Tätä kirjoittaessani marraskuun puolivälissä 2017, ensimmäiset talvivaelluksille aikovat ovat joko jo lähteneet tai sitten ovat aikeissa. Lunta lienee tällä hetkellä keskimäärin parisen kymmentä senttiä. Se ei keveytensä vuoksi oikeastaan kanna lainkaan, mutta ei siitä esteeksikään ole. Kulku on periaatteessa mahdollista.

Sellaisen joka on myöhäissyksyllä ensi kerran lähdössä, kannattaa huomioida, että näkyvyyttä päiväsaikaan on heikosti. Varsinkaan pilvisäällä sitä ei tahdo olla. "Päivänvaloa" riittää nelisen tuntia. Toisaalta lumi heijastaa siten, että pimeälläkin voi liikkua, mutta tiheässä metsässä ja varsinkin kuusikoissa on haasteensa.

Nykyään puiston kelkkamiehet ajelevat ahkerasti huoltoajojaan, mutta pitää muistaa että kämppien välillä ei pidetä tällaisia uria vakituisesti auki ja satunnaiset kelkan jäljet saattaa lunta juoksuttava tuuli hetkessä pyyhkäistä näkymättömiin. Pitää siis osata suunnistaakin.

Turvallisuudestaan tarkka vaeltaja lähtee siitä, että tulee toimeen maastossa omin neuvoin ja varustein kaikenlaisissa olosuhteissa. Silloin ei pääse tapahtumaan viimeaikaisia surullisia vahinkoja.

Ensinnä pehmeille lumille lähtevän on pantava jalkoihinsa kantavat sukset. Leveys ei ole pahitteeksi ja pituutta pitäisi olla noin kaksi ja puoli metriä. Varusteet olisi syytä pakata ahkioon tai johonkin siihen verrattavaan. Rinkkakin toki käy jos hartiapankki sen kestää.

Varusteista kaikkein tärkein on mielestäni makuupussi. Sen on oltava sellainen, että sinne kömpivä pysyy lämpimänä kaikissa kuviteltavissa säissä. Jos pussinsa ominaisuuksia ei etukäteen tunne, niin se kannattaa ennen lähtöä testata mahdollisimman vaativissa olosuhteissa.

Vaikka suunnittelisi yöpyvänsä alueen kämpissä, niin pitää varautua siihen, että se onnistuu muuallakin. Siispä matkassa pitää olla teltta, laavu tai loue sekä taito niiden pystyttämiseen lumessa.

Varusteissa pitää olla kirves, saha sekä lumilapio.

Vaatetuksen pitää olla tuulenpitävä mutta hengittävä. Kädet ja jalat on tarkkaan suojattava. "Laskettelulasit" ovat välttämättömät.

Saariselän vedet ovat vilkkaasti juoksevia ja tulevat suurista rinteistä. Useat joet ja purot ovat avoinna läpi talven. Tosin esimerkiksi Suomujoessa vesi laskee suuresti ja virtaus vähenee, jolloin varsinkin suvantopaikoilla vesi jäätyy. Silti jokia pitkin hiihdellessä tai niitä ylitettäessä kannattaa olla varovainen. Lumisillan alta ei aina jäätä löydy.

Aluetta halkovat osapuilleen itä-länsisuunnassa muutamat poroaidat. Portit kannattaa huomioida etukäteen, sillä aitaa on jokseenkin mahdoton talviaikaan ylittää tai alittaa muualta.

Kaikesta rakennetusta "infrastruktuurista" huolimatta Saariselkä on talviaikaan huonojen sääolosuhteiden sattuessa vaativaa retkeilyaluetta. Jos kuitenkin on etukäteen varautunut talvimyrskyihin ja pakkasiin, niin tuskin kenelläkään suurempia ongelmia eteen tulee. Kovilla tuulilla vain pitää välttää tunturiselänteitä ja suuria aukeita. Pakkanen sinällään ei ole ongelma ilman kuivuuden takia. Miinus 40 astetta ei välttämättä tunnu missään.

Neljännesvuosisata sitten näihin aikoihin syksystä hiihtelin useana vuotena Saariselän retkeilykeskuksesta Kiilopään kautta itään. Muiden kulkujälkiä ei sanottavasti näkynyt satunnaisia kelkkauria lukuunottamatta. Kämpilläkään ei yleensä kukaan ollut käynyt kuukauteen puoleentoista. Ne olivatkin kuin pakastinkaappeja. Ei sellaisilla yöpyminen ole kovinkaan mukavaa. Teltta tai laavu hyvän makuupussin kanssa on mielestäni sopivampi. On hienoa yöpyä huikeassa pakkasessa tähtikirkkaan taivaan alla jos ei tarvitse hytistä vilusta.

Kevätpuolella valoa alkaa maastoon tulvia. Silloin uuden lumen aikaan on hienoa hiihdellä vaikkapa tässä Sotavaarajoen varsilla.

...tai nousta itäiselle selänteelle katselemaan Joukhaispään otsaa...

 

...tai vilkaista samaan Lupukoiden tunturiryhmään kuuluvaa täydellistä kupolia vastakkaisesta eli Palovangan suunnasta...

Mitä enemmän suunnittelee, sen paremmin onnistuu. Takanani alkaa olla sen verran kokemusta tältä alalta, että voin lähteä maastoon melko pienellä etukäteispohdinnalla varsinkin jos olen matkassa yksin. Silloinkin aikarajan puitteissa suunnittelen mukaan otettavan muonan tarkkaan ja teen luettelon kaikesta mukaan otettavasta. Sitä luetteloa seuraten ja yliviivaten rinkan pakkaan.

Tilanne mutkistuu heti jos mukaan tulee muita. Harvoin teen päätöksiä liikkeelle lähdöstä noin vain. Joskus kuitenkin niinkin olen tehnyt. Kerran juhannusviikolla päätimme vaimoni kanssa lähteä juhannussaunaan Luirojärvelle. Päivällä ostettiin tarvittava muona, aatonaattoiltana oltiin Luirojokivarressa ja juhannusaattona sauna pantiin kuumaksi Luirolla kuten oli suunniteltu.

Useimmiten pohdiskelen tulevia vaelluksia pitkin vuotta ja lueskelen karttaa ikään kuin hyvää kirjaa. Samaan tapaan oli tehnyt yksinvaelluksella ollut vanhempi mies, jonka porukkani kanssa tapasin Rautuojan varressa vuonna 1963.

 

 

Asianomainen kertoi valmistelleensa vaellustaan koko edellisen syksyn ja talven sekä silloin neuloneensa mm takanaan näkyvän laavunsa käsin, siis silmäneulaa käyttäen. Kun pitkään harkitsee, niin useimmiten kaikki tulee otettua huomioon. Tarkka suunnittelu on mielestäni myös hauskaa.

Aloittaa voi kahdesta kehyksestä valiten. Jos aika on rajallinen, niin se määrää maastossa kiinnostuksen kohteet. Jos aika ei ole määräävä tekijä, niin sitten voi huoletta miettiä kiinnostavia kohteita ja suunnitella reittiä ja suhteuttaa sitten siihen aikakehystä.

Kun vaellukseen käytettävä aika on saatu määriteltyä, alkaa ensimmäiseksi mukaan otettavan muonan suunnittelu. Lasken tarkkaan mitä nautin aamiaiseksi, välipaloiksi, pääaterioilla jne. Viikon vaellukselle otan yhden ylimääräisen päivän muonan ja kahdelle viikolle kahden. Mikäli on pitemmästä vaelluksesta kyse, teen reitille risteyskohtia, jonne jätän osan muonasta. Saatan myös joskus tehdä tulevaa vuotta varten maastoon joitakin varastoja jos kantamus sen sallii. Hyvin ne ovat säilyneet. Vain kerran Siulalta hävisi joku säilykepurkki, kun tein kätkön vähän huolimattomasti.

Itse tiedän kykyni kantaa ja keskimääräisen etenemisvauhtini maastossa, joten osaan tehdä paikkansa pitävän suunnitelman joka pitää käytettävissä olevan ajan kanssa. Jos mukana on fyysiseltä kyvyltään "tuntemattomia" retkikumppaneita, niin kovin vaativia päivämatkasuunnitelmia ei kannata laatia. Kyky edetä selviää vasta ensimmäisten päivien aikana. Sen vuoksi ehdottomia etappitavoitteita ei pidä asettaa. Sama koskee tietenkin myös ensikertalaisia tai vähän vaeltaneitakin. Resurssit eivät alussa voi kovin hyvin olla selvillä.

