Kategoria: Yleinen

Kirjoittaja Julkaistu

Noin huudahti  Cicero runsaat pari tuhatta vuotta sitten, kuultuaan hänen murhaamistaan suunnittelevasta salaliitosta. Nyt ei sentään ole kuolemanvakavasta asiasta kyse. UK-puiston Facebook sivun mukaan maalis-huhtikuun vaihteessa 2017 Luirojärven huoltoalueen lukittuun saunaan oli murtauduttu. Koska nähtävästi mitään ei oltu anastettu, poliisi tutkii asiaa vahingontekona. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että alkuun rikosnimikkeen pitää olla varkauden yritys ja jos tutkinnan aikana muuta ilmenee, niin se muuttuu sen mukaan. Rikosnimikkeellä tässä tapauksessa on nimittäin käytännön merkitystä.

UK-puiston sivusto tältä kohdin täyttyi retkeilijöiden paheksuvista ilmauksista. Suurin osa ei käsittänyt, että joku vaeltaja on niin halpamainen, että on mennyt tuollaista tekemään. Voihan olla, että joku vaelluksella ollut on murron tehnytkin, mutta samoissa ajatuksissa on voinut olla muukin kuin retkeilijä. Luirojärvellä käy talviaikaan moottorikelkkailijoita, joilla on alueella niin sanottuja paikkakuntaoikeuksia. Hyvin vahva kelkkaura yleensä kulkee Karapuljun suunnasta Luirojärvelle ja edelleen koilliseen juuri huoltoalueen ohi.

 

 

Oli tekijä(t) kuka tahansa, niin kertoohan se piittaamattomuudesta ja häikäilemättömyydestä. Joku asiaa kommentoinut arveli sisääntunkeutujan etsineen olutta. Olen taipuvainen yhtymään ajatukseen. Murtautuminen  on näillä seuduilla harvinaista anastuksista puhumattakaan.

Retkeilijöiden pääosa korjaili ja siivosi kämpät tarkkaan ennen kansallispuiston perustamista ja piti huolta niiden lähiympäristöstäkin. Nykyisenlainen kämppien huolto on saanut aikaan osan kulkijoista välinpitämättömiksi ja melko vaateliaiksi. Osalle ei tule edes mieleenkään, että itse voisi tehdä jotakin siisteyden eteen, pienestä korjailusta puhumattakaan.

Joskus 60-70 luvuilla oli aika yleistä, että lukoilla varustettuihin varaustupiin joku meni luvatta, varsinkin jos avoin puoli oli täynnä. Tulin niihin aikoihin silmäilleeksi näiden lukkojen "kieliä" ja saatoin todeta kaikkien kuluneen suorastaan syville kuopille "piikkimurtojen" myötä. Lainvastaisia tekojahan nämäkin olivat, mutta ovat ne silti eri kategoriassa kuin anastustarkoituksessa tehdyt.

Vanhojen kämppien vaatimaton varustus pysyi paikallaan ennenaikaan. Jos jokin kului loppuun, niin yleensä joku täydensi varustusta omistaan. Tästä kulttuurista poikkesi yleensä tietämätön ulkomaalainen. Joskus 1970 luvun alkupuolella satuin vanhalle Suomun ruoktulle, kun saksalaisryhmä keräsi kämpästä kaikki kuhmuiset alumiinikattilat omiin tarpeisiinsa.

Nykyisin ovat suomalaistenkin käsitykset hämärtyneet siitä, mikä on omaa, mikä vierasta ja mikä yhteistä. Sen huomaa mm kämppien, tulipaikkojen yms perusvarustuksen ajoittaisista puutteista.

O tempora o mores...

Kirjoittaja Julkaistu

Jos ei satu olemaan kasveista kovin kiinnostunut, niin luontoa tulee silmäilleeksi yleisluontoisemmin. Joskus sellaisenkin vaeltajan kannattaa laskeutua sopulin tai harmaakuvemyyrän tasolle. Sieltä saattaa avautua värikäs ja kiinnostava maailma. Yöllinen pakkanen on punerruttanut juolukan lehdet.

 

 

Vaikka juolukka ei kovin maukas marja olekaan, niin hieno sitäkin on läheltä tarkastella.

 

 

Ukselmakurun mustikkaa jo sitten kannattaa poimia suuhunkin.

 

 

Tämäkin makrotasolle painunut on syötävää, muttei sentään vaeltajan lautaselle enää kelpaavaa.

 

 

Maalpurinojan putouksen viereisellä kalliolla viihtyvät upeat sammalet.

 

 

Joskus on kangasmailla puolukkaakin maa punaisena.

 

 

Kaikki punainen ei kuitenkaan ole suuhun pantavaa.

 

 

Karuun kallioonkin tarttuu moni. Vongoivanjoen varressa Honkatehtaanojan suupuolen komeilla kallioilla viihtyvät sammalet ja alueella valitettavan harvinaiseksi kulunut jäkälä.

 

 

Makrotaso se maiseman maalaa karullakin pohjalla ja Pirunportinkin tuntumassa.

 

 

Vanhakaan kulkija ei sitä väsy katselemaan. Pitää istahtaa silmäilemään.

 

 

Koillisen suuntakin on kuin paras maisemamaalaus ja mikä parasta, luonto vaihtaa väriä ja tunnelmaa harmoniassa.

 

Kirjoittaja Julkaistu

Nykyisin Saariselän alueella kansallispuiston henkilökunta rahtaa polttopuuta kämppien kamiinoihin, saunoihin ja tulipaikoille retkeilijöiden tarpeisiin. Se on järkevää sikäli, että se säästää lähiympäristön puukantaa. Puuta kuitenkin huhupuheiden mukaan rahdataan puiston ulkopuolelta ja jopa ulkomailta. Mikäli tämä pitää paikkaansa, niin se tuntuu kyllä kummalliselta sillä puiston alueella lahoaa vuosittain polttokelpoista puutavaraa monikymmenkertainen määrä tarpeeseen nähden. Sen hakkuu ja kuljetus lienee sitten niin hintavaa paikanpäällä, ettei se kannata. Itse en tällaista palvelua suuremmin kaipaa, sillä tulipaikoilla on yleensä maassa puista pudonneena kuivaa oksaa siinä määrin, että vähällä vaivalla saa nopeasti kuumat tulet. Niitä riittää sillä vuosittain puista putoaa uutta polttoainetta tarpeellinen määrä. Tilanne on vähän toinen paljon kuljetuissa solmukohdissa, joissa puut on jo vuosikymmeniä sitten poltettu lähitienoilta.

Oksatulella pannukin kuumeni nopeasti Vintilänojan kurukossa vuonna 1961ja nuotio loi tummenevaan iltaan tunnelmaa.

