Kategoria: Yleinen

Kuva on elokuun illasta Luulammella vuonna 1961. Juuri tätä kirjoittaessani mainostetaan Luulammen kahvilan aukeamista. Se on saanut uudet yrittäjät. Kuvan ottamisen aikaan ei ollut kahvilaa. Lampien ketju oli jokseenkin koskematon, sillä Kiilopään eräkeskustakaan ei ollut olemassa eikä Saariselän turistikeskuksesta ollut tietoakaan.

Saatoin silloin rauhassa kaivaa virvelin esille ja koettaa nappaisiko kala. Luulammesta en silloin mitään saanut, mutta lähistön puroista nousi perholla tammukoita, josta saatiin täydennystä porukkani huvenneisiin retkieväisiin. Vaelluksemme oli silloin loppumaisillaan. Suuntasimme tästä Laanilaan, joka oli silloin alueen keskuspaikka.

Parisenkymmentä vuotta myöhemmin, 1980 keväällä oli jo Luulampi saanut "taukotuvan". Se siirrettiin UK-puiston perustamisen jälkeen Karapuljuun ja sijalle rakennettiin uusi. Tarvikkeiden siirrosta jäi Kiilopään rinteeseen melkoiset jäljet, joita monenlaisilla "polkutyömailla" on koetettu peitellä.

Siirtotapa kertoi omalla tavallaan puistohallinnon ymmärtämättömyydestä siitä, mitä alueen maastopohja kestää. Sen jälkeen on alueella nähty jos jonkinlaista telaketjuvehjettäkin maapohjaa runnomassa.

Nyt on sentään ruvettu ajattelemaan mönkijäajon rajoittamista, mutta valitettavasti ei Kiilopää - Luirojärvi reitillä.

 

Vaikka Saariselkä on ollut aina vailla pysyvää asutusta, niin suhteellisen vilkas kulkuväylä sen halki on kulkenut Luirojokea myöten Luirojärvelle ja Maantiekurua myöten Suomujoelle. Paljon on matkannut tätä väylää myöhempiä  kuuluisuuksia, ensimmäisenä 1820 luvulla Inarin pappi Fellman, joka pelkäsi Luirojärvellä Sokostin yllä näkemänsä pilven enteilevän lumimyrskyä. Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin Maantiekurun suupuolen kämpästä suojaa hakivat Elias Lönnroth ja M.A.Castren. 1920 luvulla myöhempi kenraali ja eräkirjailija K.M.Wallenius vuoleskeli puukollaan saman asumuksen kohdalla kalaverkkoaan varten käpyä, löytämästään konjakkitynnyrin kimmestä. Monta muutakin myöhempää kuuluisuutta on alueella liikkunut. Kaikki ovat olleet melkoisia persoonallisuuksia ja näinhän oikeastaan voi sanoa olevan useimpien muidenkin erämaitten vakituisten kulkijoiden.

Joskus 1980 luvulla panin merkille kämppäkirjoihin ilmestyneen pitkiä kirjoituksia, joiden allekirjoituksena oli joko Linvingston tai Stanley. Näytti siltä, että nämä 1800 luvun kuuluisat Afrikan tutkimusmatkailijat olivat heränneet henkiin ja retkeilivät nyt paljon pohjoisemmassa, mutta kylläkin erikseen. He kertoivat kirjoituksissaan kokemuksistaan ja havainnoistaan toisilleen.

Eräänä kertana Karapuljussa tapasin nämä herrat silti yhdessä, sillä he näyttivät asustavan samassa persoonassa, eräässä nuorehkossa puheliaassa miehessä, joka ahkerasti koetti kysellä kaikenlaista muilta kulkijoilta, mutta panin merkille ettei hän koskaan itse vastannut mihinkään hänelle esitettyyn kysymykseen.

Tutkimusmatkailijat retkeilivät alueella vuosia ja silloin tällöin kohtasin heidät. Koskaan he eivät kuitenkaan esittäytyneet, vaan pysyttelivät anonyymeinä ja puhelivat vain suorittamistaan huikeista päivämatkoista vaelluksillaan, joten en päässyt selville kumpi tutkimusmatkailijoista kulloinkin oli kyseessä. Kämppäkirjamerkinnöistä näki että he noina vuosina hyvinkin paljon risteilivät alueella. Mieleeni on jäänyt, että herra Stanley kerran talletti Hammaskurun kämppäkirjan väliin upean kotkansulan.

