten samalle korkeudelle hankaimet. Jo -80 luvun lopulla se oli niin sammaloitunut, että mitä luultavimmin se oli Suomuvillen omiin tarpeisiinsa rakentama. Vuodet lautan hajottivat ja sen rippeitä näkyy vielä vähäisen Suomuun laskevan purouoman suulla. Allaoleva näkymä on Harrimukan järven itäpäästä länteen.

 

 

Harrimukanjärven ja Suomujoen välissä on vain kapea mutta suhteellisen korkea harju, jota pitkin polku etenee. Kuva on Suomun varresta länteen.

 

 

Polku kulkee lähellä jokea ja pohjoisen puolelle jää useampi lampi. Tulipaikkoja tällä lyhyellä etapilla Muorravaarakkajoen suupuolen tasolle on parikin kappaletta. Hyväkulkuista polkua voi edelleen edetä kohti Snellmanin kämppää. Tässä kohden pitänee kertoa niille, jotka eivät sitä tiedä että Suomuvillestä aina Snellmanin tasolle saakka joessa on helmisimpukoita eli raakkuja. Paikka tiedettiin kaukana Karjalassakin ja sieltäkin käytiin paikanpäällä helmestämässä. Erämies-kenraali Kurt Martti Wallenius myös piti Lotjanankosken niskalla raakunavausleiriä 1920 luvulla Raja-Joosepin ja Huhti-Heikin kanssa. He kylläkin taisivat raakkunsa silloin ottaa Kuotmuttiojasta. Osapuilleen kerrotun raakunavausleirin lähettyviltä Suomun pohjoisrannalta on seuraava kuva napattu. Muistuttelen vielä, että nykyisin raakku on rauhoitettu.

 

 

Snellmanin kämppä on rakennettu hienoon paikkaan. Idästä tultaessa noustaan harjanteen päälle, josta on hyvät näkymät Suomua ylävirtaan. Hieman kämpän tason yläpuolella on pieni niva, josta pääsee kahlaamaan pohjoisrannan särkän kautta yli.

 

Itse kämppä on vilkkaassa käytössä, sillä Aittajärvelle tulee matkaa vain kolmisen kilometriä.

 

 

Kämpän kohdalta alkaa suoraan länteen kulkeva puolitoista kilometriä pitkä harjumainen niemi, jonka päässä Suomujoki virtaa kapean uoman kautta Suomujärville. Olen siitä yli kahlannut, mutten sitä kenellekään suosittele, sillä varsinkin rinkan kanssa saattaa käydä niin, että urhea ylittäjä purjehtii äkkiä hyvässä myötäisessä kauemmas ulapalle. Polku johdattaakin kämpän takaa ensin pohjoiseen ja laskeutuu sitten Mukkaperäjärven rantaa kiertämään. Kuva on ruska-aikaan otettu länsisuuntaan ja vasemmalla näkyy po niemi.

 

 

Polku on hyvässä kunnossa. Seuraava otos on edellisestä kohdasta puolisen kilometriä länteenpäin mutta Snellmanin suuntaan otettu.

 

Snellmanilta on tällaista rantapolkua puolentoista kilometrin verran ns Kolttakenttään. Sen rakensi sotavuosien jälkeen Petsamosta evakkoon joutuneet kaksi kolttaperhettä. Luttoköngästä vastapäätä oli heidän talviasumuksensa ja kesäksi he muuttivat tähän rauhaisaan Suomujoen lahdelmaan. Kesällä 2014  rannassa olevan saunan kattoa tervattiin.

 

Tähän kokonaisuuteen liittyi myös läheisellä Ahvenjärvellä ollut hirsiasumus, joka nyttemmin on hävinnyt. Asukkaat eivät täällä pitkään viihtyneet, vaan muuttivat pian Sevettijärvelle. Tästä on runsaan parin kilometrin verran matkaa Aittajärvelle, jonka tällä hetkellä voi sanoa olevan UK-puiston pohjoispuolen keskeisin vaellusten aloituspaikka. Kolttakentästä sinne johtaa tietenkin melko kuluneet, mutta hyvässä kunnossa olevat polut. Muutaman sadan metrin päässä Kolttakentästä Aittajärven suuntaan vastarannalla erottuu Suomujoen kapeikko. Vasemmalta eli idästä siihen työntyy Snellmanilta tuleva niemi.

 

 

Taisin valita kuvan vähän huonosti, joten asettelen tähän parikymmentä vuotta aikaisemman otoksen keskiyön auringon valottamana näkymää selventämään.

 

Ruska-aikaan Suomun rannoilla tapaa huikaisevia värisävyjä lähellä Aittajärven kahlaamoakin.

 

 

Tunnelmallisia hetkiä värisävyineen toki saattaa löytää Aittajärvenkin laavun edustalta.

 

 

Jatkettaessa tästä edelleen yläjuoksun suuntaan on heti alkuun esteenä pohjoisesta Akanjärvestä Aittajärveen laskeva puro. Ei se toki mikään este saappaita käyttävälle ole, mutta jos haluaa kuivin jaloin selvitä lenkkareilla toiselle puolelle, pitää nousta puron vartta osapuilleen Aittajärven parkkipaikan tasolle, jossa on eräänlainen risusilta.

 

 

Länteenpäin onkin ylempänä kuivat hyväpohjaiset kangasmaat jalan alla ja sieltä voi laskeutua viistosti rannan suuntaan, josta tapaa uudelleen polun. Aittajärven länsipäässä avautuu tulosuuntaan tällainen näkymä.

