Asun nykyisin Ylöjärvellä. Olen seuraillut päiväkotiryhmien toimintaa, jossa hyödynnetään metsäistä lähimaastoa. Siellä turvaliiveihin sonnustautuneet ryhmät kesät talvet touhuavat innokkaasti. Ohikulkiessa voi aina todeta, että hauskaa on ja ajankulua riittää, vaikka alueella ei minkäänlaisia "laitteita" olekaan. On jokseenkin varmaa, että kasvaessaan nämä tulevaisuuden lupaukset viihtyvät silloinkin luonnossa ja jopa paremmin kuin vanhempansa tai isovanhempansa. Monet heistä myös varmaan ymmärtävät aikuisena, että viihtyäkseen ei maastossa tarvita kovinkaan paljon palveluita.

Joku Kiilopäällä lomaansa viettävä valitti puiston sivuilla, että talvisia kävelyreittejä ei alueella ole ja että siellä palvellaan etupäässä vain hiihtäjiä ja maastopyöräilijöitä. Asianomainen olisi mielellään käynyt Sivakkaojan laavulla makkaraa paistamassa, mutta reitti sinne oli mutkainen ja huono kävellä. Kyllähän massamatkailualueella voi olla vaikka millaista tarjontaa, mutta jonkinlaisia rajoja varmaan on ja ensimmäiseksi tulevat mieleen lisäkustannukset jos erikseen poljetaan vain kävelijöille tarkoitetut reitit. Niitäkin pitää kunnostaa päivittäin varsinkin jos lunta sataa tai tuulee.

Kuva on läheltä mainittua Sivakkaojan laavua. Täytyy kyllä todeta, että alueen ladut ja niiden kunnossapito on huippuluokkaa.

Kaikki eivät näitäkään hienoja palveluita tarvitse. Mieleeni muistuu vuosi 1993, jolloin aviosiippani kanssa hiihtelin Sotavaarajoen vartta alajuoksun suuntaan. Oli hieno aurinkoinen talvipäivä ja kulku-uran vieressä koskematon lumi hohti. Muutkin olivat reittiä käyttäneet, joten oli helppo edetä. Silloin tällöin oli lumessa ladun vieressä outo jälki. Joskus sitä oli vain muutaman metrin matkalla, mutta sitten se saattoi jatkua kymmeniä metrejä. Emme käsittäneet mikä sen on jättänyt.

Porttikosken kämpällä tavoitimme tekijän, noin 3-4 vuotiaan pojan, jolla oli muovinen telaketjutraktori. Hän oli ajeluttanut leluaan lumessa, istuessaan vanhempiensa vetämässä pulkassa.

Punaiseen pulkkaan oli ruuvattu kiinni lyhyehköt sukset pohjaan ja mm selkänoja ja muutakin fiksua rakennetta.

Pulkka on pystyssä taustalla Porttikoskella. Mieleeni pulpahti, että traktorimies taitaa nykyisin olla hieman yli kolmenkymmenen ja hänen vanhempansa lähentelevät 60 vuoden ikärajaa. Niin, ja itse taidan olla vanhuudenhöperö.

 

Telkkarissa menee Peltsin uusi luonto-ohjelma. Yhdessä jaksossa hän parin miehen kanssa tekee retken suksien ja ahkioiden kanssa Kemihaaroista Korvatunturille ja sitten Nuortin varteen. Kuvauksen aikana oli selkeä pakkassää, kuvaus oli upeaa ja näkymät hienoja. Etenemisen kannalta katsoen huonoa oli pehmeä lumi. Etapit olivatkin melko lyhyitä.

Tähän kylläkin vaikutti se, että sukset olivat porukalla sopimattomat. Silloin kun on maastossa painumaton lumi, pitää suksella olla paitsi leveyttä myös mittaa. 2,50 metrinen ehkä riittää keveälle, mutta painavampi vaatii pitemmän. Se ehdottomasti kannattaa kokeilla ennakkoon. Nähtävästi asianomaiset eivät olleet suksiaan vastaavissa olosuhteissa kokeilleet.

Porukalla näytti olevan yleisimmin käytössä oleva ahkiomalli. Ne oli pakattu liian korkeiksi ja tästä syystä painopiste oli ylhäällä. Sillä ei tietenkään ollut merkitystä silloin, kun mentiin osapuilleen tasamaata, mutta Nuortin kanjonissa näytti olevan työlästä.

En missään tapauksessa itse lähtisi tuon mallista ahkiota vetämään. Se uppoaa pehmeässä syvälle ja kitka on suuri. Silloinkin kun lumi kantaa paremmin, se on aivan onneton jos edetään rinteillä sivuttain. Yllätyin myös siitä, että se ohjautui melko huonosti.

Kannattaa askarrella itse ja rakentaa vähän leveämpi, joka pysyy sen takia paremmin pystyssä ja johon saa taakan rakennettua siten että painopiste tulee mahdollisimman alas. Jos alle panee leveydeltään kymmensenttiset sukset, niin se liukuu lumen pinnalla niin kevyesti, ettei sitä vetäessä juuri huomaa. Omassa reessäni oli vanhat kuntohiihtäjän sukset. Ei sekään silti pehmeässä sanottavasti uponnut. Valitettavasti jouduin sen tilan puutteen vuoksi jättämään kun muutin asumaan toiselle paikkakunnalle. Nyt pitäisi askarrella uusi.

Toisaalta jos aikoo pysyä Saariselän alueen lukuisilla kelkkaurilla, niin on aivan sama millaiset ovat sukset ja perässä vedettävä laite.

Ei hiihtovaelluksen tarvitse suinkaan olla raatamista. Etukäteissuunnittelu ja kokeilu maksaa vaivan.

 

Eteläisin Luulammista päivällä ja illalla vuonna 1961. Tätä kirjoittaessani on kuvien ottamisesta kulunut 60 vuotta. Alue oli kovin rauhallinen. Silloin ei ollut tietoakaan Kiilopään eräkeskuksesta eikä Saariselän retkeilykeskuksesta. Alueen keskuspaikka oli Laanila.

Suomen Ladun rakentama eräkeskus olisi säästänyt Kiilopäätä ja sen lähiympäristöä suuresti, jos rakenteet olisi tehty lähemmäksi nelostietä, vaikkapa Kakslauttaseen. Kiilopään juurelle tulo oli virhe.

Luulammelle rakennettiin ensin taukotupa. Nyt se palvelee Karapuljussa autiotupana. Kuva on vuodelta 2019.

Luulammelle rakennettiin tämän yksinkertaisen taukotuvan sijaan rakennus, jota ajateltiin käytettävän myös kahvilana. Rakennusmateriaali vietiin lammelle koneella, joka jätti Kiilopään pohjoisen selänteen rinteeseen valtavan jäljen. Myöhemmin uraan rajattiin "tutkimusta" varten alue, jossa seurattiin miten luonto korjaa vaurion.