Viimeisen kerran näin hänet 90-luvun puolenvälin tienoilla  lähellä Hirvaspäitä. Olin vaelluskaverini Antin kanssa matkalla kohti Anteria. Oli kesäkuu ja kaunis poutapäivä. Asianomainen oli pukeutunut 1950 luvun pitkään kumiseen sadetakkiin ja jalassa olivat pehmeät, melko kärsineen näköiset avokkaat. Hän kyseli meiltä, onko vielä pitkä matka Luton riippusillalle.

Hän kertoi olleensa jo Luton varressa lähellä siltaa, mutta ei ollut uskaltanut kahlata Kiertämäojasta yli, vaan oli lähtenyt yläjuoksun suuntaan. Kohdatessamme hän oli jo jättänyt kyllä Kiertämän latvatkin taakseen, joten ylityspaikkaa etsiessä oli tullut taivallettua parikymmentä kilometriä.

Nähtävästi Livingston ja Stanley aikanaan selvisivät Lutolle ja kotipuoleenkin, sillä joitakin vuosia myöhemmin havaitsin Hesarista pikku-uutisen. Eräs heikoissa voimissa ollut kulkija oli noudettu Käsivarren alueelta eräältä kämpältä helikopterilla. Muut kulkijat olivat avun paikalle järjestäneet. Rinkassa oli ollut enää vain sarjakuvalehtiä ja näkkileipää. Muuten saatoin kuvauksesta päätellä kuka oli kyseessä. Sen jälkeen en ole tutkimusmatkailijoista kuullut.

Alaoleva kuva on runsasta viikkoa kerrottua tapaamista myöhemmin. Vaelluskaverini on siinä ylittämässä Kiertämäojan kahlaamoa.

Huonolaatuinen Agfa laatikkokameralla otettu kuva on vuodelta 1957. Veneessä istuu kahdeksan kaksitoistajäsenisestä Huuhkajavartiostani. Olemme juuri ajaneet polkupyörillä 69 kilometriä ja päässeet suunnittelemallemme leiripaikalle Nummijärven rannalle. Ikähaarukkamme on 12-14 vuotta.

Olimme ahkeria retkeilijöitä. Useimmat viikonloput kuluivat lähimetsissä joko päiväretkillä tai yöretkillä sekä kesällä että talvella. Kotipaikkakunnallamme Jurvassa ei ollut alkuun partiolippukuntaa, mutta olimme liittyneet Samoilijoihin, joiden toimintaa ohjattiin kirjeitse Tampereelta käsin. Kaksi muuta luokkakaveriani perusti samaan aikaan vastaavat vartiot 1956-1957 vuodenvaihteen tienoilla. Toiminta vilkastui ja kolmessa vuodessa jäsenmäärä nousi yli kahdensadan ja oma lippukunta perustettiin. Se toimii vieläkin.

Katson nyt hymyillen kuvaa ja ajattelen, että kovin kapeat ovat hartiat. Omasimme kuitenkin monia taitoja, joiden varassa vaativistakin olosuhteista selvisimme. Harjoittelimme suunnistusta ja kartanlukua. Ensiaputaitoja hiottiin partiotaitokilpailuita varten. Retkeilyvarusteita ei juuri ollut. Nuotiolla alkuun nokeentui vain vanha käytöstä poistettu teepannu. Talvisilla yöretkillä kovissa pakkasissa kehittyi havulaavun tekotaito ja pohjan teko sekä oikeaoppinen nuotiopaikka. Kipinämikon roolin tärkeys tuli selväksi.