 

 

Saunan lämmittämiseen eivät tietenkään pienet oksat hevillä riitä ja silloin pitää pesiin olla vähän järeämpää tavaraa. Sellaisilla saatiin Anterinmukan sauna kuumaksi vuonna 1991 ja kämpän tuntumassa oli mukava jäähdytellä tulipaikalla liekkien leikkiä tuijotellen.

 

 

Kulkemisen lomassa kahvivedet kiehahtavat nopeimmin juuri oksatulilla kuten tässä Jaurun varressa Pittivaaran tulipaikalla vuonna 2007.

 

 

Päivisinkin tuli on tarpeeseen, mutta ei voi kieltää etteikö ilta-aikaan tuli anna tunnelmaa kuten tässä Harrijoen latvoilla 2014.

 

 

Tai kuten Anterin laaksossa vuonna 1988

 

Nuotiopaikalla saattaa tunnelmoida vaikka olisi vähän helteisempääkin. Kuva on kesäkuun puolen välin korvilta vuodelta 1966 Sudenpesän kämpän edustalta. Päivällä oli Ivalossa mitattu virallisesti 32 asteen lukema. Nuotiolla oli silti mukava olla.

 

Saariselän sää kun vaihtuu äkisti, niin edellä olevan kuvan ottohetkestä pari päivää eteenpäin lämpötila hapuili nollan tuntumassa ja hieman tihkui vettä. Sormia sai lämmitellä Padagovan tuntumassa pihanuotiolla.

 

 

Nuotiotulien sanotaan syventävän ajattelua, miten lienee, mutta ruokahalua se ainakin tuntuu herättävän kuten tässä Sotajoen tuntumassa vuonna 1975.

 

 

Kun kulkiessa oikein huono sää koettelee ja kastelee, niin on ilo löytää pihkainen kelon kappale kuivattelemaan ja lämpöä antamaan kuten tässä Kielisvaaran rinteellä 1986.

 

 

Tervaksinen puu syttyy helposti. Sille ei oikeastaan tarvitse kuin näyttää tulitikkua ja liekki jo leimahtaa. Tervaksen liekki palaa myös komeimmin kuten tässä Hilltonin tulipaikalla vuonna 2008. Tervas ei kuitenkaan ole hyvä pakin alle, sillä se nokeaa keittovälineen nopeasti.

 

 

Niin - ja tulipaikalla voidaan tulla hyvälle tuulelle, vaikka tuli olisi sammunutkin, kuten tässä Rajankämpän tulipaikalla vuonna 2005.

 

Kirjoittaja Julkaistu

Otsikon mukaisen merkinnän teki 14.5.1865 Ounasjokivarressa asunut Vene-Aapo eli Juhan Abraham Jääskö päiväkirjaansa. Samoin otsikoi kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju Sompio kirjaansa yhden luvun. Heidän aikanaan ihmiset elivät lähempänä luontoa ja useimmat tiesivät miten sen kanssa parhaiten tullaan toimeen. Karhua ei sopinut kutsua karhuksi, sillä tiedettiin että metsän herra tulee "nimensä perille" ja sen vuoksi oli turvallisempaa sanoa sitä vaikka mettäksi, kontioksi, otsoksi, mesikämmeneksi tai vaikkapa kuntsaksi.

Sompio kirjassaan Paulaharju on huumorilla kuvannut suurinta petoeläintämme, mutta kun sitä tarkkaan lukee ja mietiskelee, niin mesikämmentä kuvaileva luku hyvinkin tarkkaan kertoo millainen eläin oikeasti on ja miten se saattaa käyttäytyä.

Paulaharjun aikana karhut ja sudet oli jo pitkälle työnnetty itärajan tuntumaan ja enimmin niitä eli erämaa-alueilla esimerkiksi Saariselän tuntureilla ja laaksoissa sekä alueen eteläosissa. Ihmiset muualla alkoivat menettää tuntumaa näihin eläimiin ja kun nykypäivänä ne ovat uudelleen levittäytyneet koko maahan, niiden todellisesta olemuksesta tietävät vain harvat. Nekin jotka ehkä jotakin tietävät, kertoilevat vain osatotuuksia syystä, että levittäytymiselle ei syntyisi kovin voimakasta muutosvastarintaa. "Suuri yleisö" uskoo vahvasti esimerkiksi sen, että karhu väistää aina ihmistä eikä ole ihmiselle vaarallinen muuten kuin pentujaan puolustaessaan. Olisi kuitenkin terveellistä ymmärtää että näin yksioikoista se ei ole.

Hiljakkoin naapuripitäjässä joku sattui  näkemään karhun menevän peltolatoon. Näkijä innostui heti haalimaan lähistöllä asuvia paikalle. Uteliaita kertyikin suuri määrä juuri kun otso tuli ladosta ulos. Ihmiset kun olivat varmoja sen vaarattomuudesta ja "nallemaisuudesta", he muodostivat renkaan eläimen ympärille. Karhu oli tietysti hämmennyksissä eikä tiennyt mitä tehdä. Sitten joku neropatti alkoi lyödä kämmeniään yhteen, johon muutkin yhtyivät. Kontio joutui pakokauhun valtaan ja ryntäsi tiehensä. Tyhmeliinien onneksi pakoreitillä sattui renkaassa olemaan sopiva aukko.

Jos kohdalle olisi sattunut joku kämmenten läiskyttelijä, olisi sairaalamatka ollut varma ja huonommalla tuurilla olisivat voineet lyödä kirkon kellotkin. Tämä suurin petoeläimemme onkin käytökseltään paljon monimutkaisempi ja arvaamattomampi kuin nykyisin yleisesti luullaan.

Eräs nykyuskomus pitää sitä pelokkaana ja että ihmistä se väistää aina. Tästä todisteena pidetään sitä, että se saattaa ihmisen havaitessaan rynnätä tiehensä ja luontodokumenteissä se useasti nähdään väistävän vahvempaa lajikumppaniaan ja haaskalla ollessaan sitä voivat muut eläimet jopa korpitkin käydä nyppimässä.

Karhu ei kuitenkaan pelkää yhtään mitään. Se on varovainen. Se tietää myös välittömästi milloin sen voimat eivät riitä lajikumppania vastaan ja se on sikäli viisas että se väistää heti. Kun se havaitsee jonkun oudon, vaikkapa ihmisen lähestyvän se yleensä väistyy tarkkailemaan, onko lähestyjästä jotakin vaaraa. Sekään ei ole pelon merkki vaan järkevää varovaisuutta.

Väistämisen jälkeen mesikämmen saattaa ruveta kaksijalkaista jopa seurailemaan, saadakseen siitä parempaa selvyyttä. Olen aiemmin jutuissani kirjoitellut parista Jaurulla leireilleestä nuorukaisesta, joista toinen oli yllättänyt otson kaverusten muonakätköllä. Karhu oli painellut pakoon ja nuoret säikähtäneet, koonneet leirinsä ja lähteneet kohti Hammaskurua ja jatkoivat iltamyöhään vielä Luirojärvelle.