Ei luonto sitä korjannut. Rinteessä oli vuosien mittaan monenlaista "polkutyömaata". Olisi luullut, että tästä alueen vastaavat olisivat ottaneet jotakin opikseen. Ei kovinkaan suuria hoksottimia olisi vaadittu, että näkisi kuinka helposti ohut tunturin pintakerros vaurioituu. Valitettavasti sitä ei ole nähty vieläkään.

Luulammen kahvilan yrittäjäkunnan tiheä vaihtuvuus ehkä kertoo siitä, että onko Luulammen seutu muutenkaan sellainen, että se vetäisi taloudellisesti riittävän suurta asiakaskuntaa.

Luulammen voisi maisemoida entiselleen. Jos ulkoilijoita varten haluttaisiin Kiilopäälle joku erillinen kahvila rakentaa, niin länsiterassin tien varrella on hyviä näköalapaikkoja lännen suuntaan.

 

Julkinen keskustelu susista on jälleen käynnistynyt marraskuun alussa 2021, kun maa- ja metsätalousministeri väläytti että kahdellekymmenelle sudelle myönnetään kaatolupa.

Retkeilijän kannalta katsottuna kiinnostaa eniten, että onko suurpeto vaarallinen rinkkaa kanniskelevalle.

Olen seurannut kannanottoja vuosia, eikä niiden taso ole kohonnut kovinkaan korkealle. Jankutetaan yksinkertaisia asioita eikä luodata ongelmaa syvemmin.

Esimerkiksi hokema "susi ei ole tappanut ketään sataan vuoteen" kolisee tyhjyyttään. Tämän yhteydessä olisi kannattanut mainita, että 1900 luvun alkupuolelle tultaessa sekä sudet että karhut oli ahdistettu itärajan tuntumaan, eikä näinollen kovinkaan suurta todennäköisyyttä ollut petovahingoille. Viimeiset 100 vuotta ilman ihmisvahinkoja ei siis kerro yhtään mitään esimerkiksi susien vaarallisuudesta,

Petojen aiheuttamat vahingot tiedostettiin nelisensataa vuotta takaperin. Silloin valtiovalta määräsi niiden lukumäärää vähennettäväksi, koska vahingot pienensivät verokertymää kotieläinmenetysten myötä. Susien ja karhujen metsästys ei silti pariin sataan vuoteen onnistunut. Menetelmät olivat kehnot ja suurin osa ihmisestä pelkäsi suurpetoja. Pedot yrityksistä huolimatta lisääntyivät.

Kotieläinten menetysten lisäksi sekä karhut että sudet raatelivat ihmisiäkin. Eräänlainen "villiintyminen" liittyy Suuren Pohjansodan aikoihin käytyyn Napuen taisteluun vuonna 1714. Sen jälkeen taistelupaikalle jäi suomalaisia ja ruotsalaisia kaatuneita runsaat 2600 ja venäläisiä hieman yli 400. Napuelta ei löytynyt enää ihmisiä, jotka olisivat ennättäneet haudata ruumiita ja sudet kävivät niiden kimppuun. Ihmisliha maistui ja sudet alkoivat parveilla asumusten ympärillä ja odotella ulko-ovilla. Ne saivatkin saaliikseen etupäässä lapsia mutta myös aikuisia. Tästä voisi päätellä, ettei sudenkaan kieli ole tuohesta.

Ehkä pahin yksittäisen suden aikaansaama vahinko 1700 luvulla sattui vuonna 1758 Kurikassa, jossa vesikauhuinen susi pääsi puremaan 13 ihmistä, ennen kun eräs renki sai sen lyötyä hengiltä halolla. Yhdeksän pureman saanutta kuoli.

Virallisen tilaston mukaan sata vuotta myöhemmin vuosina 1858-1862 pedot tappoivat Suomessa lähes 3000 hevosta, yli 4500 lehmää, yli 3000 poroa ja melkein 26.000 lammasta. Samaan aikaan kaadettiin noin 700 karhua ja 3400 sutta, mutta petojen määrään nähden tämä oli melko tehotonta.

1880 luvulle tultaessa erityisesti sudet lisääntyivät. Laskeskelin sanomalehtiuutisista vuosilta 1880-1881 parikymmentä lasta, jotka olivat joutuneet suden hampaisiin jopa kotipihoiltaan ja monia "vähältä piti"  tapauksia. Näissä vähäisissä uutisissa oli koskettavaa tekstiä. Jossakin tapauksessa oli löytynyt suden jäljiltä vain vähäinen vaateriekale ja pieni puukenkä. Aikuiset näinä kahtena vuotena näyttivät selvinneen hengissä, mutta heillä oli ahdistelutapauksissa joka kerran jotakin kättä pidempää apunaan.

Vuotta paria aikaisemmin aikuisiakin joutui susien hampaisiin, mutta useimmiten he selvisivät ahdisteluista. Sitä vastoin lapset olivat vaaran alla. Ynnäilin 1877 vuodelta seitsemän lasta tulleen syödyksi Tampereen tuntumasta ja erikoisuutena Ylöjärveltä pari tapausta, jossa susi oli siepannut uimassa olleen pojan vedestä.

Huomiotani kiinnitti 6.7.1877 myös Ylöjärvellä sattunut tapahtuma, jossa susi valitsi kolmesta vaihtoehdosta, kahdesta aikuisesta, lammaslaumasta ja viisivuotiaasta tytöstä kohteekseen jälkimmäisen. Ehkäpä susi oli päässyt ihmislihan makuun ja kohde valikoitui sen mukaisesti. Useimmissa lehtien numeroissa oli uutisia susien aiheuttamista vahingoista ja kolumneissa tunnettiin kansallista häpeää siitä, että varsinkin pienet lapset olivat niin lukuisasti uhreina.

Nähdäkseni vuonna 1882 alkoi petojen tehometsästys, joka lopulta siirsi pedot itä-rajan tuntumaan.

Nykyinen petokanta on pieni verrattuna 1800 luvun lukemiin eikä ihmisvahinkoja ole ollut. Se on tärkeä tekijä. Jos aikaisempien vuosisatojen tapahtumista jotakin voi päätellä, niin silloin kun pedot pääsevät ihmisen makuun, on leikki kaukana.

Kuluvana syksynä on uutisoitu tekojärvillä Lapissa useita kymmeniä havaintoja susista ja runsaasti porovahinkoja niiden jäljiltä. Tähän saakka Saariselän alue on ollut melko lailla susista vapaata vyöhykettä, mutta toki aiemminkin on talviaikaan susia nähty. Kyllä ne sieltä häviävät mutta rajan takaa tulee aina uusia.

En jaksa uskoa, että sudet olisivat aikojen myötä "sivistyneet" niin, etteivät ne katselisi ihmistä edelleenkin ravinnon lähteenä, varsinkaan kun ne ovat viime vuosien saatossa oppineet ettei ihmistä oikeastaan tarvitse pelätä. Silloin tällöin tapahtuva metsästys olisikin suotavaa. Oppi ihmispelosta menee perille vain sitä kautta.

