Tekijä: Heikki

Nykyisin Saariselän alueella kansallispuiston henkilökunta rahtaa polttopuuta kämppien kamiinoihin, saunoihin ja tulipaikoille retkeilijöiden tarpeisiin. Se on järkevää sikäli, että se säästää lähiympäristön puukantaa. Puuta kuitenkin huhupuheiden mukaan rahdataan puiston ulkopuolelta ja jopa ulkomailta. Mikäli tämä pitää paikkaansa, niin se tuntuu kyllä kummalliselta sillä puiston alueella lahoaa vuosittain polttokelpoista puutavaraa monikymmenkertainen määrä tarpeeseen nähden. Sen hakkuu ja kuljetus lienee sitten niin hintavaa paikanpäällä, ettei se kannata. Itse en tällaista palvelua suuremmin kaipaa, sillä tulipaikoilla on yleensä maassa puista pudonneena kuivaa oksaa siinä määrin, että vähällä vaivalla saa nopeasti kuumat tulet. Niitä riittää sillä vuosittain puista putoaa uutta polttoainetta tarpeellinen määrä. Tilanne on vähän toinen paljon kuljetuissa solmukohdissa, joissa puut on jo vuosikymmeniä sitten poltettu lähitienoilta.

Oksatulella pannukin kuumeni nopeasti Vintilänojan kurukossa vuonna 1961ja nuotio loi tummenevaan iltaan tunnelmaa.

Saunan lämmittämiseen eivät tietenkään pienet oksat hevillä riitä ja silloin pitää pesiin olla vähän järeämpää tavaraa. Sellaisilla saatiin Anterinmukan sauna kuumaksi vuonna 1991 ja kämpän tuntumassa oli mukava jäähdytellä tulipaikalla liekkien leikkiä tuijotellen.

Kulkemisen lomassa kahvivedet kiehahtavat nopeimmin juuri oksatulilla kuten tässä Jaurun varressa Pittivaaran tulipaikalla vuonna 2007.

Päivisinkin tuli on tarpeeseen, mutta ei voi kieltää etteikö ilta-aikaan tuli anna tunnelmaa kuten tässä Harrijoen latvoilla 2014.

Tai kuten Anterin laaksossa vuonna 1988

Nuotiopaikalla saattaa tunnelmoida vaikka olisi vähän helteisempääkin. Kuva on kesäkuun puolen välin korvilta vuodelta 1966 Sudenpesän kämpän edustalta. Päivällä oli Ivalossa mitattu virallisesti 32 asteen lukema. Nuotiolla oli silti mukava olla.

Saariselän sää kun vaihtuu äkisti, niin edellä olevan kuvan ottohetkestä pari päivää eteenpäin lämpötila hapuili nollan tuntumassa ja hieman tihkui vettä. Sormia sai lämmitellä Padagovan tuntumassa pihanuotiolla.

Nuotiotulien sanotaan syventävän ajattelua, miten lienee, mutta ruokahalua se ainakin tuntuu herättävän kuten tässä Sotajoen tuntumassa vuonna 1975.

Kun kulkiessa oikein huono sää koettelee ja kastelee, niin on ilo löytää pihkainen kelon kappale kuivattelemaan ja lämpöä antamaan kuten tässä Kielisvaaran rinteellä 1986.

Tervaksinen puu syttyy helposti. Sille ei oikeastaan tarvitse kuin näyttää tulitikkua ja liekki jo leimahtaa. Tervaksen liekki palaa myös komeimmin kuten tässä Hilltonin tulipaikalla vuonna 2008. Tervas ei kuitenkaan ole hyvä pakin alle, sillä se nokeaa keittovälineen nopeasti.

Niin - ja tulipaikalla voidaan tulla hyvälle tuulelle, vaikka tuli olisi sammunutkin, kuten tässä Rajankämpän tulipaikalla vuonna 2005.

Otsikon mukaisen merkinnän teki 14.5.1865 Ounasjokivarressa asunut Vene-Aapo eli Juhan Abraham Jääskö päiväkirjaansa. Samoin otsikoi kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju Sompio kirjaansa yhden luvun. Heidän aikanaan ihmiset elivät lähempänä luontoa ja useimmat tiesivät miten sen kanssa parhaiten tullaan toimeen. Karhua ei sopinut kutsua karhuksi, sillä tiedettiin että metsän herra tulee "nimensä perille" ja sen vuoksi oli turvallisempaa sanoa sitä vaikka mettäksi, kontioksi, otsoksi, mesikämmeneksi tai vaikkapa kuntsaksi.