Pakoon ryntäyksen jälkeen tämäkin karhu tuli uteliaaksi ja seurasi kulkijoiden jälkiä Jaurulta Hammaskuruun ja siinä tunnin toista paikkaa tutkittuaan jatkoi edelleen heidän jäljillään kohti Luirojärveä muutaman kilometrin.

Nuotiopaikkakin silloin oli täynnä kiinnostavia tuoksuja joista se kyllä osasi erottaa  makkaranhajuisten edellä kulkijoittenkin hajujäljen.

 

 

Mitä se olisi mahtanut tehdä jos olisi kulkijat tavoittanut. Sitä ei osaa sanoa. Joitakin kilometrejä Hammaskurulta kuljettuaan se jäi muurahaispesiä penkomaan ja sitten kiinnostus suuntautui muualle.

Karhujen käyttäytymiseen vaikuttaa mm vuodenaika. Keväisin on kiima, jolloin urokset ovat ärhäkkäitä. Jos uros on kaatanut valitulle naaraalle "paistin", ei satunnaisen kulkijan ole hyvä tulla lähelle. Hylätty kosija saattaa myös olla hyvinkin kiukkuinen. Olen joskus pannut merkille juurineen maasta kiskottuja puita, joita on rusikoitu ja pureskeltu ikään kuin vihan vimmassa. Vaikea sanoa mikä panee luonnon näin rajusti kuohahtelemaan, mutta sitä tapahtuu.

Vaikka varovaisuus panee otson väistämään tuntematonta, niin joskus saattaa käydä niin, että ilmavirtaa vastaan hiljaisesti etenevä yllättää metsän voimanpesän ja se saattaa tuiskahduttaa kiukun pintaan, jolloin se käy siekailematta päälle.

Tietenkin karhuemo suojaa pentujaan, mutta useimmiten ryntäykset kohti ihmistä näissä tapauksissa ovat valehyökkäyksiä, jotka keskeytetään ja tilanne raukeaa sillä, että perääntyy rauhallisesti paikalta. Jos kuitenkin pennut pyörivät paikalle sattuneen ihmisen jaloissa, on vahingon vaara suuri.

Karhualueilla pitäisikin kulkea sen verran melua aiheuttaen, että kontio tietää väistää ja emo ehtii viedä jälkeläisensä sivummalle. Juosten näillä alueilla ei pitäisi lenkkeillä ollenkaan, sillä silloin edetään mesikämmentä kohti liian nopeasti ja se voi luulla juoksijaa hyökkääjäksi jolloin se itse puolustautuu hyökkäämällä. Jos taas karhu havaitsee loittonevan juoksijan se saattaa herättää ajatuksen pakenevasta saaliista ja saalistusvietin.

Iän tuomalla kokemuksella on merkitystä. Tästä syystä vanhat karhut ovat vaikeita metsästettäviä. Alueilla joissa karhuja on perinteisesti kaadettu, vanhemmat eläimet hyvin tarkkaan väistävät ihmistä. Nuoret ovat oma lukunsa. Ne ovat uteliaita ja jotkut eivät voimansa tunnossa arkaile yhtään mitään. Tästä syystä jotkut yksilöt voivat tallustella ihmisten ilmoille nuuskimaan vailla minkäänlaista pelkoa eivätkä hätistelyistä paljon välitä.

Retkeilijä tai aseistamaton ihminen karhun hyökkäyksen sattuessa  ei kykene puolustautumaan pakoon juoksemalla tai puuhun kiipeämällä. Mesikämmen on nopeampi sekä pikajuoksussa että kiipeämisessä. Kun ollaan niin pitkällä että päälle käyminen on ilmeistä, ainut mahdollisuus on paiskautua maahan mahalleen ja toivoa että raatelu jää vähäiseksi.

Tällaista sattuu kuitenkin aniharvoin. Yleensä siihen liittyy jotakin poikkeuksellista. Vaikka kontio onkin kaikkiruokainen, niin automaattisesti ihminen ei sen ruokavalikoimaan kuulu. Jos silti sattumalta se pääsisi ihmislihan makuun, niin silloin siitä tulee todella vaarallinen. Näinhän on myös susien kohdalla, jonka voi hyvin nähdä kun selaa vanhoja 1700 luvun käräjäpöytäkirjoja.

Karhukannan levitessä,  ihmisen ja kontion väliset kohtaamiset lisääntyvät koko ajan. Kaksijalkaisen kannattaa suhtautua metsän valtiaaksi itsensä tuntevaan järkevällä varovaisuudella eikä huolettomalla hyväuskoisuudella. Sillä ei ole pitävää pohjaa.

Kirjoittaja Julkaistu

Olen monella tapaa rajoittunut ihminen. Olen myös introvertti, joka joutuu vähän pinnistelemään, että kykenisi jotenkin tulemaan toimeen muiden parissa. Olen silti tehnyt elämäntyöni palveluammatissa, jossa olen joutunut tekemään työtä ihmisten parissa kaikkina vuorokauden aikoina. Koska puutteitteni vuoksi en oikein hyvin ymmärrä lajikumppaneitani, niin hämmästyin muutama päivä takaperin kun katselin joidenkin tutkijoiden TV:ssä toteavan, että metsä on ihmiselle hyväksi. Käsitin esityksestä, että tämä oli oikein tutkittua tietoa. Luulin asianlaidan olevan selvän suurimmalle osalle suomalaisia ilman tutkimuksiakin. Asiantuntijoiden mukaan jo muutama tunti metsässä jopa parantaa. Minulle ei kuitenkaan valjennut mitä oleskelu parantaisi, mielialaa vai oikein sairauksia. Viimeaikoina saman tyyppisiä kannanottoja olen lueskellut sieltä täältä mediasta.

Kyllähän metsässä mukava on oleskella. Erityisen hyvin työaikoinani itseäni auttoi jaksamaan pelkästään tieto siitä, että lomallani voin irtaantua arjesta metsään menemällä. Viikko oli jo hyvästä, kaksi vieläkin parempi.

Lähimetsissä kuljeskelukin on hyväksi jos kohta on valitettavaa, että "sivistys" tahtoo useimmissa paikoissa olla häiritsevän lähellä. Niinpä useimmiten olen tullut ajelleeksi pohjoisen suuntaan, jossa löytyy riittävän suuria maakappaleita, että voi kuunnella rauhoittavaa tuulen huminaa puiden latvustossa, tuntea havumetsän  ja koivun lehtien tuoksua, vailla moottorien pärinöitä.

Ihmiselle tekee hyvää istahtaa vaikkapa Kuusikurun suulle, katsella Talkkunapään rinnettä sekä aistia tunnelmaa.

 

Näkymän tumma rauhallisuus on kovin levollista, mutta aurinkoisempi näkymä valaisee myös mielialaa.