Vaikka reittisuunnitelmankin teen tarkkaan etukäteen, niin voin siitä poiketa paikan päällä jos niin haluan. Silloin muutoksen on kuitenkin sovittava aikakehykseen, sillä muonan riittävyydestä siinä on kysymys. Kansallispuiston alueella en oikeastaan ole suunnistamisessa pitkään aikaan karttaa tarvinnut, mutta se on hyväksi miettiessä paikan päällä erilaisia kulkuvaihtoehtoja kuten tässä aviosiippani tekee rajavyöhykkeen tuntumassa Iso-ojan latvoilla.

 

 

Mikäli on tullut hankittua uusia jalkineita, ne on riittävän pitkän ajan kuluessa ajettava "sisään". Sain kerran 70-luvulla lahjaksi merkkilenkkarit, joita en ennättänyt lainkaan kokeilla ennen vaellusta. Sen ensimmäisen ja ainoan kerran oli jalassani kengät, joissa sain jalkapohjiinkin rakkoja.

Ulkoiluvaatteet ovat kehittyneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana huikeasti. Niistä on helppo tehdä vuodenaikaan sopivat valinnat. On vain syytä muistaa, että varaa riittävästi lämmintä sillä pohjoisen säät saattavat tuottaa hyytävän räntäsateen vaikkapa heinäkuulla.

Kantoväline on tärkeä asia. Itselläni on aina ollut omatekoinen metallirunkoinen rinkka. Menossa on vasta järjestyksessä toinen kehitelmä. Tosin olen molempia hieman matkan varrella muutellut kulloisenkin tarpeen mukaan. Hiljakkoin ilahduin nähdessäni eräässä liikkeessä asiallisen tuntuisen rinkan. Siinäkin oli metallirunko ja kekseliäitä säätömahdollisuuksia. Sen koko vain oli pieni, vetoisuudeltaan 70 litrainen. Oli siinä paha ongelmakin. Tyhjäpaino oli 4,4 kg. Nykyisin kantovälineitä on kaupallisessa tarjonnassa kymmenittäin. Suurin osa niistä on mielestäni melko kehnoja. Kantovälineen ei tarvitse olla lainkaan monimutkainen. Runko voi olla suoraviivainen kuten ensimmäisessä vähän "modifioidussa" rinkassani.

 

 

Rinkan rungon alaosa on 10 mm rautaputkea. Yläosa taas on lasikuitusauvan pätkistä ja "välipuu" ylhäällä bambua. Rakennetta pitää kasassa ristikkäin kiristetty nailonlanka. Kaksiosaisessa pussissa on sekä ulkopuoliset että sisäpuoliset taskut sivuilla sekä ylemmän pussin leveydellä ulkopuolinen iso tasku. Kangas on kevyttä ja lujaa puuvillakangasta, joka ei pidä kylläkään vettä, mutta siitä huolehtii muovinen suoja, jonka reunaan on neulottu kurenauha, joka pitää sen varusteiden päällä. Viilekkeet ovat kiväärin kantohihnat, joihin on pujotettu umpisolumuovista leikatut "levikkeet".

Toisen rinkkani runko on haponkestävää terästä, jossa on saman tyyppinen pussiosa, jonka saa rungosta irti. Runkoa olen hieman taivutellut saadakseni sen paremmin selkään sopimaan. Kuvassa se on pullollaan pitkän vaelluksen alkutaipaleella Vintilänojan varrella. Kuvan näkymästä olen runkoa kylläkin hieman madaltanut.

 

 

Lantiovyö on nykyisessä rinkassa, mutta en käytä sitä. Se toimii vain ristiselän pehmikkeenä. Samaa ajoi edellisessä rinkassani eräänlaisiin korvakkeisiin kiinnitetty 12 cm levyinen kiristettävä vyö, joka työnsi rinkan alaosaa hieman etäämmälle lantionseudulta ja painoi samalla rungon väliin pingotettua ja kiristettävää kantokangasta selkää ja hartioita vasten.

Yöpymisvälineitä on kaupallisessa tarjonnassa myös pilvin pimein. Olisi telttaa, laavua ja louetta. Kesäaikaan teltta on paras sääskien ja muitten ötököitten vuoksi. Saatavilla olevissa teltoissa on yleensä se vika, että ne eivät tuuleta hengitysilmaa riittävästi ja vesi tiivistyy sadekankaaseen sisäpuolelle.

Olen ratkaissut tämän ongelman erillisellä sadekankaalla. Se on kevyttä synteettistä veden pitävää tuulikangasta. Allaolevassa kuvassa teltta on Siulavaaran ja Karhuvaaran välissä olevalla tulipaikalla. Sadekankaan alla on tuolla kerralla pieni 17 euroa maksanut kahden hengen kupoli. Kun sadekankaan pingottaa siten, että telttakankaaseen jää suuri ilmaväli, tuuletus toimii kuten sen pitääkin.

 

 

Ensimmäinen makuupussini oli tehty vanutäytteisestä täkistä. Nykyisin on hyviä, hinnaltaan edullisia kuitupusseja. Hyvää untuvapussia tuskin mikään lyö laudalta, mutta hintaakin on. Nykyisin markkinoidaan myös keveyttä. Tarjolla on noin kilon painoisia makuupusseja sekä alustoja. Tässä on nyrkkisääntönä kuitenkin se, että jos aikoo yöpyä ulkona, niin kesälläkin on oltava kunnollinen pussi. Kilosta ei heltiä lämmikettä. Kuitupussin painon on oltava lähellä kahta ja puolta kiloa, muuten siitä ei ole paljonkaan iloa. Halpa konsti saada toimiva kokonaisuus on panna kaksi kevyttä "kesäpussia" sisäkkäin.

Mukaan otettavat tarvikkeet vaihtelevat tietenkin sen mukaisesti mihin kiinnostus vaelluksella tulee suuntatumaan. Vaelluksen pituus vaikuttaa paljon kokonaispainoon sekä siihen, onko mukaan otettava kuivattua muonaa, joka on oma taiteenlajinsa.

Ensikertalainenkin tajuaa jo vaelluksen alkuvaiheessa, miten tärkeää on pakata kantamukseen vain olennainen tarvittava. Jos mukaan ottaa kaikenlaista varmuuden vuoksi, nousee kokonaispaino äkkiä punaisen viivan tuntumaan.

Perussääntö kaikessa suunnittelussa, on ottaa vaellusreitistä etukäteen selville kaikki mitä siitä on mahdollista saada. Olen aiemmin maininnut huonona esimerkkinä erään Aittajärveltä Muorravaarakan ruoktulle menossa olleen kulkijan, joka oli myöhään iltapäivällä sinne lähdössä ilman yöpymisvarusteita sekä reittisuunnitelmaa luottaen siihen, että "tapaahan näissä autiokämpissä aina patjat olla..." Asianomaisella ei ollut varattuna yöpymistä varauspuolelle, eikä muutenkaan käsitystä mitä kulkureitillä on vastassa. Elokuun yössä alkoi jo olla vaeltajalle melko hämärää jos hän ruoktulle ennätti jos ennätti.

Itse nyt pohdin siis kesäkuussa 2017 pientä käväisyä Suomujokivarressa heinäkuulla, elokuulla imatralaisten julkaiseman kirjan kunniaksi käyntiä Muorravaarakan ruoktulla ja syyskuulla vähän vaativampaa kierrosta mm Vongoivan alueelle. Ainakin tässä reunalla pitäisi päästä istahtamaan. Kyse siis on Povivaarasta eli Vongoivan eteläisen laen jyrkänteeltä, jota myös Vongoivan räystääksi kutsutaan.

 

 

Käväistä myös pitäisi ainakin täällä...

 

 

...sekä täällä...

 

 

... ja ainakin jossain vaiheessa tämäkin nousu olisi koettava...

 

 

...sekä tänne laskeuduttava...

 

 

 

Kuva on Imatran Lapinkävijöitten toukokuussa 2017 julkaiseman kirjan kannesta. Tuoreeltaan ahmin sen kannesta kanteen. Se käsittelee Muorravaarakan ruoktun rakennushistoriaa, mutta muutenkin Saariselälle suuntautuvaa retkeilyä 1950 luvun alkupuolelta aina nykypäiviin saakka.

Teksti on juohevaa, vanhat kuvat upeita ja "kämppäkirjasta" otetut valinnat runoineen, kuvineen ja kommentteineen sopivat hienosti kokonaisuuteen. Kirja oikein tihkuu nostalgiaa positiivisessa mielessä.

Olen useasti pohtinut ruoktun ohi kulkiessani sitä valtavaa työpanosta, joka sen rakentamiseen on täytynyt aikanaan uhrata, ottaen senkin huomioon että tekijät tulivat paikkaan nähden melkein kaukaisimmasta Suomen kolkasta. En kuitenkaan osannut miettiessäni sittenkään arvata sitä urakoinnin määrää, joka aikanaan tarvittiin.