Sompio kirjassaan Paulaharju on huumorilla kuvannut suurinta petoeläintämme, mutta kun sitä tarkkaan lukee ja mietiskelee, niin mesikämmentä kuvaileva luku hyvinkin tarkkaan kertoo millainen eläin oikeasti on ja miten se saattaa käyttäytyä.

Paulaharjun aikana karhut ja sudet oli jo pitkälle työnnetty itärajan tuntumaan ja enimmin niitä eli erämaa-alueilla esimerkiksi Saariselän tuntureilla ja laaksoissa sekä alueen eteläosissa. Ihmiset muualla alkoivat menettää tuntumaa näihin eläimiin ja kun nykypäivänä ne ovat uudelleen levittäytyneet koko maahan, niiden todellisesta olemuksesta tietävät vain harvat. Nekin jotka ehkä jotakin tietävät, kertoilevat vain osatotuuksia syystä, että levittäytymiselle ei syntyisi kovin voimakasta muutosvastarintaa. "Suuri yleisö" uskoo vahvasti esimerkiksi sen, että karhu väistää aina ihmistä eikä ole ihmiselle vaarallinen muuten kuin pentujaan puolustaessaan. Olisi kuitenkin terveellistä ymmärtää että näin yksioikoista se ei ole.

Hiljakkoin naapuripitäjässä joku sattui  näkemään karhun menevän peltolatoon. Näkijä innostui heti haalimaan lähistöllä asuvia paikalle. Uteliaita kertyikin suuri määrä juuri kun otso tuli ladosta ulos. Ihmiset kun olivat varmoja sen vaarattomuudesta ja "nallemaisuudesta", he muodostivat renkaan eläimen ympärille. Karhu oli tietysti hämmennyksissä eikä tiennyt mitä tehdä. Sitten joku neropatti alkoi lyödä kämmeniään yhteen, johon muutkin yhtyivät. Kontio joutui pakokauhun valtaan ja ryntäsi tiehensä. Tyhmeliinien onneksi pakoreitillä sattui renkaassa olemaan sopiva aukko.

Jos kohdalle olisi sattunut joku kämmenten läiskyttelijä, olisi sairaalamatka ollut varma ja huonommalla tuurilla olisivat voineet lyödä kirkon kellotkin. Tämä suurin petoeläimemme onkin käytökseltään paljon monimutkaisempi ja arvaamattomampi kuin nykyisin yleisesti luullaan.

Eräs nykyuskomus pitää sitä pelokkaana ja että ihmistä se väistää aina. Tästä todisteena pidetään sitä, että se saattaa ihmisen havaitessaan rynnätä tiehensä ja luontodokumenteissä se useasti nähdään väistävän vahvempaa lajikumppaniaan ja haaskalla ollessaan sitä voivat muut eläimet jopa korpitkin käydä nyppimässä.

Karhu ei kuitenkaan pelkää yhtään mitään. Se on varovainen. Se tietää myös välittömästi milloin sen voimat eivät riitä lajikumppania vastaan ja se on sikäli viisas että se väistää heti. Kun se havaitsee jonkun oudon, vaikkapa ihmisen lähestyvän se yleensä väistyy tarkkailemaan, onko lähestyjästä jotakin vaaraa. Sekään ei ole pelon merkki vaan järkevää varovaisuutta.

Väistämisen jälkeen mesikämmen saattaa ruveta kaksijalkaista jopa seurailemaan, saadakseen siitä parempaa selvyyttä. Olen aiemmin jutuissani kirjoitellut parista Jaurulla leireilleestä nuorukaisesta, joista toinen oli yllättänyt otson kaverusten muonakätköllä. Karhu oli painellut pakoon ja nuoret säikähtäneet, koonneet leirinsä ja lähteneet kohti Hammaskurua ja jatkoivat iltamyöhään vielä Luirojärvelle.

Pakoon ryntäyksen jälkeen tämäkin karhu tuli uteliaaksi ja seurasi kulkijoiden jälkiä Jaurulta Hammaskuruun ja siinä tunnin toista paikkaa tutkittuaan jatkoi edelleen heidän jäljillään kohti Luirojärveä muutaman kilometrin.

Nuotiopaikkakin silloin oli täynnä kiinnostavia tuoksuja joista se kyllä osasi erottaa  makkaranhajuisten edellä kulkijoittenkin hajujäljen.