Saariselän alueelta löytyy koskematonta metsää jokaiseen "hoitotarpeeseen". Mänty on valtapuuna alueen pohjoisosissa ja kuusi valtaa metsänpohjan eteläpuolella. Rajana on vedenjakaja, josta valumat kulkeutuvat joko Vienanlahteen tai etelään Kemijoen kautta Pohjanlahteen. Tunturialueen etelälaiteilla saattaa tavata myös suurempia koivikoitakin. Lääkettä on moneen tarpeeseen.

Joskus metsän lähistöllä oleva vesistökin kummasti luo sopivaa elvyttävää eliksiiriä kuten Luirojärven Rajankämpän tulipaikalla.

 

 

Eikä sielu vastusta näkymää Lihakuruojan suupuolen terassilta kohti Vongoivaa.

 

 

2

Kirjoittaja Julkaistu 2 kommenttia

Maaliskuussa 2017 oli luettavissa UK-puiston sivuilta, että puiston henkilökunta oli purkanut huonokuntoisen Sotavaarajoen sillan ja perusteli sitä mm sillä, että paikka on vähällä käytöllä. Huonokuntoiset ja vaaralliset rakenteet pitää tietenkin purkaa tai kunnostaa, mutta tätä vähäisen käytön arviota täytyy kyllä hieman korjata. Paikka on hyvinkin säännöllisesti kuljettu risteyskohta. Se näkyy mm Sotavaarajoen ylävirtaan kulkevasta idän puolisesta polusta. Putouksien kohdalla olevalla tulipaikalla ei jälkiä näy, koska se on sileällä kalliolla eikä sitä ole puiston puuhuolto  juuri muistanut.

Ensimmäisen kerran taisin kyseisellä tulipaikalla olla vuonna 1963. Siinä oli silloinkin silta ja jokseenkin samat puut, jotka nyt oli kuulemma siitä pois otettu. Sotavaarajoessa ei itse asiassa siltaa ylitykseen vaeltaja tarvitse missään kohdassa, koska se on matala ja kapea. Paljonkaan ei tarvitse etsiskellä kahluupaikkaa vaikka olisi kevättulvien aika.

Silta onkin alun perin tehty leiripaikkaa koskevaan kokonaisuuteen liittyväksi eikä niinkään yleisesti joen ylittämiseen tehtyyn tarpeeseen. Putousten kohdalla oli nuotiopaikka osapuilleen siinä missä se nytkin on, mutta telttailupaikka oli itäpuolella. Sillan kupeelle oli rakennettu huolellisesti valituista kelo-oksista "kalusto". Pari oikein hienoa "laiskanlinnaa" ja "sohva". Sitten joku laiskimus meni ja sahasi ne nuotioon.

Valitettavasti minulla ei ole silloisesta kokonaisuudesta kuvaa, mutta kolme vuotta myöhemmin vuonna 1966 kesäkuun puolivälissä aamuyöllä olen kuvan napannut.

 

 

 

Syyskuun alussa 1987 näkymä oli tällainen.

 

 

19 vuotta myöhemmin 2006 syksyllä sillalla näytti tältä.

 

...ja sitten vuoden 2016 näkymä...

 

 

Vaikka "kaidepuu" oli tuettu nyt maahan itäpuolelta ja yksi rungoista murtunut, niin kesti se silti hyvin ylityksen. Kovinkaan paljon ei tarvitsisi vaivaa nähdä, että pitkään paikalla ollut rakenne toimisi jatkossakin. Paikkahan on muuten käymisen arvoinen. Sen kautta on hyvä kulkea Porttikosken suuntaan tai päinvastoin Peurapäitten painanteesta tai polkua Suomun varteen. Aittajärvelle pääsee mukavasti joen itäpuolta Siikavuopajan kautta ja Sarviojan suunta on siitä luonteva.

2

Kirjoittaja Julkaistu 2 kommenttia

Suomujoen pohjoisrantaa kuljettaessa voi kokea monia hienoja elämyksiä, vaikka vaihtelua ei saadakaan tunturiin nousemalla. Jo karttaa vilkaistessa Suomun suupuolelta voi aavistaa, että vaihtelevuutta ei puutu. Vaellus kannattaakin aloittaa sieltä, mutta mikäänhän ei estä kulkemasta kumpaan suuntaan hyvänsä. Lähinnä ongelmana on vain se, että kun tällaisella vaelluksella ei olla kierroksella, jossa päätettäisiin vaellus siihen mistä aloitetaan, niin kuljetusta tarvitaan.

Jos tämä kuljetusongelma voidaan jotenkin ratkaista, niin suosittelen vaelluksen aloittamista Suomunniemivaarojen tuntumasta, jonne pääsee ajamaan ns Kuutuan tietä. Tie on mille hyvänsä autolle ajokelpoinen aivan vaaran tuntumaan. Kartasta näkee, että vaaran länsikuvetta kiertää puutavaran ajotie. Se on jo niin vanha, että tielle tehdyt puurummut ovat lahonneet ja sulamisvedet pintaa kuluttaneet. Maasturilla tms pääsee tietä myöten etenemään aivan Harrimukan järven tuntumaan, mutta muiden kannattaa lähteä kävelemään jo muutaman sadan metrin jälkeen. Harrimukanjärven päässä Suomun varressa oleva puulaavu on mukava tukikohta aloittaa vaellus. Laavun vessan takaa lähtee polku kohti Suomuvillen kenttää ja sitä myöten voi käydä aina Suomun suulla saakka ja palata sitten takaisin.

Toinen vaihtoehto on ajaa autolla Suomunniemivaarojen pohjoiskuvetta hieman eteenpäin Niemilammen kohdalle. Siinä on muutama parakki. Siitä voi jatkaa jalkaisin eteenpäin. Polku johtaa Luton varteen ja sieltä voi kiertää Luttokönkään reunamaa Suomukönkään suulle ja lähteä Rupisuolijärvien kautta kohti Villen kenttää. Katselemista kyllä riittää. Kolmaskin vaihtoehto olisi patikoinnin aloittamiseen. Niemilammen kohdalta nousee polku yli vaaran kohti Suomuvilleä. Sieltä riittää näköaloja.

Suomuvillen kenttää lähestyttäessä Luton suunnasta on "Jääkärikämpäksi" mainostettu hirsimökki. Viimeksi siellä käydessäni se oli kyllä huonolla hoidolla. Jääkäriliikkeeseen sillä ei tietääkseni mitään yhtymäkohtia ole, vaikka vanha onkin. Se on rajamiesten käytössä itsenäisyyden alkuaikoina ollut eikä "historia" taida olla mitenkään hohdokas, lähinnä siellä taidettiin keittää pontikkaa.

