Kategoria: Vinkkejä

Jos ei satu olemaan kasveista kovin kiinnostunut, niin luontoa tulee silmäilleeksi yleisluontoisemmin. Joskus sellaisenkin vaeltajan kannattaa laskeutua sopulin tai harmaakuvemyyrän tasolle. Sieltä saattaa avautua värikäs ja kiinnostava maailma. Yöllinen pakkanen on punerruttanut juolukan lehdet.

Vaikka juolukka ei kovin maukas marja olekaan, niin hieno sitäkin on läheltä tarkastella.

Ukselmakurun mustikkaa jo sitten kannattaa poimia suuhunkin.

Tämäkin makrotasolle painunut on syötävää, muttei sentään vaeltajan lautaselle enää kelpaavaa.

Maalpurinojan putouksen viereisellä kalliolla viihtyvät upeat sammalet.

Joskus on kangasmailla puolukkaakin maa punaisena.

Kaikki punainen ei kuitenkaan ole suuhun pantavaa.

Karuun kallioonkin tarttuu moni. Vongoivanjoen varressa Honkatehtaanojan suupuolen komeilla kallioilla viihtyvät sammalet ja alueella valitettavan harvinaiseksi kulunut jäkälä.

Makrotaso se maiseman maalaa karullakin pohjalla ja Pirunportinkin tuntumassa.

Vanhakaan kulkija ei sitä väsy katselemaan. Pitää istahtaa silmäilemään.

Koillisen suuntakin on kuin paras maisemamaalaus ja mikä parasta, luonto vaihtaa väriä ja tunnelmaa harmoniassa.

Maaliskuussa 2017 oli luettavissa UK-puiston sivuilta, että puiston henkilökunta oli purkanut huonokuntoisen Sotavaarajoen sillan ja perusteli sitä mm sillä, että paikka on vähällä käytöllä. Huonokuntoiset ja vaaralliset rakenteet pitää tietenkin purkaa tai kunnostaa, mutta tätä vähäisen käytön arviota täytyy kyllä hieman korjata. Paikka on hyvinkin säännöllisesti kuljettu risteyskohta. Se näkyy mm Sotavaarajoen ylävirtaan kulkevasta idän puolisesta polusta. Putouksien kohdalla olevalla tulipaikalla ei jälkiä näy, koska se on sileällä kalliolla eikä sitä ole puiston puuhuolto  juuri muistanut.

Ensimmäisen kerran taisin kyseisellä tulipaikalla olla vuonna 1963. Siinä oli silloinkin silta ja jokseenkin samat puut, jotka nyt oli kuulemma siitä pois otettu. Sotavaarajoessa ei itse asiassa siltaa ylitykseen vaeltaja tarvitse missään kohdassa, koska se on matala ja kapea. Paljonkaan ei tarvitse etsiskellä kahluupaikkaa vaikka olisi kevättulvien aika.

Silta onkin alun perin tehty leiripaikkaa koskevaan kokonaisuuteen liittyväksi eikä niinkään yleisesti joen ylittämiseen tehtyyn tarpeeseen. Putousten kohdalla oli nuotiopaikka osapuilleen siinä missä se nytkin on, mutta telttailupaikka oli itäpuolella. Sillan kupeelle oli rakennettu huolellisesti valituista kelo-oksista "kalusto". Pari oikein hienoa "laiskanlinnaa" ja "sohva". Sitten joku laiskimus meni ja sahasi ne nuotioon.

Valitettavasti minulla ei ole silloisesta kokonaisuudesta kuvaa, mutta kolme vuotta myöhemmin vuonna 1966 kesäkuun puolivälissä aamuyöllä olen kuvan napannut.

Syyskuun alussa 1987 näkymä oli tällainen.

19 vuotta myöhemmin 2006 syksyllä sillalla näytti tältä.

...ja sitten vuoden 2016 näkymä...

Vaikka "kaidepuu" oli tuettu nyt maahan itäpuolelta ja yksi rungoista murtunut, niin kesti se silti hyvin ylityksen. Kovinkaan paljon ei tarvitsisi vaivaa nähdä, että pitkään paikalla ollut rakenne toimisi jatkossakin. Paikkahan on muuten käymisen arvoinen. Sen kautta on hyvä kulkea Porttikosken suuntaan tai päinvastoin Peurapäitten painanteesta tai polkua Suomun varteen. Aittajärvelle pääsee mukavasti joen itäpuolta Siikavuopajan kautta ja Sarviojan suunta on siitä luonteva.

Suomujoen pohjoisrantaa kuljettaessa voi kokea monia hienoja elämyksiä, vaikka vaihtelua ei saadakaan tunturiin nousemalla. Jo karttaa vilkaistessa Suomun suupuolelta voi aavistaa, että vaihtelevuutta ei puutu. Vaellus kannattaakin aloittaa sieltä, mutta mikäänhän ei estä kulkemasta kumpaan suuntaan hyvänsä. Lähinnä ongelmana on vain se, että kun tällaisella vaelluksella ei olla kierroksella, jossa päätettäisiin vaellus siihen mistä aloitetaan, niin kuljetusta tarvitaan.