UK-puisto julisti kilpailun lokakuulla 2021 parhaasta ideasta roskaamisen vähentämiseksi. Tarkistaessani tänään puiston sivustolta 20.10 vastauksia, oli niitä kertynyt 80 kappaletta. Valtaosa oli tullut asiallisilta vaellusharrastajilta. Ytimenä vastauksissa oli , että mitä maastoon tuodaan, niin se myös viedään pois.

Pohdin, että miksi Saariselän alue oli pitkään paljon siistimpi silloin kun retkeilyn siellä aloitin. Mutu-tuntumalla väitän, että vaeltajia oli vähintään saman verran kuin nykyisinkin, joten jätteitäkin olisi pitänyt kertyä. Yhtenä syynä tähän voi olla se, että pakkausmateriaalit valtaosaltaan olivat silloin poltettavia.

Ehkäpä alueen harvalukuiset autiotuvat koettiin myös arvokkaiksi ja käyttäjät koettivat pitää niistä hyvin huolta. Tietenkin silloinkin oli piittaamattomia, mutta valtaosa kulkijoista siisti huolimattomien jäljet ja palaute kämppäkirjoissa oli niin sapekasta, että hyvin harva uskalsi jättää siivotonta jälkeä.

Nykyisin makkilaatikot vessoista kuljetetaan maantien varteen. En ole lainkaan varma onko se kovin järkevää. Kunhan lapion kanssa hetki heilutaan, niin jätteet voivat rauhassa maatua riittävän syvällä kuten kuvan vanhassa Hammaskodan "vessassa".

Metsähallitus on koettanut tehdä retkeilystä alueella mahdollisimman helppoa. Maastoon on ajettu mönkijöillä joko tarkoituksellisesti tai tarkoittamatta nopeakulkuiset kulku-urat. Tästä syystä suunnistamisestakaan ei juuri tarvitse huolta kantaa, jos urilla pysyy. Tämä on tuonut maastoon sellaista väkeä, joka koettaa napata vain mansikat täytekakusta ja vähät välittää mistään muusta. Lähinnä nämä esittävät vaatimuksia, koska "veronmaksajina" luulevat olevansa oikeutettuja vaikkapa sävyyn "...Metsähallituksen virkamiehen pitäisi paremmin pestä saunan lauteet..."

Joku koetti hiljakkoin vaatia mm uutta siltaa Harrijoen ja Muorravaarakkajoen risteykseen. En jaksa käsittää näitä ihmisiä. Osa retkeilyn hauskuudesta on, että ratkaisee eteen tulevat ongelmat itse, mm jokien ylitykset.

 

Myöhäissyksy on vaelluksien kannalta katsoen epävarmaa aikaa. Lokakuulla ei juuri kannata lähteä pitemmälle jalkaisin, sillä  lumisateet saattavat yllättää. Joku porukka jäi kerran Muorravaarakan ruoktulle lokakuun puolivälissä, kun satoi lyhyessä ajassa puolisen metriä lunta. Ruoktulla oli siihen aikaan ns erämaapuhelin, jolla he saattoivat pyytää apua. Heidän poissaamisensa oli kuitenkin työn ja tuskan takana, sillä lumi ei kantanut moottorikelkkoja, vaan ne aurasivat sitä edellään. Kannattaa siis pitää varansa.

Onkin syytä rauhassa odotella, että selviää milloin voi panna sukset jalkaan. Sillä välin voi tehdä suunnittelutyötä, kehitellä ja parannella varusteita ja muuta tarpeellista rekvisiittaa.

Itse olen aina syksyisin luonut suunnitelmia seuraavasta retkestä ja valmistellut sitä varten tarpeellisia välineitä. Nykyisin on retkeilyvälinepuolella ostettavaksi tarjolla melkein mitä hyvänsä, mutta oma hauskuutensa on omissa kehitelmissä.

Alakuva on heinäkuulta 1963. Se on otettu Rautuojan varrelta.

Keskellä maassa istuva mies oli yksinvaelluksella. Hän kertoi valmistelleensa vaellustaan edellisestä syksystä lähtien. Hän oli mm  tehnyt laavunsa itse, neuloen kaikki saumat käsin silmäneulalla.

Kun 1956 ryhdyimme Huuhkajavartioni kanssa retkeilemään, huomasimme pian miten kovan työn takana oli esimerkiksi Partioaitasta tilatun Matka-Maja teltan kustannuksen kokoon saaminen. Kerjäsimme äideiltämme täytekakkuja ja myimme täytekakkuarpoja, kasvatimme porkkanoita ja retiisejä. Teimme niistä nippuja ja myimme kauppoihin ja oli meillä joulupukkipalvelukin sekä monta muuta yritystä. Mitään emme saaneet valmiiksi pureksittuna ja se oli jälkeenpäin ajatellen melko kasvattavaa.

Jo varhain ryhdyimme pohtimaan miten jotakin tarpeellista voi tehdä itse. Ensimmäisellä vaelluksellani vuonna 1960 oli jo omatekoinen rinkka selässä sekä makuupussi. Varsinkin sitä rinkkaa kehittelin vuosien mittaan muuttuvien tarpeiden mukaiseksi moneen kertaan, vaikka jo ensimmäinenkin oli varsin hyvä versio.

Jälkikasvuni tuntuu toimivan samalla tavalla. Tyttäreni pihamaalla näin kaksi uutta kajakkia ja poikani kyseli olisiko minulla tyhjää rinkan runkoa. Hän oli hankkinut kaksipaikkaisen "puhallettavan" kajakin ja suunnitteli nyt rinkan runkoon kasaan käärittävälle kajakille kannettavaa kuljetuslaitetta ynnä muuta osaa, johon saa muonaa ja muita tarvikkeita. Laite tuntuu olevan aika lähellä valmista ja melontasuunnitelmia sekä lisäksi vaellussuunnitelmia oli kehitteillä.

Asianomaiset erätulilla vuonna 1975. Nuotiotuli tuntuu vetävän puoleensa edelleen.

Syyskuun alussa 2021 uutisista saatiin kuulla, että kävijämäärät kansallispuistoissa olivat lisääntyneet. Vähän myöhemmin vaadittiin Hossan alueelle lisää hyvinvointipalveluita. Mikä ettei lisättäisi jos kyse on tarpeesta sellaisille ihmisille, jotka ulkoilevat lähialueilla, siis massamatkailun tarpeisiin.

Koska tällä sivustolla olen keskittynyt pääosin UK-puistoon, niin kertaan sitä hokemaani, että puistoa perustettaessa jaettiin alue massamatkailualueeseen ja erämaaosaan.

Ensiksi mainittuun piti rakentaa kaikki infrastruktuuri, mitä ihminen voi siellä toivoa olevan viihtyäkseen. UK-puiston massamatkailualue on melko laaja, karkeasti laskien etelä-pohjoissuunnassa parisen kymmentä kilometriä pitkä ja keskimäärin kymmenkunta leveä. Suurin osa ihmisistä ulkoilee tällä alueella. Nyttemmin Suomun ruoktukin on nähdäkseni liitetty tähän kokonaisuuteen.