Suomuvillessä voi pysähtyä tutkimaan osittain erakoituneen miehen asuinpaikkaa. Pari vuotta sitten siellä poiketessani se oli kylläkin vähän epäsiistissä kunnossa. Lahoamassa olevia rakennustarvikkeita harsuuntuneiden muovipeitteiden alla ja vessa sotkuinen kuin mikä. Puisto on ostanut muutama vuosi sitten Villen parinsadan hehtaarin "rintamamiestilan", jonne myöhempi omistaja on rakentanut huvilan ja saunan. Huvila on nykyisin "valvontatupa". Sen edustalla on tulipaikka ja sauna rannassa on siisti, joten siellä voi löylytellä ja pulahtaa Suomuun huuhtomaan vaelluksen hikeä.

 

 

Villen mökki könöttää vielä hiekkatörmässä. Se kaipaisi pientä elvytystä.

 

 

Joskus mittailin kartasta tätä Villelle erotettua tilaa ja sen koko oli parisensataa hehtaaria ja todella hyvin valittu. Se sisälsi osan Suomujokea, lähistön pieniä lampia ja pienoisharjuja. Kämpän takaa nousee polku, joka suuntaa kohti länttä. Alkumatkasta Suomujoki vielä näkyy. Taustalla nousee Könkäänvaaran rinne.

 

 

Harju kääntyy pian hieman kauemmaksi joesta. Polku ei ole kovinkaan kulunut, mutta selvästi näkyvissä.

 

 

Alkumatkasta jää pohjoispuolelle Pirunsylkemän lampi.

 

 

Polku kulkee mukavassa männikössä aina Harrimukan järvelle saakka.

 

 

Sillä kohdalla on Suomujoen rannassa laavu, sen takana puusuoja ja vessa, josta suunnasta Suomuvilleen johtava polku kulkee.

 

 

Harrimukan järvi on melkein joessa kiinni. Siinä oli vielä 1990 luvulla erikoinen kopukka. Se oli kelopuista tehty ja keskimmäinen hirsi oli huomattavasti muita pitempi, joten se pysyi hyvin soudettaessa suunnassa. Siihen oli rakennettu noin 50 cm korkuinen istuin sekä soutamista varten samalle korkeudelle hankaimet. Jo -80 luvun lopulla se oli niin sammaloitunut, että mitä luultavimmin se oli Suomuvillen omiin tarpeisiinsa rakentama. Vuodet lautan hajottivat ja sen rippeitä näkyy vielä vähäisen Suomuun laskevan purouoman suulla. Allaoleva näkymä on Harrimukan järven itäpäästä länteen.

 

 

Harrimukanjärven ja Suomujoen välissä on vain kapea mutta suhteellisen korkea harju, jota pitkin polku etenee. Kuva on Suomun varresta länteen.

 

 

Polku kulkee lähellä jokea ja pohjoisen puolelle jää useampi lampi. Tulipaikkoja tällä lyhyellä etapilla Muorravaarakkajoen suupuolen tasolle on parikin kappaletta. Hyväkulkuista polkua voi edelleen edetä kohti Snellmanin kämppää. Tässä kohden pitänee kertoa niille, jotka eivät sitä tiedä että Suomuvillestä aina Snellmanin tasolle saakka joessa on helmisimpukoita eli raakkuja. Paikka tiedettiin kaukana Karjalassakin ja sieltäkin käytiin paikanpäällä helmestämässä. Erämies-kenraali Kurt Martti Wallenius myös piti Lotjanankosken niskalla raakunavausleiriä 1920 luvulla Raja-Joosepin ja Huhti-Heikin kanssa. He kylläkin taisivat raakkunsa silloin ottaa Kuotmuttiojasta. Osapuilleen kerrotun raakunavausleirin lähettyviltä Suomun pohjoisrannalta on seuraava kuva napattu. Muistuttelen vielä, että nykyisin raakku on rauhoitettu.

 

 

Snellmanin kämppä on rakennettu hienoon paikkaan. Idästä tultaessa noustaan harjanteen päälle, josta on hyvät näkymät Suomua ylävirtaan. Hieman kämpän tason yläpuolella on pieni niva, josta pääsee kahlaamaan pohjoisrannan särkän kautta yli.

 

Itse kämppä on vilkkaassa käytössä, sillä Aittajärvelle tulee matkaa vain kolmisen kilometriä.

 

 

Kämpän kohdalta alkaa suoraan länteen kulkeva puolitoista kilometriä pitkä harjumainen niemi, jonka päässä Suomujoki virtaa kapean uoman kautta Suomujärville. Olen siitä yli kahlannut, mutten sitä kenellekään suosittele, sillä varsinkin rinkan kanssa saattaa käydä niin, että urhea ylittäjä purjehtii äkkiä hyvässä myötäisessä kauemmas ulapalle. Polku johdattaakin kämpän takaa ensin pohjoiseen ja laskeutuu sitten Mukkaperäjärven rantaa kiertämään. Kuva on ruska-aikaan otettu länsisuuntaan ja vasemmalla näkyy po niemi.

 

 

Polku on hyvässä kunnossa. Seuraava otos on edellisestä kohdasta puolisen kilometriä länteenpäin mutta Snellmanin suuntaan otettu.

 

Snellmanilta on tällaista rantapolkua puolentoista kilometrin verran ns Kolttakenttään. Sen rakensi sotavuosien jälkeen Petsamosta evakkoon joutuneet kaksi kolttaperhettä. Luttoköngästä vastapäätä oli heidän talviasumuksensa ja kesäksi he muuttivat tähän rauhaisaan Suomujoen lahdelmaan. Kesällä 2014  rannassa olevan saunan kattoa tervattiin.

 

Tähän kokonaisuuteen liittyi myös läheisellä Ahvenjärvellä ollut hirsiasumus, joka nyttemmin on hävinnyt. Asukkaat eivät täällä pitkään viihtyneet, vaan muuttivat pian Sevettijärvelle. Tästä on runsaan parin kilometrin verran matkaa Aittajärvelle, jonka tällä hetkellä voi sanoa olevan UK-puiston pohjoispuolen keskeisin vaellusten aloituspaikka. Kolttakentästä sinne johtaa tietenkin melko kuluneet, mutta hyvässä kunnossa olevat polut. Muutaman sadan metrin päässä Kolttakentästä Aittajärven suuntaan vastarannalla erottuu Suomujoen kapeikko. Vasemmalta eli idästä siihen työntyy Snellmanilta tuleva niemi.

 

 

Taisin valita kuvan vähän huonosti, joten asettelen tähän parikymmentä vuotta aikaisemman otoksen keskiyön auringon valottamana näkymää selventämään.

 

Ruska-aikaan Suomun rannoilla tapaa huikaisevia värisävyjä lähellä Aittajärven kahlaamoakin.

 

 

Tunnelmallisia hetkiä värisävyineen toki saattaa löytää Aittajärvenkin laavun edustalta.

 

 

Jatkettaessa tästä edelleen yläjuoksun suuntaan on heti alkuun esteenä pohjoisesta Akanjärvestä Aittajärveen laskeva puro. Ei se toki mikään este saappaita käyttävälle ole, mutta jos haluaa kuivin jaloin selvitä lenkkareilla toiselle puolelle, pitää nousta puron vartta osapuilleen Aittajärven parkkipaikan tasolle, jossa on eräänlainen risusilta.