Jos tämä kuljetusongelma voidaan jotenkin ratkaista, niin suosittelen vaelluksen aloittamista Suomunniemivaarojen tuntumasta, jonne pääsee ajamaan ns Kuutuan tietä. Tie on mille hyvänsä autolle ajokelpoinen aivan vaaran tuntumaan. Kartasta näkee, että vaaran länsikuvetta kiertää puutavaran ajotie. Se on jo niin vanha, että tielle tehdyt puurummut ovat lahonneet ja sulamisvedet pintaa kuluttaneet. Maasturilla tms pääsee tietä myöten etenemään aivan Harrimukan järven tuntumaan, mutta muiden kannattaa lähteä kävelemään jo muutaman sadan metrin jälkeen. Harrimukanjärven päässä Suomun varressa oleva puulaavu on mukava tukikohta aloittaa vaellus. Laavun vessan takaa lähtee polku kohti Suomuvillen kenttää ja sitä myöten voi käydä aina Suomun suulla saakka ja palata sitten takaisin.

Toinen vaihtoehto on ajaa autolla Suomunniemivaarojen pohjoiskuvetta hieman eteenpäin Niemilammen kohdalle. Siinä on muutama parakki. Siitä voi jatkaa jalkaisin eteenpäin. Polku johtaa Luton varteen ja sieltä voi kiertää Luttokönkään reunamaa Suomukönkään suulle ja lähteä Rupisuolijärvien kautta kohti Villen kenttää. Katselemista kyllä riittää. Kolmaskin vaihtoehto olisi patikoinnin aloittamiseen. Niemilammen kohdalta nousee polku yli vaaran kohti Suomuvilleä. Sieltä riittää näköaloja.

Suomuvillen kenttää lähestyttäessä Luton suunnasta on "Jääkärikämpäksi" mainostettu hirsimökki. Viimeksi siellä käydessäni se oli kyllä huonolla hoidolla. Jääkäriliikkeeseen sillä ei tietääkseni mitään yhtymäkohtia ole, vaikka vanha onkin. Se on rajamiesten käytössä itsenäisyyden alkuaikoina ollut eikä "historia" taida olla mitenkään hohdokas, lähinnä siellä taidettiin keittää pontikkaa.

Suomuvillessä voi pysähtyä tutkimaan osittain erakoituneen miehen asuinpaikkaa. Pari vuotta sitten siellä poiketessani se oli kylläkin vähän epäsiistissä kunnossa. Lahoamassa olevia rakennustarvikkeita harsuuntuneiden muovipeitteiden alla ja vessa sotkuinen kuin mikä. Puisto on ostanut muutama vuosi sitten Villen parinsadan hehtaarin "rintamamiestilan", jonne myöhempi omistaja on rakentanut huvilan ja saunan. Huvila on nykyisin "valvontatupa". Sen edustalla on tulipaikka ja sauna rannassa on siisti, joten siellä voi löylytellä ja pulahtaa Suomuun huuhtomaan vaelluksen hikeä.

Villen mökki könöttää vielä hiekkatörmässä. Se kaipaisi pientä elvytystä.

Joskus mittailin kartasta tätä Villelle erotettua tilaa ja sen koko oli parisensataa hehtaaria ja todella hyvin valittu. Se sisälsi osan Suomujokea, lähistön pieniä lampia ja pienoisharjuja. Kämpän takaa nousee polku, joka suuntaa kohti länttä. Alkumatkasta Suomujoki vielä näkyy. Taustalla nousee Könkäänvaaran rinne.

Harju kääntyy pian hieman kauemmaksi joesta. Polku ei ole kovinkaan kulunut, mutta selvästi näkyvissä.

Alkumatkasta jää pohjoispuolelle Pirunsylkemän lampi.

Polku kulkee mukavassa männikössä aina Harrimukan järvelle saakka.

Sillä kohdalla on Suomujoen rannassa laavu, sen takana puusuoja ja vessa, josta suunnasta Suomuvilleen johtava polku kulkee.

Harrimukan järvi on melkein joessa kiinni. Siinä oli vielä 1990 luvulla erikoinen kopukka. Se oli kelopuista tehty ja keskimmäinen hirsi oli huomattavasti muita pitempi, joten se pysyi hyvin soudettaessa suunnassa. Siihen oli rakennettu noin 50 cm korkuinen istuin sekä soutamista varten samalle korkeudelle hankaimet. Jo -80 luvun lopulla se oli niin sammaloitunut, että mitä luultavimmin se oli Suomuvillen omiin tarpeisiinsa rakentama. Vuodet lautan hajottivat ja sen rippeitä näkyy vielä vähäisen Suomuun laskevan purouoman suulla. Allaoleva näkymä on Harrimukan järven itäpäästä länteen.

Harrimukanjärven ja Suomujoen välissä on vain kapea mutta suhteellisen korkea harju, jota pitkin polku etenee. Kuva on Suomun varresta länteen.

Polku kulkee lähellä jokea ja pohjoisen puolelle jää useampi lampi. Tulipaikkoja tällä lyhyellä etapilla Muorravaarakkajoen suupuolen tasolle on parikin kappaletta. Hyväkulkuista polkua voi edelleen edetä kohti Snellmanin kämppää. Tässä kohden pitänee kertoa niille, jotka eivät sitä tiedä että Suomuvillestä aina Snellmanin tasolle saakka joessa on helmisimpukoita eli raakkuja. Paikka tiedettiin kaukana Karjalassakin ja sieltäkin käytiin paikanpäällä helmestämässä. Erämies-kenraali Kurt Martti Wallenius myös piti Lotjanankosken niskalla raakunavausleiriä 1920 luvulla Raja-Joosepin ja Huhti-Heikin kanssa. He kylläkin taisivat raakkunsa silloin ottaa Kuotmuttiojasta. Osapuilleen kerrotun raakunavausleirin lähettyviltä Suomun pohjoisrannalta on seuraava kuva napattu. Muistuttelen vielä, että nykyisin raakku on rauhoitettu.