Mitä se olisi mahtanut tehdä jos olisi kulkijat tavoittanut. Sitä ei osaa sanoa. Joitakin kilometrejä Hammaskurulta kuljettuaan se jäi muurahaispesiä penkomaan ja sitten kiinnostus suuntautui muualle.

Karhujen käyttäytymiseen vaikuttaa mm vuodenaika. Keväisin on kiima, jolloin urokset ovat ärhäkkäitä. Jos uros on kaatanut valitulle naaraalle "paistin", ei satunnaisen kulkijan ole hyvä tulla lähelle. Hylätty kosija saattaa myös olla hyvinkin kiukkuinen. Olen joskus pannut merkille juurineen maasta kiskottuja puita, joita on rusikoitu ja pureskeltu ikään kuin vihan vimmassa. Vaikea sanoa mikä panee luonnon näin rajusti kuohahtelemaan, mutta sitä tapahtuu.

Vaikka varovaisuus panee otson väistämään tuntematonta, niin joskus saattaa käydä niin, että ilmavirtaa vastaan hiljaisesti etenevä yllättää metsän voimanpesän ja se saattaa tuiskahduttaa kiukun pintaan, jolloin se käy siekailematta päälle.

Tietenkin karhuemo suojaa pentujaan, mutta useimmiten ryntäykset kohti ihmistä näissä tapauksissa ovat valehyökkäyksiä, jotka keskeytetään ja tilanne raukeaa sillä, että perääntyy rauhallisesti paikalta. Jos kuitenkin pennut pyörivät paikalle sattuneen ihmisen jaloissa, on vahingon vaara suuri.

Karhualueilla pitäisikin kulkea sen verran melua aiheuttaen, että kontio tietää väistää ja emo ehtii viedä jälkeläisensä sivummalle. Juosten näillä alueilla ei pitäisi lenkkeillä ollenkaan, sillä silloin edetään mesikämmentä kohti liian nopeasti ja se voi luulla juoksijaa hyökkääjäksi jolloin se itse puolustautuu hyökkäämällä. Jos taas karhu havaitsee loittonevan juoksijan se saattaa herättää ajatuksen pakenevasta saaliista ja saalistusvietin.

Iän tuomalla kokemuksella on merkitystä. Tästä syystä vanhat karhut ovat vaikeita metsästettäviä. Alueilla joissa karhuja on perinteisesti kaadettu, vanhemmat eläimet hyvin tarkkaan väistävät ihmistä. Nuoret ovat oma lukunsa. Ne ovat uteliaita ja jotkut eivät voimansa tunnossa arkaile yhtään mitään. Tästä syystä jotkut yksilöt voivat tallustella ihmisten ilmoille nuuskimaan vailla minkäänlaista pelkoa eivätkä hätistelyistä paljon välitä.

Retkeilijä tai aseistamaton ihminen karhun hyökkäyksen sattuessa  ei kykene puolustautumaan pakoon juoksemalla tai puuhun kiipeämällä. Mesikämmen on nopeampi sekä pikajuoksussa että kiipeämisessä. Kun ollaan niin pitkällä että päälle käyminen on ilmeistä, ainut mahdollisuus on paiskautua maahan mahalleen ja toivoa että raatelu jää vähäiseksi.

Tällaista sattuu kuitenkin aniharvoin. Yleensä siihen liittyy jotakin poikkeuksellista. Vaikka kontio onkin kaikkiruokainen, niin automaattisesti ihminen ei sen ruokavalikoimaan kuulu. Jos silti sattumalta se pääsisi ihmislihan makuun, niin silloin siitä tulee todella vaarallinen. Näinhän on myös susien kohdalla, jonka voi hyvin nähdä kun selaa vanhoja 1700 luvun käräjäpöytäkirjoja.

Karhukannan levitessä,  ihmisen ja kontion väliset kohtaamiset lisääntyvät koko ajan. Kaksijalkaisen kannattaa suhtautua metsän valtiaaksi itsensä tuntevaan järkevällä varovaisuudella eikä huolettomalla hyväuskoisuudella. Sillä ei ole pitävää pohjaa.