 

 

Länteenpäin onkin ylempänä kuivat hyväpohjaiset kangasmaat jalan alla ja sieltä voi laskeutua viistosti rannan suuntaan, josta tapaa uudelleen polun. Aittajärven länsipäässä avautuu tulosuuntaan tällainen näkymä.

 

 

Suomu kapenee tämän suvantojärven jälkeen jälleen joeksi ja virtaa alkuun peilipintaisena tasaisessa hiekkapohjaisessa uomassaan. Pian ylävirtaan kulkeva kuitenkin kohtaa kallioisia kohtia, jolloin ranta on kivikkoisempaa ja polku kiertää pieniä kosteikkotaskuja. Niitä onkin tämän tästä oikeastaan Lankojärvelle saakka.

Miettiessäni mitä kerron tästä jokivarresta Aittajärveltä eteenpäin, tuli mieleeni että jäänkin sinne Aittajärvelle ja suosittelen kulkua joko siirtymällä joen eteläpuolelle tai hyppäämällä parkkipaikalta autoon ja ajamalla pois, sillä jatko on pohjoisrantaa myöten mielestäni vähän yksitoikkoinen. Tarkemmin sitä muistellessani, ei se nyt niin kauhean tylsä olekaan ja se tarjoaa tietysti vaihtoehtoja toisenlaisiin vaelluksen lopetteluihin.

Siikavuopajan kohdalta pääsee joesta kahlaamalla yli, ellei ole kevättulvia. Samoin voi tehdä Porttikoskella, jossa on se silta. Runsaat pari kilometriä Porttikosken sillalta ollaan Puilakkakurun tasolla, joka on hyvä väylä Kulasjoen varteen ja siitä edelleen Taajostuvan tulipaikan ja Luulammen kautta Kiilopäälle. Puolisen kilometriä tämän reitin aloituskohdasta ollaan Taimenlammelta tulevan puron suussa. Siinä pitää hieman etsiskellä ylityskohtaa, muttei se mikään vaikea silti ole. Eräs vaihtoehto lähteä Suomulta puron vartta Taimenlammelle ja nousta sieltä edelleen selänteiden yli luoteeseen ja laskeutua Kulaksen varteen ja lopetella samaan tapaan kuin Puilakkakurun kautta kulkiessa.

Voi tietenkin jatkaa edelleen Suomun vartta Taimenlammen puron jälkeen. Lankojärvelle on matkaa ehkä nelisen kilometriä. Jokivarsi on kallioinen, mutta polku on silti kohtuullisen hyvä siihen nähden. Suomu on tällä jaksolla melko syvä ja muutamissa paikoissa on pieniä kosken nivoja.

 

 

Lankojärvi on taas Suomun suvanto. Se on paljon käytetty vaelluksien solmukohta. Lankojärven keskivaiheilta olen napannut näkymän vuonna 1979 kohti koillista. Taustan selänne on Karunaslaavu.

 

 

Melkein samoilta kohdin on otokseni vuodelta 1963. Kuvan suunta kuitenkin hieman enemmän itään.

 

 

Lankojärvellä on tietysti kämppä. Sen näin ensikerran lähes valmiina heinäkuulla 1967. Oheinen kuva on kuitenkin siitä vuodelta 1980.

 

 

Lankojärven lounaispäässä on pieni saari. Sinne yleensä pääsee melko helposti kahlaamaan kapean salmen yli. Siellä asui 1950 ja 1960 luvullakin Meänteiseksi kutsuttu mies. Hänen jäljiltään on näkyvissä vielä niliaitta ja yhdestä puunrungosta koverrettu ruuhi. Asumuksen on puisto hävittänyt.

 

Lankojärveltä voi tietysti kääntyä pois Suomun varresta ja lähteä Rautuojan laaksoa kohti Rautulampea ja Kiilopäätä, mutta Suomun vartta voi toki jatkaa ylävirtaankin. Rautuojan ylitys saattaa aluksi kevätvesien aikaan vaatia housujen riisumista, mutta tavallisesti sentään ei.

Polku kulkee edelleen pitkin jokivartta. Rautuojalta laskien reilun kahden kilometrin päässä on idästä Suomuun laskevan Palovangan suuputoukset. Suomussa yhtymäkohdan yläpuolella on kahluukelpoinen suvanto. Sen jälkeen on lyhyin välein luoteesta Suomuun laskevia puroja. Niiden varsia on helppo kulkea kohti Rautulampea. Ehkä niistä paras siihen tarkoitukseen on Kotakönkään kohdalla oleva Hikioja, jonka varteen on syntynyt hyvä polkukin. Kotakönkäällä on tulipaikka länsipuolella ennen Hikiojaa sekä silta. Molemmin puolin köngästä on kallioita, joista näkee, että jääkauden sulamisvedet ovat aikanaan tehneet ankaraa työtä. Pienempiä ja suurempia Hiidenkirnuja siitä etsivän silmään sattuu.

 

Kotakönkään itäpuolella on puulaavu, -suoja ja vessa, kuten edellisessä Suomun vartta koskeneessa selvityksessä olen kertonut. Jossain karttapainoksessa se on asetettu vahingossa vastakkaiselle puolelle jokea.

Näillä maisemilla Suomun laakso on syventynyt ja hieman kaventunut aiemmasta. Se näkyy myös puustossa. Lehtipuuta on jokivarteen ilmestynyt aiempaa enemmän ja jokivarsikasvillisuus muutenkin on hieman rehevämpää. Kotakönkään niskalla olevan suvannon näkymä kertoo tästä.

Noustaessa tästä edelleen ylävirtaan, maasto on hieman vaikeakulkuisempaa kuin vastakkaisella rannalla, sillä laakson rinne nousee jyrkemmin ja pienten purojen sarja laskee vähän väliä Suomuun. Jokivarressa on tästä syystä myös pieniä kosteikkotaskuja, joita hieman joutuu kiertelemään. Reitti ei silti mikään vaikea ole ollenkaan ja pian vaeltaja kohtaa etelärannalta sillan yli tulevan Suomun ruoktulle johtavan polun.

Tätäkin reittiä kannattaa kokeilla.

 

 

 

 

 

3

Kirjoittaja Julkaistu 3 kommenttia

Taannoin joku tiedusteli yksityiskohtia suunnitellessaan vaellusta jokivarsia myöten Raja-Joosepista alkaen aina Suomujoen latvoille saakka. Joihinkin kysymyksiin saatoin vinkkejä antaakin, mutta sitten tuli mieleeni käsitellä olennaisilta osilta koko reittiä.