Snellmanin kämppä on rakennettu hienoon paikkaan. Idästä tultaessa noustaan harjanteen päälle, josta on hyvät näkymät Suomua ylävirtaan. Hieman kämpän tason yläpuolella on pieni niva, josta pääsee kahlaamaan pohjoisrannan särkän kautta yli.

Itse kämppä on vilkkaassa käytössä, sillä Aittajärvelle tulee matkaa vain kolmisen kilometriä.

Kämpän kohdalta alkaa suoraan länteen kulkeva puolitoista kilometriä pitkä harjumainen niemi, jonka päässä Suomujoki virtaa kapean uoman kautta Suomujärville. Olen siitä yli kahlannut, mutten sitä kenellekään suosittele, sillä varsinkin rinkan kanssa saattaa käydä niin, että urhea ylittäjä purjehtii äkkiä hyvässä myötäisessä kauemmas ulapalle. Polku johdattaakin kämpän takaa ensin pohjoiseen ja laskeutuu sitten Mukkaperäjärven rantaa kiertämään. Kuva on ruska-aikaan otettu länsisuuntaan ja vasemmalla näkyy po niemi.

Polku on hyvässä kunnossa. Seuraava otos on edellisestä kohdasta puolisen kilometriä länteenpäin mutta Snellmanin suuntaan otettu.

Snellmanilta on tällaista rantapolkua puolentoista kilometrin verran ns Kolttakenttään. Sen rakensi sotavuosien jälkeen Petsamosta evakkoon joutuneet kaksi kolttaperhettä. Luttoköngästä vastapäätä oli heidän talviasumuksensa ja kesäksi he muuttivat tähän rauhaisaan Suomujoen lahdelmaan. Kesällä 2014  rannassa olevan saunan kattoa tervattiin.

Tähän kokonaisuuteen liittyi myös läheisellä Ahvenjärvellä ollut hirsiasumus, joka nyttemmin on hävinnyt. Asukkaat eivät täällä pitkään viihtyneet, vaan muuttivat pian Sevettijärvelle. Tästä on runsaan parin kilometrin verran matkaa Aittajärvelle, jonka tällä hetkellä voi sanoa olevan UK-puiston pohjoispuolen keskeisin vaellusten aloituspaikka. Kolttakentästä sinne johtaa tietenkin melko kuluneet, mutta hyvässä kunnossa olevat polut. Muutaman sadan metrin päässä Kolttakentästä Aittajärven suuntaan vastarannalla erottuu Suomujoen kapeikko. Vasemmalta eli idästä siihen työntyy Snellmanilta tuleva niemi.

Taisin valita kuvan vähän huonosti, joten asettelen tähän parikymmentä vuotta aikaisemman otoksen keskiyön auringon valottamana näkymää selventämään.

Ruska-aikaan Suomun rannoilla tapaa huikaisevia värisävyjä lähellä Aittajärven kahlaamoakin.

Tunnelmallisia hetkiä värisävyineen toki saattaa löytää Aittajärvenkin laavun edustalta.

Jatkettaessa tästä edelleen yläjuoksun suuntaan on heti alkuun esteenä pohjoisesta Akanjärvestä Aittajärveen laskeva puro. Ei se toki mikään este saappaita käyttävälle ole, mutta jos haluaa kuivin jaloin selvitä lenkkareilla toiselle puolelle, pitää nousta puron vartta osapuilleen Aittajärven parkkipaikan tasolle, jossa on eräänlainen risusilta.

Länteenpäin onkin ylempänä kuivat hyväpohjaiset kangasmaat jalan alla ja sieltä voi laskeutua viistosti rannan suuntaan, josta tapaa uudelleen polun. Aittajärven länsipäässä avautuu tulosuuntaan tällainen näkymä.

Suomu kapenee tämän suvantojärven jälkeen jälleen joeksi ja virtaa alkuun peilipintaisena tasaisessa hiekkapohjaisessa uomassaan. Pian ylävirtaan kulkeva kuitenkin kohtaa kallioisia kohtia, jolloin ranta on kivikkoisempaa ja polku kiertää pieniä kosteikkotaskuja. Niitä onkin tämän tästä oikeastaan Lankojärvelle saakka.

Miettiessäni mitä kerron tästä jokivarresta Aittajärveltä eteenpäin, tuli mieleeni että jäänkin sinne Aittajärvelle ja suosittelen kulkua joko siirtymällä joen eteläpuolelle tai hyppäämällä parkkipaikalta autoon ja ajamalla pois, sillä jatko on pohjoisrantaa myöten mielestäni vähän yksitoikkoinen. Tarkemmin sitä muistellessani, ei se nyt niin kauhean tylsä olekaan ja se tarjoaa tietysti vaihtoehtoja toisenlaisiin vaelluksen lopetteluihin.

Siikavuopajan kohdalta pääsee joesta kahlaamalla yli, ellei ole kevättulvia. Samoin voi tehdä Porttikoskella, jossa on se silta. Runsaat pari kilometriä Porttikosken sillalta ollaan Puilakkakurun tasolla, joka on hyvä väylä Kulasjoen varteen ja siitä edelleen Taajostuvan tulipaikan ja Luulammen kautta Kiilopäälle. Puolisen kilometriä tämän reitin aloituskohdasta ollaan Taimenlammelta tulevan puron suussa. Siinä pitää hieman etsiskellä ylityskohtaa, muttei se mikään vaikea silti ole. Eräs vaihtoehto lähteä Suomulta puron vartta Taimenlammelle ja nousta sieltä edelleen selänteiden yli luoteeseen ja laskeutua Kulaksen varteen ja lopetella samaan tapaan kuin Puilakkakurun kautta kulkiessa.