Aikuisia ohjaajia ei ollut eikä rahaa toimintaan. Hankimme sitä itse. Kinusimme äideiltämme täytekaakkuja ja myimme täytekakkuarpoja. Meillä oli pieni kasvimaa, josta saatiin porkkanoita ja retiisejä. Teimme nippuja ja myimme kauppoihin. Olimme valmiita pieniin palveluihin. Kun paikkakunnalla pidettiin maatalousnäyttely, nostimme ja laskimme pientä korvausta vastaan 150 Suomen lippua tangoistaan aamuin illoin. Pari poikaa haki tähän tilaisuuteen kaupasta limsaa ja myi sitä pienellä voitolla näyttely-yleisölle kahden kiven päälle asetetulta laudan pätkän päältä ja oli meillä Joulupukkipalvelukin. Retkiin sovitettiin riistan ruokintalaavujen hoitoa, josta paikallinen riistanhoitoyhdistys myös vähän palkitsi.

Vähin erin Partio-Aitasta Helsingistä saatiin tilattua kaikenlaista toimintaamme varten tarpeellista mm Matka-Maja niminen teltta. Kapineitamme varten teetettiin puinen arkku ja Yhteiskoulustamme saamaamme "Partiokolon" seinälle tilasimme öljyvärimaalausta harrastaneelta mylläriltä Huuhkajaa esittävän maalauksen, joten toimimme vähän taidemesenaatteinakin. Hauskaa ja monipuolista oli touhumme.

Säännöllinen retkeilyharrastus jäi tästä päälle itselleni ja jatkuu vahvana edelleen.

 

 

Toivotan kaikille tutuille sekä tuntemattomille vaeltajille hyvää Joulua ja antoisaa Uutta Vuotta. Juuri nyt on Talvipäivän seisaus. Parhaimmilla vaellusalueilla on kaamos ja ajankohtaan nähden runsaasti pehmeää lunta. Eteneminen maastossa on hidasta ellei satu löytämään kelkan jälkeä. Pian alkaa pimeys väistyä. Oheinen kuva on alkutalvesta Tankavaaran kuusikoista vuodelta 1983. Kohta ollaan näin valoisissa tunnelmissa.

Vaikka muutamien tiedän joulua nytkin viettävän erämaassa, niin useimmilla ovat kauden vaellukset vasta suunnittelupöydällä. Jotkut viihtyvät vain talvisissa maisemissa. Monet pyrkivät ruskan pariin. Onneksi kaikille löytyy mieleisensä aika.

Maasto Itä-Kairassa on kulkijalle ihanteellista - toistaiseksi. Toivottavasti jokainen ymmärtää tehdä kohdallaan sen, että kuluttaa aluetta mahdollisimman vähän, ymmärtää olla käyttämättä puiston roskasäiliöitä ja kuljettaa pois omat jätteensä sekä siivoaa muidenkin jälkiä.

Puuhuolto on nykyisellään UK-puiston alueella sellaisella tasolla, etten uskonut koskaan sitä näkeväni. Mahtavatko kaikki kulkijat tajuta, miten paljon verkkopussissa oleva klapikuutio maastoon kuljetettuna maksaa. Männyt karistavat joka vuosi kuivuneita oksiaan maahan alueella satoja kuutioita. Opetelkaa ihmeessä käyttämään myös niitä. Ne ovat polttopuina parempaa tavaraa.

Puiston henkilökunta huolehtii vessojen makkilaatikoitten tyhjennyksen. Se on melkoinen urakka. Kenenkään ei pitäisi vaatia, että he tulisivat vaihtamaan kymmenien kilometrien päästä täysinäistä tyhjään. Se pitää tehdä itse. Jos jonkun voimat eivät siihen riitä, niin seuraavalla kulkijalla jo varmaan riittää.

Jos tukeudutte kämppiin, niin siivotkaa ja korjatkaa jos on tarvis. Kaikki viihtyvät silloin paremmin.

Alla on ote ensimmäisestä retkikartastani vuodelta 1960. Vaikeaa on tältä pohjalta hahmottaa seudun maastoa ja varsinkaan korkeuseroja.

Siitäkin on silti virikkeitä saatu !

 

 

Edellisen kirjoitukseni johdosta puiston johtaja Pirkko Seurujärvi lähetti sähköpostia, vastaten vuoden 2018 heinäkuulla lähettämääni viestiin, jonka silloin otsikoin "Havaintoja ja kuulopuheita".