Tällaisella vaellussuunnitelmalla on muutamia hyviä puolia. Ensinnä suunnistaminen on helppoa kunhan pysyy osapuilleen jokivarressa.Vähän huonompikuntoinenkin selviää, koska merkittäviä korkeuseroja ei reitiltä löydy. Kulkupohja on lähes koko matkalta helppokulkuista kangasmaata, jolla vielä kulkee molemmin puolin jokea polku ja joissakin kohden useampiakin. Oikeastaan ainut miinusmerkkinen seikka on reitin samankaltaisuus. Koko ajan seuraillaan ensin Luton varsia ja sitten Suomujoen yhtymäkohdasta sen latvalle saakka. Tästäkin on kuitenkin todettava, että ei se sentään tasamaata ole. Joskus rantamaat nousevat hyvinkin korkealle ja vaihtelua on muutenkin. Aivan alussa on vielä mahdollisuus käväistä Raja-Joosepin asuinkentässä vilkaisemassa. Siellä tuntuu aika pysähtyneen viime vuosisadan alkukymmeniin.

Järkevin kohta aloittaa vaellus on rajamiehille alun perin rakennettu Luton yli johtava riippusilta. Kuva on vuodelta 1982.

 

Ylläolevassa kuvassa ollaan sillan tuntumassa pohjoisrannalla. Vaellus kannattaa aloittaa etelärantaa kulkevaa polkua myöten. Aivan alussa Luttoon laskee etelästä Kiertämäoja. Se on melko helppo kahlattava ellei aivan pahinta kevättulvaa sattuisi kohdalle. Sitten noustaankin ylemmäksi. Eteläiset penkereet kulkevat korkealla.

 

 

Riippusillalta Suomun suulle on viitisen kilometriä matkaa. Sitten polku seurailee toistakilometristä Suomuköngästä ja sen niskalta voi tarkastella toisella puolella kosken niskan suvantoa sijaitsevaa Suomuvillen entistä asuinkenttää, johon myöhemmin on rakennettu nykyisin huoltotupana toimiva huvila ja rantasauna. Sinne ei kuitenkaan etelä-rannalta ole asiaa ellei ole venettä apuna. Villen kentän tuntumasta noin kolmen kilometrin päässä tullaan pohjoisrannalla olevan Harrimukan järven tasolle. Sillä kohdalla on Suomussa suvantolaajentuma ja keskellä jokea hiekkasärkkä. Se on yli kahlattavissa ellei ole tulva-aika. Vastarannalla näkyy puulaavu, puusuoja ja vessa. Näillä kohden jokea on kummallakin puolella erinomaisia leiripaikkoja. Allaoleva kuva on Harrimukan laavulta.

 

 

Seuraava kuva on vastarannalta.

 

 

Alakuva on Harrimukan laavun edustalta yläjuoksun suuntaan. Etelärannalla näkyy vähän korkeampi rantapenger, jonka jälkeen Suomuun laskee etelästä Pahaoja. Se on kovin pieni puro, jonka ylittämisessä ei ole suurta tuskaa. Sen varsia alkuun seurailee polku joka johtaa Jyrkkävaaran kämpälle.

 

 

Jokivarsipolku jatkuu kuitenkin Suomun vartta edelleen tasaisia kangasmaita kohti Muorravaarakkajoen suuta. Pahaojalta tulee sinne matkaa vajaat kolme kilometriä. Muorravaarakassa on suukoski joka on melko kuiva. Sen suupuolella on isohkoja kiviä, joita myöten joki on helppo ylittää. Ylityksen jälkeen Suomussakin on jälleen koskijakso, mutta sitten avautuvatkin Suomun leveähköt suvantojärvet. Aivan alussa on Snellunkosken tulipaikka.

 

 

Noin puolentoista kilometrin päässä tästä tullaan pohjoisrannan törmällä majailevan Snellmanin kämpän kohdalle. Siinä olevan pienen nivan niskalta on mahdollista yli kahlata, mutta edelleen ehtona on normaali vedenkorkeus. Alla ollaan ylitykseen valmistautumassa.

 

 

...ja seuraavassa yli menossa...

 

 

Tässä selostuksessa pysyn kuitenkin koko ajan joen etelärannalla ja jatkan matkaa erittäin hienoja kankaita myöten, Suomun levetessä Snellmanilta alkaen jälleen suvantojärveksi. Snellmanilta tulee Suomuun myös noin puolentoista kilometrin pituinen niemi, jonka päässä on Suomussa kapeikko. Kapeikon itäpuolen rannalla on jälleen tulipaikka.

 

 

Tältä tulipaikalta ylävirtaan on runsaan kahden kilometrin päässä Aittajärven kahlaamo tukivaijereineen.

 

 

Etelärannalta on mahdollista lähteä moneen suuntaan, mutta tässä tapauksessa mennään suoraan jokivartta eteenpäin ja noustaan jyrkähkösti korkean rantapenkereen päälle. Etuoikealla avautuu Aittajärveksi nimetty Suomun suvantolaajentuma ja pohjoisrannalta sattuu kulkijan silmiin Aittajärven puulaavu. Polku kulkee kapeahkoa harjannetta ja vasemmalla puolella pilkahtelee näkyviin Maantiekurun suussa oleva lampi. Siitä lammesta laskee Suomuun puro, joka on seuraava ylityskohta. Se on matala eikä siinä ole vaikeuksia. Sen jälkeen polku jälleen nousee ylänkömaille. Valittavana on parikin polkua. Toinen kulkee aivan joen rantaa myöten ja toinen haarautuu siitä ylemmäksi ja oikaisee vähän.

Tässä kohden on vaara kulkea hieman harhaan, sillä polku on porojen alun perin aikaansaaama ja alkaa kääntyä huomaamatta kauemmas joesta. Siksi suosittelen, että kun tällä polulla tulee vastaan kivikkoinen jakso ja joki vielä näkyy oikean käden puolella, niin kannattaa laskeutua alas ja tavoittaa siinä kohdalla alempana kulkeva polku ja ruveta seuraamaan sitä. Tämäkin polku melko pian erkaantuu joesta kulkien taas erittäin hienojen kumpuilevien kankaitten kautta Siikavuopajan lammen päähän. Sen rannalla on puulaavu, puusuoja ja vessa, jonka saranat ovat viimeisen päälle hienot - ainakin viimeksi ne nähdessäni.

 

Näkymä laavulta lammelle. Suomu virtaa lampea sivuten vasemmalla.

 

 

Kun tästä jatketaan yläjuoksun suuntaan, ei kannata mennä aivan Suomun varteen, vaan nousta laavun takaa ylös kankaalle ja suunnata itään kulkien penkereen reunaa. Eteen siellä tulee muutaman sadan metrin päässä pieni puron painanne, jonka jälkeen tasainen kangas jatkuu. Noin 700 metrin päässä Siikavuopajalta poroaita ylittää Suomun. Siinä kannattaa hakeutua polulle. Seuraava este on Sotavaarajoki. Polku kohtaa joen paikassa, johon on joskus ammoin tehty tulipaikka. Sitä ei ole merkitty karttaan. Sotavaarajoki on matala ja helposti yli kahlattavissa. Sen voi todeta oheisesta kuvasta.