Voi tietenkin jatkaa edelleen Suomun vartta Taimenlammen puron jälkeen. Lankojärvelle on matkaa ehkä nelisen kilometriä. Jokivarsi on kallioinen, mutta polku on silti kohtuullisen hyvä siihen nähden. Suomu on tällä jaksolla melko syvä ja muutamissa paikoissa on pieniä kosken nivoja.

Lankojärvi on taas Suomun suvanto. Se on paljon käytetty vaelluksien solmukohta. Lankojärven keskivaiheilta olen napannut näkymän vuonna 1979 kohti koillista. Taustan selänne on Karunaslaavu.

Melkein samoilta kohdin on otokseni vuodelta 1963. Kuvan suunta kuitenkin hieman enemmän itään.

Lankojärvellä on tietysti kämppä. Sen näin ensikerran lähes valmiina heinäkuulla 1967. Oheinen kuva on kuitenkin siitä vuodelta 1980.

Lankojärven lounaispäässä on pieni saari. Sinne yleensä pääsee melko helposti kahlaamaan kapean salmen yli. Siellä asui 1950 ja 1960 luvullakin Meänteiseksi kutsuttu mies. Hänen jäljiltään on näkyvissä vielä niliaitta ja yhdestä puunrungosta koverrettu ruuhi. Asumuksen on puisto hävittänyt.

Lankojärveltä voi tietysti kääntyä pois Suomun varresta ja lähteä Rautuojan laaksoa kohti Rautulampea ja Kiilopäätä, mutta Suomun vartta voi toki jatkaa ylävirtaankin. Rautuojan ylitys saattaa aluksi kevätvesien aikaan vaatia housujen riisumista, mutta tavallisesti sentään ei.

Polku kulkee edelleen pitkin jokivartta. Rautuojalta laskien reilun kahden kilometrin päässä on idästä Suomuun laskevan Palovangan suuputoukset. Suomussa yhtymäkohdan yläpuolella on kahluukelpoinen suvanto. Sen jälkeen on lyhyin välein luoteesta Suomuun laskevia puroja. Niiden varsia on helppo kulkea kohti Rautulampea. Ehkä niistä paras siihen tarkoitukseen on Kotakönkään kohdalla oleva Hikioja, jonka varteen on syntynyt hyvä polkukin. Kotakönkäällä on tulipaikka länsipuolella ennen Hikiojaa sekä silta. Molemmin puolin köngästä on kallioita, joista näkee, että jääkauden sulamisvedet ovat aikanaan tehneet ankaraa työtä. Pienempiä ja suurempia Hiidenkirnuja siitä etsivän silmään sattuu.

Kotakönkään itäpuolella on puulaavu, -suoja ja vessa, kuten edellisessä Suomun vartta koskeneessa selvityksessä olen kertonut. Jossain karttapainoksessa se on asetettu vahingossa vastakkaiselle puolelle jokea.

Näillä maisemilla Suomun laakso on syventynyt ja hieman kaventunut aiemmasta. Se näkyy myös puustossa. Lehtipuuta on jokivarteen ilmestynyt aiempaa enemmän ja jokivarsikasvillisuus muutenkin on hieman rehevämpää. Kotakönkään niskalla olevan suvannon näkymä kertoo tästä.

Noustaessa tästä edelleen ylävirtaan, maasto on hieman vaikeakulkuisempaa kuin vastakkaisella rannalla, sillä laakson rinne nousee jyrkemmin ja pienten purojen sarja laskee vähän väliä Suomuun. Jokivarressa on tästä syystä myös pieniä kosteikkotaskuja, joita hieman joutuu kiertelemään. Reitti ei silti mikään vaikea ole ollenkaan ja pian vaeltaja kohtaa etelärannalta sillan yli tulevan Suomun ruoktulle johtavan polun.

Tätäkin reittiä kannattaa kokeilla.

Taannoin joku tiedusteli yksityiskohtia suunnitellessaan vaellusta jokivarsia myöten Raja-Joosepista alkaen aina Suomujoen latvoille saakka. Joihinkin kysymyksiin saatoin vinkkejä antaakin, mutta sitten tuli mieleeni käsitellä olennaisilta osilta koko reittiä.

Tällaisella vaellussuunnitelmalla on muutamia hyviä puolia. Ensinnä suunnistaminen on helppoa kunhan pysyy osapuilleen jokivarressa.Vähän huonompikuntoinenkin selviää, koska merkittäviä korkeuseroja ei reitiltä löydy. Kulkupohja on lähes koko matkalta helppokulkuista kangasmaata, jolla vielä kulkee molemmin puolin jokea polku ja joissakin kohden useampiakin. Oikeastaan ainut miinusmerkkinen seikka on reitin samankaltaisuus. Koko ajan seuraillaan ensin Luton varsia ja sitten Suomujoen yhtymäkohdasta sen latvalle saakka. Tästäkin on kuitenkin todettava, että ei se sentään tasamaata ole. Joskus rantamaat nousevat hyvinkin korkealle ja vaihtelua on muutenkin. Aivan alussa on vielä mahdollisuus käväistä Raja-Joosepin asuinkentässä vilkaisemassa. Siellä tuntuu aika pysähtyneen viime vuosisadan alkukymmeniin.

Järkevin kohta aloittaa vaellus on rajamiehille alun perin rakennettu Luton yli johtava riippusilta. Kuva on vuodelta 1982.