Toisaalta, kyllähän kirjan sivuilta selkeästi on luettavissa myös se ilo ja hauskuus, jota osallistujat, kaikista rasituksista huolimatta, itselleen ammensivat.

Vaikka olin itse aloittanut vaellukset Saariselällä jo vuonna 1960, niin Muorravaarakkaan poikkesin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin. Silloin oli lukko ruoktun ovella ja ajattelin, että se on aina ollut varattu vain imatralaisten käyttöön. Kirjasta selvisi, ettei näin suinkaan ollut asianlaita, vaan Metsähallitus oli sen varannut omiin tarkoituksiinsa ja sinä kymmenvuotiskautena sen kunto heikkeni. Olen itse aina ihmetellyt näiden "valvontatupien" määrää ja tarvetta. Mielestäni paljon vähäisemmälläkin määrällä voisi tulla toimeen. Kyllähän ruoktukin oli pitkälti tyhjän panttina, jos se pääosin oli varattu Luppomatin käyttöön.

1980 luvulla vaellukseni useasti suuntautuivat ruoktun kautta suuntaan jos toiseen, mutta koskaan en päässyt vilkaisemaan sisälle. Vasta vuoden 2016 keväällä sen tein, ollessani vaelluksella tyttärenpoikani Petterin kanssa. Ruoktussa majaili silloin pariskunta, jolta siihen sain luvan. Ruoktu oli siisti ja hyvässä kunnossa.

 

 

Saunassa sitä vastoin pääsin löylyihin monta kertaa.

 

 

Kansallispuiston hallinto on pitkään valitellut varojen ja sen kautta henkilöstön puutetta. Olisikohan sittenkin ollut aikanaan parempi jättää nämä vanhat kämpät  yksityisten retkeilijäporukoiden hoitoon ja tarvittaessa tukea niitä ylläpidossa. Muorravaarakan ruoktukin olisi tullut varmuudella hyvin hoidetuksi sekä saunan kiuas aikanaan uusituksi ja ehkäpä kemiläisten Taajostupakin olisi vielä pystyssä.

Myös se terve asenne retkeilyyn, joka yllämainitun kirjan sivuilta henkii voisi olla nykypäivänä paremmin voimissaan. Silloin olisi vähemmän sitä valituksen tapaista nurinaa, jota tämän tästä puiston facebook-sivulta joutuu lukemaan sellaisista asioista, joita satunnainen ohikulkija itse voisi panna kuntoon. On mielestäni paljon kertovaa, että puiston väkeä pyydetään vaihtamaan viidenkymmenen kilometrin päähän sahaan terää tai vessaan kaukaloa. Tätä retkeilyn "uusavuttomuutta" eivät imatralaiset poteneet.

Mutta kirjaan palatakseni, se seikka että sellainen on saatu aikaan, kertoo että imatralaisten asenne on edelleen se oikea ja Imatran Lapinkävijät purjehtii  hyvässä myötäisessä.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille "alan ihmisille". Siitä on vaikea panna paremmaksi.

Jos ei satu olemaan kasveista kovin kiinnostunut, niin luontoa tulee silmäilleeksi yleisluontoisemmin. Joskus sellaisenkin vaeltajan kannattaa laskeutua sopulin tai harmaakuvemyyrän tasolle. Sieltä saattaa avautua värikäs ja kiinnostava maailma. Yöllinen pakkanen on punerruttanut juolukan lehdet.

 

 

Vaikka juolukka ei kovin maukas marja olekaan, niin hieno sitäkin on läheltä tarkastella.

 

 

Ukselmakurun mustikkaa jo sitten kannattaa poimia suuhunkin.

 

 

Tämäkin makrotasolle painunut on syötävää, muttei sentään vaeltajan lautaselle enää kelpaavaa.

 

 

Maalpurinojan putouksen viereisellä kalliolla viihtyvät upeat sammalet.

 

 

Joskus on kangasmailla puolukkaakin maa punaisena.

 

 

Kaikki punainen ei kuitenkaan ole suuhun pantavaa.

 

 

Karuun kallioonkin tarttuu moni. Vongoivanjoen varressa Honkatehtaanojan suupuolen komeilla kallioilla viihtyvät sammalet ja alueella valitettavan harvinaiseksi kulunut jäkälä.

 

 

Makrotaso se maiseman maalaa karullakin pohjalla ja Pirunportinkin tuntumassa.

 

 

Vanhakaan kulkija ei sitä väsy katselemaan. Pitää istahtaa silmäilemään.

 

 

Koillisen suuntakin on kuin paras maisemamaalaus ja mikä parasta, luonto vaihtaa väriä ja tunnelmaa harmoniassa.

 

1

Maaliskuussa 2017 oli luettavissa UK-puiston sivuilta, että puiston henkilökunta oli purkanut huonokuntoisen Sotavaarajoen sillan ja perusteli sitä mm sillä, että paikka on vähällä käytöllä. Huonokuntoiset ja vaaralliset rakenteet pitää tietenkin purkaa tai kunnostaa, mutta tätä vähäisen käytön arviota täytyy kyllä hieman korjata. Paikka on hyvinkin säännöllisesti kuljettu risteyskohta. Se näkyy mm Sotavaarajoen ylävirtaan kulkevasta idän puolisesta polusta. Putouksien kohdalla olevalla tulipaikalla ei jälkiä näy, koska se on sileällä kalliolla eikä sitä ole puiston puuhuolto  juuri muistanut.

Ensimmäisen kerran taisin kyseisellä tulipaikalla olla vuonna 1963. Siinä oli silloinkin silta ja jokseenkin samat puut, jotka nyt oli kuulemma siitä pois otettu. Sotavaarajoessa ei itse asiassa siltaa ylitykseen vaeltaja tarvitse missään kohdassa, koska se on matala ja kapea. Paljonkaan ei tarvitse etsiskellä kahluupaikkaa vaikka olisi kevättulvien aika.

Silta onkin alun perin tehty leiripaikkaa koskevaan kokonaisuuteen liittyväksi eikä niinkään yleisesti joen ylittämiseen tehtyyn tarpeeseen. Putousten kohdalla oli nuotiopaikka osapuilleen siinä missä se nytkin on, mutta telttailupaikka oli itäpuolella. Sillan kupeelle oli rakennettu huolellisesti valituista kelo-oksista "kalusto". Pari oikein hienoa "laiskanlinnaa" ja "sohva". Sitten joku laiskimus meni ja sahasi ne nuotioon.

Valitettavasti minulla ei ole silloisesta kokonaisuudesta kuvaa, mutta kolme vuotta myöhemmin vuonna 1966 kesäkuun puolivälissä aamuyöllä olen kuvan napannut.

 

 

 

Syyskuun alussa 1987 näkymä oli tällainen.

 

 

19 vuotta myöhemmin 2006 syksyllä sillalla näytti tältä.

 

...ja sitten vuoden 2016 näkymä...

 

 

Vaikka "kaidepuu" oli tuettu nyt maahan itäpuolelta ja yksi rungoista murtunut, niin kesti se silti hyvin ylityksen. Kovinkaan paljon ei tarvitsisi vaivaa nähdä, että pitkään paikalla ollut rakenne toimisi jatkossakin. Paikkahan on muuten käymisen arvoinen. Sen kautta on hyvä kulkea Porttikosken suuntaan tai päinvastoin Peurapäitten painanteesta tai polkua Suomun varteen. Aittajärvelle pääsee mukavasti joen itäpuolta Siikavuopajan kautta ja Sarviojan suunta on siitä luonteva.

Suomujoen pohjoisrantaa kuljettaessa voi kokea monia hienoja elämyksiä, vaikka vaihtelua ei saadakaan tunturiin nousemalla. Jo karttaa vilkaistessa Suomun suupuolelta voi aavistaa, että vaihtelevuutta ei puutu. Vaellus kannattaakin aloittaa sieltä, mutta mikäänhän ei estä kulkemasta kumpaan suuntaan hyvänsä. Lähinnä ongelmana on vain se, että kun tällaisella vaelluksella ei olla kierroksella, jossa päätettäisiin vaellus siihen mistä aloitetaan, niin kuljetusta tarvitaan.