Olen monella tapaa rajoittunut ihminen. Olen myös introvertti, joka joutuu vähän pinnistelemään, että kykenisi jotenkin tulemaan toimeen muiden parissa. Olen silti tehnyt elämäntyöni palveluammatissa, jossa olen joutunut tekemään työtä ihmisten parissa kaikkina vuorokauden aikoina. Koska puutteitteni vuoksi en oikein hyvin ymmärrä lajikumppaneitani, niin hämmästyin muutama päivä takaperin kun katselin joidenkin tutkijoiden TV:ssä toteavan, että metsä on ihmiselle hyväksi. Käsitin esityksestä, että tämä oli oikein tutkittua tietoa. Luulin asianlaidan olevan selvän suurimmalle osalle suomalaisia ilman tutkimuksiakin. Asiantuntijoiden mukaan jo muutama tunti metsässä jopa parantaa. Minulle ei kuitenkaan valjennut mitä oleskelu parantaisi, mielialaa vai oikein sairauksia. Viimeaikoina saman tyyppisiä kannanottoja olen lueskellut sieltä täältä mediasta.

Kyllähän metsässä mukava on oleskella. Erityisen hyvin työaikoinani itseäni auttoi jaksamaan pelkästään tieto siitä, että lomallani voin irtaantua arjesta metsään menemällä. Viikko oli jo hyvästä, kaksi vieläkin parempi.

Lähimetsissä kuljeskelukin on hyväksi jos kohta on valitettavaa, että "sivistys" tahtoo useimmissa paikoissa olla häiritsevän lähellä. Niinpä useimmiten olen tullut ajelleeksi pohjoisen suuntaan, jossa löytyy riittävän suuria maakappaleita, että voi kuunnella rauhoittavaa tuulen huminaa puiden latvustossa, tuntea havumetsän  ja koivun lehtien tuoksua, vailla moottorien pärinöitä.

Ihmiselle tekee hyvää istahtaa vaikkapa Kuusikurun suulle, katsella Talkkunapään rinnettä sekä aistia tunnelmaa.

Näkymän tumma rauhallisuus on kovin levollista, mutta aurinkoisempi näkymä valaisee myös mielialaa.

Saariselän alueelta löytyy koskematonta metsää jokaiseen "hoitotarpeeseen". Mänty on valtapuuna alueen pohjoisosissa ja kuusi valtaa metsänpohjan eteläpuolella. Rajana on vedenjakaja, josta valumat kulkeutuvat joko Vienanlahteen tai etelään Kemijoen kautta Pohjanlahteen. Tunturialueen etelälaiteilla saattaa tavata myös suurempia koivikoitakin. Lääkettä on moneen tarpeeseen.

Joskus metsän lähistöllä oleva vesistökin kummasti luo sopivaa elvyttävää eliksiiriä kuten Luirojärven Rajankämpän tulipaikalla.

Eikä sielu vastusta näkymää Lihakuruojan suupuolen terassilta kohti Vongoivaa.

1990 luvun puolimaissa olin talvella aviosiippani kanssa yöpymässä Luirojärvellä Hilltonin avoimella puolella. Siellä oli kanssamme toinen pariskunta, joka "jäähdytteli" lopetellessaan pitkää vaellustaan. Heillä oli pian kuusiviikkoinen vaellus takanaan. Muutamaa päivää aikaisemmin he olivat tulleet Raja-Joosepin kohdilta pohjoisen suunnasta yli tien UK-puiston puolelle. Luirojärvellä oli paljon vaeltajia. Rajankämppä ja Kuuselakin olivat varattuja. Myös Hilltonin varauspuolella oli väkeä, ryhmä nuoria.

Meillä oli eräkoiramme Muru myös matkassa. Varauspuolelta tuli nuori tyttö puheillemme. Hän roikotti suoraksi ojennetussa kädessään kahden yhteen nipistetyn sormen välissä olevaa savulihan viipaletta. Saattoi nähdä, että hän sydämensä pohjasta inhosi sitä. Anteeksipyydellen hän tiedusteli meiltä, voisiko hän antaa sen koirallemme ja selitti joutuneensa ottamaan lihan mukaansa kun äiti oli pakottanut.

Kukaan muukaan hänen porukastaan ei ollut kyennyt syömään niin inhottavalta näyttävää ravintoa. Me ilmoitimme, että sopii koirallemme ja sopii meille muillekin. Hetkisen kuluttua hän palasi ja toi loputkin siivut eli 200-300 grammaa varmasti kalleimmasta päästä lihatuotteita mitä siihen aikaan saattoi rahalla saada.