Ylläolevassa kuvassa ollaan sillan tuntumassa pohjoisrannalla. Vaellus kannattaa aloittaa etelärantaa kulkevaa polkua myöten. Aivan alussa Luttoon laskee etelästä Kiertämäoja. Se on melko helppo kahlattava ellei aivan pahinta kevättulvaa sattuisi kohdalle. Sitten noustaankin ylemmäksi. Eteläiset penkereet kulkevat korkealla.

Riippusillalta Suomun suulle on viitisen kilometriä matkaa. Sitten polku seurailee toistakilometristä Suomuköngästä ja sen niskalta voi tarkastella toisella puolella kosken niskan suvantoa sijaitsevaa Suomuvillen entistä asuinkenttää, johon myöhemmin on rakennettu nykyisin huoltotupana toimiva huvila ja rantasauna. Sinne ei kuitenkaan etelä-rannalta ole asiaa ellei ole venettä apuna. Villen kentän tuntumasta noin kolmen kilometrin päässä tullaan pohjoisrannalla olevan Harrimukan järven tasolle. Sillä kohdalla on Suomussa suvantolaajentuma ja keskellä jokea hiekkasärkkä. Se on yli kahlattavissa ellei ole tulva-aika. Vastarannalla näkyy puulaavu, puusuoja ja vessa. Näillä kohden jokea on kummallakin puolella erinomaisia leiripaikkoja. Allaoleva kuva on Harrimukan laavulta.

Seuraava kuva on vastarannalta.

Alakuva on Harrimukan laavun edustalta yläjuoksun suuntaan. Etelärannalla näkyy vähän korkeampi rantapenger, jonka jälkeen Suomuun laskee etelästä Pahaoja. Se on kovin pieni puro, jonka ylittämisessä ei ole suurta tuskaa. Sen varsia alkuun seurailee polku joka johtaa Jyrkkävaaran kämpälle.

Jokivarsipolku jatkuu kuitenkin Suomun vartta edelleen tasaisia kangasmaita kohti Muorravaarakkajoen suuta. Pahaojalta tulee sinne matkaa vajaat kolme kilometriä. Muorravaarakassa on suukoski joka on melko kuiva. Sen suupuolella on isohkoja kiviä, joita myöten joki on helppo ylittää. Ylityksen jälkeen Suomussakin on jälleen koskijakso, mutta sitten avautuvatkin Suomun leveähköt suvantojärvet. Aivan alussa on Snellunkosken tulipaikka.

Noin puolentoista kilometrin päässä tästä tullaan pohjoisrannan törmällä majailevan Snellmanin kämpän kohdalle. Siinä olevan pienen nivan niskalta on mahdollista yli kahlata, mutta edelleen ehtona on normaali vedenkorkeus. Alla ollaan ylitykseen valmistautumassa.

...ja seuraavassa yli menossa...

Tässä selostuksessa pysyn kuitenkin koko ajan joen etelärannalla ja jatkan matkaa erittäin hienoja kankaita myöten, Suomun levetessä Snellmanilta alkaen jälleen suvantojärveksi. Snellmanilta tulee Suomuun myös noin puolentoista kilometrin pituinen niemi, jonka päässä on Suomussa kapeikko. Kapeikon itäpuolen rannalla on jälleen tulipaikka.

Tältä tulipaikalta ylävirtaan on runsaan kahden kilometrin päässä Aittajärven kahlaamo tukivaijereineen.

Etelärannalta on mahdollista lähteä moneen suuntaan, mutta tässä tapauksessa mennään suoraan jokivartta eteenpäin ja noustaan jyrkähkösti korkean rantapenkereen päälle. Etuoikealla avautuu Aittajärveksi nimetty Suomun suvantolaajentuma ja pohjoisrannalta sattuu kulkijan silmiin Aittajärven puulaavu. Polku kulkee kapeahkoa harjannetta ja vasemmalla puolella pilkahtelee näkyviin Maantiekurun suussa oleva lampi. Siitä lammesta laskee Suomuun puro, joka on seuraava ylityskohta. Se on matala eikä siinä ole vaikeuksia. Sen jälkeen polku jälleen nousee ylänkömaille. Valittavana on parikin polkua. Toinen kulkee aivan joen rantaa myöten ja toinen haarautuu siitä ylemmäksi ja oikaisee vähän.

Tässä kohden on vaara kulkea hieman harhaan, sillä polku on porojen alun perin aikaansaaama ja alkaa kääntyä huomaamatta kauemmas joesta. Siksi suosittelen, että kun tällä polulla tulee vastaan kivikkoinen jakso ja joki vielä näkyy oikean käden puolella, niin kannattaa laskeutua alas ja tavoittaa siinä kohdalla alempana kulkeva polku ja ruveta seuraamaan sitä. Tämäkin polku melko pian erkaantuu joesta kulkien taas erittäin hienojen kumpuilevien kankaitten kautta Siikavuopajan lammen päähän. Sen rannalla on puulaavu, puusuoja ja vessa, jonka saranat ovat viimeisen päälle hienot - ainakin viimeksi ne nähdessäni.

Näkymä laavulta lammelle. Suomu virtaa lampea sivuten vasemmalla.

Kun tästä jatketaan yläjuoksun suuntaan, ei kannata mennä aivan Suomun varteen, vaan nousta laavun takaa ylös kankaalle ja suunnata itään kulkien penkereen reunaa. Eteen siellä tulee muutaman sadan metrin päässä pieni puron painanne, jonka jälkeen tasainen kangas jatkuu. Noin 700 metrin päässä Siikavuopajalta poroaita ylittää Suomun. Siinä kannattaa hakeutua polulle. Seuraava este on Sotavaarajoki. Polku kohtaa joen paikassa, johon on joskus ammoin tehty tulipaikka. Sitä ei ole merkitty karttaan. Sotavaarajoki on matala ja helposti yli kahlattavissa. Sen voi todeta oheisesta kuvasta.