Jos tämä kuljetusongelma voidaan jotenkin ratkaista, niin suosittelen vaelluksen aloittamista Suomunniemivaarojen tuntumasta, jonne pääsee ajamaan ns Kuutuan tietä. Tie on mille hyvänsä autolle ajokelpoinen aivan vaaran tuntumaan. Kartasta näkee, että vaaran länsikuvetta kiertää puutavaran ajotie. Se on jo niin vanha, että tielle tehdyt puurummut ovat lahonneet ja sulamisvedet pintaa kuluttaneet. Maasturilla tms pääsee tietä myöten etenemään aivan Harrimukan järven tuntumaan, mutta muiden kannattaa lähteä kävelemään jo muutaman sadan metrin jälkeen. Harrimukanjärven päässä Suomun varressa oleva puulaavu on mukava tukikohta aloittaa vaellus. Laavun vessan takaa lähtee polku kohti Suomuvillen kenttää ja sitä myöten voi käydä aina Suomun suulla saakka ja palata sitten takaisin.

Toinen vaihtoehto on ajaa autolla Suomunniemivaarojen pohjoiskuvetta hieman eteenpäin Niemilammen kohdalle. Siinä on muutama parakki. Siitä voi jatkaa jalkaisin eteenpäin. Polku johtaa Luton varteen ja sieltä voi kiertää Luttokönkään reunamaa Suomukönkään suulle ja lähteä Rupisuolijärvien kautta kohti Villen kenttää. Katselemista kyllä riittää. Kolmaskin vaihtoehto olisi patikoinnin aloittamiseen. Niemilammen kohdalta nousee polku yli vaaran kohti Suomuvilleä. Sieltä riittää näköaloja.

Suomuvillen kenttää lähestyttäessä Luton suunnasta on "Jääkärikämpäksi" mainostettu hirsimökki. Viimeksi siellä käydessäni se oli kyllä huonolla hoidolla. Jääkäriliikkeeseen sillä ei tietääkseni mitään yhtymäkohtia ole, vaikka vanha onkin. Se on rajamiesten käytössä itsenäisyyden alkuaikoina ollut eikä "historia" taida olla mitenkään hohdokas, lähinnä siellä taidettiin keittää pontikkaa.

Suomuvillessä voi pysähtyä tutkimaan osittain erakoituneen miehen asuinpaikkaa. Pari vuotta sitten siellä poiketessani se oli kylläkin vähän epäsiistissä kunnossa. Lahoamassa olevia rakennustarvikkeita harsuuntuneiden muovipeitteiden alla ja vessa sotkuinen kuin mikä. Puisto on ostanut muutama vuosi sitten Villen parinsadan hehtaarin "rintamamiestilan", jonne myöhempi omistaja on rakentanut huvilan ja saunan. Huvila on nykyisin "valvontatupa". Sen edustalla on tulipaikka ja sauna rannassa on siisti, joten siellä voi löylytellä ja pulahtaa Suomuun huuhtomaan vaelluksen hikeä.

 

 

Villen mökki könöttää vielä hiekkatörmässä. Se kaipaisi pientä elvytystä.

 

 

Joskus mittailin kartasta tätä Villelle erotettua tilaa ja sen koko oli parisensataa hehtaaria ja todella hyvin valittu. Se sisälsi osan Suomujokea, lähistön pieniä lampia ja pienoisharjuja. Kämpän takaa nousee polku, joka suuntaa kohti länttä. Alkumatkasta Suomujoki vielä näkyy. Taustalla nousee Könkäänvaaran rinne.

 

 

Harju kääntyy pian hieman kauemmaksi joesta. Polku ei ole kovinkaan kulunut, mutta selvästi näkyvissä.

 

 

Alkumatkasta jää pohjoispuolelle Pirunsylkemän lampi.

 

 

Polku kulkee mukavassa männikössä aina Harrimukan järvelle saakka.

 

 

Sillä kohdalla on Suomujoen rannassa laavu, sen takana puusuoja ja vessa, josta suunnasta Suomuvilleen johtava polku kulkee.

 

 

Harrimukan järvi on melkein joessa kiinni. Siinä oli vielä 1990 luvulla erikoinen kopukka. Se oli kelopuista tehty ja keskimmäinen hirsi oli huomattavasti muita pitempi, joten se pysyi hyvin soudettaessa suunnassa. Siihen oli rakennettu noin 50 cm korkuinen istuin sekä soutamista varten samalle korkeudelle hankaimet. Jo -80 luvun lopulla se oli niin sammaloitunut, että mitä luultavimmin se oli Suomuvillen omiin tarpeisiinsa rakentama. Vuodet lautan hajottivat ja sen rippeitä näkyy vielä vähäisen Suomuun laskevan purouoman suulla. Allaoleva näkymä on Harrimukan järven itäpäästä länteen.

 

 

Harrimukanjärven ja Suomujoen välissä on vain kapea mutta suhteellisen korkea harju, jota pitkin polku etenee. Kuva on Suomun varresta länteen.

 

 

Polku kulkee lähellä jokea ja pohjoisen puolelle jää useampi lampi. Tulipaikkoja tällä lyhyellä etapilla Muorravaarakkajoen suupuolen tasolle on parikin kappaletta. Hyväkulkuista polkua voi edelleen edetä kohti Snellmanin kämppää. Tässä kohden pitänee kertoa niille, jotka eivät sitä tiedä että Suomuvillestä aina Snellmanin tasolle saakka joessa on helmisimpukoita eli raakkuja. Paikka tiedettiin kaukana Karjalassakin ja sieltäkin käytiin paikanpäällä helmestämässä. Erämies-kenraali Kurt Martti Wallenius myös piti Lotjanankosken niskalla raakunavausleiriä 1920 luvulla Raja-Joosepin ja Huhti-Heikin kanssa. He kylläkin taisivat raakkunsa silloin ottaa Kuotmuttiojasta. Osapuilleen kerrotun raakunavausleirin lähettyviltä Suomun pohjoisrannalta on seuraava kuva napattu. Muistuttelen vielä, että nykyisin raakku on rauhoitettu.

 

 

Snellmanin kämppä on rakennettu hienoon paikkaan. Idästä tultaessa noustaan harjanteen päälle, josta on hyvät näkymät Suomua ylävirtaan. Hieman kämpän tason yläpuolella on pieni niva, josta pääsee kahlaamaan pohjoisrannan särkän kautta yli.

 

Itse kämppä on vilkkaassa käytössä, sillä Aittajärvelle tulee matkaa vain kolmisen kilometriä.

 

 

Kämpän kohdalta alkaa suoraan länteen kulkeva puolitoista kilometriä pitkä harjumainen niemi, jonka päässä Suomujoki virtaa kapean uoman kautta Suomujärville. Olen siitä yli kahlannut, mutten sitä kenellekään suosittele, sillä varsinkin rinkan kanssa saattaa käydä niin, että urhea ylittäjä purjehtii äkkiä hyvässä myötäisessä kauemmas ulapalle. Polku johdattaakin kämpän takaa ensin pohjoiseen ja laskeutuu sitten Mukkaperäjärven rantaa kiertämään. Kuva on ruska-aikaan otettu länsisuuntaan ja vasemmalla näkyy po niemi.

 

 

Polku on hyvässä kunnossa. Seuraava otos on edellisestä kohdasta puolisen kilometriä länteenpäin mutta Snellmanin suuntaan otettu.

 

Snellmanilta on tällaista rantapolkua puolentoista kilometrin verran ns Kolttakenttään. Sen rakensi sotavuosien jälkeen Petsamosta evakkoon joutuneet kaksi kolttaperhettä. Luttoköngästä vastapäätä oli heidän talviasumuksensa ja kesäksi he muuttivat tähän rauhaisaan Suomujoen lahdelmaan. Kesällä 2014  rannassa olevan saunan kattoa tervattiin.

 

Tähän kokonaisuuteen liittyi myös läheisellä Ahvenjärvellä ollut hirsiasumus, joka nyttemmin on hävinnyt. Asukkaat eivät täällä pitkään viihtyneet, vaan muuttivat pian Sevettijärvelle. Tästä on runsaan parin kilometrin verran matkaa Aittajärvelle, jonka tällä hetkellä voi sanoa olevan UK-puiston pohjoispuolen keskeisin vaellusten aloituspaikka. Kolttakentästä sinne johtaa tietenkin melko kuluneet, mutta hyvässä kunnossa olevat polut. Muutaman sadan metrin päässä Kolttakentästä Aittajärven suuntaan vastarannalla erottuu Suomujoen kapeikko. Vasemmalta eli idästä siihen työntyy Snellmanilta tuleva niemi.

 

 

Taisin valita kuvan vähän huonosti, joten asettelen tähän parikymmentä vuotta aikaisemman otoksen keskiyön auringon valottamana näkymää selventämään.

 

Ruska-aikaan Suomun rannoilla tapaa huikaisevia värisävyjä lähellä Aittajärven kahlaamoakin.

 

 

Tunnelmallisia hetkiä värisävyineen toki saattaa löytää Aittajärvenkin laavun edustalta.