Rautulammelle on kesän mittaan noussut uusia rakennuksia. Hieman oudoilta ne ulkoapäin minusta vaikuttavat, mutta epäilemättä sisätilat ovat toimivia. Näiden rakennusten tasoista rakennuskulttuuria tuskin varsinainen vaeltaja kaipaa. Suojaksi Rautulammella riitti aikanaan tämäkin kyhäelmä. Siellä oli muuten takka.

Erämaa-alue UK-puistoa koskevissa säännöksissä haluttiin pitää luonnontilassa aivan yksiselitteisesti. Koska lakia ei ole muutettu, niin asiantila on ennallaan.

Ongelma oli olemassa jo silloin kun puisto perustettiin. Ongelma on kämppäverkosto, joka luotiin suurimmalta osalta vuosina 1965-1970. Mikäli tätä ei oltaisi tehty, alue olisi kokonaan toisen näköinen.

Autiotupien verkosto keskitti kulkemisen. Polut syntyivät ja niitä syvensivät ja levensivät moottoripyörät, mopot, telaketjulliset työkoneet ja vihoviimeiset mönkijät.

Osaltaan merkittävää kulumista aikaansaivat mm Suomen Latu, seurakunnat rippileireineen, partiolaiset sekä muut yhdistykset jotka suurina ryhminä tekivät vaelluksia. Olen kerran laskenut yhdessä jonossa 70 vastaantulijaa. Sellainen ryhmä tallaa kerralla polku-uran. Onneksi näitä ei juuri enää näe.

Mikäli Metsähallitus olisi jättänyt tuvat rakentamatta, kulkeminen ei olisi ollut niin keskittynyttä. Jos vaeltajaryhmien koko olisi määritelty 4-5 hengen suuruiseksi, ne eivät olisi paljonkaan kuluttaneet maastoa, joka olisi kyennyt toipumaan sellaisten ryhmien jäljiltä.

Autiotupaverkoston sekä mönkijäteitten myötä, on erämaa-alueelle päässyt väkeä, jolla muuten ei olisi edellytyksiä siellä kulkea. Tietenkin joku tässä kailottaa, että heilläkin on "oikeus". Tietenkin se oikeus on, mutta toisella puolella vaakaa ovat velvollisuudet. Liian moni unohtaa tämän jälkimmäisen puolen. Sellaisia ei saisi lainkaan päästää alueelle. Siksi kannatan rajoituksia.

Mönkijä on pahin maapohjan tuhoaja. Puiston mönkijäliikenne pitäisi rajoittaa pelastustehtäviin ja muiden käyttäjien liikenne puhtaasti poronhoitoon. En näe mitään järkeä siinä, että mönkijää voidaan käyttää marjastukseen ja metsästysmatkoille.

Retkeilyvälineet ovat viime vuosina kehittyneet hurjasti. Telttoja löytyy vaikka minkälaisia ja makuupusseja joilla tulee hyvin toimeen kovimmilla pakkasilla. Näiden lisäksi on kaikenlaista kätevää ja keveää. Varsinkaan kesäaikaan, itselleni ei tule nykyään mieleenkään majoittua kämpissä ja talvellakin mieluummin olen omillani ja omassa rauhassa.

Suosittelen sitä muillekin ja "autiotupien" jättämistä todella autioiksi.

Lueskelin pari päivää sitten tyttäreni luona Latu ja Polku lehden paria viimeistä numeroa. Niissä esiteltiin mm maastopyöräilyä ja Kiilopäältä lähteviä reittejä. Itseäni rasitti kirjoittajan asenne. Rivien välistä paistoi se, että "vanhat vaeltajat" estivät pyöräilyn Luirojärvelle saakka ja että onneksi nuoret edistykselliset luonnossakulkijat hyppäävät kyllä pyörän selkään ja muuttavat aikaisempia luutuneita käytäntöjä tulevaisuudessa.

Maastopyöräily on hyvää kuntoilua monen muun liikunnan lisäksi, mutta pysyköön pyörillä liikkuva osoitetuilla reiteillä tulevaisuudessakin. Väitteistä huolimatta maastopohja kuluu paljon jalankulkijaa enemmän ja nimenomaan silloin, kun pohja on pehmeämpää. Muotitrendien perässä ei pitäisi juosta jos ne vaarantavat luontoa.

Muutama viikko sitten Kiilopään länsiterassilla tuli vastaani sähköavusteisilla pyörillä liikkuvia. Minusta on periaatteessa aivan sama, ajaako sellaisella vai skootterilla, mopolla tai moottoripyörällä.

Olen vielä sitä mieltä, että luonnossa pitää liikkua hitaasti nähdäkseen olennaisen ja että Karthago olisi hävitettävä.

Lainaan edellisessä parintuhannen vuoden takaista roomalaista loistavaa puhujaa Ciceroa, joka sinnikkäästi aina puheittensa loppuun lisäsi Karthagon vaarallisuutta koskevan käsityksensä.

Minäkin toistuvasti vaadin, että UK-puiston luontoa pitää vaalia ja säilyttää. Se kulkee kaiken edellä.

Jorma Ollikaisen vuonna 1962 ilmestyneen teoksen Kelokämppä etulehdellä on erakko Alpiinin mietelause "Hiljaa pitää miehen kairassa kulkea ja nostaa hattua kelopuulle".

Tuota mietelausetta toivoisin mahdollisimman monen miettivän.

 

60 vuotta sitten kävin ensimmäisen kerran Luirojärvellä. Heinäkuulla 2021 eräs koulukaverini ehdotti, että täyttäessämme vuonna 2023 80 vuotta,  koettaisimme tehdä tuon vuoden 1961 reitin. Vastasin, että sopii kyllä, edellyttäen että ollaan vielä hengissä.

Ajatus kyti sen verran, että tein sitten itse ennakkotestin. Kun kuudenkymmenen vuoden takaisella vaelluksella tulin kolmen kaverini kanssa Kopsusjärven tienhaaraan 1961 oli elokuun toisen päivän ilta. Kello lähenteli kahdeksaa.

Nyt 60 vuotta myöhemmin vaimoni ja hänen sisarensa pudottivat minut autostaan 9.8 illalla ja vaihdettuani kulkuvaatteet päälle, nostin parikymmenkiloisen rinkkani selkään. Lähdin kulkemaan 19.30 aikaan.

Sää oli melko lämmin, pilvinen mutta poutainen. Kopsusjärventie on tietysti 60 vuoden takaiseen verrattuna kulunut. Sitä pitkin on ajettu autoilla ja mönkijöillä aika pitkälle ja se kyllä näkyy. Parisen kilometriä tieltä on erikoinen rakennelma, jonkunlaisen kodan ja viikinkien pitkätalon yhdistelmä. Jokin turistipyydys se lienee ollut, mutta nykyisin melko rappeutunut.