Polku seurailee Suomua tämän jälkeen lähellä jokea. Porttikoskella on silta. Sinne on Sotavaarajoelta runsas kaksi ja puoli kilometriä. Porttikosken tienoo on kallioista ja polku sitä ennen idästä tultaessa hieman kivisempi kuin aiemmin, mutta kohtuullisen hyväkulkuinen.

Porttikosken kivisemmän jakson jälkeen on jälleen edessä loistoluokan polkua kilometrin verran ja Porttikosken kämppä tulee sitten vastaan.

Hyväpohjaiset kankaat jatkuvat tästäkin eteenpäin. Runsas kilometri kämpältä eteenpäin on tulipaikka osapuilleen pohjoisesta Taimenlammelta Suomuun laskevaa puroa vastapäätä. Siinä on pieni puusuoja. Sen kohdalta niemen nokasta yleensä pääsee helposti kahlaamaan yli kunhan etenee myötävirtaan viistosti kohti vastarantaa.

Suomu syvenee tämän jälkeen. Siinä tulee kallioisia rantoja ja välillä on komeita nivoja. Kulkualusta on kuitenkin edelleen kaikin puolin hyvä. Kuva on pohjoisrannan puolelta.

Edelliseltä tulipaikalta on nelisen kilometriä Lankojärvelle. Kämppä sijaitsee vastarannalla eikä kohdalta pääse kahluukonstein yli. Tarkoitus onkin jatkaa edelleen kohti Palovangan suuputouksia, jossa on silta. Etapilla on sitä ennen muutama yli harpattava puro. Putouksen yli on silta.

Palovangan suupuolen yläpuolella on Suomussa kahluukelpoinen suvantolaajentuma normaali vedenkorkeuksilla. Jos kuitenkin haluaa edelleen jatkaa samaa rantaa ylävirtaan, kannattaa nousta Palonvangan vartta puolisen kilometriä ylöspäin Padagovan tulipaikalle, jonka takaa lähtee kelvollinen polku kuvanottosuuntaan kohti Kotakönkään kallioita ja tulipaikkaa.

Kotakönkäällä on jälleen kunnon silta ja mahdollisuus vaihtaa Suomun toiselle puolelle.

Kotakönkään laavu on yksi puiston parhaista. Se on niitä harvoja, johon savu ei tunge sisälle. Se taas johtuu katon oikeasta kulmasta ja tulipaikan sijainnista.

Tästä eteenpäin ylävirran suuntaan lähtee selvä hyväpohjainen polku. Se kuitenkin alkaa huomaamatta kääntyä pois Suomun varresta ja johtaa itseasiassa Tuiskukuruun. Siksipä polulta pitää poiketa ja pitää Suomun uomaa oikeassa silmänurkassa kunnes Tuiskujoki tulee vastaan. Tuiskun ylityksessäkään ei suurempia murheita kenelläkään ole. Maasto joen jälkeen on tasaista männikkökangasta kilometrin ja vähän toista, mutta sitten tulee pieniä kalliojaksoja ja lampien kirjavoittamia kangasmaita. Kolmas puro Tuiskujoelta lukien on sitten Vintilänoja. Sen suupuolella on vähän pehmeikköä, joten kannattaa nousta sen vartta hieman ylöspäin Salonlammelle, jossa on tulipaikka, laavu ja vessa.

Kun Suomu alkaa kolmen lammen ketjun jälkeen sitten selvästi kaventua, sen varret tulevat ikään kuin vähän rehevämmäksi.

Vajaa pari kilometriä Salonlammen jälkeen on silta. Se kannattaa ylittää, sillä siitä johtaa hyvä polku Suomun ruoktulle.

Suomun vanha ruoktu onkin puolentoista kilometrin päässä.

Uudempi ruoktu tupsahtaa vastaan tästä puolen kilometrin päässä.

Tästä sitten on viitisen kilometriä Suomun latvan laavulle. Polku johtaa kämpän jälkeen yli Suomun ja jota on poljettu niin jalkaisin kuin mönkijöilläkin. Toisaalta mikään ei estä kulkemasta viimeistä etappia joen kämpän puoleista rantaakin pitkin. Hyvät kankaat sielläkin on ja Suomu laavun kohdalla vain yli harpattava puro. Laavun katolla voi aurinkoisena päivänä ottaa rennostikin ennen viimeistä tunturietappia kohti Kiilopäätä.

Tällä reitillä on useita variaatiomahdollisuuksia. Käyn ne erikseen läpi toisessa esittelyssä, jossa käyn läpi Suomun pohjoisrantaa samaan tapaan.

Olen pannut merkille uusien vaeltajien useinkin kyselevän Suomujoen ylityspaikoista ennen vaellukselle lähtöään. Koetan nyt kertoa muutamista. Suomujoki ylipäätään on helppo ylitettävä. Vaikkei etukäteen tietäisi mistä yli pääsisi, niin kovinkaan paljon ei tarvitse rannoilla kulkea että sellaisen löytää normaali veden korkeuksilla. Tulva-aikoina kahluupaikoista on turha mennä koettamaan. Vesi saattaa olla niin korkealla, että kahlaaminen on riski. Silloin kannattaa suunnata silloille. Muistan, että vuoden 1992 sateisena kesänä kaksi vaeltajaa hukkui Porttikosken vaiheilla kahluuta yrittäessään.