 

 

Jatkettaessa tästä edelleen yläjuoksun suuntaan on heti alkuun esteenä pohjoisesta Akanjärvestä Aittajärveen laskeva puro. Ei se toki mikään este saappaita käyttävälle ole, mutta jos haluaa kuivin jaloin selvitä lenkkareilla toiselle puolelle, pitää nousta puron vartta osapuilleen Aittajärven parkkipaikan tasolle, jossa on eräänlainen risusilta.

 

 

Länteenpäin onkin ylempänä kuivat hyväpohjaiset kangasmaat jalan alla ja sieltä voi laskeutua viistosti rannan suuntaan, josta tapaa uudelleen polun. Aittajärven länsipäässä avautuu tulosuuntaan tällainen näkymä.

 

 

Suomu kapenee tämän suvantojärven jälkeen jälleen joeksi ja virtaa alkuun peilipintaisena tasaisessa hiekkapohjaisessa uomassaan. Pian ylävirtaan kulkeva kuitenkin kohtaa kallioisia kohtia, jolloin ranta on kivikkoisempaa ja polku kiertää pieniä kosteikkotaskuja. Niitä onkin tämän tästä oikeastaan Lankojärvelle saakka.

Miettiessäni mitä kerron tästä jokivarresta Aittajärveltä eteenpäin, tuli mieleeni että jäänkin sinne Aittajärvelle ja suosittelen kulkua joko siirtymällä joen eteläpuolelle tai hyppäämällä parkkipaikalta autoon ja ajamalla pois, sillä jatko on pohjoisrantaa myöten mielestäni vähän yksitoikkoinen. Tarkemmin sitä muistellessani, ei se nyt niin kauhean tylsä olekaan ja se tarjoaa tietysti vaihtoehtoja toisenlaisiin vaelluksen lopetteluihin.

Siikavuopajan kohdalta pääsee joesta kahlaamalla yli, ellei ole kevättulvia. Samoin voi tehdä Porttikoskella, jossa on se silta. Runsaat pari kilometriä Porttikosken sillalta ollaan Puilakkakurun tasolla, joka on hyvä väylä Kulasjoen varteen ja siitä edelleen Taajostuvan tulipaikan ja Luulammen kautta Kiilopäälle. Puolisen kilometriä tämän reitin aloituskohdasta ollaan Taimenlammelta tulevan puron suussa. Siinä pitää hieman etsiskellä ylityskohtaa, muttei se mikään vaikea silti ole. Eräs vaihtoehto lähteä Suomulta puron vartta Taimenlammelle ja nousta sieltä edelleen selänteiden yli luoteeseen ja laskeutua Kulaksen varteen ja lopetella samaan tapaan kuin Puilakkakurun kautta kulkiessa.

Voi tietenkin jatkaa edelleen Suomun vartta Taimenlammen puron jälkeen. Lankojärvelle on matkaa ehkä nelisen kilometriä. Jokivarsi on kallioinen, mutta polku on silti kohtuullisen hyvä siihen nähden. Suomu on tällä jaksolla melko syvä ja muutamissa paikoissa on pieniä kosken nivoja.

 

 

Lankojärvi on taas Suomun suvanto. Se on paljon käytetty vaelluksien solmukohta. Lankojärven keskivaiheilta olen napannut näkymän vuonna 1979 kohti koillista. Taustan selänne on Karunaslaavu.

 

 

Melkein samoilta kohdin on otokseni vuodelta 1963. Kuvan suunta kuitenkin hieman enemmän itään.

 

 

Lankojärvellä on tietysti kämppä. Sen näin ensikerran lähes valmiina heinäkuulla 1967. Oheinen kuva on kuitenkin siitä vuodelta 1980.

 

 

Lankojärven lounaispäässä on pieni saari. Sinne yleensä pääsee melko helposti kahlaamaan kapean salmen yli. Siellä asui 1950 ja 1960 luvullakin Meänteiseksi kutsuttu mies. Hänen jäljiltään on näkyvissä vielä niliaitta ja yhdestä puunrungosta koverrettu ruuhi. Asumuksen on puisto hävittänyt.

 

Lankojärveltä voi tietysti kääntyä pois Suomun varresta ja lähteä Rautuojan laaksoa kohti Rautulampea ja Kiilopäätä, mutta Suomun vartta voi toki jatkaa ylävirtaankin. Rautuojan ylitys saattaa aluksi kevätvesien aikaan vaatia housujen riisumista, mutta tavallisesti sentään ei.

Polku kulkee edelleen pitkin jokivartta. Rautuojalta laskien reilun kahden kilometrin päässä on idästä Suomuun laskevan Palovangan suuputoukset. Suomussa yhtymäkohdan yläpuolella on kahluukelpoinen suvanto. Sen jälkeen on lyhyin välein luoteesta Suomuun laskevia puroja. Niiden varsia on helppo kulkea kohti Rautulampea. Ehkä niistä paras siihen tarkoitukseen on Kotakönkään kohdalla oleva Hikioja, jonka varteen on syntynyt hyvä polkukin. Kotakönkäällä on tulipaikka länsipuolella ennen Hikiojaa sekä silta. Molemmin puolin köngästä on kallioita, joista näkee, että jääkauden sulamisvedet ovat aikanaan tehneet ankaraa työtä. Pienempiä ja suurempia Hiidenkirnuja siitä etsivän silmään sattuu.

 

Kotakönkään itäpuolella on puulaavu, -suoja ja vessa, kuten edellisessä Suomun vartta koskeneessa selvityksessä olen kertonut. Jossain karttapainoksessa se on asetettu vahingossa vastakkaiselle puolelle jokea.

Näillä maisemilla Suomun laakso on syventynyt ja hieman kaventunut aiemmasta. Se näkyy myös puustossa. Lehtipuuta on jokivarteen ilmestynyt aiempaa enemmän ja jokivarsikasvillisuus muutenkin on hieman rehevämpää. Kotakönkään niskalla olevan suvannon näkymä kertoo tästä.

Noustaessa tästä edelleen ylävirtaan, maasto on hieman vaikeakulkuisempaa kuin vastakkaisella rannalla, sillä laakson rinne nousee jyrkemmin ja pienten purojen sarja laskee vähän väliä Suomuun. Jokivarressa on tästä syystä myös pieniä kosteikkotaskuja, joita hieman joutuu kiertelemään. Reitti ei silti mikään vaikea ole ollenkaan ja pian vaeltaja kohtaa etelärannalta sillan yli tulevan Suomun ruoktulle johtavan polun.

Tätäkin reittiä kannattaa kokeilla.

 

 

 

 

 

3

Taannoin joku tiedusteli yksityiskohtia suunnitellessaan vaellusta jokivarsia myöten Raja-Joosepista alkaen aina Suomujoen latvoille saakka. Joihinkin kysymyksiin saatoin vinkkejä antaakin, mutta sitten tuli mieleeni käsitellä olennaisilta osilta koko reittiä.

Tällaisella vaellussuunnitelmalla on muutamia hyviä puolia. Ensinnä suunnistaminen on helppoa kunhan pysyy osapuilleen jokivarressa.Vähän huonompikuntoinenkin selviää, koska merkittäviä korkeuseroja ei reitiltä löydy. Kulkupohja on lähes koko matkalta helppokulkuista kangasmaata, jolla vielä kulkee molemmin puolin jokea polku ja joissakin kohden useampiakin. Oikeastaan ainut miinusmerkkinen seikka on reitin samankaltaisuus. Koko ajan seuraillaan ensin Luton varsia ja sitten Suomujoen yhtymäkohdasta sen latvalle saakka. Tästäkin on kuitenkin todettava, että ei se sentään tasamaata ole. Joskus rantamaat nousevat hyvinkin korkealle ja vaihtelua on muutenkin. Aivan alussa on vielä mahdollisuus käväistä Raja-Joosepin asuinkentässä vilkaisemassa. Siellä tuntuu aika pysähtyneen viime vuosisadan alkukymmeniin.

Järkevin kohta aloittaa vaellus on rajamiehille alun perin rakennettu Luton yli johtava riippusilta. Kuva on vuodelta 1982.

 

Ylläolevassa kuvassa ollaan sillan tuntumassa pohjoisrannalla. Vaellus kannattaa aloittaa etelärantaa kulkevaa polkua myöten. Aivan alussa Luttoon laskee etelästä Kiertämäoja. Se on melko helppo kahlattava ellei aivan pahinta kevättulvaa sattuisi kohdalle. Sitten noustaankin ylemmäksi. Eteläiset penkereet kulkevat korkealla.