Teimme tasajaon kämpässä olijoiden ja koiramme kesken. Vieläkin kiittelen kyseistä äitiä hänen erinomaisesta valinnastaan ja huolehtivaisuudestaan. Koiramme kielikään ei näyttänyt olevan tuohesta ja jos se olisi osannut, niin se olisi varmaan kiitellyt vielä minuakin runsassanaisemmin.

Retkeillessäni ensimmäisinä vuosina kotipaikkakunnallani kavereitteni kanssa 1950 luvun puolimaissa, varusteet olivat kyllä melko vaatimattomat. Koulureppuja käytettiin vähäisten tarvikkeiden kantamiseen. Nuotiolla kuumeni kotikäytöstä poistettu vesipannu. Jos talvella ajateltiin yöpyä maastossa, niin rakennettiin havulaavu. Kipinämikon tehtävä oli vastuullinen. Kuusenhavujen päällä harmaan "filtin" turvin ei  pärjännyt jos pakkasta oli enemmän. Tarvittiin nuotiotulen lämpöä.

Sitten innostuimme partiotoiminnasta. Lippukuntaa ei paikkakunnalla silloin ollut, mutta toimimme "kauko-ohjauksen" varassa "samoilijoina".

Retkeilyvarusteita myyviä liikkeitä oli kovin harvassa. Partio-Aitasta Helsingistä saimme tarpeisiimme monenlaista. Alla on 60-vuoden takaisen hinnaston etusivu.

Ensimmäinen tilaukseni käsitti etusivulla mainostetun ranskalaisen kolmiosaisen kenttäpakin. Se seurasi retkilläni ja vaelluksillani pitkään siitä huolimatta, että heti ensimmäisillä tulilla pakin kannessa ollut pidike suli ja irtosi. Porukkani tarvitsi myös kangasämpärin sekä 6 mm norjalaista tervattua suopunkinuoraa, josta teimme heittoliinan.

Luetteloa selaillessani havaitsin, että rinkkaa ei ollut vielä ilmestynyt kantovälineiden luetteloon. Sellaisen suunnittelimme ja teimme itse joskin rungon hitsailussa ja pussiosan neulomisessa tarvittiin vähän apua. Rinkasta tuli niin kelvollinen, että se oli käytössäni vielä 1990 luvun alussakin. Pussiosaa toki uusittiin muutaman kerran ja tarvitessani enemmän "ripustustilaa" lasteni ollessa vaelluksilla mukana, poistin rinkasta yläkaaren ja jatkoin sitä yläsuuntaan lasikuitusauvan pätkillä sekä bambulla. Runko olisi kunnossa kyllä vieläkin, mutta kehittelin uuden kantolaitteen, johon runko tuli haponkestävästä teräksestä. Siihen sain aikaisempaa paremman kantojärjestelmän.

Vuonna 1992 sadekesänä lähdin Raja-Joosepista kohti Anteria. Vanhaan rinkkaani tein "sadekatoksen". Hyvin toimi.

Partioaitasta ostimme myös ensimmäisen telttamme. Sen hinta oli 4.600 markkaa. Teltan hankinta koetteli porukkamme taloutta. Jouduimme kerjäämään äideiltämme täytekakkuja useampiakin ja järjestimme täytekakkuarpajaisia. Oli meillä joulupukkipalvelukin ja pieneltä porkkana- ja retiisimaalta saadusta sadosta teimme nippuja, joita myytiin lähikauppoihin. Lopulta se teltan hinta saatiin kokoon. Katto oli vihreää markiisia, seinät ja pohja kyllästettyä lakanakangasta. Vaikka se oli kovin pelkistetty, se antoi suojan yhdeksänä retkeilyvuotena.

1950 ja 1960 luvun vaihteessa kehittelimme neljän hengen kangaslaavun. Se käsitti itseasiassa neljä pientä laavua, jotka olivat vastakkain siten, että keskelle jäi aukko nuotiota varten. Se ei meitä tyydyttänyt, sillä tuulella savu tahtoi väkisin tulla sisälle. Päättelimme, että se johtui laavun mataluudesta. Sille ei voinut mitään.

Makuupussit tehtiin vanhoista täkeistä. Eipä muuta kuin ne neulottiin vetoketjulla varustetuiksi pusseiksi. Hyvin niillä tultiin toimeen. Varsinaisia makuualustoja Partio-Aittakaan ei tarjonnut, mutta myynnissä olisi kyllä ollut kolmea kokoluokkaa porontaljoja. Me emme makuualustoja tarvinneet, sillä teimme aina teltallemme alustan havunoksista jos niitä oli saatavilla tai muusta sopivasta materiaalista.