Aloitanpa joen latvapuolelta. Suomun latvan laavun kohdalla on joki vain puronen ja siitä helposti ylitettävissä. Vesi ei ole korkealla kun Suomun ruoktu tulee näkyviin tultaessa joen länsirantaa. Siitä pääsee helposti saappailla yli kuivana aikana, jopa vaelluslenkkareilla.

Pari kilometriä ruoktulta alavirran suuntaan on silta, järjestyksessään jo varmaan kolmas. Siitä pääsee yli kelkalla ja mönkijälläkin.

Sillä kohdalla on myös tulipaikka ja pieni puusuoja. Seuraava silta on Kotakönkäällä.

Kahluupaikkoja on Suomussa tätä ennen useita jos viitsii niitä etsiä. Toisaalta on siellä hyvin syviä suvantojakin. Hyvä kahluupaikka Kotakönkään jälkeen alavirran suuntaan on Paasjoen suun kohdalla hieman sen yhtymäkohdasta ylävirran puoleen. Kuva on vuonna 1980 otettu, mutta maisema on sama. Tässä mennään lännestä itärannalle.

Seuraavaa matalampaa kohtaa saa etsiäkin jo pitempään. Tästä kohdasta eteenpäin ja Lankojärven jälkeen joki on kauttaaltaan syvempää, mutta Taimenlammen puroa vastapäätä olevan tulipaikan kohdalta pääsee hyvin joesta yli kahlaamalla. Sinne on Lankojärven tasolta nelisen kilometriä. Tulipaikka on niemen nokassa ja se on etelärantaa. Jos tarkkaan katsoo, niin sieltä häämöttää pieni puusuoja. Kahlaaminen onnistuu niemen nokasta myötävirtaan kuvanottosuuntaan tai tietysti päinvastoin.

Tältä kahluupaikalta on kilometrin verran Porttikosken kämpälle ja seuraava silta löytyy siitä parin kilometrin etäisyydeltä. Tämä on se Porttikosken silta.

Suomu ei ole kovinkaan syvä tästä eteenpäin, mutta oikein hyviä kahluupaikkoja ei silti ole ennen Siikavuopajan laavun tasoa. Ei sekään silti aivan helppo ole, mutta tulva-aikaankin olen itse siitä yli tullut. Lampihan on joessa kiinni, kuten tuo nimikin jo ilmaisee. Yhtymäkohdalla on keskellä jokea hiekkasärkkä. Laavun puolelta siihen pääsee astumalla veteen ylävirran puolelta ja tulemalla viistoon särkälle myötävirtaan. Sieltä taas on syytä suunnata hieman viistoon vastavirtaan toiselle rannalle. Pohjoispuolella Suomu haarautuu pienemmiksi puroiksi, mutta niiden ylittäminen on helppoa.

Allaolevassa kuvassa on mainitulta kohdalta näkymä alavirtaan. Oikealle avautuu lampi. Kuvanottokohdasta kannattaa kahlata edessä näkyvälle särkälle ja sitten sieltä viistoon ylävirran suuntaan kohti vastarantaa. Kuva on otettu veden ollessa melko korkealla. Suomu jatkaa menoaan koskena hiekkarinteen kohdalta.

Aittajärven kahlaamo vaijereineen on niin kuuluisa etten siitä viitsi mainita enempää.

Sen jälkeen Suomussa ei ole siltoja eikä kahlaaminen onnistu kuin parin kilometrin päässä joen etelärannalla olevan tulipaikan kohdalta. Siinä on Suomussa kapeikko Snellmanin kämpältä tulevaa niemeä vastapäätä. Virran nielun yläpuolelta yli pääsee, mutten sitä oikeastaan kenellekään suosittele, sillä virta on voimakas ja ylitys on virran voiman ja liukkaiden suurehkojen kivien vuoksi "haastava".

Jos etenee Suomun pohjoisrantaa alavirtaan, niin Snellmanin kämpän kohdalta sopii yli yrittää. Kämpän yläpuolella joessa on pieni saari, jonne on helppo päästä ja kahluupaikka sieltä vastarannalle on juuri sillä kohdalla mistä virran nielu alkaa. Kivet siinä ovat kylläkin hieman liukkaita, joten tarkkana saa olla.

Tässä kuvassa ylitellään Suomua Snellmanin kohdalta etelärannan puolelta. Edessä on edellisessä kuvassa näkyvä saari ja kämppä jää kuvassa etuoikealle puiden taakse. Opastekartta sieltä kuitenkin häämöttää jos oikein tarkkaan katsoo ja selvemmin jos kuvaa suurentaa.

Suomu tästä eteenpäin edelleen levenee ja syvenee ja vaikka useissa kohdissa tuntuu olevan kovin matalaakin, niin yleensä on aina jokin syvänne, joka estää rinkallisen etenemisen. Harrimukanjärven kohdalla kuitenkin on vielä yksi kohtuullisen hyvä kahluupaikka. Sielläkin on laavun tuntumassa pieni saari ja vesi melko matalalla. Laavun puolelta saareen pääsee saappailla, mutta toisella puolella on otettava yleensä housut pois. Pohja on kuitenkin helppo ja virta melko heikko.

Toisella rannalla saatetaan kyllä käydä näinkin syvällä.

Toisaalta jos ei halua kahlata, mutta vähän hassutella, niin käy se näinkin. Tarvitaan vain halpa muovivene, jonkinlaiset airot että ensin joku pääsee vastarannalle ja sitten tarpeen mukaan nailonnarua. Kapealtakin vaikuttavassa kohdassa sata metriä on siinä ja siinä. Tässä on leveyttä viitisenkymmentä metriä.