Tavoittelin Palkispään ja Tankapään välistä tulevan puron vartta. Siihen on rakennettu puulaavu. Ajattelin aluetta yöpymispaikakseni jos siinä ei ole väkeä. Se olikin tyhjillään ja parin tunnin kulkemisen jälkeen panin siihen telttani pystyyn. Aamunäkymä laavulla oli pilvinen, vähän sumuinen mutta edelleen poutainen.

Vähän kuuden jälkeen aamulla jatkoin matkaa. Polku alkaa Tankapään rinteellä loivasti nousta ja sieltä olisi ollut toisenlaisella säällä avarampaa näkyvyyttäkin. Korkeimmalla nousun kohdalla oli 60 vuotta sitten kiviladelma.

Seison itse oikealla. Vasemmanpuoleinen nukahti pois puolenkymmentä vuotta sitten ja keskellä olevan kohtalosta en tiedä. Kuvan ottaja on hyvissä voimissa.

Ladelma on edelleen olemassa, mutta vähän madaltunut. Usvan vuoksi taustan selänteitä ei näy, mutta on eteen noussut puustoakin. Vanhemmasta kuvasta saa tosissaan männyn latvuksia etsiä. Ladelman vierellä oli joku viettänyt kulinaristista hetkeä makrillin parissa. Ehkä hurmioituneena makuelämyksistään, hän oli unohtanut tyhjän purkkinsa paikalle. Korjasin sen omaan roskapussiini. Paikan lähettyvillä ollutta renkaatonta peräkärryä en sentään jaksanut mukaani ottaa. Ollaan muuten jo syvällä puiston alueella. Ei sen siellä pitäisi olla.

Parin tunnin verran kulku kesti Kopsukselle. Kakslauttasen suunnasta tuleva maastopyöräilyreitti yhtyi kulkemaani tiehen. Pyörän jälkiä olikin nähtävissä. Järven tuntumassa oleville hiekkakunnaille on pystytetty kyltti, jonka mukaisesti aivan järvelle saakka ei saa ajaa. Merkeistä päätellen kaikki eivät tätä ole uskoneet. Kohta saapumiseni jälkeen usvaisen sään lisäksi alkoi hiljalleen sataa vettä. Nykyisen tulipaikan lähettyvillä oli aikanaan telttamme. Kuvasin siitä järvelle päin silloista näkymää.

Tästä samasta kaksihaaraisesta männystä otin nyt kuvan.

Kuvasta saattaa havaita, miten pienempi puusto on vallannut vapaan tilan. Ehkä tässä on myös nähtävissä ilmastonmuutoksen vaikutus. Olin pari vuotta sitten hämmästynyt, kuinka Tammikämpällä oli vanhan kämpän pihamaa kasvanut nuorta koivua täyteen muutamassa vuodessa, kun esimerkiksi vuodesta 1939 1990 luvun alkuun mennessä ei ollut tapahtunut oikeastaan kasvussa mitään.

Vuonna 1961 kävimme Kopsuslammen ja järven välisellä purolla.

Nykytilanne on melkein ennallaan. Ehkäpä aluskavullisuus on rehevämpää.

Sade järvellä ollessani kiihtyi ja lähdin kulkemaan kohti lampea. Kopsuslammen eli Tammakkolammen kämpän puuvajan seinustalla oli laite, jota ei siinä saisi olla.

Kopsuslammen kämppä oli lähes entisellään, mutta uusittu katto tekee sen siistimmäksi.

 

Vertailukuva on vuodelta 1963.

Tulipaikan nykyinen sateinen näkymä.

Vertailuksi kuva vuodelta 1972.

Näkymä kämpän takaa 1961.

Vertailukuva myös vuodelta 1966.

 

Sade kiihtyi koko ajan, mutta koetin napata nykynäkymän.

Puut ovat vallanneet etualan ja lammen ja järven välisellä kannaksella on metsä noussut niin, että järveä ei enää näy. Suttuiselta vähän näyttää, mutta osasyynä on kyllä sääkin.

Jatkoin tästä matkaa kohti Suomun vanhaa ruoktua. Vaaran rinteessä satoi oikein tosissaan. Siinä tulivat vastaan ensimmäiset ihmisetkin, pariskunta koirineen. Ylhäällä sade hellitti pieneksi tihkumiseksi ja saatoin ottaa sadehupun päästäni ja vähän hengähtää. Sitten aloitin laskeutumisen Suomun laaksoon. Kulkemani polku oli olemassa jo 60 vuotta sitten.

Uusitun katon vuoksi nykyinen näkymä on hieman outo. Räystäät ovat pidemmät.

Vierailijoita ei museokämpällä ollut. Pidin siellä pienen välipalatauon.

Lähdin jatkamaan Suomun etelärantaa seuraillen. Se on hyväkulkuista kangasmaata ja vesi virtaa vauhdikkaasti.

Pian saavuin Aitalammelle.

Lähdin seurailemaan Aitaojan vartta yläjuoksulle päin. Olimme yöpyneet kallioisella itärinteellä paikalla josta lampi näkyi. Minun piti siis päästä ojasta yli, mutta ei se nyt onnistunut. Aitaoja on vain parin kolmen metrin levyinen, mutta kauttaaltaan saman syvyinen. Olisin tarvinnut jonkin tuulenkaadon yli ojan toiselle puolelle päästäkseni. Sellaista ei enää ollut. Jouduin kompuroimaan hidaskulkuisessa kivikossa puolisentoista kilometriä, ennen kuin puroon tuli kapeikko, jossa se myös madaltui.

Sain tästä kavuta ylityksen jälkeen melkein pystysuoraa seinämää, mutta sitten se loiveni. Melkein uskaltaisin veikata, että ikätoverini Yhdysvaltain presidentti Biden ei olisi onnistunut ilman helikopteriaan. Tulin puolen kilometrin päästä Kiilopää-Luirojärvi mönkijäuralle. Kuljin sitä hetken tarkoituksenani ruveta nousemaan Vintiläntunturin rinteelle. Vanha reitti kulki nimittäin osapuilleen itään yli Vintilän, Pikkutuntureiden ja Tuiskupään aina Luirojärven koillisrannalle. Usvapilvi makasi kuitenkin Vintilän päällä. Minua ei huvittanut lähteä kompassisuunnalla rinteille, jossa ei näe muuta kuin sumua. Päätin kiertää Vintilän mönkijäuraa myöten. Tunturin lounaiskulmalla oli yllätys.

Luultavasti tätä on ajateltu näköalapenkiksi, koska katselusuunnassa näkyy mm Nattaset tai sillä hetkellä näkyisi jos olisi ollut selkeämpi sää. Penkki oli vankka ja huolella tehty. Kokeilin sillä istuakin. On sitten kokonaan toinen asia, että kuuluiko penkki tosiaan tänne vai olisiko sen sijoituspaikaksi paremmin sopinut se massamatkailualue Kiilopää-Saariselkä linjalla.