 

Polku seurailee Suomua tämän jälkeen lähellä jokea. Porttikoskella on silta. Sinne on Sotavaarajoelta runsas kaksi ja puoli kilometriä. Porttikosken tienoo on kallioista ja polku sitä ennen idästä tultaessa hieman kivisempi kuin aiemmin, mutta kohtuullisen hyväkulkuinen.

 

 

Porttikosken kivisemmän jakson jälkeen on jälleen edessä loistoluokan polkua kilometrin verran ja Porttikosken kämppä tulee sitten vastaan.

 

 

Hyväpohjaiset kankaat jatkuvat tästäkin eteenpäin. Runsas kilometri kämpältä eteenpäin on tulipaikka osapuilleen pohjoisesta Taimenlammelta Suomuun laskevaa puroa vastapäätä. Siinä on pieni puusuoja. Sen kohdalta niemen nokasta yleensä pääsee helposti kahlaamaan yli kunhan etenee myötävirtaan viistosti kohti vastarantaa.

 

 

Suomu syvenee tämän jälkeen. Siinä tulee kallioisia rantoja ja välillä on komeita nivoja. Kulkualusta on kuitenkin edelleen kaikin puolin hyvä. Kuva on pohjoisrannan puolelta.

 

 

Edelliseltä tulipaikalta on nelisen kilometriä Lankojärvelle. Kämppä sijaitsee vastarannalla eikä kohdalta pääse kahluukonstein yli. Tarkoitus onkin jatkaa edelleen kohti Palovangan suuputouksia, jossa on silta. Etapilla on sitä ennen muutama yli harpattava puro. Putouksen yli on silta.

 

 

Palovangan suupuolen yläpuolella on Suomussa kahluukelpoinen suvantolaajentuma normaali vedenkorkeuksilla. Jos kuitenkin haluaa edelleen jatkaa samaa rantaa ylävirtaan, kannattaa nousta Palonvangan vartta puolisen kilometriä ylöspäin Padagovan tulipaikalle, jonka takaa lähtee kelvollinen polku kuvanottosuuntaan kohti Kotakönkään kallioita ja tulipaikkaa.

 

 

Kotakönkäällä on jälleen kunnon silta ja mahdollisuus vaihtaa Suomun toiselle puolelle.

 

 

Kotakönkään laavu on yksi puiston parhaista. Se on niitä harvoja, johon savu ei tunge sisälle. Se taas johtuu katon oikeasta kulmasta ja tulipaikan sijainnista.

 

 

Tästä eteenpäin ylävirran suuntaan lähtee selvä hyväpohjainen polku. Se kuitenkin alkaa huomaamatta kääntyä pois Suomun varresta ja johtaa itseasiassa Tuiskukuruun. Siksipä polulta pitää poiketa ja pitää Suomun uomaa oikeassa silmänurkassa kunnes Tuiskujoki tulee vastaan. Tuiskun ylityksessäkään ei suurempia murheita kenelläkään ole. Maasto joen jälkeen on tasaista männikkökangasta kilometrin ja vähän toista, mutta sitten tulee pieniä kalliojaksoja ja lampien kirjavoittamia kangasmaita. Kolmas puro Tuiskujoelta lukien on sitten Vintilänoja. Sen suupuolella on vähän pehmeikköä, joten kannattaa nousta sen vartta hieman ylöspäin Salonlammelle, jossa on tulipaikka, laavu ja vessa.

 

 

Kun Suomu alkaa kolmen lammen ketjun jälkeen sitten selvästi kaventua, sen varret tulevat ikään kuin vähän rehevämmäksi.

 

 

Vajaa pari kilometriä Salonlammen jälkeen on silta. Se kannattaa ylittää, sillä siitä johtaa hyvä polku Suomun ruoktulle.

 

 

Suomun vanha ruoktu onkin puolentoista kilometrin päässä.

 

Uudempi ruoktu tupsahtaa vastaan tästä puolen kilometrin päässä.

 

 

Tästä sitten on viitisen kilometriä Suomun latvan laavulle. Polku johtaa kämpän jälkeen yli Suomun ja jota on poljettu niin jalkaisin kuin mönkijöilläkin. Toisaalta mikään ei estä kulkemasta viimeistä etappia joen kämpän puoleista rantaakin pitkin. Hyvät kankaat sielläkin on ja Suomu laavun kohdalla vain yli harpattava puro. Laavun katolla voi aurinkoisena päivänä ottaa rennostikin ennen viimeistä tunturietappia kohti Kiilopäätä.

 

 

Tällä reitillä on useita variaatiomahdollisuuksia. Käyn ne erikseen läpi toisessa esittelyssä, jossa käyn läpi Suomun pohjoisrantaa samaan tapaan.

 

 

Kirjoittaja Julkaistu

1990 luvun puolimaissa olin talvella aviosiippani kanssa yöpymässä Luirojärvellä Hilltonin avoimella puolella. Siellä oli kanssamme toinen pariskunta, joka "jäähdytteli" lopetellessaan pitkää vaellustaan. Heillä oli pian kuusiviikkoinen vaellus takanaan. Muutamaa päivää aikaisemmin he olivat tulleet Raja-Joosepin kohdilta pohjoisen suunnasta yli tien UK-puiston puolelle. Luirojärvellä oli paljon vaeltajia. Rajankämppä ja Kuuselakin olivat varattuja. Myös Hilltonin varauspuolella oli väkeä, ryhmä nuoria.

Meillä oli eräkoiramme Muru myös matkassa. Varauspuolelta tuli nuori tyttö puheillemme. Hän roikotti suoraksi ojennetussa kädessään kahden yhteen nipistetyn sormen välissä olevaa savulihan viipaletta. Saattoi nähdä, että hän sydämensä pohjasta inhosi sitä. Anteeksipyydellen hän tiedusteli meiltä, voisiko hän antaa sen koirallemme ja selitti joutuneensa ottamaan lihan mukaansa kun äiti oli pakottanut.

Kukaan muukaan hänen porukastaan ei ollut kyennyt syömään niin inhottavalta näyttävää ravintoa. Me ilmoitimme, että sopii koirallemme ja sopii meille muillekin. Hetkisen kuluttua hän palasi ja toi loputkin siivut eli 200-300 grammaa varmasti kalleimmasta päästä lihatuotteita mitä siihen aikaan saattoi rahalla saada.

Teimme tasajaon kämpässä olijoiden ja koiramme kesken. Vieläkin kiittelen kyseistä äitiä hänen erinomaisesta valinnastaan ja huolehtivaisuudestaan. Koiramme kielikään ei näyttänyt olevan tuohesta ja jos se olisi osannut, niin se olisi varmaan kiitellyt vielä minuakin runsassanaisemmin.