Kirjoittaessani tätä joulun alla 2016, alkaa olla talvivaeltajien aika. Vielä kulkijat ovat harvassa, mutta hyvin todennäköisesti muutamat kulkevat joulunviettoon joillekin tuville tai yöpyvät maastossa.

Marraskuu on ehkä vaeltelun hiljaisinta aikaa. Jalkaisin on hankalaa edetä ja usein lunta ei vielä ole riittävästi ja sekin vähä yleensä upottaa maahan saakka. Olen itse kylläkin ollut suksilla matkassa jonkun kerran marraskuullakin, vaikka niistä reissuista en tälle sivustolle ole kertoillutkaan. Oma viehätyksensä marraskuisessa kaamoksessakin on.

Talviretkeily on vaativaa ja vaarallistakin. UK-puiston palvelut ovat vuosien saatossa kehittyneet. Kämppäverkostoa ruvettiin rakentamaan jo 1960 luvun puolivälissä ja viimeisten parin vuosikymmenen aikana on syntynyt kämppien välille tulipaikkoja puulaavuineen. Polttopuuhuoltokin on varsin hyvin toiminut.

Puiston väki ajelee kelkoillaan varsinkin sesonkiaikoina huhtikuulla vankat pohjat keskeisille kulku-urille, joten niitä pitkin on todella helppo hiihdellä vaikka minkälaisilla sivakoilla. Se saattaa harhauttaa luulemaan, että nämä urat pidetään säännöllisesti auki, mutta niin ei suinkaan ole.

Ei tarvita kuin päivän kestävä navakka tuisku, kun jäljet ovat peittyneet varsinkin aukeilla. Kovin isoja ongelmia ei silti pitäisi kenelläkään olla aivan kaikkein poljetuimmilla reiteillä, sillä yleensä jotain merkkiä lumen pinnalle aiemmasta kulkijasta jää, mutta jos on liikkeellä kapeilla latusuksilla, niin saattaa olla pahoissakin vaikeuksissa  pehmeän lumen aikana.

Kemin-Sompion alueella sattui onnettomuus tammikuulla 2016. Kaksi vaeltajaa oli eksynyt ja toinen heistä menehtyi. Tämä ei ole mitenkään ainutlaatuista. Aina silloin tällöin joku on talviolosuhteissa kokenut saman kohtalon, yleensä eksyttyään. Joskus voidaan olla aika lähelläkin apua. Eräs kulkija löytyi istumasta suksiensa päältä paleltuneena aivan Rumakurun kämpän läheltä.

Tällaista ei pääse sattumaan jos valmistautuu huolella. Lähtökohdan pitää olla sellaisen, että varautuu selviämään kaikkein pahimmista pakkasista ja myrskyistä vaikka sellaisia ei ole etukäteen luvassakaan.

Vaatetuksen ja makuupussin pitää olla sitä laatua, että ne antavat lämmön kaikissa olosuhteissa ja vaikka suunnittelisi vaelluksensa kämppäverkoston varaan, niin mahdollisuus pitää olla myös ulkosalla yöpymiseen jos olosuhteet niin vaativat.

Tästä syystä varusteissa pitää olla kirves, saha, lapio sekä teltta tai laavu. Niitä pitää myös osata käyttää.

Saariselän alueella kova pakkanen ei ole suurikaan ongelma, sillä ilma on hyvin kuivaa. 30-40 astetta miinuksella ei ole mikään este liikkumiselle. On vain huolehdittava, että paleltumisherkimmät alueet on kunnolla suojattu.

Myrskytuulet ovat paljon hankalammat, vaikka silloin voi lämpötila olla nollankin tuntumassa. Sellaisilla säillä ei ole syytä liikuskella tunturiylängöillä, vaan kierrellä laaksojen kautta. Kovin hankalana pidän esimerkiksi Kiilopään länsirinnettä kovilla pohjoisenpuolen tuulilla. Vaikka itselläni on kelvolliset varusteet sellaiseenkin ilmanalaan suojalaseineen ynnämuineen, niin mieluummin odottelen myrskyn laantumista jos ei ole kovin kiire.

"Oikea" talviretkeläinen ottaa alleen pitkät ja leveät sukset. On makuasia ja  vaelluksen kestostakin kiinni kantaako rinkkaa vai vetääkö perässään ahkion tapaista. Pitkät sivakat takaavat selviämisen pehmeillä lumilla. Latusukset toimivat kyllä hyvin jos pitäytyy sesonkiaikana syntyvillä kelkka- ja muilla kulku-urilla. Siinä vain on vähän riskiä juuri yllättävien myräköiden pyyhkiessä ne urat piiloon.

Liikuttaessa etappien välillä, on hyvä aamulla ottaa matkaan kuumaa juotavaa. Kesäaikana nesteen tankkaaminen on helppoa, mutta talvella se ei onnistu niin kätevästi. Nesteen ja energian saannista on tarkkaan huolehdittava. Väsymys, nälkä, jano ja pakkanen ovat vaarallinen yhdistelmä.

Kannattaa myös muistaa, että Saariselän vedet ovat juoksevia ja kumpuavat yleensä suurista rinteistä. Jotkut paikat ovat aina avoinna kaikkein kovimmilla pakkasillakin kuten vaikkapa Tuiskukurun pohjalla virtaava Tuiskujoki.

Kunhan tekee etukäteen tarkan suunnitelman, vaellus onnistuu kaikissa olosuhteissa. Talviset kokemukset ovat huikeita - nekin.