Jatkoin tästä yli Solustamanselän Harrihaaran laaksoon. Aiemmin olin ehdotellut puiston johdolle, että vahvistaisivat  pehmeikköjä ettei jatkuvasti tarvitsisi laajentaa mönkijäurien leveyttä. Ei oltu otettu toiveita varteen.

Leiriydyin laakson itäpuolelle Pikkutuntureilta laskevan puron varteen. Suunnittelin nousevani sitä myöten ylös ja etsiytyväni vanhalle reitille jos sää antaa myöten seuraavana päivänä. Tällä kohdin oli muuten kimpussani valtava sääskien, mäkäräisten sekä polttiaisten pilvi. Muuten näiden pikkusiivekkäiden määrät olivat vaihtelevan vähäisiä.

Aamulla näkymä oli melko lohduton. Sankka usva vallitsi. Jatkoin Tuiskukurun kämpälle. Siellä nuoripari pakkaili varusteitaan ja lähti kohti Suomun ruoktua. Kohta heidän lähtönsä jälkeen alkoi sataa. Itse valmistelin välipalaa terassilla räystään suojissa ja tutustuin uuteen WC-rakennukseen. Matkalla sinne ohitin puusuojan päädyllä hyvän esimerkin, miten puiston valistus on mennyt läpi roskattomasta retkeilystä. Jos itse olisin päätöksentekijä, niin poistaisin kyllä alueelta jokaikisen roskapöntön.

Viivähdin kämpän tuntumassa vain hetken ja jatkoin kohti Ampupään rinnettä. Sumuinen sää lopullisesti vei halut etsiytyä Tuiskupäälle. Nousin Ampupään taitteelle pientä pohjoista polkua myöten. Siellä ei eroosio niin pahasti ollut pohjaa rikkonut. Itäpuolella Ampupäätä on ylempi polku aika kehnossa kunnossa. Tarkoitukseni ei ollut mennä Luirojärven eteläpään infrastruktuuria katselemaan, vaan kulkea Vasanlyömäpäitten kaakkoiskulman pikku lammikoille leiriin. Reitti Ampuojalta on sinne helppo, tasaisesti ja loivasti nousevaa kangasta. Päästyäni perille, tuli niskaan taas melkoinen sadekuuro ja lopulta tuskastuin että jatkan saman tien jonnekin Palovangan latvoille.

Sää tällä vaelluksella vaihteli kuitenkin äkillisesti laidasta laitaan. Sade lakkasi, aurinko paistoi ja oli lämmintä. Peruin lähtöpäätökseni.

Yläkuvassa on läntisin lammista ja alakuvassa itäisin. Kuvassa pitäisi periaatteessa Sokostinkin hyvin näkyä, mutta pilvet ovat osapuilleen Apujoukkojen vaaran laen tasolla.

Panin leirin pystyyn. Keskiyöllä havahduin hereille. Pohjoisen taivas oli kirkas ja lampien yllä häälyi usva. Nappasin kolme otosta.

Aamulla oli jälleen maailma harmaana. Näkyvyyttä ei ollut nimeksikään. Otin kompassisuunnan Ampuojan latvoille ja kuljin sen varassa puolisentoista kilometriä ojan läntiselle haaralle. Nousin sieltä polkua Tuiskupään ja Ampupään väliselle vedenjakajalle. Ylhäällä on paljon kiintokalliota ja polku oli huonosti havaittavissa. Koska ympäristöä ei voinut hahmottaa lainkaan, niin piti edetä harkiten.

Kun tulin alemmaksi, niin äkillisesti usva alkoi vähetä ja kauemmaksi Paasjoen laaksoon alkoi nähdä.

Kuljin Kaavitsalampien ohi ja suuntasin itäisen haaran polulle, joka olisi ollut parempi valinta. Pidin sitten kuivattelutauon ja levittelin telttani omatekoisen sadekatoksen tuulettumaan.

Olin jälleen vuoden 1961 kulku-uralla. Silloin kuvasin retkikumppaneita Palovangan virratessa sileän kallion yli.

Nykynäkymä pienessä sateessa näytti tältä.

 

Tästä alkoi sadepisaroiden tahti tihetä. Huomaamattani olin sullonut housujeni lahkeet saappaisiini. Pian erheeni havaitsin siitä, että varpaiden välissä alkoi loiskua vesi. Kulku eteni hitaasti, sillä syvälle uurtuneet polut olivat täynnä vettä eikä polun ulkopuolellakaan maasto ollut helppoa edettävää. Sitten uskomattoman nopeasti sade loppui, pilvet kaikkosivat ja aurinko lämmitti.

Olin kuvannut vuonna 1961 Mustakeroa, jonka nimeksi nykykartoissa on saatu Tampakkopää ja Mustakero sen taakse. Itse tahdon pysyä kylläkin vanhoissa nimityksissä.

Otin nykykuvan vähän ylempää.

 

Taukoillessani tässä kauniissa kesäpäivässä, tuli samasta suunnasta paikalle nuori ensikertalainen, joka kertoi olevansa menossa joko Kotakönkäälle tai Lankojärvelle kuivattelemaan. Hän oli myös tullut sumussa samoja jälkiä kuin itsekin olin tehnyt ja hänellä oli ollut vaikeuksia havaita polkua, jota en kyllä ihmetellyt. Hänen jatkaessaan matkaa oleilin vielä paikalla, mutta kohta jatkoin minäkin ja päädyin Padagovalle eli vanhalle geologien tutkimuskämpän paikalle, johon on tehty vaatimaton tulipaikka.

Vertailukuva on vuodelta 1966.

Pystytin leirin sadan metrin päähän.

Palovanga virtasi parinsadan metrin päässä tästä ja ajattelin, että pääsen rannassa vähän huuhtelemaan itseäni. Varasin matkaan vaihtovaatteita, lenkkarit ja pyyheliinan. Siinä vaiheessa taivas oli ollut jo jonkin aikaa paksussa pilvessä, mutta sateen uhkaa en havainnut. Päästessäni jokirantaan taivas kuitenkin aukeni. Satoi todella rankasti. Kohdalle sattui ukkoskuuro, jossa pisaratkin tuntuivat sentin läpimittaisilta ja niitä tuli tiheästi. Koetin nojailla vankkaan petäjään ja ajattelin ettei tämä voi pitkään kestää ja koetin suojata mukana tuomiani takin alla. Ei se loppunut. Puolisen tuntia jaksoin sateen loppumista odotella ja sitten luovuin. Noustessani jyrkän rinteen rannasta ylös, kohdalle sattui koiraansa taluttanut nuori vaeltamassa ollut nainen, joka jatkoi kulkuaan. Koira ei suuremmin näyttänyt sateesta nauttivan. Sateinen jakso kesti varsin pitkään, eikä auttanut muu kuin mennä ulkoisesti märkänä telttaan.