Palautteessaan Seurujärvi kertoi UK-puiston muuttaneen jo parin vuoden ajan huoltoliikenteen painotuksia moottorikelkan käyttöön mönkijöiden sijaan. Tämä oli hyvä uutinen joskin on todettava, että paikoin vahingot ovat jokseenkin pysyviä. Valitettavasti hän totesi mönkijöitä edelleen kuitenkin käytettävän Kiilopää-Suomunruoktu-Tuiskukuru-Luirojärvi reitillä. Kuluminen on sillä reitillä suurta ja pehmeikköjen kohdalla on sanomista.

Kyselyyni Luirojärven "Porokylän" asemasta, viitattiin vain että poronhoitotarpeisiin voidaan rakennuksia tehdä. Olin tietoinen tästä säännöksestä, mutta olenkin hieman epäileväinen uudisrakenteiden tarkoitusperästä.

Maastossa tapahtuvaa pyöräilyä, ei Seurujärven mukaan aiota lisätä ja hän ei itse katso talvipyöräilyn aiheuttavan mitään turvallisuusriskiä vaikka se koko aluetta koskeekin. Hän arveli pyöräilyn silloinkin tapahtuvan tampatuilla pohjilla reiteillä.

Itse näen tässä kuitenkin selkeän riskin. Myrsky saattaa nousta äkisti ja tampatutkin pohjat tuulen tuoma lumi peittää nopeasti. On niitä keväisiä hankiakin, joilla hyvin voidaan ajaa tämän säännöksen turvin missä vain. Iltapäivisin hanki rupeaa yleensä pettämään. Tuulen peittämiä tampattuja pohjia ei juuri laaksojen pohjilla kykene haarukoimaan. En usko, että kaikilla pyöräilystä innostuneilla on näitä olosuhteita varten riittävää tietoa ja osaamista. Parempi olisi olla liikkeellä sulan maan aikana jos pyörää haluaa hyväkseen käyttää.

Olen ollut hämmentynyt suurten petolintujen kannan vähentymisen vuoksi. Seurujärvi totesi lintukantojen luonnollisestikin vaihtelevan. Tämän toki tiedän, mutta muun tietämykseni vuoksi voin todeta, että on sitä "epäluonnollistakin" kannan vaihtelua.

Seurujärvi valitteli että puiston valistus kulkijoille menee melko huonosti perille ja yhdessä Suomen Ladun kanssa he ovat pohtineet keinoja, miten valistusta paremmin voitaisiin jakaa.

Siinäpä onkin pulma, sillä melkoinen osa nykyisestä kulkijakaartista ei suuremmin tee mitään jäteongelmalle ja muutenkin esittää vain vaatimuksia palveluista mitä ihmeellisimmistä asioista, ajattelematta että joitakin velvoitteitakin olisi.

Vaikka vessojen makkilaatikot on tehty jokaisen itse vaihdettavaksi, niin siihen avuksi kutsutaan puiston henkilökuntaa vaikka miten kaukaa. Olen ollut paikalla, kun joku vaati kaarisahaan jonkun tulemaan terää vaihtamaan ja joku urputti liian kookkaista klapeista. Eräs kirjoitteli Kotakönkään laavukirjaan, että "... olisiko nyt liikaa vaadittu, että puisto pysyttäisi osoiteviittoja..." Kun roskasäiliöt ovat täynnä, niin väki katsoo aiheelliseksi heittää jätteensä siihen lähistölle ja jos on talvi, niin lumeen näyttää olevan mukava heittää vaikka mitä. Joskus kauan sitten siivosin varhain keväällä lumen juuri sulettua, Hammaskurun pihamaalta 17 paria sukkahousuja ja laskemattoman määrän tamppooneja.

1960 luvun alussa Muorravaarakan ruoktun rakentajiin kuulunut Elli Mäkynen esitti, että alueelle tulijalta pitäisi vaatia retkeilijäkorttia. Sehän ei tietenkään silloin voinut käydä päinsä, sillä Jokamiehen oikeuteen kuului saada alueella liikkua ilman rajoituksia lain puitteissa.