 

 

Suomu kapenee tämän suvantojärven jälkeen jälleen joeksi ja virtaa alkuun peilipintaisena tasaisessa hiekkapohjaisessa uomassaan. Pian ylävirtaan kulkeva kuitenkin kohtaa kallioisia kohtia, jolloin ranta on kivikkoisempaa ja polku kiertää pieniä kosteikkotaskuja. Niitä onkin tämän tästä oikeastaan Lankojärvelle saakka.

Miettiessäni mitä kerron tästä jokivarresta Aittajärveltä eteenpäin, tuli mieleeni että jäänkin sinne Aittajärvelle ja suosittelen kulkua joko siirtymällä joen eteläpuolelle tai hyppäämällä parkkipaikalta autoon ja ajamalla pois, sillä jatko on pohjoisrantaa myöten mielestäni vähän yksitoikkoinen. Tarkemmin sitä muistellessani, ei se nyt niin kauhean tylsä olekaan ja se tarjoaa tietysti vaihtoehtoja toisenlaisiin vaelluksen lopetteluihin.

Siikavuopajan kohdalta pääsee joesta kahlaamalla yli, ellei ole kevättulvia. Samoin voi tehdä Porttikoskella, jossa on se silta. Runsaat pari kilometriä Porttikosken sillalta ollaan Puilakkakurun tasolla, joka on hyvä väylä Kulasjoen varteen ja siitä edelleen Taajostuvan tulipaikan ja Luulammen kautta Kiilopäälle. Puolisen kilometriä tämän reitin aloituskohdasta ollaan Taimenlammelta tulevan puron suussa. Siinä pitää hieman etsiskellä ylityskohtaa, muttei se mikään vaikea silti ole. Eräs vaihtoehto lähteä Suomulta puron vartta Taimenlammelle ja nousta sieltä edelleen selänteiden yli luoteeseen ja laskeutua Kulaksen varteen ja lopetella samaan tapaan kuin Puilakkakurun kautta kulkiessa.

Voi tietenkin jatkaa edelleen Suomun vartta Taimenlammen puron jälkeen. Lankojärvelle on matkaa ehkä nelisen kilometriä. Jokivarsi on kallioinen, mutta polku on silti kohtuullisen hyvä siihen nähden. Suomu on tällä jaksolla melko syvä ja muutamissa paikoissa on pieniä kosken nivoja.

 

 

Lankojärvi on taas Suomun suvanto. Se on paljon käytetty vaelluksien solmukohta. Lankojärven keskivaiheilta olen napannut näkymän vuonna 1979 kohti koillista. Taustan selänne on Karunaslaavu.

 

 

Melkein samoilta kohdin on otokseni vuodelta 1963. Kuvan suunta kuitenkin hieman enemmän itään.

 

 

Lankojärvellä on tietysti kämppä. Sen näin ensikerran lähes valmiina heinäkuulla 1967. Oheinen kuva on kuitenkin siitä vuodelta 1980.

 

 

Lankojärven lounaispäässä on pieni saari. Sinne yleensä pääsee melko helposti kahlaamaan kapean salmen yli. Siellä asui 1950 ja 1960 luvullakin Meänteiseksi kutsuttu mies. Hänen jäljiltään on näkyvissä vielä niliaitta ja yhdestä puunrungosta koverrettu ruuhi. Asumuksen on puisto hävittänyt.

 

Lankojärveltä voi tietysti kääntyä pois Suomun varresta ja lähteä Rautuojan laaksoa kohti Rautulampea ja Kiilopäätä, mutta Suomun vartta voi toki jatkaa ylävirtaankin. Rautuojan ylitys saattaa aluksi kevätvesien aikaan vaatia housujen riisumista, mutta tavallisesti sentään ei.

Polku kulkee edelleen pitkin jokivartta. Rautuojalta laskien reilun kahden kilometrin päässä on idästä Suomuun laskevan Palovangan suuputoukset. Suomussa yhtymäkohdan yläpuolella on kahluukelpoinen suvanto. Sen jälkeen on lyhyin välein luoteesta Suomuun laskevia puroja. Niiden varsia on helppo kulkea kohti Rautulampea. Ehkä niistä paras siihen tarkoitukseen on Kotakönkään kohdalla oleva Hikioja, jonka varteen on syntynyt hyvä polkukin. Kotakönkäällä on tulipaikka länsipuolella ennen Hikiojaa sekä silta. Molemmin puolin köngästä on kallioita, joista näkee, että jääkauden sulamisvedet ovat aikanaan tehneet ankaraa työtä. Pienempiä ja suurempia Hiidenkirnuja siitä etsivän silmään sattuu.

 

Kotakönkään itäpuolella on puulaavu, -suoja ja vessa, kuten edellisessä Suomun vartta koskeneessa selvityksessä olen kertonut. Jossain karttapainoksessa se on asetettu vahingossa vastakkaiselle puolelle jokea.

Näillä maisemilla Suomun laakso on syventynyt ja hieman kaventunut aiemmasta. Se näkyy myös puustossa. Lehtipuuta on jokivarteen ilmestynyt aiempaa enemmän ja jokivarsikasvillisuus muutenkin on hieman rehevämpää. Kotakönkään niskalla olevan suvannon näkymä kertoo tästä.

Noustaessa tästä edelleen ylävirtaan, maasto on hieman vaikeakulkuisempaa kuin vastakkaisella rannalla, sillä laakson rinne nousee jyrkemmin ja pienten purojen sarja laskee vähän väliä Suomuun. Jokivarressa on tästä syystä myös pieniä kosteikkotaskuja, joita hieman joutuu kiertelemään. Reitti ei silti mikään vaikea ole ollenkaan ja pian vaeltaja kohtaa etelärannalta sillan yli tulevan Suomun ruoktulle johtavan polun.

Tätäkin reittiä kannattaa kokeilla.