Aamulla pilvisää jatkui, mutta oli sentään poutaa. Pakkasin leirin rinkkaan. Seuraavaksi heitin arpaa. Vanha reitti olisi jatkunut Palovangan suulta yli Suomun ja Rautuojan laaksoon sekä Kutturapään ja Pirttinokan terassia Luulammen tuntumaan. Päätin erkaantua tästä ja lähteä Kotakönkäälle ja sieltä Hikiojaa myöten sen latvoille ja jäädä sinne viimeiseksi yöksi. Kävin kuitenkin suuputouksilla ottamassa pari kuvaa. Vuonna 1961 tietysti siellä myös kuvasin.

Pitkään putouksen yllä ollut silta oli nyt poistettu.

 

Palatessani takaisin arvioin erään mutakuopan syvyyden väärin ja saapas upposi sinne syvälle ja imaisi siitä kiinni niin, että se lähti jalastani. Onneksi puro oli lähellä ja taskussani varasukat. Sain saappaani kiskaistua mukaani ja itseni huuhdeltua kurasta.

No, kommelluksia sattuu. Viikkoa aiemmin luokkakaverini 1950 luvulta oli vaeltamassa länsipuolella Pöyrisjärven maastoissa poikansa kanssa. Hän totesi, että harvempi 78-vuotias on uinut Pöyrisjoessa ja vielä harvempi rinkka selässä.

Jatkoin tulipaikalta Kotakönkäälle. En käynyt laavulla, vaan jatkoin suoraan yli sillasta. Suomun vartta jonkin matkaa kuljettuani, näin laavulle enkä siellä ketään havainnut. Itse jatkoin Hikiojan suuputouksille, jossa olen useasti ennenkin leireillyt. Siihen panin taas telttakatoksen kuivumaan ja valmistelin välipalaa.

Kuljeskelin hitaasti Hikiojan vartta ylöspäin. Olin valinnut reitin suurimmaksi osaksi siksi, että tiesin sen melko kuivaksi ja saatoin sitä edetä lenkkareilla. Välillä taivas muistutti pilvestä ja tihkui hieman vettä, mutta kunnon sadetta ei tullut.

Hikiojan lähdelammella etsiskelin teltalle sopivan alustan ja panin pystyyn. Sää tässä vaiheessa myös vähän selkeni ja olo alkoi tuntua mukavalta. Iltatoimet suoritettuani pujahdin telttaan, jolloin sadekuuro ropisi hetken telttakankaaseen, mutta loppui pian. Aamullakin taivas vielä vettä heitti, mutta pian poutaantui.

Kasasin varusteet ja suuntasin Aslakkapään ja Raututunturin välistä viimeksimainittua sitten kiertäen alas Rautulammelle. Siellä oli menossa ankara rakennustyömaa, oikein lippusiimalla erotettu.

Hieman oudoilta uudisrakennukset tuntuivat, mutta tottapa ne tarpeellisen suojan antavat. Lippusiiman ulkopuolella saattoi olla puolentusinaa telttaakin, joten suosittu paikkahan tämä edelleen on. Itse en pysähdellyt. Vaihdoin kuitenkin muutaman sanan Rautulammella myös yöpyneen ensikertalaisen kanssa, joka juttusilleni pysähtyi Palovangan varressa.

Nousin pysähtelemättä Rautupään ja Niilanpään yli testaillen 78 vuotiaan kapasiteettia. Ikävuodet kyllä painavat, mutta jalka jotenkuten nousee. Sää myös koko ajan parani. Oli oikein mukava puolipilvinen lämmin kulkusää.

Niilanpään kylkeä kulkevalla merkityllä reitillä alkoi tulla vastaan maastopyöräilijöitä. Joku on halunnut ulottaa pyöräilyn koko puiston alueelle, perustellen sitä sillä, että pyörä ei kuluta maastoa yhtään jalankulkijaa enempää.

Eipä tarvitse katsella kuin Rautulammen pohjoispuolta kiertävää polkua, niin voi kumota tämän väitteen.

Olen sitä mieltä, että paitsi Karthago olisi hävitettävä, niin kaikki pyörillä kulkeva liikenne puiston alueella olisi kiellettävä.

Aviosiippa ja käly olivat vastassa Kiilopään parkkipaikalla. Testi päättyi.

Yhteenvetona voin todeta, että kukaties alkuperäinen reitti olisi ollut kuljettavissa edellyttäen, että sää olisi ollut poutaisempi ja pilvet ylempänä. Tosin Aitalammelta alkaen Luirojärvelle saakka reitti on melkoisen rankka, koska siihen sisältyy paljon kiipeämistä ja laskeutumista. Reitin etuna on se, että vaikka se ylittää monta paljon kuljettua kulku-uraa, niin aika rauhassa sillä saa kulkea. Sillä ei myöskään ole lainkaan sellaisia kulumisen jälkiä, mitä tapaa esimerkiksi Suomun ruoktu - Luirojärvi mönkijäreitillä. Tulin sitä myöten Vintilästä Tuiskukurun kämpälle saakka, enkä voi sitä kehuskella. Suurelta osalta on kuin kävelisi huonolla mukulakivikadulla, jossa kivet ovat irrallaan.

Valitettavasti mainittu mönkijäreitti ei ole länsipuolisella Saariselällä suinkaan ainut. Mönkijäuriin törmää jatkuvasti ja ne ovat suurimmalta osalta pysyviä. Tuntuu siltä, että osa nykyihmisistä ei osaa enää lainkaan kävellä. Kaukana ollaan siitä ajatuksesta, että kansallispuiston erämaaosa varattaisiin perinteisen eräkulttuurin säilyttämiseen. Lakia ei ole muutettu, mutta Metsähallituksen tulkinnat ovat kauan sitten luisuneet toiseen suuntaan.

Suurella osalla nykykulkijoista näyttää olevan "hälläväliä henki". Maastoon heitellään kaikenlaista roskaa ja vaikka selkeä ohje on viedä ne pois, niin Tuiskukurun roskapönttö on hyvä esimerkki siitä, mikä on käytäntö.

Olen ehdotellut, että Imatran Lapinkävijöiden Elli Mäkysen kuutisenkymmentä vuotta sitten esittämä "retkeilijäkortti" otettaisiin käyttöön, eikä maastoon päästettäisi aivan ketä hyvänsä. Mäkysen ehdotuksen aikoihin se ei ollut mahdollista, koska "Jokamiehen oikeudet" sen estivät, mutta nykyisin Kansallispuisto voi monin tavoin rajata liikkumista. Muistutan siitä, että laki edellyttää, että luonto menee ihmisen tarpeiden edelle. Alueen säilymisen mahdollisimman luonnonmukaisena pitäisi olla johtoajatuksena.

Jos retkeilijän pitäisi suorittaa jonkinlainen tutkinto, metsästyskortin tapaan, jossa korostettaisiin oikeita luonnossa liikkumisen tapoja, niin uskoisin sillä olevan kovin myönteisiä vaikutuksia.