Nyt on tilanne toinen. Kun Kansallispuisto on perustettu, niin puisto voi luonnonsuojelullisiin perusteihin nojaten vaatia riittävää tietämystä ja osaamista. Nyt voitaisiin aivan hyvin vaatia suoritettavaksi Metsästyskorttia vastaava "Vaeltajakortti".

Lopetellessani joskus vaellustani Rautulammen kautta, niin totesin että joku oli halkonut klapeja laakean kiven päällä kirveellä, kunnes se oli muuttunut moukariksi. Jopa perustyökalujenkin käytössä pitäisi jonkinlaista alkeellista valistusta järjestää. Toivottavasti puiston henkilökunta selviää valistushaasteestaan. Toistaiseksi se ei oikein ole perille mennyt.

Kun Urho Kekkosen Kansallispuiston perustamista harkittiin, lausuttiin hallituksen esityksessä puiston tarkoituksena säilyttää viimeinen laaja ja tietön metsä-, suo-, ja tunturierämaa-alue.

Retkeillessäni sitten puiston perustamisvuotena 1983 sekä sen jälkeisinä 1980 luvun vuosina alueella, niin kaikki vaikutti hyvältä. Puiston henkilökunta siivosi ja purki turhia "yksityisiä" nuotiopaikkoja ja toimintaperiaate oli liikkua kesäaikaan jalkaisin. Silloisessa järjestyssäännössä korostettiin sitä, että moottoriajoneuvoilla ei saa alueella ajaa ja puiston huoltoajot tehdään maastoa säästäen talviaikaan moottorikelkoilla. Kesäaikaan mönkijöiden käyttö ei käynyt lainkaan päinsä.

Sittemmin järjestyssääntöön tehtiin muutos, joka salli huoltoajot myös mönkijöillä.

Sitä ei nähtävästi ohjeistettu mitenkään, koska maastoon syntyi nopeaan tahtiin mönkijätieverkosto. Sen suurimpina ongelmina ovat olleet pehmeiköt, joita olisi aivan ehdottomasti pitänyt jotenkin vahvistaa. Kun näin ei tehty, on syntynyt laajoja mutakenttiä, kun ajoneuvo on yleensä voinut ajaa samaa uraa vain kerran tai kahdesti.

Eroosiolle alttiilla rinteillä ovat sadevedet huuhtoneet mönkijän jäljistä hienomman maa-aineksen pois ja paljastunut kivikko ei ajoalustaksi enää ole sopinut. Niin on sitten tehty rinnakkaisia teitä. Näitä on myös syntynyt siten, että esimerkiksi hoikan koivun painuttua talviaikaan lumen painosta luokille, ei mönkijänkuljettaja ole viitsinyt katkaista puuta, vaan on valinnut kiertoreitin. Tai sitten muuten vain on kierrellyt muualta.

Tavoite säilyttää tietön erämaa on pysyvästi epäonnistunut. Sopivilla tasaisilla kankaillahan mönkijäjälkeä voisi ajaa henkilöautollakin.

Ongelma piilee kuitenkin pehmeämmillä alustoilla. Alueella on lukemattomia paikkoja, joissa pintaa sitova aluskasvillisuus on mönkijöillä jauhettu mutaan. Nämä kentät ovat yleensä muutamien kymmenien metrien levyisiä mutta laajempiakin. Ehkä huonoimmassa kunnossa sekä mönkijälle että jalkaisin liikkuvalle on Orposen - Karapuljun väli sekä Marivaara - Jauru reitti, mutta jokaisella mönkijäuralla on ongelmapaikkoja, jotka olisi vältetty jos jonkinlaista suunnittelua olisi ollut. Eihän se välttämättä olisi vaatinut kuin jollekin uralle muutaman puunrangan lähettyviltä.

Tietenkin alueella on muutakin ajoneuvoliikennettä sekä luvallista että luvatonta. Nähtävästi tätä ei sanottavasti valvota. Viittaan edellisessä tarinassani Karapuljun tuntumassa tekemääni havaintoon. "Turisteja" kuljeteltiin Luirojärven suunnalta Luirojoelle siellä odottamassa olleeseen moottoriveneeseen.