Retkeilyvaatteita ei ollut tietenkään saatavilla vielä vuosikymmeniin. Joitain tuulipuseroita sentään saattoi olla ja anorakkeja. Osattiin sitä silti pukeutua sään mukaisesti. Sanomalehti villapaidan alla oli hyvä apu kovalla tuulella talviaikaan. Nokian kumisaappaat olivat yleensä jalassa tai kuivemmilla maapohjilla "koripallotossut", jotka paksuhkon pohjan ja nilkkaa tukevan varren vuoksi olivat hyvinkin kelvolliset retkeilyjalkineetkin.

Talvisin jalassa olivat tietenkin monot ja suksissa monilla ne surkeat "Voitto-siteet" Onneksemme  vähin erin saatiin suksiin niitä "Rotanloukkuja".

Puukot ja kirveet olivat kaikilla sekä myös taito niitä käyttää. Tulitikut tiedettiin pakata vesitiiviisti ja sitten oli mukana monella polttolasi useimmiten mulkosilmäisestä vanhasta taskulampusta peräisin oleva, jolla aurinkoisella säällä myös tulet saatiin syttymään.

Rintamalta oli moniin koteihin kulkeutunut "marssikompassi", tukevaan alumiinirunkoon tehty peruskompassi. Niitä me käytimme pitkään suunnanotossa. Me vähän laitetta kehitimmekin. Talvella suksisauvaan kiinnitettiin pieni vanerista tehty laatikko, jossa kompassille oli sija. Kun kannen nosti ylös ja sauvan vaaka-asentoon, näki kanteen asetetusta taskupeilistä kompassin ja sompa toimi ikään kuin ristikkotähtäimenä suunnanotossa.

Melkeinpä väittäisin kaikesta niukkuudesta huolimatta näin olleen hauskempaa, kuin saada kaiken valmiina.

Kenraali, Mannerheimristin ritari Erkki Raappana ja hänen Sodankylän nimismiehenä toiminut veljensä Aaro olivat armottoman kovia erämiehiä,  koirankasvattajia, metsästäjiä ja kalamiehiä. Rintamalla ollessaankin Erkki Raappanan piti päästä välillä metsästys- ja kalareissuille.

Sodankylän alueella toimiessaan Aaro Raappana kulki Luirojärvelle ja sen itärannalle rakensi Sokostin kämpäksi nimeämänsä kammin 1949. Nykyisinhän sitä nimitetään Raappanan kammiksi. Allaoleva kuva on kammista vuodelta 1966. Taustalla koivujen lomasta pilkottaa Sokostin suuntaan kalainen lampi ja lähettyvillä olevan Luirojärven rannalla on kalaisuudestaan kuuluisa Jauratus lahti, jossa piti perimätiedon mukaan oleilla valtavia haukia. Voin kyllä tämän uskomuksen vahvistaa.

Juuri tätä kirjoittaessani on avautunut uusi Finna kuvatiedosto, jossa on materiaalia 1840 luvulta alkaen. Sitä kahlaillessani törmäsin kuvapariin, jonka selvityksenä oli, että kuvat ovat seurueesta vuonna 1956 kenraali Raappanan kalamajalla. Toisen kuvan tunnistin heti Luirojärvellä edelleen olevaksi "Rajankämpäksi", mutta toinen taas oli jostakin muualta. Epäilin sitä aluksi hieman Snellmaniksi, mutta tarkemmin yksityiskohtia katsoessani luovuin siitä ajatuksesta.

Rajankämppähän on rajamiesten tukikohdaksi rakennettu alun perin järven länsirannalle ja sieltä sitten jossakin vaiheessa siirretty. Ko kuvasta näki, että vuonna 1956 se jo on ollut nykyisellä paikalla.

Sitä kuvassa siis väitettiin Raappanan kalamajaksi. Tähän mennessä en ole sellaisesta kuullut, mutta aiemmin ihmettelemäni siirto ikäänkuin  paremmalle paikalle selittyisi sillä, että kenraali oli saanut sen tavalla tai toisella haltuunsa. Hänhän oli ollut ennen sotia rajakomendanttina Joensuussa ja sodan jälkeen koko Rajavartioston päällikkö , joten häntä kohtaan saatettiin tuntea "lukkarinrakkautta", niin että hän sai rajamiesten tarpeisiin turhaksi jääneen kämpän ostaa tai lahjoituksena. Kuvatiedostosta ei saanut ilman lupaa ko kuvaa siirtää, mutta itselläni on kämpästä vanha kuva osapuilleen vuoden 1956 kunnossa.