 

 

Riippusillalta Suomun suulle on viitisen kilometriä matkaa. Sitten polku seurailee toistakilometristä Suomuköngästä ja sen niskalta voi tarkastella toisella puolella kosken niskan suvantoa sijaitsevaa Suomuvillen entistä asuinkenttää, johon myöhemmin on rakennettu nykyisin huoltotupana toimiva huvila ja rantasauna. Sinne ei kuitenkaan etelä-rannalta ole asiaa ellei ole venettä apuna. Villen kentän tuntumasta noin kolmen kilometrin päässä tullaan pohjoisrannalla olevan Harrimukan järven tasolle. Sillä kohdalla on Suomussa suvantolaajentuma ja keskellä jokea hiekkasärkkä. Se on yli kahlattavissa ellei ole tulva-aika. Vastarannalla näkyy puulaavu, puusuoja ja vessa. Näillä kohden jokea on kummallakin puolella erinomaisia leiripaikkoja. Allaoleva kuva on Harrimukan laavulta.

 

 

Seuraava kuva on vastarannalta.

 

 

Alakuva on Harrimukan laavun edustalta yläjuoksun suuntaan. Etelärannalla näkyy vähän korkeampi rantapenger, jonka jälkeen Suomuun laskee etelästä Pahaoja. Se on kovin pieni puro, jonka ylittämisessä ei ole suurta tuskaa. Sen varsia alkuun seurailee polku joka johtaa Jyrkkävaaran kämpälle.

 

 

Jokivarsipolku jatkuu kuitenkin Suomun vartta edelleen tasaisia kangasmaita kohti Muorravaarakkajoen suuta. Pahaojalta tulee sinne matkaa vajaat kolme kilometriä. Muorravaarakassa on suukoski joka on melko kuiva. Sen suupuolella on isohkoja kiviä, joita myöten joki on helppo ylittää. Ylityksen jälkeen Suomussakin on jälleen koskijakso, mutta sitten avautuvatkin Suomun leveähköt suvantojärvet. Aivan alussa on Snellunkosken tulipaikka.

 

 

Noin puolentoista kilometrin päässä tästä tullaan pohjoisrannan törmällä majailevan Snellmanin kämpän kohdalle. Siinä olevan pienen nivan niskalta on mahdollista yli kahlata, mutta edelleen ehtona on normaali vedenkorkeus. Alla ollaan ylitykseen valmistautumassa.

 

 

...ja seuraavassa yli menossa...

 

 

Tässä selostuksessa pysyn kuitenkin koko ajan joen etelärannalla ja jatkan matkaa erittäin hienoja kankaita myöten, Suomun levetessä Snellmanilta alkaen jälleen suvantojärveksi. Snellmanilta tulee Suomuun myös noin puolentoista kilometrin pituinen niemi, jonka päässä on Suomussa kapeikko. Kapeikon itäpuolen rannalla on jälleen tulipaikka.

 

 

Tältä tulipaikalta ylävirtaan on runsaan kahden kilometrin päässä Aittajärven kahlaamo tukivaijereineen.

 

 

Etelärannalta on mahdollista lähteä moneen suuntaan, mutta tässä tapauksessa mennään suoraan jokivartta eteenpäin ja noustaan jyrkähkösti korkean rantapenkereen päälle. Etuoikealla avautuu Aittajärveksi nimetty Suomun suvantolaajentuma ja pohjoisrannalta sattuu kulkijan silmiin Aittajärven puulaavu. Polku kulkee kapeahkoa harjannetta ja vasemmalla puolella pilkahtelee näkyviin Maantiekurun suussa oleva lampi. Siitä lammesta laskee Suomuun puro, joka on seuraava ylityskohta. Se on matala eikä siinä ole vaikeuksia. Sen jälkeen polku jälleen nousee ylänkömaille. Valittavana on parikin polkua. Toinen kulkee aivan joen rantaa myöten ja toinen haarautuu siitä ylemmäksi ja oikaisee vähän.

Tässä kohden on vaara kulkea hieman harhaan, sillä polku on porojen alun perin aikaansaaama ja alkaa kääntyä huomaamatta kauemmas joesta. Siksi suosittelen, että kun tällä polulla tulee vastaan kivikkoinen jakso ja joki vielä näkyy oikean käden puolella, niin kannattaa laskeutua alas ja tavoittaa siinä kohdalla alempana kulkeva polku ja ruveta seuraamaan sitä. Tämäkin polku melko pian erkaantuu joesta kulkien taas erittäin hienojen kumpuilevien kankaitten kautta Siikavuopajan lammen päähän. Sen rannalla on puulaavu, puusuoja ja vessa, jonka saranat ovat viimeisen päälle hienot - ainakin viimeksi ne nähdessäni.

 

Näkymä laavulta lammelle. Suomu virtaa lampea sivuten vasemmalla.

 

 

Kun tästä jatketaan yläjuoksun suuntaan, ei kannata mennä aivan Suomun varteen, vaan nousta laavun takaa ylös kankaalle ja suunnata itään kulkien penkereen reunaa. Eteen siellä tulee muutaman sadan metrin päässä pieni puron painanne, jonka jälkeen tasainen kangas jatkuu. Noin 700 metrin päässä Siikavuopajalta poroaita ylittää Suomun. Siinä kannattaa hakeutua polulle. Seuraava este on Sotavaarajoki. Polku kohtaa joen paikassa, johon on joskus ammoin tehty tulipaikka. Sitä ei ole merkitty karttaan. Sotavaarajoki on matala ja helposti yli kahlattavissa. Sen voi todeta oheisesta kuvasta.

 

Polku seurailee Suomua tämän jälkeen lähellä jokea. Porttikoskella on silta. Sinne on Sotavaarajoelta runsas kaksi ja puoli kilometriä. Porttikosken tienoo on kallioista ja polku sitä ennen idästä tultaessa hieman kivisempi kuin aiemmin, mutta kohtuullisen hyväkulkuinen.

 

 

Porttikosken kivisemmän jakson jälkeen on jälleen edessä loistoluokan polkua kilometrin verran ja Porttikosken kämppä tulee sitten vastaan.

 

 

Hyväpohjaiset kankaat jatkuvat tästäkin eteenpäin. Runsas kilometri kämpältä eteenpäin on tulipaikka osapuilleen pohjoisesta Taimenlammelta Suomuun laskevaa puroa vastapäätä. Siinä on pieni puusuoja. Sen kohdalta niemen nokasta yleensä pääsee helposti kahlaamaan yli kunhan etenee myötävirtaan viistosti kohti vastarantaa.

 

 

Suomu syvenee tämän jälkeen. Siinä tulee kallioisia rantoja ja välillä on komeita nivoja. Kulkualusta on kuitenkin edelleen kaikin puolin hyvä. Kuva on pohjoisrannan puolelta.

 

 

Edelliseltä tulipaikalta on nelisen kilometriä Lankojärvelle. Kämppä sijaitsee vastarannalla eikä kohdalta pääse kahluukonstein yli. Tarkoitus onkin jatkaa edelleen kohti Palovangan suuputouksia, jossa on silta. Etapilla on sitä ennen muutama yli harpattava puro. Putouksen yli on silta.

 

 

Palovangan suupuolen yläpuolella on Suomussa kahluukelpoinen suvantolaajentuma normaali vedenkorkeuksilla. Jos kuitenkin haluaa edelleen jatkaa samaa rantaa ylävirtaan, kannattaa nousta Palonvangan vartta puolisen kilometriä ylöspäin Padagovan tulipaikalle, jonka takaa lähtee kelvollinen polku kuvanottosuuntaan kohti Kotakönkään kallioita ja tulipaikkaa.

 

 

Kotakönkäällä on jälleen kunnon silta ja mahdollisuus vaihtaa Suomun toiselle puolelle.

 

 

Kotakönkään laavu on yksi puiston parhaista. Se on niitä harvoja, johon savu ei tunge sisälle. Se taas johtuu katon oikeasta kulmasta ja tulipaikan sijainnista.

 

 

Tästä eteenpäin ylävirran suuntaan lähtee selvä hyväpohjainen polku. Se kuitenkin alkaa huomaamatta kääntyä pois Suomun varresta ja johtaa itseasiassa Tuiskukuruun. Siksipä polulta pitää poiketa ja pitää Suomun uomaa oikeassa silmänurkassa kunnes Tuiskujoki tulee vastaan. Tuiskun ylityksessäkään ei suurempia murheita kenelläkään ole. Maasto joen jälkeen on tasaista männikkökangasta kilometrin ja vähän toista, mutta sitten tulee pieniä kalliojaksoja ja lampien kirjavoittamia kangasmaita. Kolmas puro Tuiskujoelta lukien on sitten Vintilänoja. Sen suupuolella on vähän pehmeikköä, joten kannattaa nousta sen vartta hieman ylöspäin Salonlammelle, jossa on tulipaikka, laavu ja vessa.