Kansallispuistosta annettu laki antaa poronhoitotarpeisiin rakentaa esimerkiksi rakennuksia. Luirojärven koillispuolella on vanhan erotusaidan tuntumassa luultavasti tältä pohjalta tehtyjä uudisrakennuksia. Kulkiessani niiden ohi vuonna 2016 keväällä, ne vaikuttivat kuitenkin enemmänkin huvilatarkoitukseen tehdyiltä kuin poronhoitoon liittyviltä.

Itseasiassa vieraillessani Luirojärven laaksossa ensikerran vuonna 1961, hämmästelin jäkälän vähäistä määrää ja ihmettelin sitä, voivatko porot saada siitä irti tarvitsemaansa ravintoa. Tilannehan on siitä koko ajan ylilaiduntamisen vuoksi heikentynyt, joten tuo mainittu rakennuskanta ja sen tarve on vähän outo.

Kyselin sähköpostitse Metsähallitukselta mitä nämä rakenteet ovat, mutta ilman vastausta jäin. Tämän tein syystä, että joku mies kyseli minulta 2018 keväällä, tiedänkö rakennuksien luonnetta. Hän oli talvella hiihdellyt paikan ohi ja siellä oli väkeä lomailemassa. Kahdella moottorikelkalla oli miehen mukaan nuorisoa ajettu ylös Sokostin rinteille laskettelemaan. Ei tämän pitäisi olla säännösten mukaan mahdollista. Tässä jää epäilys, että poronhoito perusteilla on tehty alueelle rakennelmia, joiden käyttötarkoitus on aivan muuta.

Alueella  liikennöidään myös moottoripyörillä ja mopoilla. Rikkoutuneita renkaita ja polttoainekanistereita löytyy nykyään sieltä täältä.

Ajoneuvoilla liikennöivät ja erityisesti luvattomasti sen tekevät kuljettelevat mukanaan huomattavan paljon alkoholijuomia, oluttölkkejä sekä muuta, jota ei viedä mukana, vaan tyhjät tölkit ja pullot jäävät jälkeen. Kulttuuri on pahenemaan päin. Tahvontuvan ympäristö oli elokuulla 2018 surkeassa kunnossa. Sitä koetin vähän siivota.

Joskus on viinahammastakin silti jäänyt särkemään. Luirojärvellä sijaitseviin valvontarakennuksiin on peräti murtauduttu ehkä toiveena löytää "saunakaljaa".

Olen jäänyt ihmettelemään, mikä Metsähallituksen pitemmän tähtäimen tavoite oikein on ja sitä olen yrittänyt kysellä sen ohessa, että olen näistä ongelma-asioista koettanut tiedottaa, mutta mitään vastausta ei ole koskaan tullut.

Hieno hoitosuunnitelma netissä kyllä on, mutta sen toteutumista suuresti epäilen. Lähinnä se vaikuttaa sanahelinältä.

Siinä puututaan mm alueen kasvustoon, eläimistöön ja linnustoon. En ole huomannut minkäänlaista kommenttia siitä, että esimerkiksi maakotkaa ei juuri enää näe ja Marivaara-Jauru reitin varrelta ovat esimerkiksi Piekanat kadonneet. Epäilen hävikin olevan samaa juurta kuin aikanaan Lokalle pesiytyneiden Merikotkien häviäminen.

Luirojärvelle tehtiin muutama vuosi sitten Luirojoen ylittävä silta kahluupaikan kohdalle. En sen tarvetta mitenkään käsittänyt. Silta herätti kovasti keskustelua puolesta ja vastaan.

Näin sen itse siten, että Metsähallitus pyrkii saamaan aluetta massamatkailua ajatellen kelvolliseen kuntoon. Mönkijöillä on ajettu perusrunkoverkosto teille, joita sitten aikaa myöten ruvetaan "sorastamaan" ja "kestävöittämään", kuten puiston facebook-sivustolta saa lukea. Lähivuosina on yritetty ajaa myös koko alueelle lupaa retkeillä polkupyörillä, myös sähköavusteisilla. Sitä ei vielä ole saatu koko alueelle kuin talviajaksi, mutta paine on kova.