Tuskin Erkki Raappana Luirojärvellä kovin montaa kertaa kävi, sillä hän sairasteli vakavasti jo 1940 luvun lopulta alkaen. Hänen maallinen taipaleensa loppuikin jo 14.9.1962. Pidän häntä merkittävimpiin kuuluvana sodanaikaisena rintamakomentajana.

Ekaluokkani alkupäivinä äitini yritti selvittää minulle useaan otteeseen lukemisen salaisuuksia täydellisen huonolla menestyksellä. Aapiskirjan etulehdellä oli kuva, jossa mies seisoi aasin vierellä pussi selässään. Alla olivat kirjaimet AA - SI . Kuvaa katsellessani arvelin, että siinä voisi lukea pussi ja sitä ehdotin. Äitini luovutti. Varsin pian kuitenkin huomasin  osaavani lukea. Se taito tuli  vähän kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tavaamaan en oppinut koskaan.

Pian minusta tuli kirjallisuuden suurkuluttaja ja aikaa myöten historiafriikki.

Olen sitä mieltä, että oli sitten millainen matkailija hyvänsä, niin matka antaa aina sitä enemmän mitä paremmin kohteesta ja sen historiasta on etukäteen perillä.

Ennen ensimmäistä vaellustani olin lukenut Samuli Paulaharjun tuotannosta suurimman osan ja erityinen suosikkini oli Sompio kirja sekä teos Tunturien yöpuolta, joka antoi virikkeitä tarinointiin pimeänaikaan nuotiotulilla. Samoihin aikoihin Sompion kanssa kahlasin läpi K.M Walleniuksen Ihmismetsästäjiä ja Erämiehiä kirjan. Kun kynnelle kykenin, niin ne ilmestyivät  kirjakokoelmaani.

Ensimmäisen eräretken suunnitteluun antoi kuitenkin konkreettista pohjaa vuonna 1958 ilmestynyt Kullervo Kemppisen Lumikuru. 1960 luvun alussa joutui Saariselällä tukeutumaan huonoihin karttoihin ja Kemppisen vinkeistä oli suurta hyötyä.

Havaitsin ennen pitkää, että Itä-Lapin ja Petsamon alueen raameihin oli istutettu lukuisia kirjoja, jotka enemmän tai vähemmän kertoivat erämaiden liikkujista. 1900 luvun alkukymmeninä kirjoitettujen kirjojen tekijät useimmissa tapauksissa myös tunsivat toisensa tai olivat hyvinkin läheisissä tekemisissä keskenään.

Mainittujen kirjailijoiden kynänjälki on korkealaatuista. Itse pidän kansanperinteen tallentajana tunnetun Paulaharjun tekstiä omassa lajissaan lyömättömänä. Kenraali Wallenius oli ennen lähtöään Saksaan jääkärikoulutukseen, saanut valmiiksi maisteritutkinnon kirjallisuuden alalta, joten ei tarvitse ihmetellä hänenkään kykyjään.

Heidän aikalaisensa, lähes kirjailijana unohduksiin joutunut, Ilmo Lassila Suomen ensimmäinen metsäteknologian professori, julkaisi kirjoja Tatu Valkosen nimellä. Hänen huumorisävytteiset poikavuosiaan kuvaavat kirjansa Porista ovat nautittavaa luettavaa, mutta teos Maisterin seikkailut mailla ja merillä on alkupuoleltaan erinomainen kuvaus vuodelta 1919 matkasta Kuusamosta Murmanskiin.

Vähän tätä aiemmin pohjoisessa seikkaili erikoislaatuinen persoona Eero Lampio, Petsamon konsulinakin tunnettu, joka myöhemmin perehtyi Petsamon lohijokien kalastukseen. Hänen luonnosasteelle jääneen teoksensa Yli Lapin rajojen Wallenius toimitti painokuntoon, kun Lampio hukkui Petsamossa kalastusmatkallaan vuonna 1931. Nyttemmin siitä on ilmestynyt uusi painos uudella nimellä, Eräretkiä pohjolan lohivesillä ja riistamailla. Kirjassa on hienoja metsästys- ja kalastuskertomuksia.