 

 

Kun Suomu alkaa kolmen lammen ketjun jälkeen sitten selvästi kaventua, sen varret tulevat ikään kuin vähän rehevämmäksi.

 

 

Vajaa pari kilometriä Salonlammen jälkeen on silta. Se kannattaa ylittää, sillä siitä johtaa hyvä polku Suomun ruoktulle.

 

 

Suomun vanha ruoktu onkin puolentoista kilometrin päässä.

 

Uudempi ruoktu tupsahtaa vastaan tästä puolen kilometrin päässä.

 

 

Tästä sitten on viitisen kilometriä Suomun latvan laavulle. Polku johtaa kämpän jälkeen yli Suomun ja jota on poljettu niin jalkaisin kuin mönkijöilläkin. Toisaalta mikään ei estä kulkemasta viimeistä etappia joen kämpän puoleista rantaakin pitkin. Hyvät kankaat sielläkin on ja Suomu laavun kohdalla vain yli harpattava puro. Laavun katolla voi aurinkoisena päivänä ottaa rennostikin ennen viimeistä tunturietappia kohti Kiilopäätä.

 

 

Tällä reitillä on useita variaatiomahdollisuuksia. Käyn ne erikseen läpi toisessa esittelyssä, jossa käyn läpi Suomun pohjoisrantaa samaan tapaan.

 

 

Olen pannut merkille uusien vaeltajien useinkin kyselevän Suomujoen ylityspaikoista ennen vaellukselle lähtöään. Koetan nyt kertoa muutamista. Suomujoki ylipäätään on helppo ylitettävä. Vaikkei etukäteen tietäisi mistä yli pääsisi, niin kovinkaan paljon ei tarvitse rannoilla kulkea että sellaisen löytää normaali veden korkeuksilla. Tulva-aikoina kahluupaikoista on turha mennä koettamaan. Vesi saattaa olla niin korkealla, että kahlaaminen on riski. Silloin kannattaa suunnata silloille. Muistan, että vuoden 1992 sateisena kesänä kaksi vaeltajaa hukkui Porttikosken vaiheilla kahluuta yrittäessään.

Aloitanpa joen latvapuolelta. Suomun latvan laavun kohdalla on joki vain puronen ja siitä helposti ylitettävissä. Vesi ei ole korkealla kun Suomun ruoktu tulee näkyviin tultaessa joen länsirantaa. Siitä pääsee helposti saappailla yli kuivana aikana, jopa vaelluslenkkareilla.

Pari kilometriä ruoktulta alavirran suuntaan on silta, järjestyksessään jo varmaan kolmas. Siitä pääsee yli kelkalla ja mönkijälläkin.

 

suomun-silta

 

 

Sillä kohdalla on myös tulipaikka ja pieni puusuoja. Seuraava silta on Kotakönkäällä.

 

akisyys05-056

 

Kahluupaikkoja on Suomussa tätä ennen useita jos viitsii niitä etsiä. Toisaalta on siellä hyvin syviä suvantojakin. Hyvä kahluupaikka Kotakönkään jälkeen alavirran suuntaan on Paasjoen suun kohdalla hieman sen yhtymäkohdasta ylävirran puoleen. Kuva on vuonna 1980 otettu, mutta maisema on sama. Tässä mennään lännestä itärannalle.

 

suomun-kahlaamo-p

 

Seuraavaa matalampaa kohtaa saa etsiäkin jo pitempään. Tästä kohdasta eteenpäin ja Lankojärven jälkeen joki on kauttaaltaan syvempää, mutta Taimenlammen puroa vastapäätä olevan tulipaikan kohdalta pääsee hyvin joesta yli kahlaamalla. Sinne on Lankojärven tasolta nelisen kilometriä. Tulipaikka on niemen nokassa ja se on etelärantaa. Jos tarkkaan katsoo, niin sieltä häämöttää pieni puusuoja. Kahlaaminen onnistuu niemen nokasta myötävirtaan kuvanottosuuntaan tai tietysti päinvastoin.

 

vaellus-2010-51

 

 

Tältä kahluupaikalta on kilometrin verran Porttikosken kämpälle ja seuraava silta löytyy siitä parin kilometrin etäisyydeltä. Tämä on se Porttikosken silta.

 

porttikoski-4

 

Suomu ei ole kovinkaan syvä tästä eteenpäin, mutta oikein hyviä kahluupaikkoja ei silti ole ennen Siikavuopajan laavun tasoa. Ei sekään silti aivan helppo ole, mutta tulva-aikaankin olen itse siitä yli tullut. Lampihan on joessa kiinni, kuten tuo nimikin jo ilmaisee. Yhtymäkohdalla on keskellä jokea hiekkasärkkä. Laavun puolelta siihen pääsee astumalla veteen ylävirran puolelta ja tulemalla viistoon särkälle myötävirtaan. Sieltä taas on syytä suunnata hieman viistoon vastavirtaan toiselle rannalle. Pohjoispuolella Suomu haarautuu pienemmiksi puroiksi, mutta niiden ylittäminen on helppoa.

Allaolevassa kuvassa on mainitulta kohdalta näkymä alavirtaan. Oikealle avautuu lampi. Kuvanottokohdasta kannattaa kahlata edessä näkyvälle särkälle ja sitten sieltä viistoon ylävirran suuntaan kohti vastarantaa. Kuva on otettu veden ollessa melko korkealla. Suomu jatkaa menoaan koskena hiekkarinteen kohdalta.

 

ylityspaikka

Aittajärven kahlaamo vaijereineen on niin kuuluisa etten siitä viitsi mainita enempää.

Sen jälkeen Suomussa ei ole siltoja eikä kahlaaminen onnistu kuin parin kilometrin päässä joen etelärannalla olevan tulipaikan kohdalta. Siinä on Suomussa kapeikko Snellmanin kämpältä tulevaa niemeä vastapäätä. Virran nielun yläpuolelta yli pääsee, mutten sitä oikeastaan kenellekään suosittele, sillä virta on voimakas ja ylitys on virran voiman ja liukkaiden suurehkojen kivien vuoksi "haastava".

 

heina-2014-10

Jos etenee Suomun pohjoisrantaa alavirtaan, niin Snellmanin kämpän kohdalta sopii yli yrittää. Kämpän yläpuolella joessa on pieni saari, jonne on helppo päästä ja kahluupaikka sieltä vastarannalle on juuri sillä kohdalla mistä virran nielu alkaa. Kivet siinä ovat kylläkin hieman liukkaita, joten tarkkana saa olla.

 

snellmanin-tulipaikka

 

Tässä kuvassa ylitellään Suomua Snellmanin kohdalta etelärannan puolelta. Edessä on edellisessä kuvassa näkyvä saari ja kämppä jää kuvassa etuoikealle puiden taakse. Opastekartta sieltä kuitenkin häämöttää jos oikein tarkkaan katsoo ja selvemmin jos kuvaa suurentaa.

 

heina-2014-9

Suomu tästä eteenpäin edelleen levenee ja syvenee ja vaikka useissa kohdissa tuntuu olevan kovin matalaakin, niin yleensä on aina jokin syvänne, joka estää rinkallisen etenemisen. Harrimukanjärven kohdalla kuitenkin on vielä yksi kohtuullisen hyvä kahluupaikka. Sielläkin on laavun tuntumassa pieni saari ja vesi melko matalalla. Laavun puolelta saareen pääsee saappailla, mutta toisella puolella on otettava yleensä housut pois. Pohja on kuitenkin helppo ja virta melko heikko.

 

harrimukan-laavu

 

Toisella rannalla saatetaan kyllä käydä näinkin syvällä.

 

ylitys-89

 

Toisaalta jos ei halua kahlata, mutta vähän hassutella, niin käy se näinkin. Tarvitaan vain halpa muovivene, jonkinlaiset airot että ensin joku pääsee vastarannalle ja sitten tarpeen mukaan nailonnarua. Kapealtakin vaikuttavassa kohdassa sata metriä on siinä ja siinä. Tässä on leveyttä viitisenkymmentä metriä.

 

154

Kirjoittaessani tätä joulun alla 2016, alkaa olla talvivaeltajien aika. Vielä kulkijat ovat harvassa, mutta hyvin todennäköisesti muutamat kulkevat joulunviettoon joillekin tuville tai yöpyvät maastossa.

Marraskuu on ehkä vaeltelun hiljaisinta aikaa. Jalkaisin on hankalaa edetä ja usein lunta ei vielä ole riittävästi ja sekin vähä yleensä upottaa maahan saakka. Olen itse kylläkin ollut suksilla matkassa jonkun kerran marraskuullakin, vaikka niistä reissuista en tälle sivustolle ole kertoillutkaan. Oma viehätyksensä marraskuisessa kaamoksessakin on.