Kun tämä menee aikanaan läpi ja vielä "paikalliset" saavat erityisluvan myydä mönkijäkuljetuspalveluita yms ja ehkäpä se Luirojärven porokämppäasutuskin saa luvan myydä majoituspalveluita virallisesti, niin loppu on lähellä Euroopan viimeisellä laajalla ja tiettömällä metsä-, suo- ja tunturierämaa-alueella. Ei siitä nytkään ole enää jäljellä kuin rippeitä.

On sääli, että tähän on ajauduttu. Niin hieno ja koskematon sekä vähän kulunut se oli vielä 1980 luvun alussakin. Olen siitä parhaat palat päässyt nauttimaan. Olisin vain suonut, että muutkin nuoremmat sukupolvet olisivat sitä voineet hyödyntää.

Kun Metsähallitus on kovin haluttomasti asioita kommentoinut, niin käännyin Oikeuskanslerin puoleen esittäen näkemystäni lähinnä mönkijäliikenteen haitoista. En usko, että kantelulla on kovinkaan paljon käytännön merkitystä pelkästään sen takia, että monet vauriot ovat pysyvän luonteisia, mutta saan kuitenkin toivottavasti jotakin vastausta. Jos näyttää siltä, että Metsähallitus uhraa puiston luonnon lyhytnäköisten trendien ja massamatkailun alttarille, niin vastalauseita saattaa ilmaantua enemmänkin.

Toukokuun puolivälissä UK-puisto ilmoitti, että sen toimesta on purettu Palovangan silta. Se näyttää kuuluvan tähän linjaan, jolla myös vastaava Sotavaarajoen silta purettiin aikaisemmin. Joku kommentoi uutista, että samalla olisi myös voitu purkaa Luirojoen siltakin, koska hänen nähdäkseen joesta pääsee hyvin ilman sitäkin. Olen täysin samaa mieltä, mutta puiston edustaja vastasi tähän, että siltaa tarvitaan kevät- ja syyskauden huoltoajoihin. Minä taas olen sitä mieltä, että minkäänlaisia kevät- ja syyskauden huoltoajoja ei tarvita, vaan ne pitää hoitaa talvikauden aikana.

Muistutan siitä, että kansallispuistosta annetun lain henki ei anna tähän ollenkaan mahdollisuutta ja Metsähallituksen laatima järjestyssääntö, joka sen sallii on ristiriidassa lain kanssa. Löytyy satoja retkeilijöitä, jotka eivät tunnu ymmärtävän, että luontoa pitää koettaa säilyttää erämaaosalla mahdollisimman koskemattomana, eikä sallia mönkijäurien kasvattamista ja infrastruktuurin luomista, sillä verukkeella että kulkijoiden palveluita parannetaan.

Sotavaarajoen ja Palovangan silloilla on vanhaan vaelluskulttuuriin pohjaava historia. Niitä ei olisi saanut purkaa, sillä ne ovat alun perin vaeltajien itsensä rakentamia. Jos Metsähallitus näki niissä jotakin turvallisuusriskiä, niin sellaiset olisi helposti ollut korjattavissa, siltoja vahvistamalla ja kaiteen tekemällä.

Itse kokeilin kavereitteni kanssa Palovangan siltaa ensi kerran vuonna 1961.

Värillistä kuvaa siitä nappasin ensi kerran vuonna 1966

Poikani ja tyttäreni lekottelivat kalliolla vuonna 1981

Pojanpoikani ja "Pikkuminiäni" käväisivät paikalla kolmisen vuotta sitten, joten meidän suvullemme tämä on kovin tuttu paikka ja kymmenille tuhansille muille vaeltajille.

Joku kommentoi purkuilmoitukseen myös sitä, että Porttikosken suunnalta tulevan ja Luirojärvelle aikovan on hankalampi kulkea Palovangan pohjoisrantaa, sillä maastopohja on huono. Tämä pitää paikkansa. Toisaalta Palovangasta toki pääsee yli aika helposti yläjuoksulla vaikkapa jo Padagovan kohdilta.

Vanha nostalginen ylityspaikka olisi pitänyt kyllä säilyttää. Putoukset ovat korkean veden aikana upeita ja mukava olisi tulevaisuudessakin päästä puolelta toiselle kameran kanssa.