Tällä hetkellä suuri kulkijoiden määrä tuntuu riistävän luontoa hengessä: "maailmanloppu meidän jälkeemme..."

Kanava-lehdessä FT Pasi Reunanen on katsonut, että koronarajoitusten myötä ihmisten luontoinnostus on paisunut yli äyräiden. Hän näkee, että ansaintamahdollisuudet puistojen kohdalla ovat herättäneet kiinnostusta, mutta elämystoimiala ei ole kansallispuiston perustamisedellytys eivätkä ihmisten pidäkkeettömät harrastukset ja vapaa-ajan huvittelu saa vaarantaa luontoa suojelualueilla.

Tässä asiassa olen täysin samaa mieltä Reunasen kanssa.

Kun Urho Kekkosen kansallispuisto perustettiin, niin tarkoituksena oli säilyttää erämaaosa mahdollisimman luonnontilaisena ja varata nelostien tuntumasta Saariselkä-Kiilopää akselilta massamatkailua varten alue, johon rakennetaan tarvittava infrastruktuuri.

Valitettavasti Metsähallitus alueen isäntänä on lueskellut lain perusperiaatteita kovin lavealla ymmärryksellä. Kun ensimmäiset puiston virkamiehet sentään ymmärsivät rajata moottoriajoneuvoilla ajon puiston alueella minimiin, niin uudemmat katsoivat sen välttämättömäksi ja synnyttivät erämaahan joka kolkkaan ulottuvan tieverkon. Erämaa-alueelle on rakenteilla myös kattava roskahuolto, verkkopusseissa ovat pilkotut puut ja keskeisillä paikoilla tänä kesänä oppaitakin.

Erämaaosaakin on siis valmisteltu massamatkailun suuntaan vastoin lain henkeä. Kun palvelut lisääntyvät, niin vaatimukset kaksinkertaistuvat. Ei tarvitse kummastella, että joku on vaatinut virkamiehiä pesemään paremmin Luirojärven saunan lauteita.

Reunanen kirjoitti, että ihmisten pidäkkeettömät harrastukset ja huvittelu eivät saa vaarantaa luontoa. Nyt on suurta muotia pyöräillä maastossa. UKK-puistossakin saa kesäaikaan matkata polkupyörällä reuna-alueilla mm idässä aina Anterinmukkaan saakka ja talvisin saa ajella koko alueella, jolloin nähtävästi kelkoilla poljetaan sopivia uria ja muutama uskalikko on ajellut hyväpohjaisia mönkijäuria kesällä muuallakin. On täysin turha puhua, ettei pyörä kuluttaisi maastoa jalankulkijaa enemmän. Siinä ollaan matkalla arveluttavaan suuntaan.

Kansallispuistoa ei ole perustettu elämysmatkailuelinkeinoa varten. UKK-puistossa on tässä mielessä kovin epäilyttäviä rakenteita, joista puiston henkilöstö ei ole tietävinään. 2019 kesällä omin silmin näin mönkijäturismia Luironkankailla. Vahva jälki tuli Karapuljussa Luirojoen rantaan, joten mönkijäkyyditys ei ollut ainutkertainen. Rannat kummallakin puolella on laajalti sotkettu niin, että jalankulkija ei tahdo kantavaa väylää löytää.

Erämaaosan luonto on kärsinyt niin suuresti, ettei sitä nähdäkseni saa mitenkään palautettua sille tasolle, jossa se oli vielä vuosituhannen lopulla. Jos valvontaa lisättäisiin laittoman mönkijä yms liikenteen kuriin saattamiseksi ja puistossa retkeileviltä vaadittaisiin jonkinlainen osaamiskoe luonnossa liikkumiseen, niin jotakin voitaisiin säilyttää. Jos taas Metsähallitus juoksee kaikkien viimeisimpien trendien perässä ja sallii ne erämaaosallakin, niin ne jäljellä olevat rippeetkin menetetään.

Saariselän kävijä Yrjö Teeriaho nukahti pois. Hän tallensi alueen menneisyyttä kartantekijän näkövinkkelistä ja toki muutenkin. Viimeisimmän kirjansa hän nimesi Sirkka Ikosen - Itäkairan prinsessan mukaan. Siinä hän myös raotti Meänteisen elämänkulkua. Joku joskus kritisoi, että Teeriaho olisi tarvinnut kunnollisen kustannustoimittajan, mutta hänen kirjansa kyllä kelpaavat minulle sellaisenaan erinomaisesti.

Hän jossain kirjassaan ohimennen mainitsi sukulaismiehensä Sampan vahingossa polttaneen 70-luvun alussa Sudenpesän. Satuin tämän Sampan tapaamaan vuoden 1966 kesäkuussa juuri Sudenpesällä.

Meneillään oleva kesä 2021 on toistaiseksi ollut melkoisen kuuma. Niin oli vuoden 1966 Juhannusviikon alkukin. Nousin Kaarnepäälle kuullakseni pienestä radiostani säätiedotusta. Ivalossa oli silloin mitattu 32 astetta. Samppa kertoi olevansa parantelemassa infarktiaan ja oli tuona päivänä ollut lepäilemässä Sarviojan alajuoksun varrella makaillen suuren petäjän juurella, kun mesikämmen oli häntä huomaamatta kahlaillut puron yli muutaman kymmenen metrin päässä ja noussut Kaarnepään rinteeseen.

Vaeltajalle ankarat helteet ovat myrkkyä, varsinkin jos sattuu sääskinen aika tai paarmat ovat nousseet pörräämään. 2011 keväällä kuljin Aittajärvi - Ahmajärvi - Sarvioja linjan noin 30 asteen lämpötilassa ja seuraavana aamuna jatkoin Muorravaarakan kautta Anterinmukkaan, eikä helle paljon periksi antanut. En voinut suuremmin silloin oloani kehuskella. 2010 luvulla olen kahdesti vaellukseni keskeyttänyt ylenmääräisen kuumuuden vuoksi.

Nuorille kulkijoille eivät nämä kuumuudet paljon merkitse. Vuonna 1964 olin itäisellä Välimerellä puolisen vuotta. Silloin mitattiin siellä 1900 luvun kuumin kesä. Neljä kuukautta oli melko tasaisesti 40 astetta päivisin ja 35 öisin. Nopeasti siihen parikymppinen tottui. Nykyisin itselleni alkaa olla 25 astettakin siinä jaksamisen ylärajalla.

Sudenpesästä oli viitisentoista vuotta näkyvissä vain savupiipun ja takan rauniot, mutta vuonna 1985 elokuulla paikan ohi kulkiessani, oli "näköispainos" valmiina.

Hyvin oli kämppä saatu ulkonaisesti vanhaa muistuttavaksi, mutta sisätiloista ei voinut sanoa samaa. Vanha tunnelmaa luonut avotakka oli saanut väistyä uudemman luomuksen tieltä. Alakuva vanhasta vuodelta 1966.