Talviretkeily on vaativaa ja vaarallistakin. UK-puiston palvelut ovat vuosien saatossa kehittyneet. Kämppäverkostoa ruvettiin rakentamaan jo 1960 luvun puolivälissä ja viimeisten parin vuosikymmenen aikana on syntynyt kämppien välille tulipaikkoja puulaavuineen. Polttopuuhuoltokin on varsin hyvin toiminut.

Puiston väki ajelee kelkoillaan varsinkin sesonkiaikoina huhtikuulla vankat pohjat keskeisille kulku-urille, joten niitä pitkin on todella helppo hiihdellä vaikka minkälaisilla sivakoilla. Se saattaa harhauttaa luulemaan, että nämä urat pidetään säännöllisesti auki, mutta niin ei suinkaan ole.

Ei tarvita kuin päivän kestävä navakka tuisku, kun jäljet ovat peittyneet varsinkin aukeilla. Kovin isoja ongelmia ei silti pitäisi kenelläkään olla aivan kaikkein poljetuimmilla reiteillä, sillä yleensä jotain merkkiä lumen pinnalle aiemmasta kulkijasta jää, mutta jos on liikkeellä kapeilla latusuksilla, niin saattaa olla pahoissakin vaikeuksissa  pehmeän lumen aikana.

Kemin-Sompion alueella sattui onnettomuus tammikuulla 2016. Kaksi vaeltajaa oli eksynyt ja toinen heistä menehtyi. Tämä ei ole mitenkään ainutlaatuista. Aina silloin tällöin joku on talviolosuhteissa kokenut saman kohtalon, yleensä eksyttyään. Joskus voidaan olla aika lähelläkin apua. Eräs kulkija löytyi istumasta suksiensa päältä paleltuneena aivan Rumakurun kämpän läheltä.

Tällaista ei pääse sattumaan jos valmistautuu huolella. Lähtökohdan pitää olla sellaisen, että varautuu selviämään kaikkein pahimmista pakkasista ja myrskyistä vaikka sellaisia ei ole etukäteen luvassakaan.

Vaatetuksen ja makuupussin pitää olla sitä laatua, että ne antavat lämmön kaikissa olosuhteissa ja vaikka suunnittelisi vaelluksensa kämppäverkoston varaan, niin mahdollisuus pitää olla myös ulkosalla yöpymiseen jos olosuhteet niin vaativat.

Tästä syystä varusteissa pitää olla kirves, saha, lapio sekä teltta tai laavu. Niitä pitää myös osata käyttää.

Saariselän alueella kova pakkanen ei ole suurikaan ongelma, sillä ilma on hyvin kuivaa. 30-40 astetta miinuksella ei ole mikään este liikkumiselle. On vain huolehdittava, että paleltumisherkimmät alueet on kunnolla suojattu.

Myrskytuulet ovat paljon hankalammat, vaikka silloin voi lämpötila olla nollankin tuntumassa. Sellaisilla säillä ei ole syytä liikuskella tunturiylängöillä, vaan kierrellä laaksojen kautta. Kovin hankalana pidän esimerkiksi Kiilopään länsirinnettä kovilla pohjoisenpuolen tuulilla. Vaikka itselläni on kelvolliset varusteet sellaiseenkin ilmanalaan suojalaseineen ynnämuineen, niin mieluummin odottelen myrskyn laantumista jos ei ole kovin kiire.

"Oikea" talviretkeläinen ottaa alleen pitkät ja leveät sukset. On makuasia ja  vaelluksen kestostakin kiinni kantaako rinkkaa vai vetääkö perässään ahkion tapaista. Pitkät sivakat takaavat selviämisen pehmeillä lumilla. Latusukset toimivat kyllä hyvin jos pitäytyy sesonkiaikana syntyvillä kelkka- ja muilla kulku-urilla. Siinä vain on vähän riskiä juuri yllättävien myräköiden pyyhkiessä ne urat piiloon.

Liikuttaessa etappien välillä, on hyvä aamulla ottaa matkaan kuumaa juotavaa. Kesäaikana nesteen tankkaaminen on helppoa, mutta talvella se ei onnistu niin kätevästi. Nesteen ja energian saannista on tarkkaan huolehdittava. Väsymys, nälkä, jano ja pakkanen ovat vaarallinen yhdistelmä.

Kannattaa myös muistaa, että Saariselän vedet ovat juoksevia ja kumpuavat yleensä suurista rinteistä. Jotkut paikat ovat aina avoinna kaikkein kovimmilla pakkasillakin kuten vaikkapa Tuiskukurun pohjalla virtaava Tuiskujoki.

 

0507b

 

Kunhan tekee etukäteen tarkan suunnitelman, vaellus onnistuu kaikissa olosuhteissa. Talviset kokemukset ovat huikeita - nekin.

 

0502b

Kirjoitellessani rennon puoleisen jutun ensivaelluksiaan suunnitteleville ja koetin kannustaa uskaltamaan, niin oletin että kaikki kuitenkin ymmärtävät ottaa tarkemmin selvää alueesta mihin ovat menossa ja suunnitella kaikki mahdollisimman tarkasti etukäteen.

Ollessani 2015 elokuulla Aittajärven parkkipaikalla täydentämässä rinkkani muonavarastoja, tuli puheilleni pari ihmistä jotka saivat minut kirjoittamaan muutaman täydentävän ja varoittavan rivin. Ensimmäinen juttusille tullut oli englantia puhuva noin 35 vuotias isä, vaimoineen ja noin 12 vuotiaine poikineen. He halusivat käydä Snellmanin kämpällä. Miehellä ei ollut karttaa, vaan vain jonkinlainen matkaesite, jossa oli ylimalkainen kaavio alueesta. Sen varassa he olivat lähdössä shortseineen ja lyhythihaisine paitoineen ilman päähineitä.

Paikalta on tietysti helppo reitti mennä jokivarsia eksymättä kyseiseen paikkaan, joten sen heille selvitin ja kehotin pukeutumaan vähän toisella tavalla. Autostaan he jotakin suojaavampaa vaatetta löysivätkin, mutta poika lähti matkaan melkein uimahousuvarusteisena kainalossaan Donald Duck kirjansa. Sääskiä ja paarmoja oli sen verran, että ne tekivät kyllä suojaamattoman oleskelun kiusalliseksi.

Melkein samanaikaisesti parkkipaikalle kaarsi auto, jossa oli varttuneeseen ikään ennättänyt mies. Yleensä sen ikäiset tietävät mitä ovat tekemässä, mutta hän ei ollut. Hän tuli tiedustelemaan onko Suomun yli siltaa ja miten päästä Muorravaarakan ruoktulle. Jutellessani hänen kanssaan, havaitsin ettei hän ollut perehtynyt reittiin mitenkään. Näytin hänen kartaltaan muutaman kulkuvaihtoehdon. Hän lähti pakkaamaan rinkkaansa, mutta palasi kohta varmistamaan, että "onhan ruoktulla patjat ettei tarvitse ottaa makuupussia mukaan". Kun kysyin onko hänellä varaus lukolliselle puolelle, hän vastasi kieltävästi. Kerroin, että avoimella puolella ei patjoja ole. Hän jankutti vastaan, että "ainahan niissä tapaa olla...". Kysyessäni millaista vaellusta hän on suunnitellut, niin hän vastasi menevänsä sinä päivänä Muorravaarakan ruoktulle ja palaavansa seuraavana päivänä "tuntureiden yli". Kello oli ennättänyt silloin niin pitkälle iltapäivään, että sen vuorokauden puolella hän ei kyllä määränpäähänsä ennättänyt. Elokuun yötkin olivat jo pimentyneet siinä määrin, että liikkuminen oli hankalaa.

Kun näin hutiloiden valmistautuu kulkemaan, niin voi olla varma että vaikeuksia ja yllätyksiä ei tule puuttumaan. Kesäaikaan se ei ole juurikaan vaarallista, mutta talviaikaan voi mennä henki.

Siis: Lukekaa alueesta julkaistua kirjallista materiaalia niin paljon kuin suinkin viitsitte. Tutustukaa karttoihin. Muistakaa, että uusimpienkaan karttojen tarkkuus ei riitä pilkuntarkkaan suunnistamiseen. Jutelkaa kokeneitten vaeltajien kanssa jos mahdollista. Lukekaa retki- ja vaellusoppaita. Kokeilkaa varusteita jo kotosalla. Miettikää mitä teette jos tulee venähdyksiä, revähdyksiä tai vakavampia kolhuja. Ottakaa selvää puhelintenne kuuluvuudesta retkialueella.

Mitä yksityiskohtaisemmin teette etukäteen vaellussuunnitelman, sen antoisampi vaelluksenne tulee olemaan.