Aiemmin mainittujen aikalainen on myös metsänhoitaja A.E.Järvinen, jonka eränovellit ovat varsin tunnettuja. Ne keskittyvät suurimmalta osalta Saariselän eteläpuolisiin alueisiin, Nuortille ja siitä etelään.

Erno Paasilinnalla on useita lähinnä Petsamon alueeseen mutta koko Lappiinkin liittyviä tarinakokoelmia. Hänhän on syntyisin Petsamosta. Osin fiktiivisen kirjasarjan on kirjoittanut Paasilinnan aikalainen ja myös petsamolaislähtöinen Tuulikki Soini lähinnä  Petsamon puitteisiin sovitetun, mutta ensimmäisen teoksen alku lähtee liikkeelle Raja-Joosepista.

Metsäalan ihmiset ovat hanakasti tarttuneet kynään ja jälki on yleensä ollut erinomaista. Lassilasta ja  Järvisestä  jo mainitsin. Kulkua Lapissa ja Pohjois-Noirjassa hieman sivuaa myös alun perin metsänhoitajana ollut Sulo-Weikko Pekkola jääkärijutelmissaan Herrana ja heittiönä sekä Ihmisten kiusana, jotka ajoittuvat vuosiin 1915-1918.

Metsäprofessori Waltteri Keltikangas julkaisi 1977 muistelmateoksen 7 tuntia erämaata. Hän 1930 luvun loppupuolella Suomen metsävarantojen kartoituksen yhteydessä veti arviointilinjan Petsamosta Maattivuonosta Tornionjokilaaksoon ja sitten retkeili Raja-Joosepista Petsamon kaakkoisrajalle Lounajärvelle saakka.

Mainitut kirjat ovat Kemppisen Lumikurua lukuunottamatta enemmän tai vähemmän kaunokirjallista tekstiä, vaikka useimmissa on vahva todellisuuspohja. Lumikurun tasoinen lähinnä retkeilyoppaaksi kelpaava Raimo O. Kojon Lapin retkeilyopas ilmestyi vuonna 1966. Se oli aikanaan erinomainen kirja ja on osiltaan tietysti vieläkin. Se sai täydennysosan 70-luvulla.

Työnsä puolesta Itä-Lapissa paljon liikkunut Sakari Kännö kirjoitti erinomaisen teoksen Mosku, paikallisesta 1900 luvun alkukymmenien vaikuttajasta Aleksi Hihnavaarasta. Sitä kuvaa täydentää sopivasti Veli-Pekka Lehtolan teos Wallenius, joka on varsin perusteellinen elämäkerta tästä erikoislaatuisesta persoonasta ja joka kertoo myös Walleniuksen ja Hihnavaaran suhteesta.

Eräkirjailija Leevi Karsikas on kirjoitellut useita kirjoja, joiden tapahtumaympäristö on Peuraselän kämpässä, Jaurulla tai Vongoivan alueen tuntumassa. Joskus oli huvittavaa seurata hänen sanailuaan Peuraselän kämpän kämppäkirjasta Sirkka Ikosen eli Itäkairan prinsessan kanssa. Heillä oli perustavaa laatua olevia näkemyseroja mm metsästyksestä.

Kartoittajana elämäntyönsä tehnyt Yrjö Teeriaho on painattanut useita Saariselän tai Sompion alueeseen rajoittuneita kirjoja. Ne ovat laadultaan hieman epätasaisia, mutta sisältävät silti monia kiintoisia tietoja joita ei muualta ole löydettävissä.

Jaa, olinpa unohtaa Inarin papin Jaakko Fellmanin päiväkirja koosteen 1820 luvulta. Siihen kannattaa tutustua.

Uudemmasta tuotannosta mainitsen vielä Veikko Erkkilän teoksen Viimeinen aamu. Se käsittelee Partisaanien hyökkäyksiä suomalaisen siviiliasutuksen kimppuun. Vaikka teos mielestäni esittelee aihetta hieman sekavasti, niin se kuitenkin on olennaisilta osiltaan paljon kertova siitä, mitä tapahtui sodan aikana kaukaisissa erämaakylissä Saariselän eteläpuolella. Partisaanithan tuloonsa ja pakoonsa käyttivät nykyisen kansallispuiston eteläpuolista aluetta.

Tietenkin on lukuisa määrä muitakin tässä mainitsemattomia alan teoksia, mutta kerrotut kirjat ja muitakin mainittujen kirjailijoiden teoksia löytyy kirjahyllyni "vaellusosastosta". Suosittelen niitä lämpimästi muillekin.